maanantai 31. tammikuuta 2011

Majava-asiaa

Tuli viikonloppuna tehtyä reissu mökille Ryötönperälle. Kun oli mukana matkassa siellä ennen käymätön ystävä, niin pitihän sitä kävelyretki järjestää ja näyttää paikallinen nähtävyys eli vesiputous. Virallisesti kai on kyse suhteellisen vaatimattomasta patorakennelmasta, mutta aina on tapana ollut sitä käydä äimistelemässä. Sinne vievällä polulla kaveri jäi kumartelemaan kauas taakse ja ensin luulin, että oli paha olo hänet siinä rämpiessä yllättänyt. Vaan ei, se oli alkusysäys kaikenmoisten villieläinten jalanjälkien taivastelulle. Siinä polun alkupäässä oli joku aika isokäpäläinen mennyt. Pitkät kynnetkin. Ilvekseksi arveltiin.

Sitten tuli risteys tosi huolella tampatun leveähkön polun kanssa. Ja se kun johti metsästä suoraan padon korkeamman puolen sulaan veteen, niin majavien reitiksi sen tulkitsi väkisinkin. Metsässä oli kaatumispisteeseen kaluttuja puitakin. Tuli siinä mieleen, että noinkohan keskeytettiin majavien hommat. Jäätiin seisoskelemaan ja odottamaan näköhavaintoa eläimestä. Se värjöttely palkittiin, sillä kauempaa mustasta vedestä nousi utelias (tai saattoihan se olla pelokaskin) pää, joka toki heti meidät havaittuaan plumpsahti takaisin veteen. Tämä lyhykäinen kokemus oli kaupunkilaiselle kuitenkin sitä luokkaa, että heti siinä itsensä suureksi luontotarkkailijaksi tunsi. Pää nousi vedestä vielä kerran ja sitten me jätettiin se rauhaan.
Sitä en nyt oikein ymmärrä, että minkä takia on pitänyt läheisen vanhan voimalaitoksen omistajan ihan avohakkuuksi vetää kaunis joenrantamiljöö. Johan siinä majavien lisäksi häiriintyvät muutkin eläimet.  Ja muuttolinnut palatessaan keväällä järkyttyvät. Tietenkin tämä voi tarkoittaa useamman lajin rikkautta Ryötönperän rauhaisassa mökkirannassa, kun eläimet siirtyvät sinne turvaan. Saavat luontotunnelmointiini perinteisesti käytetyt lukuisat tunnit ehkä uusia ulottuvuuksia. Kerran viime kesänä tein majavahavainnon omalta rannalta. Nyt niitä voisi tulla vaikka lisääkin. Paikalliset väittävät majavia esiintyvän ihan riesaksi asti, mutta minä en ainakaan tule yhtään lättähäntää käräyttämään viranomaisille.
Oli siinäkin viime kesän yössä omanlaistaan fiilistä, kun järjestin itselleni majavavahti-illan laiturille. Olin jostain oppinut, että hiljaisuudessa niitä voi nähdä. Olin pakannut koriin evästä, viiniä, kameran ja kännykänkin (äänettömällä). Ja aloitin tarkkailun. Tarkoituksena oli bongata niitä kaikessa rauhassa touhuissaan, kun se ensihavainto oli ollut niin pikainen ja kaukainen. Johan siinä tuntitolkulla yksin istuessa iski seurankipeys ja aloin tekstailla kavereille kaupunkiin. Yhtään majavaa en sinä iltana nähnyt, mutta nättejä valokuvia erilaisista asetelmista ja kohteista tuli siinä näpsittyä.

keskiviikko 26. tammikuuta 2011

Vanha roosa (vetoomus Tiimarille)


Olen jälleen aloittanut jokakeväisen Tiimareissa harhailun. Mieli on jo keväässä ja oikein ajoitetulla optimismilla saattaa illan tahi aamun hämyssä erottaa sitä kaunista valoa, joka niin olennaisesti välivuodenaikoihin liittyy. Vähän huolettaa se, että City-käytävässä tai Oulunkylän pikkutiimarissa epäilevät pian myymälävarkaaksi. Kun tulee niissä aina työmatkalla mitään ostamatta pyörähdettyä. Ostaisin, jos niitä vaaleanpunaisia lyhtykynttilöitä olisi tullut. Luulisi, että lähestyvä ystävänpäivä saisi kaikessa pinkkiydessään myös lyhtykynttilöiden värikirjoon tämän kaivatun lisän.
Se nyt vaan on niin, että tietty valo keväällä ja syksyllä vaatii pihalyhtyihin tietynväriset kynttilät. Valkoinen tuntuu aneemiselta ja esimerkiksi halloweeninoranssi tai kuninkaansininen tökkäävät silmään. Puhumattakaan nyt jostain tipunkeltaisesta, jonka ihmiset kummasti keväänväriseksi mieltävät. Jos pääsiäiseen liittyvät tiput ja narsissit, niin pakkoko sitä keltaista on joka paikassa yhdessä ruohonvihreän kanssa tyrkyttää? Niitä värejä nyt ilmestyy ajan kanssa pihoille ilman yritystäkin. Jos oikein tarkkailee keväisen illan valoa, niin sanomattakin on selvää, että lyhtykynttilän kuuluu olla pastellinvärinen, mieluiten niin sanottu vanha roosa. Siis mikäli on harmoniaa vailla niin kuin minä.
Kynttiläasioissa on aina ennen voinut luottaa Tiimariin. Vaan toisin oli viime keväänä. Kantatiimarini mellasti turkooseilla kynttilöillä, enkä edes niiden takaa penkomalla löytänyt omaa väriäni. Sen metsästys alkoi saada pakkomielteisiä piirteitä ja minä turhautunutta kritiikkiä lähipiiriltäni. Työmatkalle piti varata enemmän aikaa, että ehti poiketa mahdollisimman monessa Helsingin Tiimarissa. Kerran melkein ostin alekorista munanmuotoisia vaaleanpunaisia kynttilöitä paremman puutteessa. Jätin ne kuitenkin hankkimatta, koska ne näyttivät kaverin mielestä ihan kiveksiltä. Ei olisi ehkä ollut kovin feng shuita tunkea niitä lyhtyihin ja tunnelmoida siinä sitten pihaportaalla kiveskynttilöiden äärellä.
Vaikea on olla kivijalkatiimareiden kannattaja vaikka haluaisikin, kun tässä kynttiläasiassa pelastus löytyi automarketalueelta. Siellä oli jättitiimarissa kananpojankeltaisten joukossa myös näitä oikeanvärisiä kynttilöitä. Vähän jäi huolettamaan se, että olivat aika hyvässä alennuksessakin. Ostin varmuuden vuoksi kaikki esillä olevat, mutta ei niitä enää tietenkään ole jäljellä. Vetoan siis täten ystävällisesti Tiimareiden sisäänostajiin, että hankkisitte nyt niitä roosiakin kynttilöitä. Tässä on vielä tovi aikaa siihen keväisen illan hämäryyteen, jossa meikäläisenkin sielu eheytyisi kokonaisvaltaisesti. Jos olisi ne kynttilät.
(Jälkikirjoitus: Miten tuo ”vanha roosa” kuulostaakin jatkuvasti mielessä  lausuttuna ”vänhältä röösältä”? Yrittääkö sisäinen ääneni piruilla?)

Sisäkasveista

Jo se on naistenlehtien ja Hesarinkin mukaan taas aika alkaa kukille vaihtaa multia. Senpäiväistä sotkemista taas luvassa monessa kotitaloudessa. Tuli sitä itsekin joskus nuorena emäntänä niitä juuripaakkuja pitkin kylppäriä leviteltyä.
Miksi ihmeessä ihmiset tahtovat välttämättä sisälle kasveja? Marketista tilapäisesti kyökkiä sulostuttamaan hankitut ruukkuyrtit ja kissoille hankitun ruukkuruohon voi vielä ymmärtää, mutta että kituva pallojukka? Ja että sitä vaalitaan hartaudella, vaikka sanomattakin on selvää, että ei se täällä kasva eikä tänne kuulu. Suomessa kesä on kerran vuodessa ja ulkona. Piste. Yhtään pelakuuta ei tässä taloudessa aleta väkisin talvehdittamaan.
No, myönnetään, että olen kerran yrittänyt yhtä pomolta saatua pelargoniaa talvehdittaa kellarissa, mutta se mätäni jo ennen joulua. Oli silloin vielä käsillä se tämänkin rajallisen elämäni kotiliesivaihe, substraliakin taisin ostaa. On tässä ajassa se hyvä puoli, että kaikenlainen hitaus on muodissa. Itse olen huomannut olevani sellainen trendikäs slow gardening –persoona.  Jos siis slow gardening yhtään tarkoittaa sitä, ettei tee varsinaisesti mitään kukkainhoidon eteen. Jos ei huvita. Se, mikä sai minut pitämään yhtä pääsiäiskaktusta hengissä läpi lukuisten talvien, oli lapsenomainen tunne siitä, ettei mitään elävää saisi tappaa (ei tietenkään saakaan). Se mummokaktus vaan jatkoi eloaan ja säännöllisin väliajoin jouluisin ja keväisin pukkasi liikuttavia luruja kukkanuppuja. Viime syksynä unohdin sen ulkoeteiseen, eikä se siitä jäätymisestä enää toipunut.
Katit sitä vanhaa pääsiäiskaktusta järsivät antaumuksella aina ympäri pimeän vuodenajan ja oksentelivat sen riekaleita karvatuppojen kanssa pitkin mattoja. Että siinäkin mielessä on ollut helpotus luopua viherkasveista sisätiloissa. Joku palmun näköinen pitkä kuiva luiru meillä vielä puolison työhuoneessa on, ja luultavasti kuollut pallojukka kellarissa odottaa kevättä. Jotkut toki väittävät viherkasvien pitävän huoneilman terveellisen raikkaana ja varmaan se voi pitää paikkansa keskuslämmityskämpissä. Toista se on täällä, kun on kätevästi kosteana koko talon ilmanlaatu vuotavan katon ja tiivistämättömien ikkunoiden ansiosta.

Italiassa


Jo marraskuussa pimeyden tultua alkoi se tuttu ja tolkuton Italia-keittokirjan pläräys. Eivät tainneet kaverit tietää, miten hyvä lahja sekin kirja aikoinaan oli. Siinä kun kerrotaan kuvien kera kaikenlaista välimerellistä muustakin kuin ruoanlaitosta. Pääsee ihminen sitä lukiessaan vähän niin kuin pois täältä. Poikkeuksena edellisiin kaamoksiin sain kuitenkin inspiraation alkaa harjoitella ruokaohjeita myös käytännössä. Mikä lie keski-iän merkki sekin. Moni sössöjäni maistellut voisi olla sitäkin mieltä, että olisi kannattanut jättää ihan vain lukemisen tasolle koko touhu. Sen verran vetistä oli polenta, ja täytetyt tomaatit pistävän makuisia lötköjä lättyjä. Mutta se tekemisen meininki, puutarhavärivalojen virittely olkkariin, pihalyhtyjen sytyttely ynnä muu oheistoiminta oli kieltämättä jo sinänsä palkitsevaa. Tuntui melkein kesältä.
Nyt tammikuussa ymmärsin kaipaavani marraskuusta ainoastaan tätä Italia-hommaa. Armosta läheisiäni kohtaan säästin pastan ja raviolien tekemisen opiskelun sellaiseen hetkeen, kun olin vain kissojen kanssa kotona. Antaumuksella yövuoronjälkeisessä hurmoksessa harhailin jättikoomarketin juustohyllyjen välissä etsimässä ricottaa tietämättä miltä se varsinaisesti edes näytti. Onneksi on myyjättäret. Kotona raastoin sitruunankuorta, freesasin (mitä se lopulta ikinä tarkoittaakaan) pinaattia ja vasiten lämmitin kulhoa pastataikinaa varten. Vain huomatakseni, että kyllä sitä kumminkin on kätevämpi vaivata suoraan pöydällä, niin kuin italialaiset nonnat tekevät.
Melkein kaikki tv-kokit siemailevat viiniä ruokaa valmistaessaan. Oli se minullekin kätevä tekosyy ottaa pari lasia siinä raviolimateriaalin ääressä tunnelmoidessani. Pastakoneen esille nostaminen oli lähes juhlallista, kunnes se vääntö alkoi. Olin tehnyt taikinan ohjeen mukaan. Sitä oli aika paljon. Ensimmäisen veivauksen kohdalla ymmärsin, että satsista tulee ainakin 20 levyä. Tai siis myttyä, koska se ”levy” tursusi alustalle itseensä liimautuviksi laskoksiksi. Yritin rypistellä niiden sisälle sitä saamarin täytettä. Tuloksena oli kolme ehjää raviolia ja muutama kalapullan näköinen tekele. Pikkuisen hermostutti ja laitoin loput taikinasta ja täytteestä jääkaappiin. Join vähän vielä lisää viiniä ja aloin raportoida asiasta facebookiin. Kuvittelin taas tietenkin, että ystävieni lauantai on jotenkin vajaa, jos ei siihen sisälly uutista meikäläisen raviolifiaskosta.
Vähänpä tiesin itsekään. Seuraavana päivänä seesteisin mielin kaulitsin pastataikinaa kapustalla ja askartelin todella kauniita raviolityynyjä. Oikein hekumoin ajatuksella, miten sitten illalla ne keitettyinä ovat puolison lautasella sitruunavoipersiljakastikkeen alla, tuoreella parmesaaniraastella höystettynä tietenkin. Keittämisen ajankohdan tultua ymmärsin, että käsissäni oli iso raviolityynymöykky, josta repimällä sai pinaattiricottasotkuisia riekaleita. Jotenkin siinä hetkessä tuntui, että olisin voinut kaamosahdistusta karkottaa kuitenkin ihan perinteisellä ulkoilulla. No, riekaleet kävivät roskiksessakin välillä, mutta lopulta keitin niitä, koska jotain ruokaa oli saatava. Eihän se periaatteessa pahaa ollut niinkään, ja kastike oli loistavaa.

Suojakeli











Mikä siinäkin on, että heti uuden vuoden jälkeen sitä ihminen ikään kuin alkaa elää keväässä. Pakkassää on rapsakasta ja raikasta Helsingissäkin. Tulee ihasteltua keskipäivän valoilmiöitä. Mikäli nyt sattuu olemaan ulkoilemassa. Vähän ärsyttää kun tulee sitten se suojakeli. Tekee heti mieli iloita, että talvi on ohi, valon aika alkaa, on juhla ja lintujen laulu. Ja sitä rataa. Mitä varten pitää ihmisen vanheta niin, että ei loskakelistäkään voi iloita? Ihan sanoo sisäinen möreä ääni (vrt. Jim-kanavan tunnarimiesääni), että kyllä se takatalvi sieltä vielä tulee. Tietäähän sen nyt kuka tahansa, jumalauta, keskellä tammikuuta. Siinä ei viime vuonna hankitut romanttiset haisaappaat paljon mieltä ylennä. Vaikka mukavahan niillä on cityssä elvistellä ja suojateiden lätäköissä loiskutella. Jotain iloa tässäkin pimeässä ajassa.
Puhumattakaan rintamamiestaloasumisen ihanuudesta ja sen pienestä Puutarhanurkasta. Viime vuodesta oppineena osasin tulkita katon lumikinosta yllättävänkin tottuneella tavalla. Ylihuomiseksi oli luvattu suojakeliä, joten tiesihän sen heti, että siellä kauniiden jääpuikkojen alla se pirullinen vesitaskun paikka kytee ja ulkoeteinen on pyhänä taas surffilautaa vailla. Onneksi on ystäviä. Tilasin niistä pari lumenpudotustalkoisiin. Että on sitten sitä henkilökuntaa, jos pudottaja meinaa kuristua savupiipusta roikkuviin valjaisiinsa. Yksi soittaa 112 ja toinen ottaa valokuvia. Kolmas elvyttää.
Lumenpudotus esti totaalikatastrofin. Ei ihan tullut Nooan arkkia tästä talosta. Vain kohtuullisesti (jos niin nyt voi sanoa, kun on talon rakenteet kyseessä) ropisi pisarat väliovenkarmista. Seuraavana päivänä vesi oli turvottanut oven melkein umpeen, jos se nyt ketään kiinnostaa. Ulkoeteisen räsymatto oli ihan viledana vaikka parilla alusastialla ynnä pyyhkeellä oli saavutettu jonkinlaatuinen kuivuuden illuusio. Kuistin ikkunat kosteudesta sumeina. Yleensä heittäydyn tällaisissa tilanteissa hysteeriseksi. Mutta en jaksanut enää siinä pienenä ihmisenä kaamoksen maailmankaikkeudessa välittää. Katsoin telkusta, miten Anthony Bourdain oli maailmalla Sardiniassa. Ihan ikävä tuli sillekin saarelle.  Jollain tasolla oli vapauttavaa antaa puolison toivorikkaana hakata katolla vielä sitä märkää jäätä, kun itse haaveissani siemailin mirtoa. Normaalisti seison pihan nurkassa lumihangessa ja huudan, jos joku on katolla. Niin kuin se mitään auttaisi. Valppaus on olevinaan puoli turvallisuutta. Vähän niin kuin autossakin tulee poljettua sitä apukuskin puoleista tyhjyyttä.