Huoleton on hevoseton mies

Terve vaan, nyt ollaan jo arjessa ja kotona. Vaan tokihan on syytä raportoida vuoden ensimmäisestä mökkireissusta. Voisin tehdä erillisen reportaasin menomatkastani, mutta eihän tämä ole varsinaisesti autoblogi. Kyllä olin tyytyväinen, että olin koko talven itseäni psyykannut ajomatkaan ja lähdinkin aika rennolla asenteella, ystävän perheeltä perityt puutarhatuolit kyydissä ja muutakin rompetta mukana kulkeutui. 

Oriveden Agrimarketista ostin kaksi säkkiä huussikuivikettakin, ja tuli tosi osaava olo. 

Kiittelin myös itseäni, että olin valinnut matka-asuuni kaikista sympaattisimman villahuivini sekä kirjoneuleen. Oli niin kuin boheemihko olo kaikkien hienojen maantieautoilijoiden keskellä. Erityisen hipiksi tunsin itseni, kun tuulilasinpyyhin levitti kuraa ikkunan peitoksi jo ennen Tuusulaa. Ajoasentoni ei ollut kovin ergonominen, kun tiirasin tietä paskaviirujen välistä. Pysähdyin Seolle, sinne joka on hyvän palvelun pikkuasema juuri ennen Nukarin Puutarhojen kylttiä. Omistajaherra auttoi täyttämään pissapojan, koska itseluottamukseni oli kadonnut jonnekin rekka-autojen raparoiskeisiin.

Silloin ei auta lempihuivikaan, kun mieleen tulee kaikenmaailman lankomiesten ja muiden varoitukset, että jos kuuman moottorin kulmille jotain nestettä laittaa, niin saattaa tolskahtaa silmille. No ei tolskahtanut, ja matkani jatkui. Kiitos, Seo.

Mitenkähän tässä nyt lyhyesti kertoisi sen kaiken, mitä matkalla ajattelin. On ollut toisenlaisiakin matkoja, niitä tavallisempia. Ajattelin kaasutinta, että sitä pitäisi ehkä jotenkin virittää. Ei vetänyt auto ei, ei risteysten jälkeen eikä ylämäissä. Kun pääsin mökkiseudulle, oli jo päivänselvänä mielessä se riski että en pääse perille ollenkaan. Mutta kyllä me vaan Helmikaaran kanssa rullattiin pihaan ja facebookissa tekemäni gallupin seurauksena kävi ilmi, että menopelistäni oli hajonnut kytkin. Siitä se muovinen kärykin sitten...

En minä jaksanut siitä välittää, olin tyytyväinen että olin päässyt perille ja lämmitin saunan ja menin nukkumaan yövuorojen velkoja pois ja varmaan vähän ajostressiäkin. 

Perjantaina oli ulkoilupäivä, kun kerran sain pikkupakkasenkin.

Lapaset ovat kuvassa tuomassa mittakaavaa.

Kun olin kanniskellut saunapuut ja -vedet iltaa ja puolison saapumista varten valmiiksi, niin sain alkaa pikkuisen huvitella. Onneksi uskalsin vähän tepastella rantajäällä, muuten olisi jäänyt havaitsematta ihmeellinen ilmiö. En muista koskaan ennen nähneeni kuviinkin tallentamaani jäämuodostelmaa. Ilmeisesti järven vesi on ollut korkealla kun vesi on jäätynyt, ja sitten jossain vaiheessa onkin pinta laskenut oikein kunnolla.

Olisinpa ollut mökillä kuulemassa, on varmaan ollut mielenkiintoinen äänimaailma kun jää on humpsahtanut.

Eniten jäin kuitenkin ihmettelemään sitä, että miten vesi joka on järvessä ruskeaa onkin jäätyessään sinistä. Edes mies ei tiennyt siihen vastausta. Että jos joku teistä lukijoista sen tietää, niin minuakin saa valaista, kiitos.

En tiennyt, miten päin olisin ilmiöstä ottanut taidekuvia, oli se hieno. Ja lauantaina kun alkoi taas räntäplussakeli, niin olin tyytyväinen edellisen päivän ulkoiluuni. Niin sanotun mössösään palattua, omakin reippailuintoni jotenkin lässähti taas.

Minunhan piti huonon sään sattuessa alkaa skannata niitä vanhoja valokuvia. Mönginkin vinttiin niitä etsimään, mutta sitten turhauduin siihenkin. Olin syksyisessä siivouspuuskassani tunkenut kansiot jonnekin perimmäiseen nurkkaan ja inspiraatio stoppasi täsmälleen siihen havaintoon. Nyt on jotenkin pientä kärsimättömyyttä ilmassa, en osaa yhtään keksiä että mistä se johtuu.

Niinpä projektini jäi tasan siihen, että pyyhin kirjoituspöydältä pölyt ja nostin ruman skannerin toistaiseksi pysyvästi esille. Hän on tuolla pöydän vasemmassa nurkassa.

Samalla voin esitellä toisen lempibloggauspaikoistani. Sain sellaisen haasteen Punaisen Pihlajan blogista (Kiitos!), ja kukapa ei omia suosikkinurkkiaan haluaisi näytellä. Kerron toisen kerran sitten tästä nurkasta kotona, jossa aina - nytkin - istun ja kirjoitan vaikka olisi muitakin nurkkia. Mutta nyt kuvassa siis kirjoituspöytäni mökillä. Usein sen kulmalla on myös viinilasi ja vesituoppi. Hansikkaita, pipo sekä kamera. Nyt on siis normaalia siistimpi, kyllä sen verran piti stailata:

Haaveilen katon ja lattioiden maalamisesta vaaleiksi... joskus sitten.

Erityismaininta vielä valokuvaseinästäni. Nyt minä itse sorrun siihen, mikä joskus muiden päivityksissä ihmetyttää. Että samasta kohteesta on monta kuvaa. Valokuvaseinä on valokuvaseinä, vaikka sen miten päin näyttäisi. Sen askartelu oli minulle silloin ensimmäisenä mökkivuotena tärkeää, huolettomuus ripustuksessa on harkittua. Varmaan siksi, etten kuitenkaan onnistu saamaan kuvia suoraan.

Nyt olen kuitenkin välillä suunnitellut valokuvien vaihtamista valoisampaan tauluun tai johonkin. Kaikella on aikansa. Vaikka toisaalta, on kotoisaa kirjoitella muistokuvien äärellä, vasitenkin kun olen valinnut tahallani joukkoon myös iloisia otoksia.

Yllättävän harvoin kirjoittelen mökillä esimerkiksi sohvalla. Kesällä tietenkin kanniskelen tietokoneen yleensä pihalle, ja teen merkintöjäni jossain varjossa.

Ihan harmittaa, miten vähiin jäi oikein aktiivinen ulkoilu sitten lauantaina. Edes puita en viitsinyt kanniskella kuivumaan sisälle, ja edestänihän tuon sitten löydän ensi kerralla. Alkaisi jo auringonpaiste ja sensellainen. Ruikuti ruikun, kaikki on niin harmaata.

Vaikka kun minä opiskelin miehen uudella iPadilla videokuvausta, niin sain minä siinä jokusen riemullisen hetken, kun liikkuvan kuvan kautta koin luonnon mustavalkoisuuden jotenkin kiinnostavana. Mökkipihaa tarkastelin kuitenkin aika vähän, ihan pikkuisen sitä ulko-ovien siniseksi maalaamista mietin, kyllähän se voisi mukava väriläiskä olla.

Kura-autoni jäi mökille, noille sijoilleen.

Huussin liepeillähän jo muutama sininen väritäplä onkin, samalla jos ja kun maalaan mökin ovia, voisin vähän ehostaa puuceetäkin ulkopuolelta. Selvästikin rempallaan olevat paikat huomaa paremmin silloin kun luonto ympärillä on ihan kalju. Sitten kun tulee vehreyttä ja muuta elämää, niin rakennuksetkin näyttävät paremmilta. Vai onkohan sekin enemmän mielentilasta kiinni.

Ai niin, kyllä ehkä puoli tuntia koko viikonlopusta tuli käytettyä ihan pikkuiseen siivoukseen. Minä imuroin keittiön hyllyiltä pois muutaman hiirenkakkakikkareen ja mies järjesti kattilakaapin. Kaiken hänen mielestään turhan minä halusin säästää. Ne nostettiin sivuun ja minun piti tallettaa ne esimerkiksi liiteriin odottelemaan kesän asetelmia.

Eilen aamulla ennen taksinoutopalvelua junalle (niin, palasimme siis rautateitse totta tosiaan) minä tungin aarteeni takaisin kattilakaappiin, eikä mies huomannut mitään. Pitää muistaa sitten ensi kerralla siirtää ne muualle. Puolisoni käyttää meillä enemmän keittiötä kuin minä ja siihen tosiasiaan vedoten hän välillä puuttuu minun taipumukseeni pitää esillä kaikenlaista kivaa mutta epäkäytännöllistä.

No mutta. Tulipahan käytyä mökillä ja mikä onni, että autonikin tulee saamaan maalaishuollon, joka luultavasti on helsinkiläiskorjausta edullisempaa ja hyvä mielikin tulee, kun saa kannattaa mökkipaikallista korjaajaa. 

Taata aina sanoi - autonsa ollessa korjaamolla - että "Huoleton on hevoseton mies." Totta se on, yllättävän vähän minua tämä autoasia nyppii, kyllä niin paljon oli onnea matkassa.

Pakko vielä kertoa menomatkastani se, että kun olin saanut pissapojan taas toimintaan niin tiethän muuttuivat kuiviksi ja kurakeli päättyi. Ihan vaan siitä ilosta, että jokin sentään toimi, painelin ikkunasuihkua ja annoin pyyhkimen vispata. Kun en näköjään saanut riittävästi riemua siitä vasemman etulampun taukoamatta kroonisesti hinkuttavasta pikkupyyhkimestä. 

Kaikkien ajatusteni keskellä olen melkein unohtanut, että kevät on tulossa. Sen tajuaminen kuulkaa tulee taas ilahduttamaan minua paljon, kunhan pääsen irti tästä epämääräisestä katupölyisestä maanantaiolostani. Maalle jäi tuhruisesta säästä huolimatta ihana raikkaus.

Sytyttelen nurkkiin valoja

Ei haittaa hämärien päivien mustavalkoisuus. Niissä on jotain ihanan pysähtynyttä ja levollista. Vähän niin kuin ulkonakin nyt, kun ei tuule. Minä sytyttelen nurkkiin valoja, jos alkaa tuntua liian pimeältä. Minulla on sellainen sisustus- ja valaistusfilosofia, että nimenomaan huoneiden kulmat valaistaan ja pehmeillä lampuilla tietenkin. Joskus jos vaikka laitankin kaikki palamaan, ei siltikään ole liian kirkasta. Katto- ja työvaloja käytetään vain kun pitää oikeasti nähdä jotain.

Sanoin eilen miehelle, että on se mahtavaa ettei meidän kodissa särise yksikään loisteputki.

Jatkoin, että ajattele miten kylmä valo olisi sisälläkin sitten. Että nyt on juuri sopiva, korostuu pihamaan sumuisuus ja kodin lämpö. Molemmista tykkään oikein kovasti. Tietenkin. Kukapa ei tykkäisi.

Vaikka työkaveri kyllä viime viikolla sanoi, että minun pitäisi muuttaa Englantiin. Siellä saisin sumua aina. Vastasin, että enemmänkin on kyllä ne Toscanan aamusumut tai Normandia mielessä. Jälkimmäisessä en ole koskaan käynyt, niin sen voisi laittaa listallekin ihan. Italia-ajatuksista en tule luopumaan kuitenkaan ja senhän jo kaikki tietävät.

Viime viikolla löysin syksyllä tekemäni aarrekartan työopiskelumateriaalien välistä. Muistan kun sitä yhtenä iltana nuorison kanssa askartelin. Vähän niin kuin olisin löytänyt itse itselleni kirjoittamani kirjeen.

Kas, haaveiden aarrekartassani esiintyy kasvihuone!

Mannerin runokirja on kuvassa siksi, että Mirkka Rekola kuoli. Seisoin pitkään kirjahyllymme äärellä, enkä meinannut uskoa todeksi ettei meillä ole muka yhtään Mirkan teosta. Olen minä häntä kumminkin taannoin lukenut, ja jotenkin on muistiin jäänyt. Luontoihminen. Sellainen on mielikuvani. Tukeuduin sitten Eeva-Liisaan. Kyllä tarkkaili ilmanalaa hänkin, ihanasti.

Minä jouduin etsimään tietoverkosta. Mirkka kirjoitti näin kahdenksantoista vuotta sitten:

Keinuu järvi, keinuu metsä,
horsmankukat, sinipunervat
keinuvat pään päällä,
tyynnyttelevät päivät.
Huojuvalla savulla,
heinänkorkuisella käsialalla
niin kuin lapsi
kirjoittaa tämä maa minulle.

Ja Eeva-Liisa puolestaan kertoi teoksessaan niistä ruskeista kevään sävyistä, joista minäkin tykkään. Jännä miettiä, mikä on opittua ja mikä itse keksittyä tässä vuodenaikojen tarkkailussa, ja mielestäni vähän hupaisassakin tavassa suhtautua luontoon ja säätiloihin tunteella. Kyllä järjellä jos kaikkea ajattelisi, voisi päästä helpommalla. Mutta saattaisi se olla vähän tylsää.

Sääennustuksia olenkin nyt kytännyt oikein huolella, vaikkei niissä kyllä ennakoida tienpintojen tiloja. Minulla on nyt vakaa aikomus lähteä tämän alkuviikon yövuorojen jälkeen mökille. Vihdoinkin. Tokkopa on näin pitkää talvitaukoa vielä mökkeilyssäni ollutkaan, on se voinut tehdä hyvääkin. Ja minun pitäisi siis tosiaan rohkaistua oikein rattiin ja tien päälle. Mies tulee sitten junalla perässä. Saankohan minä taas oikein kohtauksen aikaiseksi siitä ajamisesta. 

Olen päättänyt, että nyt on aika aloittaa kevätkausi ja lopettaa itkuvirret ja hermoilu autoilun suhteen. Eihän tästä tule yhtään mitään, jos jatkan tällä vellihousulinjalla. Pitää ottaa sellainen ajeluasenne, että tässä sitä nyt vaan kiireettä körötellään. Minä olen siinä onnistunut ennenkin. Että päätän kulkea rauhassa, lupaan niin monta taukoa kuin sieluni tarvitsee. Voin halutessani pysähdellä puutarha- ja rautakauppoihin. 

Ja sitten kuitenkin olen perillä yhtä nopeasti kuin olisin stressaantuneenakin.

Rautakaupoissa pitäisi käydä tunnelmoimassa niitä ovimaaleja. Mielessä on myös kulmaraudat. Jos vaikka opettelisin poraamaan ja tekisin itse vähän kirjahyllyjä perikunnan laatikoissa odottaville opuksille. Lautamateriaalia on, ja sahaa + vatupassiahan minä osaan käyttää. Ei pitäisi olla vaikeaa siis.

En ole vieläkään aloittanut kylvöhommia, vaikka siihen tarkoitukseen sopiva multakin on jo hankittu. Ostin myös kangasajuruohon siemeniä. Mietin sitä maanpeitekukkakseksi siihen kohtaan, jonka joululomalla kaivelin puhtaaksi juurakoista Japanialaisessa Puutarhassa. Saa nähdä sitten miten käy, voi olla että joudun hankkimaan pari jonkun muun kasvattamaa taimea omieni tueksi.

Vaikka eihän sitä voi tietää, jos tuleekin menestys. 

Kangasajuruohon väri ja koostumus on ihana. Ainakin kuvista päätellen. Minä taisin toissakeväänä viljellä sitä iisopin ja kurkkuyrtin kanssa suoraan maahan, mutta silloin ei kylvö onnistunut paitsi kurkkuyrtin osalta. Iisoppi keksi alkaa kasvaa vasta viime vuonna. Ajatella, ei tässä enää ole pitkä aika kun pääsee näkemään saanko Ryötönperälle oman karhunlaukkamättäänkin.

Neljän viikon päästä on jo kevätpäiväntasaus!

Kun on koko talven pitkästynyt ja lorvinut, niin nythän tässä alkaa jo tulla vähän sellainen kiireen tuntu. Kohta olen jo sitä mieltä, että aika saisikin pysähtyä. Niin minulle käy aina keväisin.

Kohta voi laittaa roskiin viime kesältä tallennetut tunnelmakukkaset. Vaikken olekaan kuivakukkasten ystävä, niin aina muutaman oksan kerään itseäni varten. Että voin talvi-iltoisin muistella ja saada uskoa seuraavaa kasvukautta odotellessa. 

Eihän valjut liian myöhään kerätyt laventelinoksani tietenkään ihan samaa asiaa aja kuin oikeana aikana luonnossa. Taas sain facebookissa ystävän jakamana sivuilleni kuvan aiheesta. Liityin minäkin sitten näiden Voglia di -sivujen seuraajaksi, ja onhan siellä paljon meditoitavaa, herranjestas. Upeita kuvia.

Vielä on kaukana Ryötönperältä tällainen laventeli-ihanuus, jännittää selviävätkö kasvit tästä vähälumisesta talvesta ollenkaan. Sillä kangasajuruoholla saan lisää tuota värimaailmaa tontille, ja hänenkin kerrotaan olevan onneksi varsin vaatimaton kasvi.

(Tuli yhtäkkiä mieleen, että pitäisiköhän tässä miettiä myös varsinaisten kasvisten viljelyä, minulla vaan kukkaset taas mielessä.)

Katsokaa nyt tätä kuvakollaasia, jonka lainasin sieltä facebookista. Onkohan jo vähän liiankin runsasta tällaiseen arkiseen suomalaiseen makuun?

Ai niin, hei. Viimeksi kun valitin työterveyshuollon yksipuolisesta kiinnostuksesta ihmisen kuntoiluun ja sen sellaiseen, niin koinkin yllätyksen. Ainakin meidän hoitsu arvostaa korkealle kamerakävelyt ja muun hyötyliikunnan. Kyllähän sellaista oli mukava kuunnella, siis sen lisäksi että minulla olikin vahingossa aivan täydelliset terveystulokset. Kamalasti pelotti etukäteen. Mutta nyt voin jatkaa valitsemallani tiellä, joten olen vissiin elävä nelikymppinen esimerkki siitä, että ihmisen pitää tehdä sitä mistä tykkää ja nauttii.

Ei tarvitse ähkiä vempeleiden kanssa totisilla kuntosaleilla. Saa ulkoilla ja tarkkailla maailmaa. Keskiviikkona kuulin muuten jo kevään ensimmäisen mustarastaan laulun.

On ollut paljon ohjelmaa. Vähän liikaakin. Lauantaina kävin ystävän kanssa oikein teatterissakin. Vuosisadan rakkaustarinoita oli yleisössä seuraamassa itse Märta Tikkanenkin ja minun teki mieli mennä väliajalla sanomaan päivää. Liikutuin kuitenkin jo pelkästä ajatuksesta niin, etten kehdannutkaan. Mies sanoi, että olisi pitänyt. Jäin miettimään, että miltähän Märtasta tuntui seurata hänen teksteihinsä perustuvaa esitystä. Minulla oli muutama myötähäpeän hetki, vaikka myös tykkäsin aika paljon.

Arvostan ja kunnioitan paljon aina kaikkia live-esityksiä ja esiintyjiä, vaikka laiskasti käynkin katsomassa.

Mutta nyt, yövuoroja odotellessa. Minä voisin jo alkaa vähän keräillä mökkiasioita kasaan. Aina on muka jotain vietävää. Nyt erityisesti niitä talven aikana perittyjä puutarha-asioita, tuolit ja savustuspönttö. Jos mökillä ei ole paljon lunta, ja jos sattuu että aurinko näyttäytyy, niin minähän voin viikonloppuna vaikka jo pikkuisen testailla aurinkotuoleja.

Töitä, olutta ja luontohavaintoja.

Tänään, viikon ainoana vapaapäivänäni aurinko paistoi niin keväisesti, että! Eteinen oikein sananmukaisesti kylpi valossa, minä aloin haaveilla farkku- ja kuratakkikeleistä. Ääneen suunnittelin myös ikkunoiden pesua ulkopuolelta. Aivan käsi jo hapuili riepua ja lastaa, kunnes huomasin että linnuilla oli juuri ruokailusessio kesken. Eihän sellaista voi häiritä pesuveden lotinalla.

Ehkä sitten ensi viikolla.

Nimittäin on tulossa varhaisaamuvuoroviikko ja sehän tarkoittaa tässä aikakaudessa jo sitä, että ehdin valoisaan aikaan kotiin. Olen suunnitellut poikkeavani Stockmannin alakerran viherosastolla työmatkalla ja hankkivani vihdoinkin taimimultaa, siemeniä ja muutaman sipulikukkasen. Onkohan siellä jo helmililjoja. Viime vuonna oli jo tähän aikaan, muistan sen oikein hyvin. Itku meinasi päästä, ilosta.

Ai niin, mutta minullahan on kuntoremontti ja olen päättänyt kävellä kolmanneksen työmatkasta. Ei siihen sapluunaan kyllä oikein sovi multasäkkien roudailu. Höh. Pitääkö tässä nyt kannattaa lähikulmien kallista kukkapuotia. Olisihan se ehkä hyvä kansantaloudellinen teko.

Tänään en ole ehtinyt ulos, kun oli sellainen imurointi- ja kissanhiekkojenvaihtopäivä. Mutta perjantaina yövuorojen jälkeisessä huumassa oli pakko päästä ikuistamaan se mahtava sumu. Minä olen sumun ystävä, ja varsinkin tähän vuodenaikaan se edustaa lupausta keväästä. Aivan mahtava ilma hengittämiseen ja unelmointiin. Helppohan se on haaveksia, jos miljöö on sadunomainen. Ja kun on päällepäätteeksi univelasta eteerinen, niin tunnelma on valmis.

Kuntoremontti ei kylläkään johdu siitä, että sain työterveyshoitsuilta kutsun ikäryhmätarkastukseen. Ihan vaan huvittaa ulkoilla. Vaikka sain minä siitä kirjeestä aikamoisen mellakan aikaiseksi ja vaahtosin työkavereille muun muassa siitä, että minkä takia kysytään ihmiseltä että montako kertaa viikossa kuntoillaan vähintään 15 minuuttia niin että hengästyy ja hikoilee.

Ei kertaakaan. Jos siis saunomista ei lasketa.

Miksei terkkareita kiinnosta, montako kertaa viikossa minä käyn pitkällä kävelyllä kameran kanssa? Tai kasvukautena voisivat kysyä sitä, miten monta tuntia kaivelen maata tahi kitken, kyykin ja istutan. Eikö se muka ole terveellistä, häh. Mielelle ainakin on. Ja miksei kysytä klapitöistä saati lintujen laulun kuuntelun eheyttävästä vaikutuksesta.

Ei kysytä ei. Kysytään, kuinka paljon viiniä kuluu. 

Perjantaiaamuna kun menin etukäteisverikokeisiin, oli onneksi ihana laborantti. Minä kerroin miettineeni, että meinasin ensin pitää parin viikon detox-kuuria ennen näytteenottoja, että olisi sitten viiniarvot esimerkilliset. Mutta sitten päätinkin kohdata todellisuuden. Laborantti uskoutui ja ilmoitti, ettei hänkään ole ollenkaan "työterveysihminen", oikein välttelee lääkärikeskuksen hammaslääkäreitä ja väittää heille kahvihuoneessa, ettei ehdi tarkastukseen.

Ihana ihminen.

Minä kerroin hänelle, että pakoilen kaikkia terveysrutiinitarkastuksia siksi, että en halua vaan tietää jos on jotain vialla kropassa. Että valehtelen itselleni haluavani elää rauhassa loppuun saakka ilman mitään ärsyttäviä mittaustuloksia. Todellisuudessa taidan olla pikkuisen traumatisoitunut monen läheiseni liian äkillisestä kuolemasta, ja yksinkertaisesti pelkään jos vaikka saakin huonoja uutisia. 

Ja sitäpaitsi minä voin hyvin. Miksi silloin pitäisi mennä lääkäriin, kysyn vaan.

Kuka on keksinyt tehdäkään terveydestä oikein tieteen. Ihme homma. Miksei voida vaan olla ja nauttia niin kauan kuin iloa kestää. Minulla on tänään vähän anarkistinen olo. Kyllä se tästä asettuu, kun kohtaan Strömsön kasvihuoneihmisten punaiset posket tunnin päästä töllöstä.

Töllöstä tuli mieleen, että sen perjantain sumukävelyn jälkeen olisi nukuttanut, mutta oli pakko askarrella unirytmi kohdilleen lauantain työpäivää varten. Niinpä katsoin Solsidan-boxini loppuun. Minun täytyy pian saada se toinen tuotantokausi. Olen samastunut Alexiin ja kiemurtelen kiusaannuksesta monen muunkin henkilöhahmon aivoitusten äärellä. Kuulun täydellisesti kohderyhmään. Nauran, itken ja pöyristyn.

Olen varmasti pohjoismaiden ainoa, joka nyt vasta täyttää aukkoaan Solsidan-sivistyksessä.

Kaiken huippu oli, kun eilen kohtasin livenä Ove Sundberg -tyyppisen ihmisen. Oltiin kouluttamispäivän jälkeen tyttöjen kanssa pikkuisen oluella, ja sellaisen toiminnan seurauksenahan sitä saattaa kokea kaikenlaista. Siis juoruilun ja maailmanparantumisen lisäksi.

En voinut uskoa todeksi, että tosiaan pöytäseurueeseeni punkesi Ove-hahmo hihittelemään. Siis aivan kaikelle, mitä minä sanoin. Se oli vähän kiusallista, mutta toisaalta tietenkin palkitsevaa, koska minun jorinani - eivät ne aina ole kovin laadukkaita. 

Sitten minä törmäsin ihmiseen, joka asuu tässä lähellä. Minä pistin kaikki kertojanlahjani peliin ja aloitin upeasti "Mutta arvaa, mitä MINÄ näin perjantai-iltana kotikadulla?" Hän vastasi samantien, että no kaksi supikoiraa.

Voi jumankauta. Että pitää riistää ihmiseltä kertomisen ilo.

Ja miten voi sattuakaan niin, että juuri samoilla minuuteilla kun minä tekstailin ystäville Kallioon tästä havainnostani, niin tämän tuttavan tytär huutaa isänsä ikkunaan ihmettelemään supikoiria. Kyllä ne eivät ole täällä mikään yleinen näky, vaikka esikaupunkialueella asutaankin.

Minä olen nähnyt supikoiria vain kuolleina tienposkessa ja Ähtärin eläinpuistossa elävänä.

No mutta, pääsin sentään elvistelemään sillä tosiasialla että toinen niistä tuli suoraan meidän pihaan ja sain katsekontaktin. Sanoin hänelle, että älä nyt tänne tule, kun se nyt vaan ei ole supien hommaa tutustua esikaupunki-ihmiseen ja hänen pikkuiseen pihaansa. Myöhemmin samana iltana juttelin pitkäturkkiselle kissalleni, että hän on oikeastaan vähän samannäköinen kuin supikoira. Onkohan se edes koiraeläin. Näytti vähän pieneltä ahmalta.

Vaan olipa hienoa nähdä villieläin. Minähän aina sellaisia havaintoja toivon. Laitoin miehellekin Keski-Euroopan työmatkalle ihan tekstiviestin asiasta. Hankalasti vähän piristyinkin, niin oli vaikeaa saada unta sittenkään. Hyväntuulisuus kantaa näköjään kyllä aika pitkälle, vaikka miten olisi yövuorolasti yllä.

Arvatkaa nimittäin, mitä muuta olen saanut aikaiseksi kuin töitä, olutta ja luontohavaintoja. Tein tänään ensimmäisen apurahahakemukseni ikinä. Laitoin oikein viestin Mukavuusalue-kirjoittajapiiriystävälle, että jos saan myönteisen sponsoripäätöksen, niin olen minäkin sitten virallinen kulttuurihenkilö. 

Voin minä sen tässäkin kertoa. Että pyysin siis maakunnalliselta kulttuurirahastolta sen verran rahaa, että voisin pitää syksyllä esimerkiksi kuukauden palkatonta vapaata töistä. Siis sen takia, että saisin työrauhan äidin taideteosten luettelointiin ja tunnetuksi tekemiseen Etelä-Pohjanmaalla. Yhtään en tiedä, myönnetäänkö tuollaiseen toimintaan edes avustuksia, varsinkaan tällaiselle vakituisessa työssä olevalle ihmiselle, joka taloudellisella pinnistelyllä ja ponnistelulla voisi ehkä pitää palkatonta ilman apurahojakin. Mutta katsotaan. Aina voi kokeilla.

Nyt sitten kohti uutta työputkea. Alkaa sen päässä häämöttää onneksi jo seuraava mökkireissu. Sitä minä en siirrä enkä peru enkä mitään. Olen kutsunut pikkuserkunkin yökylään Ryötönperälle sitten, jos hän vaan haluaa tulla lepuuttamaan sieluaan. Mies sanoi, että hänkin voisi tulla jos pikkuserkku tulee. 

Tietenkin alkavat sitten löpistä miesten juttuja ja minä joudun keskeyttelemään. Toisaalta, sitten minä ehkä kävisin rauhassa perikunnan taidearkistoja läpi ja opettelisin myös käyttämään skanneria vanhojen valokuvien kanssa. Kun miehillä olisi omat jutut, mutta olisivat sopivasti läsnä teknisenä tukena.

En ole ikinä skannannut, ja sehän tässä vähän huolettaa.

Voi pitkästys.

Kyllä luulisi, että sitä tähään ikään mennessä olisi jo viisastunut. Siis sillä tavalla, ettei kiukuttelisi ja pitkästyisi niin kuin pikkukakara. Minä nyt vaan olen yhtäkkiä tajunnut, että talvi ärsyttää. Todella lapsellista. Hyvin harvoin selailen vanhoja valokuvia - mistähän sekin johtuu - mutta nyt olen yllättänyt itseni kyttäämästä nimenomaan maalis- ja huhtikuisia kuvia viimeisten kolmen vuoden ajalta.

Ja todennut, että jumankauta on ollut muuten mökillä arktista usein vielä huhtikuussakin. Yök.

Minä haluan jo sen lumettoman ruskean ja sumuisen ajan! Olen päättänyt, etten ole sitten sisällä hetkeäkään kun se koittaa. Ja mikä ihmeellisintä, en nimenomaan kaipaa edes järvimaisemaa (Kyllä se mieli sitten muuttuu, kun linnut palaavat vapaaseen veteen.) vaan maankaivuuta ja patsastelua säässä, jossa tarkenee pelkällä villapaidalla.

Kaiken huippuna huomasin perjantaina, etten oikeastaan kaivannut mökillekään. Olenkohan tullut hulluksi. Kun olin skrabannut Helmikaaran lähtöäni (mies oli reissussa, ja minun piti taas harjoitella itsenäisyyttä) varten, alkoikin pyryttää. Siitä sain loistavan vellihousutekosyyn olla lähtemättä liikenteeseen sähläämään, ja niinpä soitin ystävälle mökkipaikkakunnalle. Hänkin suositteli, että jään kotiin turvaan. Eilen kävi hänen miehensä toteamassa, että meidän torpassamme on kaikki kunnossa. Eivät olleet putket räjähtäneet jäästä.

Kyllä on kiva, kun on täyspäisiä ystäviä.

Niinpä saatoin rauhassa jatkaa pitkästymistä kotona vaan. Vaikka sieluni on kyllä vaellellut ihan toisaalla, eri paikoissa ja keväisissä ajoissa.

Sekin on vähän hölmöä, etten noudata omia hyviksi havaittuja viisauksiani. Miksi en esimerkiksi uppoudu keveisiin romaaneihin. Sen tavan otin seitsemän vuotta sitten kaamoksessa, muistan sen erityisen hyvin, koska olin silloin murheellinen isän kuolemasta ja päätin viettää armollisen talven nojatuolissa. Siitä se sitten jäi tavaksi muutamaksi talveksi. Erittäin viisasta. Ehkä nyt voisin palata siihen harrastukseen, ja kerätä helmikuulukemiston, paeta siihen.

Vieläkin kesken oleva Renoir-kirja on kyllä hyvä, en minä sillä. Perjantaina kokeilin leppoisampaa lukutapaa, että jos selaillen vain kahlaisin sen loppuun, niin saisin aloittaa Garbo-elämäkerran.

Kun ihan vähän kyllästyttää kirjan pomppivat muistelot ja ihmispaljous. 

Sitten minä kumminkin huomasin, että on se luettava varmuuden vuoksi huolella päätökseensä, sillä tapahtumien joukossa on todella meheviä yksityiskohtia. Sekä ihan taiteilijasta itsestään, että pariisilaisista ihmisistä ja elämäntavasta 1900-luvun taitteessa. 

Sitäpaitsi Jean Renoir ihanasti kuvailee sitä, miten Montmartrelta vielä siihen aikaan avautui maaseutunäkymä ja miten hän pikkupoikana römelsi villeissä ruusupusikoissa. Pitäisiköhän minun tinkiä asettamastani lukutavoitteesta (kirja kerrallaan) sen verran, että otan rinnalle jonkin kunnollisen todellisuuspakohömpän ja sitten järkevämpinä hetkinä esimerkiksi bussissa lukisin Renoir-elämäkerran loppuun.

Niin, ja miksen uskoisi pikkulintuja, joilla alkaa olla selvästikin jo kevättä rinnoissa. Mustarastas ei sentään vielä laula, mutta tiaiset pitävät mukavaa konserttia. Tämä viikonloppu onkin mielestäni ollut paljon parempi pihabongaukseen kuin viime pyhä, jolloin annoin vain kissojen inspiroitua aiheesta ja kateellisena luin muiden blogeista hienoja bongauslukuja ja havaintoja.

Minusta ei ollut Bird Lifelle mitään hyötyä, vaikka pihamaallamme pörrää aika paljon siivekkäitä.

Talven puhteeksi voisin myös opetella pari uutta lintulajia. Sekoitan järjestelmällisesti tiaiset toisiinsa, enkä erota viherpeippoa keltasirkusta. Noloja aukkoja sivistyksessä. Hävettää. No, ehkä pääasia on kuitenkin se, että tykkää linnuista. Ihana pikkuisen mystinen eläinlaji.

Ja olen ylpeä oman pihan tinteistä, kun eivät ollenkaan kaki kakkosruokintapaikkaansa. Minä aina laitan muutaman jyväsen siihenkin, että on apetta kaikille, jos sattuu lintulaudalla olemaan ruuhkaa.

Mutta se kaipuu. Sen kanssa on nyt näköjään elettävä. Olen rehennellyt töissä - esimerkiksi työkaverille, joka lekottelee tällä hetkellä Barbadoksella - etten ole mökin itselleni lunastamisen jälkeen kaivannut ulkomaille ollenkaan. Se on tavallaan totta nytkin. Vaikka kyllä kai sitä voisi matkustamistakin jonain talvena taas kokeilla kevätikävän lievittämiseksi.

Toisaalta, mitä iloa siitä on käydä viikon verran toteamassa, miten on kaunis valo ja ihana risuroskanuotioiden tuoksu esimerkiksi helmikuisessa Toscanassa. Ja sitten palata tänne narskuttelemaan kenkiään lumessa. 

Minä nyt kertakaikkiaan haluaisin, että sellainen puutarhan risusiivouksen tunnelma olisi pysyvä ja täällä. Heti. Nyt.

Valokuvista löytyi tietenkin myös muistelot kolmen vuoden takaa, ja alla olevan henkisten kuvien äärellä olen viipyillyt ja nieleskellyt. Kyllä se vaan taisi aikoinaan tehdä hyvää käydä parina talvena täsmälleen viikolla 5 lepuuttamassa sieluaan pikkukylässä Firenzen laitamilla.

Kunpa voisi vaan sormia näpäyttämällä hypätä paikasta toiseen. Jos sellainen olisi mahdollista, olisin nytkin varmaan mökillä. Vähän huolestuttaa tällainen laiskistuminen matkanteon suhteen. Tai sitten se voi olla ihan tervettäkin, viettää välillä aikaa ilman mökkihysteerisyyttä ja olla aloillaan.

Jos vaikka menisinkin vain kirjakauppaan katsomaan, onko siellä niitä ihania italialaisia puutarhalehtiä. Kuvissa on ehkä taas sipulikukkia kuluneissa ruukuissa ja samanlaisia kattoparruja, joiden alla minäkin silloin reissuissa aamuisin turautin mutterikahvit kaasuhellalla. Oi voi. Pitääköhän tässä nyt hankkia edes se kaasuhella.

Ikävää olen lievittänyt mm. punaviinillä, mikä ei kyllä ole ihan hyvä tapa noin niin kuin pitkässä juoksussa. Eilen tarvoin auraamattomassa lumessa jopa Maunulan Alkoon, kun tiesin että sinne oli taas torstaina tullut Sardinian viiniä. Hyvää on se.

Ystävä siltä saarelta on jakanut facebookiin ihania paikallisvalokuvia. Minä olin siellä viimeksi silloin, kun ei vielä ollut digikameraa. Olisi aika matkustaa heidänkin luokseen taas. Jos alan nyt jo suunnitella, niin jos vaikka sitten vuoden päästä talvella menisinkin sinne. Voisin olla paljain varpain ja naureskella taas paikallisille, jotka pitävät muodin vuoksi untuvatakkeja.

Kyllä tämä tästä. Tietenkin. Miksen myöskään muista omaa viisauttani, että "talvi on kaikille sama". Jos vaikka ystäväpiirissäni onkin hiihdosta innostuneita lumenrakastajia, niin ainakin täällä puutarhablogien maailmassa minulla on ihana vertaistukiryhmä keväänkaipuisia.

Miksen sitäpaitsi muista nyt sitäkään viisauttani, että monen miellyttävän asian odottaminen on melkeinpä antoisampaa kuin sitten se itse asia. Minullahan on keväisin paha tapa alkaa murehtia, että kohta se on jo ohi ja heinäkuun kova valo porottaa kaiken puhki. Että voisin minä ehkä jotenkin nyt iloitakin tästä kasvukauden odottelusta.

Vaikka alkaa suunnitella, mitä pistäisin itämään. Ei ole vielä muita siemeniäkään kuin ne marketin tomaatinsiemenet. Puutarhapäiväkirjaankaan en ole kirjoittanut viikkoon. Olen vain peilistä töllöttänyt omaa väsynyttä kuvajaistani, kyllä ihminen voikin olla tylsä.

Paitsi että äsken tuli tekstiviesti, ja saan ystävän ex tempore -kylään kohta. Voin hänelle ruikuttaa ihan livenä. Jätän kuumemittarin oikein etualalle, kun huomasin tänään potevani räkätaudinpoikastakin. Niin, että kaikki ylimääräinen sympatia tänne vaan. Ollaan sitten kerralla oikein tosi lapsellisia, perhana.

Eilenkin meillä kävi Mukavuusalue-kirjoittajapiiriystäväni juttelemassa miehen kanssa elokuvista. 

Että ei tämä talviaika kaupungissa nyt niin kamalaa ole. Ei voi olla.

Miksen mene esimerkiksi Kasvitieteelliseen puutarhaan retkelle? Kysyn vaan.

Miksen nauti talviunista, kuten kissat.

Yllätin tänään ikäneitosiskokset samalta sohvalta. Kyllä niitä ehkä vähän hävetti. Eivät edelleenkään myönnä minulle, että ovat läheisiä toisilleen. Minä tietenkin menin häiritsemään heidän nokosiaan ja pussailemaan pehmeisiin tassuihin.