sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Shokkisäiden jälkeen sees



Jos minulla olisi sillä tavalla varallisuutta, että voisin hetkeksi jättäytyä työelämästä opiskelemaan, niin saattaisin lähteä puutarhatieteen pariin. Niin minä tänään ajattelin, kun luin nettihesarista taas kerran artikkelin siitä, miten pihahommilla ja luonnolla on se kuuluisa parantava voima. Kaivelin jutun esiin myös paperilehdestä, ja nyt se on levällään tässä keittiön pöydällä. Ikään kuin muistuttamassa aiheesta, jonka jätän hautumaan. (Ihan kuin ei ikkunasta katsomalla saisi riittävästi muistutusta puutarhapatsastelun hyvistä vaikutuksista.)

Olisikohan työväenopistossa joitakin käteviä kursseja. Tai avoimessa yliopistossa. Pitää selvittää. Vaikka meillä kyllä työnantaja on kannustanut lähinnä kieliopintoihin ja auttamisosaamisen kehittämiseen. Kieli se on kukkienkin kieli, ja jos oikein kehittelisin mojovia perusteluita niin voisinhan minä pikkuisen räätälöidä toimenkuvaani ja alkaa raahata asiakkaita luontoon. Vaikka Ryötönperälle. Hommaisin pikkubussin ja kärräisin ahdistuneita kaupunkilaisia maalle. Tai jos ottaisinkin sivuhomman ja verkostoituisin mökkipaikkakunnalla, rekrytoisin paikallista nuorisoa savottaan meille. Minä tiedän, että siellä on sellaista pajatoimintaa opiskelupaikkaa vaille jääneille - ehkä otan yhteyttä.

Paitsi että olen kyllä aika laiska tutustumaan uusiin ihmisiin työajan ulkopuolella. Ja ainahan minä voin pihaelämän pitää harrastuksena, opiskella asiaa omalla ajalla niin kuin tähänkin saakka. Säästää luontohommat vain ihan itseäni varten. Mutta kyllä saatan jättää ajatuksen muhimaan, jos vaikka joskus sitten vuosien päästä vaikka alkaisinkin puutarhaterapeutiksi.

No joo, se siitä. On vähän villejä ajatuksia kun tänään on ollut niin keväinen valo. Kun heräsin aamulla aikaisin ja istuin keittiön nojatuolissani kahvilla, niin tuli yhtäkkiä oikein takauma alkukeväisistä muistoista. Valo ja tuoksut. Hyvä ettei katuopöly ratissut hampaissa ihan. Sitten muistinkin, että nyt on kumminkin syksy taas. Vähän haikeaksi tunsin itseni lopulta. Vaikka pitäisihän sitä osata nauttia juuri siitä hetkestä, ja tänään varhaisen valon tunnelma oli yksinkertaisesti tosi ihana:


Viikolla täällä käynyt kylmä ilmavirta ja sademyrskyt olivatkin vähän shokeeraavia. Aloin heti ajatella pitkiä pimeitä iltoja ja joulukortteja. Ei nyt vielä sentään, herranjestas. Oikein palleaa kouristi. Silläpä olenkin helpottunut, kun on taas lämmintä, aurinkoista ja nättiä.

Vaikka onhan niissä sadesäissäkin oma tunnelmansa, ja minun kenkäpulmanikin ratkeavat. Kun saappaat ovat niin kätevä jalkinevalinta, näytän reippaalta ja käytännölliseltä, eikä haittaa paksuista pohkeista kiristävät kinkelit pillilahkeetkaan, kun ne voi piilottaa saappaisiin ja töissä iskeä jalkaan varrelliset villasukat. Että jos ja kun tämä aurinkoaalto jatkuu, niin taas on mietittävä jalkahommat uusiksi. Voisikohan vielä hetken mennä käärityin lahkein ja sukattomin varpain, vai saako siitä hölmön maineen. Täytyypä tutkia asiaa huomenna katukuvan äärellä. Onneksi on työmaa trendikkäässä kaupunginosassa, niin pysyy ajan hermolla.


Joka tapauksessa shokkisäät aiheuttivat sen, että aloin varautua. Talveen tai johonkin. Kävin kynttiläkaupassa. Putsasin asetelmia pölystä. Niitähän sitä sitten synkkinä hetkinä nimittäin tuijotellaan. Vaikka katsoin minä taas viikolla pari elokuvaakin alkuilloista, kun nyt kerran olen vauhtiin päässyt. Aamuvuorojen takia pääsin aikaisin kotiin, puolikuntoisuuteni vuoksi en voinut kuin yhtenä iltana tehdä pihatöitä ja nukkumaankaan ei kehdannut mennä ennen puoli yhdeksän uutisia. Joten siispä elokuvia. Tuleekohan niistä tosiaan uusi talviharrastukseni, pitkästytteköhän te jos alan raportoida siitäkin sitten.

Ainakin elokuvainnostukseni on herättänyt huvittuneisuutta lähipiirissä. Minä kun en voi näköjään mitään kokemusta pitää vain itselläni, vaan täytyy aina saada jakaa jos sattuu tulemaan ajatuksia tai mielipiteitä. Siksi varmaan tätä blogiakin pidän. Kyllä ihminen voikin olla yksinkertainen, että ihan kuin ei olisi olemassakaan jos ei saa raportoida. Onkohan minulla jokin eksistenssisynapsi pois paikoiltaan.


Ei nyt ole tarkoitus valittaa, mutta tosiaan rasittavaa sairastelua on ollut. Sitkeä lentsu. Se on ainakin täällä pääkaupunkiseudulla ollut ehkäpä yleisin puheenaihe näillä viikoilla. Minäkin, jolla yleensä menee flunssat ohi parissa päivässä, kärsin edelleenkin siitä että jos jotain ikään kuin oikein teen, niin heti nousee lämpö. Lääkäri sanoisi varmaan, että älä mittaa vaan kuulostele oloa. Minulle se on vaan niin eksoottista - kuumeilu - että pitäähän sitäkin koko ajan tarkkailla. 

Olin eilen niin jumalattoman pitkästynyt paikallaan olemiseen, että lähdin vähän barrikadeille ja yksinkertaisesti baariin olusille ystäviä tapaamaan. Meillä oli kaksi ryhmää. Karanteeniryhmä ja terveet. Eli en siis todellakaan ollut ainoa, joka ei jaksanut puolikuntoisuutta yksin. Siinä sitä sitten köhittiin rivissä. Puhuttiin myös hieman puutarha-asioita, ja todettiin että kyllä ehkä Ryötönperän kasvimaan kääntäminen voi odottaa kevääseenkin, mutta että valkosipulit voisin mahdollisesti jo viikon päästä istuttaa. Paitsi jos tuleekin lämmin syksy, niin mitäs sitten? Pitäisiköhän vielä odottaa.

Kodin pihamaa odottaa vieläkin syyssiivoustaan, vaikka kyllä minä jo vähän olen aloittanut. Lähinnä lehtien lakaisemisella ja iltaisin lyhtyhommilla.


Pitkästyminen kotona miehenkin oltua taas matkoilla on kanavoitunut jos jonkinmoiseen haahuiluun. Siis asetelmien viilailun lisäksi. Kyllä minun piti alunperin tehdä äidin taiteenkin nettikuratointia tai kirjoittaa vaikka novelleja, mutta en jaksanutkaan. Olen esimerkiksi pakottanut kissoja kanssani selfieihin. Se herätti kateissa hieman hämmennystä, mutta Tumppi sai lopulta ajatuksesta kiinni ja suostui.

Minulla on oikein kuvasarja meistä ja olen sitäkin jakanut siskoille ja ystäville pitkin nettiä. Saan ehkä pian hullun maineen jos jatkan tällä tiellä.


Ja nyt kun paljastan vielä senkin, että olen väsymyksessäni tullut piirtäneeksi tomaatille naaman, niin kohta on jo varmaan valkotakkiset ovella. Sitäpaitsi aloinkin suunnitella puisten grillitikkujen varaan rakennettuja omenahahmoja, koska tussilla piirtely oli niin kivaa. Että jos laittaisin sellaisia pihakoristeeksi, vaikka jonon tekisin. Ja piirtelisin silmiä ja napoja niihin omenoihin.

Ajatella, jos minusta tuleekin puutarhaterapeutin sijasta puutarhataiteilija! Sehän saattaakin olla vain ajan kysymys, jos tämä meno jatkuu.


Jotenkin sitten järjen ääni tänä aamuna kolkutti. Aamukahvivalaistumishetkeni innoittamana tartuin kuulkaa oikein toimeen ja lähdin pikkuisen verhoiluhommiin. Äidin ateljeesta aikoinaan säästetty maalitahrainen tuolipari on jo pitkään pistänyt silmään. Ja vaikka tuolien on ollut määrä matkata Kemppisille - sillä heillä on kaksi samanlaista jo ennestään - niin sitä matkaa odotellessa ne lojuvat täällä meillä. Niinpä päätin ottaa ne väliaikaiskäyttöön ja vähän fiksata.

Vanha kangas - parin muun rispaantuneen kangaskerroksen päällä - oli ruma, ja sitäpaitsi kissat olivat oksentaneetkin toiseen tuoliin, niin että inhorealismi alkoi olla käsinkosketeltavaa. Otin kyllä siitä yrjölammikostakin kuvan, mutta en minä sitä nyt sittenkään tänne laita. Tässä olen repinyt päällimmäisen osuuden istuinosan verhoilusta pois, keittiön lattialla tietenkin. Mitäs sitä nyt työhuoneessa askartelemaan, kun voi kyökinkin sotkea:


Pitkään arvoin, että mitähän sitten valitsisi uudeksi päällysteeksi. Hiplasin yhtä kukallista perintökietaisuhametta, että jos siitä leikkelisi kivan kuosi-istuimen. Mutta päätinkin säästää hameen, että jos sen minulle joku vaikka ensi kesäksi lyhentäisi. No sitten etsin vanhoja farkkuja, olisi tullut kiva rock-henkinen ilme istuimiin. Mutta olinkin heittänyt ne yhdet leveälahkeiset jo kierrätykseen näköjään. Katselin myös pellavaisia keittiöpyyhkeitä sillä silmällä. Ja ajattelin kaihoisasti mökille viemiäni retromarimekkokankaita. Ne nyt ovat siellä, eivätkä auttaneet minua tässä hädässä.

Muistin vintin Eurokangaskassinyssykät.

Siellä oli myös äidin yksiin toisiin tuoleihin hankkimat uudiskankaat, joista emme pidä. Mutta otin kumminkin sen viininpunaisen esille, ja päätin että paremman puutteessa verhoilen tuolit nyt sillä. Tuumasta toimeen:


On se muuten varmaan kamalaa olla insinööri kun pitää keksiä monia erilaisia niittejä. Jos minä olisin tekniikan ammattilainen, niin keskittyisin yhteen ainoaan standardiniittiin, joka sopisi kaikkiin nitojiin. Meinasi keskeytyä verhoiluhommat, kun en ensin löytänyt miehen kätköistä pyssyyn sopivia paukkuja.

Tavallaan oli kumminkin hauska ihailla vanhoja retropakkauksia, oli muistoa markka-ajasta ja simppelistä värimaailmasta. Ihmeekseni löysin myös sopivia niittejä, ne ovat nuo vasemmanpuoleiset. (Mökillä meillä on kaksikin niittipyssyä, ja sielläkään emme koskaan löydä niihin sopivia panoksia. Kyllä on modernin ihmisen elämä vaikeaa.)


Mies tuli äsken kotiin, ja kuten arvasinkin, hän kommentoi kädenjälkeäni "vähän on robustia". Nyt hän yrittää pehmitellä, että oikeastaan aika industrial style. No en minä ole mikään näppärä, saamari. Mutta pitää saada tehdä silloin kun on sellainen olo! Käsityö oli aina seiska ja niin se on nytkin. Ei tule kulmataitoksista nättejä edes lahjapaketeissa, istuinverhoilusta nyt puhumattakaan.

Pitäisiköhän minun sittenkin puutarha-asioiden sijasta etsiytyä huonekalulinjalle sinne työväenopistoon.

Viininpunainen väri ei kyllä sovi meille eikä noihin tuoleihinkaan. Jään nyt miettimään, mikä olisi hyvä. Yksi visio on, että käyttäisin vaikka kahta vanhaa Taatan flanellipaitaa. Jos olisi ruudullinen ja ruudullinen tuoli. Eriväriset. Voisi olla hauska. Ne paidatkin ovat vaan nyt mökillä, mutta palaan teemaan.


Tuolien puuosat ovat maalissa. Pikku hiomisella näistä saisi aivan mahtavat, mutta päätin että tahrat saavat jäädä. Muistoksi elämästä. Ei sitä aina tarvitse olla niin sliipattua ja puhtoista, sanon minä. Ei sillä, että meillä koskaan mihinkään kliinisyyteen olisi pyrittykään. Aina on vähän vaan sinne päin, ja sehän vasta kodikasta onkin. Tykkään.

Joskus mietin, mitä muut meidän huusholleista ajattelevat. Mutta vain joskus. Ei se ainakaan ystäviä ole karkoittanut, että meiltä puuttu listoja nurkista eikä ole kattovaloja paitsi keittiössä ja eteisessä.


Kyllähän kotona jo lattiat alkaisivat mattoja kaipailla. Minulla on sellainen tapa, että kesäisin en mattoile. Ja sitten talveksi jotain lämmintä lattiaan. Nyt keittiön pöydän alle sopisi joku iso matto. Olisi kodikas. Ostin jo kesällä räsymaton käytävämatoksi, mutta hän odottaa vielä rullalla.

Oli eteisessä toisen näistä tuoleista vieressä, ja siitä ehkä se verhoiluajatus sitten lähtikin. Kun katse siirtyi matosta istuimeen. Joka päivä. Minä säästän vielä mattovaihetta lopulliseen kylmään kauteen, mennään toistaiseksi villasukilla. 

Osallistuin tänään pikkusiskon kutsumana yhden pesulafirman mainoskampanjakilpailuun. Jos vaikka voittaisin sen lahjakortin, ja saisin kaikki kellarissa odottavat matot pesulapesuun. Joka ikinen kesä jää mattopyykkäys tekemättä, vain pari akuuteinta ja pienintä hinkkaan puhtaaksi, muut jäävät odottamaan. Pesen vain sen verran, että pääsee mäntysuopaa haistelemaan. Voisin ehkä ryhdistäytyä siinä ensi vuonna. On siis jo yksi uudenvuodenlupaus plakkarissa.

Hyi että, kohta on se kaamos. Ei ajatella sitä vielä aktiivisesti, eihän.


Jatketaan vielä lämpimissä syyssäissä tunnelmointia. Ihmetellään sitä, minne ampiaiset ovat kadonneet ja miksei näy siilejä kotipihalla. Toivotaan, että ensi viikonloppuna mökillä nähdään muuttolintuja. Että voidaan huiskutella niille ja toivottaa pian takaisin.

Minä teen nyt itseni kanssa töitä, että hyväksyn kesän todellakin menneen. Tältä vuodelta.

Kunhan kuukausi tai pari kuluu, voi alkaa ajatella jo seuraavaa kevättä. Yksi lapsuudenystäväni täytti nyt perässäni neljäkymmentä ja soiteltiin sen kunniaksi. Todettiin, että me ollaan onnekkaita kun voidaan - ainakin tilastollisesti ja tämänhetkisen tiedon valossa - odottaa ensi kevättä. Meillä on tuttavapiirissä niitäkin ikätovereita, joille se ei ole itsestäänselvyys. On niitäkin, joita ei enää ole.

Eli nyt muistetaan se klisee viisaus tästä päivästä iloitsemisesta. Ei pelätä kaamosta ja talvea. Eikä eletä vain kevään odottelusta, vaan tässä hetkessä. Kyllä sunnuntaisyvällisyys on hieno asia, vai mitä. Pitkästyminen voi kanavoitua joskus ihan järkevästikin, näköjään. Pitää olla ilmeisesti aikaa myös ajattelulle. Sitäköhän varten flunssat ovatkin, pysäyttämässä.


sunnuntai 21. syyskuuta 2014

Pohjoismainen (filmi)flunssa


On minulla sentään yksi hortensian oksa keittiön pöydällä vaasissa. Sen sävyt rimmaavat kivasti asetelman simpukoiden kanssa. Muuta esteettistä ei tässä viikossa sitten ole ollutkaan, ja ulkoilut kuulaissa aurinkosäissä on saanut unohtaa. Happea on tullut haukattua ja jäseniä liikuteltua vain niinä hetkinä, kun olen kerännyt pihamaalta muutaman omenan lisää. Sain sen puolta Suomea riivaavan sitkan flunssasairauden minäkin vihdoin, ja kuulostan edelleenkin vanhalta äijältä. Eikä liikeradoissakaan ole juuri muuta kuin kankeutta. Keskiviikosta saakka olen ollut enimmäkseen paikoillani. 

Ei se mitään, joskus sellainen tekee ihan hyvääkin ja yritin ottaa sairastelusta vähän hyötyäkin irti, esimerkiksi pilkkomalla omenoita hilloiksi. Mutta sitten kun en enää sitäkään jaksanut, enkä lukeakaan, niin makaaminen kanavoitui lopulta oikeinkin kulturelliksi toiminnaksi. Siitä raportti loppupuolella. Olen nimittäin pitkästä aikaa katsonut elokuvia.

Kun on taudin riivaama, niin sitä ei lopulta voi kumminkaan olla ihan varma kotona pyöriessään, että vaivaako laiskuus vai onko ankea palloilu sittenkin flunssan syytä. Yksinäistäkin oli, ja on taas vähän. Mies onneksi sentään kävi viikonlopun kotona työmatkojensa välissä, niin sain seuran lisäksi myös ruokaa. Kätevää.

Kissat ovat tyytyväisiä, kun ovat saaneet minusta köllöttelykaverin.


Olisi niin tehnyt mieli tehdä oikein tulista omenahilloketta peruslettuhillojen lisäksi. Sellaista samantyyppistä chutneytä, jota valmistin kesällä raparpereista yhden erän ja se oli menestys. Vielä sitä on mökillä vähän jäljellä jääkaapissa. Sinnekin on ikävä, mökille. On hankalaa, kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja kun ei mökkimatka taitu sormia napsauttamalla. Näin siitäkin toissayönä painajaista. Että oli jo sunnuntai kello kuusi illalla ja tein vieraalla autolla lähtöä mökiltä, vieraan näköisille teille. Ja piti olla seuraavana aamuna töissä, koko matka vielä edessä ja kissatkin mukana. Hirveästi ylämäkiä ja liukkautta, ahdistava tunnelma.

Viime yönä sentään selvittiin lentokoneen laskeutumisonnettomuudesta. Mutta laukut jäivät matkustamoon, ja kun niitä mentiin lentokonehalliin etsiskelemään - ei koko konetta ollut enää missään. Oli vain tympeä kolmimetrinen (!) nainen, joka ei ymmärtänyt, ettei me voida poistua kentältä ennen kuin ne laukut saadaan. Passit olivat niissä. Oltiin tosin vain Ahvenanmaalla, että olisiko niitä passeja lopulta edes tarvittu.

Olisi kiva tietää, ovatko vaikeat unet johtuneet siitä että minulla on ollut nyt sairaana aikaa nukkua pidempään. Vaiko siitä, että olen sairas. Vaiko siitä, että takana on paljon tapahtumia ja työelämään liittyen minulla on ollut hyvin ristiriitaisia tunteita. Sellaisia tulee, jos työyhteisöä ravistellaan vaikeilla uutisilla. (Ei mitään irtisanomisia tai muuta sellaista, älkää huoliko, mutta erikoisia aikoja meillä töissä nyt eletään, enkä voi tai haluakaan kertoa siitä enempää. Lietson muuten itseni barrikadeille taas. Onneksi lähin työyhteisö on mahtava, eli ihmetys on jaettu ja yhteinen.)

Niin mutta se chutney-homma. En jaksanut kauppaankaan. Niin olivat ainekset omenia lukuunottamatta vähän nahistuneita. Onneksi bongasin Huili-lehden paperiversiosta Anu Harkin helpon inkivääriomenahillokeen ohjeen, niin siihen tosiaan löytyi ruttuisia chilejä, itänyt inkivääri, paakkuista sokeria ja sormisuolaa. Unohdin soittaa Puutarhaekspertille, että onko itänyt inkivääri esimerkiksi myrkyllinen puisevuutensa lisäksi.


Aiemmin olin jo valmistanut yhdistelmähilloa pakastepuolukoista ja omenoista. Ja nyt kun hillosokerikin oli loppu, tein satsin tavallista vaan. Vähän huolettaa kun vieläkin on vaikka kuinka paljon epätäydellisiä hillo-omenoita odottamassa, että kuinka paljon niitä lopulta meneekään haaskuuseen. En ole ehtinyt soitella omenankaipuussa kieriville käytännöllisille ystävillekään, eikähän meille olisi kannattanut nyt tulla käymäänkään kun tämä pöpö.

No, linnuille ainakin on syötävää kotipihalla. Vaikka he kyllä pyörivät aktiivisina ja vihjailevan oloisina pitkin pihapöytiä ja portaita, että koskas se ruokinta aloitetaan. Siis oikea ruokinta. Vähän niin kuin olisivat tässä meikäläisen vuosina tottuneet liian hyvään, rouhittuihin pähkinöihin ja kuorittuihin siemeniin. Mielestäni saavat vielä tyytyä omppuihin ja kukkakärpäsiin.

Niitä on muuten hillosessioideni vuoksi myös sisällä aika paljon. Kun oikein tukkoisnenäisenä makasin sohvalla suu auki hengittäen, niin meinasivat kuule lentää ihan suuhunkin. Jotain rajaa! Tunsin itseni ihan ruumiiksi, kun kärpäset pörräsivät ympärillä. Ei ollut sekään kiva tunne.

Kaikenlaisia kokemuksia sitä elämään mahtuukin. Onneksi on lohdukkeena myös villahuivit. Ihan oikeasti, kun niistä jonkin rakkaan käärii kaulaansa, niin on paljon valmiimpi kohtaamaan ankaran maailman, kuin esimerkiksi ilman huivia. Suosittelen. Pakkohan minun oli tämäkin aasinsilta taas keksiä, että saan esitellä senkin tosiasian, että tuli ainakin pistettyä suosikkihuivit villapesuun.

Hilloa ja puhtaita huiveja, pitihän nekin dokumentoida.

Äiti aina yritti vihjailla minulle, että taasko on joku riekale kaulassa. Hänen mielestään olisin voinut joskus olla paljainkin kauloin. Nythän on ollut niin lämmin syksy, että vasta tällä viikolla aloin ajatella huiviasioita. Ja sikäli mikäli säätieteilijöihin on uskomista, niin saankin siirtyä suoraan lämpimiin villaisiin. Minkähän värisen valitsen huomenna. Jos en osaa aamulla päättää, niin otan luonnollisimmin mustan. Se on aina yhtä turvallinen.

Pesin kyllä pipotkin, mutta hattuasioihin siirrytään vasta pakkasella.

Ja kohta kun se kylmyys tulee, niin voin alkaa siivota pihaa kunnolla. Ei pelkästään punkkien lepotilaan menemisten johdosta, vaan myös siitä syystä että viileä ilma tuntuu raikkaalta. Sille on erityinen tarve nyt, kun mieli on edelleenkin vähän tunkkainen - tätä tosiaan kirjoittaa nyt ihminen, jonka sinisilmäinen luottavaisuus työelämäänsä kohtaan on saanut rasittavan kolauksen. Sellaisen vastapainoksi tarvitaan pihatöitä, heti kun voimat jäseniin palaavat. 

Mikään muu ei tuo yhtä hyvin tervettä perspektiiviä kokonaisuuteen, kuin ulkona oleminen ja pihatyöt. Loppuvat painajaisetkin sitten, uskon.


Ei ole kyllä tässäkään postauksessa mitään logiikkaa tai järjenhäivää. Aion nimittäin nyt siirtyä kertomaan muutaman sanasen katsomistani elokuvista. Mies sanoi, että minä voisin alkaa tehdä niistä samanlaisia raportteja kuin lukemistani kirjoista. Kuulosti ensin ihan hyvältä, mutta sitten itse asiassa aika vaativalta. Elokuvissa on mielestäni niin paljon enemmän huomioon otettavaa kuin kirjoissa, joita lukiessa mielikuvitus on apuna esimerkiksi siinä, miltä näyttää. Vaikka miten kuvailisi kirjailija jonkin kohtauksen, niin aina sinne lukijan mieli tekee omia lisäyksiään. Elokuvissa ollaan enemmän havainnoijan roolissa, ja sehän se niihin uppoutumisesta niin mahtavaa tekeekin.

Miten olinkin unohtanut sen. Yhteen aikaan katselin aina yövuorojen jälkeen leffoja, mutta se tapa oli unohtunut. Elvytän uudelleen, olen päättänyt.

Ensimmäisenä katsoin Upperdog-filmin (2009). Minullahan oli siis nyt sairastupateatterin teemana pohjoismaiset elokuvat ja valintakriteereinä ei sitten mitään muuta. En edes lukenut filmeistä mitään etukäteen, jotta pysyisin katsoessani niin sanotusti hereillä. Siis henkisessä mielessä. Onnistunut ratkaisu, sanoisin. No okei, koska norjalaiset osaavat aina ja kaiken paremmin, niin ensimmäinen valintani oli siis norjalainen. Olin Upperdogin kohderyhmää ihan täysillä. Varmaan sitä saattavat olla muutkin kuin keski-ikäiset tantat, esimerkiksi nuoret.

Ensin kun näytettiin vähän Afganistania, niin ajattelin että voi jestas, joudunko nyt katsomaan sotadraamaa. Mutta en, siirryttiinkin luojan kiitos nyky-Osloon ja minä tietenkin heti kyyläämään, että onko tuttuja maisemia. Onneksi yksi dramaattinen hetki koettiin myös Vigelandin puiston syysväreissä, niin olen nyt tavallaan nähnyt senkin. Muuten liikuttiin, elettiin ja koettiin kodeissa ja muissa interiööreissä. Ne olivat kaikki mielenkiintoista katsottavaa, mutta koska päähenkilötkin olivat niin monimutkaisia, tuntuu että joitakin loistoyksityiskohtia saattoi mennä ohi.

Kyllä ihmisen sekoilevasta mielestä ja henkilöhistorioiden rikkauksista on varmasti vaikea tehdä johdonmukaista tarinaa, varsinkin kun tyyppien elämät vielä kohtaavat risteyksissä. Minusta tuntuu, että otan nyt sen linjan, etten paljasta paljonkaan - jotta joku voi halutessaan katsoa leffan samoin kuin minäkin, ilman ihmeempiä ennakko-odotuksia. 


Lainasin kuvat Oslo kinon sivuilta. Eivät maininneet niiden ottajaa.
Oli ihana saada yhdessä kohdassa vilaus myös norjalaisesta maaseudusta, mutta eniten - vaikka romanttisesti kaikkeen maisemallisuuteen suhtaudunkin - sain irti tietenkin päähenkilöiden tavallisesta elämästä. Oli vain ihan pikkuisen glamouria, muuten liikuttiin esikaupunkiarjessa, tehtiin duunia ja asuttiin lukaalien sijasta kämpissä. Oli kodikasta. Oli inhimillistä. Oli paljon isojakin teemoja, mutta ihanasti kuulkaa ei tyrkytetty mitään maailmanparannusagendaa, vaan näytettiin mitä henkilöille kuuluu. Tykkäsin kovasti! Oikein hyvää draamaa, ja minähän olen draaman ystävä jos kaikki vaan päättyy hyvin.

No sitten ruotsalaisiin.

Minusta Äta sova dö  (2012) kuulosti hienolta nimeltä. Sitähän tämä elämä perimmiltään on, pitää ainakin syödä ja nukkua jotta pysyy hengissä. Minäkin tässä tänään pitkään nukkuneena ahdan parasta aikaa englanninlakuja naamariin, ja hyvin on kuolevaisuus muistissa kun keuhkoissa rohisee. Mutta jotain muutakin elämään tulisi mahtua, ja sitähän Syödä, nukkua, kuolla -elokuvassakin henkilöt yrittivät kai pohtia. Ei vaan ollut oikeastaan tilaa ja mahdollisuuksia niin paljon, kuin ihmisellä pitäisi olla ollakseen myös avarasti tyytyväinen. Elämä voi olla selviytymistä myös takapihojen Ruotsissa, ja minusta oli hurjaa katsoa filmiä, jota jopa välillä luulin dokumentiksi. Niin taiten se oli tehty.



Ei ollut päähenkilöllä mahdollisuutta tai edes kiinnostusta vapaa-ajan harrastuksiin, itsensä toteuttamiseen, kehittämisestä nyt puhumattakaan. Kyllä se vaan on niin, että ensin tulee hyvä arki ja sitten vasta voidaan alkaa pitkästyä ja ahdistua työajan ulkopuolella. Tottakai minäkin tunnen ihmisiä, jotka ensisijaisesti haluaisivat tehdä töitä - vaan kun niitä ei ole - niin silti en ole oikein koskaan osannut halunnut pysähtyä sellaisten elämäntilanteiden äärelle, joissa koko ajan saa pelätä joutuvansa joutilaiden kastiin. Epäoikeudenmukaisuutta on aika ankeaa kohdata ja tunnustaa. Tässä elokuvassa oli kaukana muodikas hidastelu ja oravanpyöristä pois hyppääminen. Jos ihmisen haaveena on saada pitää duuninsa liukuhihnalla ja elää jatkossakin lähiyhteisönsä kanssa, niin... Jaahas, sanat loppuivat.

Kuvakerronta oli sellaista, että oltaisiin yhtä hyvin voitu olla resuisessa Itä-Euroopassa. Pohdinkin ääneen miehelle, että valitsevatkohan elokuvien tekijät tahallaan varhaisen kevään kuvausajankohdaksi, että näyttää mahdollisimman ankealta. Mietin, että kyllä kukkaset ja linnunlaulu, siniset taivaat ja vedet, voisivat tuoda hyvää kontrastia vaikeisiin aiheisiin. Mutta ei, meillä on julma kevät. Sama teema tulee tuolla myöhemmin Sebbe-leffan kohdalla. (Minulla on soinut viikonloppuna päässä biisi The Soft Rains of April are over, johtuukohan näistä mietteistäni.)

Mieleeni on syöpynyt kuva päähenkilöstä yksin tivolissa. Ihana. Katsomisen arvoinen.

No sitten ihan toisiin sfääreihin. Tuli kesken kaiken vahingossa valittua tanskalainen kaappauselokuva (2012), ihan jännitysdraama. Ja kun minä nyt tälle sessiolleni tyypillisesti googlasin leffan vasta katsomisen jälkeen, niin tositapahtumienhan innoittamana sekin oli lopulta tehty. 


Jos olisin lukenut elokuvasta vain käsikirjoituksen, olisin saattanut ihmetellä että miten saadaan aikaan kokopitkä teos, jossa ei tavallaan tapahdu mitään muuta kuin odottelua ja neuvottelua. Mutta kyllä saadaan. Ei ole turhaan elokuvilla erikseen ohjaajat. Heidän tehtävänsä on ymmärtääkseni luoda jännitettä sinne missä sitä kaivataan, ja tässähän oli siis onnistuttu.

Lisäksi minä jäin miettimään, että tosiaan merirosvous on ihan totta. Ja että miten suuret rahat siellä liikkuvatkaan, ja miten niiden rahojen kanssa pelataan. Ja minkä hintaisia siinä pelissä ovat ihmisten henget. Jos heti annetaan viisitoista miljoonaa merirosvoille ja laukaistaan tilanne, niin pitääkö seuraavalla kerralla antaa kaksikymmentä miljoonaa? Sellainen maailma, johon minä en halua lähemmin tutustua. Ja aikamoista, että todellakin laivoja tänäkin päivänä kaappaillaan ja sitä saa oikeasti pelätä. Minkälaisessa maailmassa tässä oikein eletään, herranjestas. Onkohan tässä syy, miksi olenkin viime vuosina katsonut enimmäkseen puhdasta viihdettä. Huhhuh.

Sydän särkyi Sebbeä (2010) katsellessa. Niin voi käydä paatuneimmallekin kriisityöntekijälle. Tai ehkä juuri siksi. Sanopa ruudun läpi elokuvan henkilöille, että hei jutellaan vähän, katsotaan mitä asioille voisi tehdä. Ei tässä ole mihinkään kiire, kuule rauhoitutaan ja rauhoitetaan tilanne. En päässyt sanomaan, vaan sivustakatsojana todistin fiktiivisen äidin ja pojan epätoivoa ja siihen vaipumista. Hekin olisivat voineet olla ihan totta, ja tavallaan ovatkin - tiedän. Kyllä nyt on selkeästi sellainen elokuva-aalto käsillä, että on tarve näyttää vähän toisenlaista kuin menestyjien elämää.

Ehkä se on aina ollut niin? Minä vaan en ole tajunnut. No joka tapauksessa, Sebben lopputeksteissä havahduin siihen, että oikein leuka väpätti eikä paljon omenahillojen askartelu ollut mielessä. Villahuivieni värivalinnoista nyt puhumattakaan.


Mies kysyi, että kai se nyt sentään päättyi hyvin. Mitäs minä siihen sanomaan, että juu juu kyllähän kiusatuilla ihmisillä on yhtäkkiä lopussa hyvä olla. Että jos kaiken lisäksi vielä nöyryytetään ja potkitaan päähän, niin miksei sitä ennen pitkää tule mukava mieli. Huomatkaa, siis pikkuisen tuli katkeria tunteita. Minä tiedän ihan työni puolesta, että reunalla elävä nuoriso ja heidän perheensä eivät oikeastaan paljon muuta jaksa toivoa, kuin rauhaa ja yhteisiä ruokailuhetkiä lähimpiensä kanssa. Ihmisten pitäisi antaa nauttia yksinkertaisista asioista, ja niihin nyt ihan maailmankin mittakaavassa sattuu kuulumaan rauha. Piste.

Tuleekohan minusta vielä maailmanparantaja, jos katson lisää ajankohtaisia kipeitä asioita käsitteleviä elokuvia. Sebbe pitäisi näyttää kaikille. Niin kuin kyllä edellä mainittu Äta sova dö -filmikin.

(Tähän väliin voisin mainita, että on tietoinen valintani etten ala teitä pitkästyttää tiedoilla leffojen tekijöistä tai paljon muistakaan taustoista. Niitä te löydätte halutessanne itsekin netistä, jonka tarjoamat informaatiot eri elokuvista ovat vähintäänkin vaihtelevat. Siksi myös vähän sekavuutta valitsemissani linkeissä.)

Onneksi viimeiseksi maratonin elokuvakseni valikoitu loistava ja hillitty draama. Ihan oikea mustavalkoinen ja tyylitelty teos. Ja vaikka sekin (!) perustui tositapahtumiin, oltiin silti sen verran kaukana nykyajasta, että saatoin nauttia kokemuksestani koska olin riittävän etäällä aiheesta. Paitsi, että kävi minulla mielessä vähän Ukrainat ja muut, jos oikein rehellisiä ollaan.

Kirjoitinkin elokuvista tietävälle ystävälleni väliraportissani, että nyt oli kyllä niin paljon faktaa, fiktiota ja nyansseja, että Dom över död man -leffan (2012) voisin ihan katsoa pian uudelleenkin. Mahtavaa tuntea katsojana, että ei ole aliarvostettu! Varmaan siis elokuvan henkilöidenkin välinen tunnelma välittyi meikäläisen sairassohvalle saakka. Vaikka toimittiin välillä ihan miten sattuu omia lähimmäisiä kohtaan, niin silti oltiin tavallaan kunnioittavia. Oltiin aikuisia ja tietoisia tunne-elämän monimutkaisuudesta ilman, että koko maailmanjärjestys olisi pitänyt sen takia laittaa uusiksi.

Vaikka itse asiassa maailmanjärjestyksen kanssa tässä elokuvassa kyllä muuten askaroitiin, riskeerattiinkin vähän omia asemia kun otettiin kantaa natseihin. Ihan pokkana vaan. Minä niin tykkään ihmisistä, joilla on hyvä pokka. Jos sitä pidetään siis hyvien asioiden puolesta, eikä vastaan, niin kuin valitettavan usein käy. Sen minä nyt ainakin näistä elokuvista olen oppinut. Ihan olen muuttunut ihminen, ja sehän tässä huolettaa.

(Kuva: Nille Leander)

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Mahdottomuuksien rajoissa (Lukunurkka.)


Taakse jääneillä viikoilla olen käynyt vain kääntymässä kotona. Olen reissannut, työskennellyt, mökkeillyt, juhlinut, työmatkaillut ja päälle päätteeksi valvonut yövuoroissa, niin sitä jollain tapaa ihan on helpottunut ajatuksesta, että edessä onkin tavallisia viiden päivävuoron viikkoja. Voi luoda hetkeksi rutiineja. Niitä minä aina suunnittelen, päivittäistapoja. Joka iltana yhden nurkan siivous, esimerkiksi. Tai joka iltana pikkukävely, vaihtoehtoisesti pihamaan hoitohetki.

Joka iltana hyvän kirjan lukutuokio.

Paitsi ettei ole nyt jonottamassa mitään hyvää kirjaa, sellainen pitäisi löytää. Mieluiten useampi reserviin syksyä varten. Pysähtelen kirjakauppojen ikkunoiden eteen kaupungilla. Ei vaiskaan, valehtelin. Minä kiidän niidenkin ohi, silmät osuvat johonkin kiinnostavaan kanteen ja mielessä käy ajatus, että esimerkiksi kirjastoon voisi mennä. Tai kylään jollekin kaverille, jolla on hyviä kirjoja. Kun nyt on taas se vaihe, ettei oman hyllyn opukset kelpaa.

Jos on aikaa vain lyhyille ajatuspätkille pitkien epäloogisten ja mielenkiintoisten mieteketjujen sijasta, niin sellaiseen elämänhetkeen sopii loistavasti Katri Tapolan ja Virpi Talvitien Mahdottomuuksien rajoissa (2013). Ja jos ei kaikelta häiriinnykseltään pysty keskittymään edes lukemaan, niin voi ainakin pysähtyä kirjaan painettuihin Talvitien kuviin. Niitä minä jaksan katsella hyvin.


Pitäisi useammin muistaa tällaiset lyhyttekstiset ja/tai kuvitetut kirjat. Pitäisi useammin muistaa myös runokirjat, niitäkin minulla on. Niistä voisi saada hengähdyksen juuri tällaisiin aikoihin, kun pahvilaatikollinen omenoita odottaa hilloajaansa, pyykkivuoret pesemistään, laukut purkamistaan, sanomalehtiläjät sekä lukijaansa että poisviejäänsä, sukat parejaan, kissat rapsuttajaansa ja koti hengetärtään. Naamanpesuainekin on loppu. Pitääkö tässä nyt alkaa taas harrastaa listojen kirjoittamista. Olenkin pitkään selvinnyt ilman.

Kiitos Mahdottomuuksien rajoille, olen sentään ehtinyt edellä mainittuja asioita muistaa välillä. Niiden varsinaisesta ajattelusta ei ehkä voi puhua. Ja toisaalta on sellainen olo, että jotain tärkeää - ehkä vakavaa tai huolestuttavaakin - on unohtunut. Että tosiaan on vielä jotain unohduksissa. Vaan kirjasta löytyi siihenkin lohduttava teksti Miksi tyytyä vähempään:

"Pienet asiat hukkuvat helpommin kuin suuret asiat. Siksi aika moni on hukannut vastauksen otsikon kysymykseen. Vastaus on niin pieni, että se nyt löytyy vaikka siemenestä. Siemenen taas voi löytää vaikka mistä, vaikka keittiön ylälaatikosta. Siemen sopii sormiin, ei tarvitse vaivata koko kättä. Siemen on kevyt, ei voi valittaa taakan painavuutta. Siemenen saa laittaa multaan - se vasta on vähäistä ja saa tyytymään jopa pelkkään ajatukseen. Kun ottaa ruukun kaapista ja laittaa siemenen ajatuksissaan kasvamaan, ei tarvitse lähteä vaihtamaan puolisoa uuteen, autoa isompaan, työpaikkaa parempaan, lompakkoa paksumpaan, asuntoa kalliimpaan, eikä etenkään tarvitse käydä samaa kierrosta läpi toiseen, kolmanteen, neljänteen ja viidenteen kertaan. Ensin ei nimittäin tapahdu pitkään aikaan mitään muuta kuin valon lisääntymistä, ja siinä sitä riittääkin ihmettelemistä. Seuraavaksi käy niin, että puoliso tulee töistä, auto toimii, työpaikka säilyy, lompakossa on lantti ja asunto on pystyssä. Sitten alkaa tapahtua ja kohinalla. Siemen alkaa itää mullassa. Siitä versoo tuntematon varsi. Mikä se on? kasvattaja kysyy. Onko se koptilainen kumina? Onko rairuoho, vehnänoras? Hukkakaura, pitkäpippuri, sarviapila, korianteri? Onko mandariinipuu, basilika, neilikka, ruuta? Koska siemen on tuntematon, on tyydyttävä vähempään: vastausta ei ole. Ja tapahtuu, että puoliso tulee töistä, auto toimii, työpaikka säilyy, lompakossa on lantti ja asunto on pystyssä, vain sillä erotuksella, että nyt sen kaiken vihdoin huomaa."

Se, että itse tässä nyt olisin varsinaisesti unohtanut jonkin elintärkeän asian, ei välttämättä ole totta. Minulla on vain kiireessä sellainen taipumus. Saada yhtäkkiä salamana palleaa kurtistava tunne, että nyt nyt tyytyväinen kiireihminen, pysähdypäs oikein murehtimaan. Jos et muuta keksi, niin vaikka kuolemaa tai edes mökkirantaan unohtunutta riippukeinua. Siellä se yksinään surullisena supussa roikkuu, surraan nyt vaikka sitä, jos ei muuta. Tahdon siis sanoa, että kyllä sitä kiireisinä viikkoina saa kaikesta tapahtuvasta nauttiakin ilman että kesken kaiken on pysähdyttävä ahdistumaan.

Sitten kun on rauhallisempaa ja rutiineja, niin sitten ajatukset taas järjestyvät. Yleensä maailma on ihan mallillaan, vaikkei sitä koko ajan ehtisikään tarkkailla. Ohi voivat mennä kuutamot ja aurinkomyrskytkin, niin kuin minulta nyt. Tilalla on muita kokemuksia.

Huomatkaa, miten syvällinen osaankin olla yövuorojen jälkeen sunnuntaisaunaa ja Strömsötä odotellessa.


Ai niin. Kirjan alaotsikko on Matkakirja. Minä muistan sen parhaiten omistuskirjoituksesta. Lunastin teoksen keväällä 40-vuotissyntymäpäivieni jälkeisessä riehakkuuspuuskassa, kun Matrikkelitaiteilijan kanssa oltiin harjoittelemassa kulturelleissa pop up -tilaisuuksissa käyttäytymistä. Siis silloin kun parkkeerattiin viinitarjoilun äärelle tutustumaan sivistyneisiin ihmisiin. Itse kirjailija oli paikalla ja uskalsin pyytää nimmarin. Hän kirjoitti etulehdelle näin: 7.5.2014 Saaralle, kanssamatkustamisen riemulla! Minusta ihanasti sanottu.

Minä tiedän lähipiiristäni nyt monta ihmistä - sekä työelämästä että siviilistä - joille tämä kirja voisi olla hyvinkin ajankohtainen, lohduksi ja iloksi, arkisten merkittävien asioiden muistikirjaksi. Keittiön pöydän kulman kaunistajaksi, vahingossa työmatkalaukussa pyöriväksi käsiin osuvaksi herkkyystekijäksi. Vaan, en ehkä voi laittaa kirjaa kiertoon, sillä minulla on itsekäs tapa vaalia omistuskirjoituksella merkittyjä teoksia.

On minulla kyllä paha tapa vaalia kaikkea muutakin. Isojen asioiden lisäksi pikkusälää. Voi että, siihen vasta kirjasta vertaistukea saikin! On siis ehkä oikeasti olemassa ihmistyyppi, johon minäkin kuulun. Enkä nyt puhu mistään himohamstereista, joiden kotona kulkee vain polkuja tavararöykkiöiden keskellä. Vaan meistä, joilla kertyy lipastonlaatikoihin ja kulhoihin - jääkaapin päällekin - kaikenlaista enimmäkseen turhaa muistosälää. Viime ajat ihan keittiön tasolla on loppusijoituspaikkaansa odottanut hiuspinnin lisäksi avaimenperälämpömittari ja suojelevaa silmää merkitsevä lasikuula. Monta viikkoa. Pyykkipoikia ja viinipullonkorkkeja - niitä ei myöskään ole koskaan liikaa, eikä kiviä.

Kirjan innoittamana tein pienen kurkistusmatkan yhden lipastoni (niitä on muutama) laatikoihin. On tullut talletettua kaikkea "tärkeää". Sitähän saattaa joskus vielä tarvita matkaherätyskelloa tai -riippukeinua, tuohuksia, pitsiä, pääsiäiskukkoa ja ilman käsiä -taiteilijoiden pakettikortteja. Sellofaanipallerosta ja vanhoista junalipuista nyt puhumattakaan. Hautajaiskuviakin saatan joskus vilkaista vielä tässä elämässä. Kissoilta voi joskus olla leluhiiret hukassa, niin nyt tiedän mistä löydän vielä yhden.

En olisi ikinä uskonut, että alan vielä suhtautua sekalaisiin kokoelmiini lämmöllä. Mutta niin vain kävi, kun kirjassakin tätä ilmiötä hellittiin ja rakkaudella suhtauduttiin taskunpohjalle unohtuneeseen pastilliin, riippulukon puolikkaaseen ja sen sellaiseen merkittävään. Muistoja ovat, ja jos oikein järkevästi tahtoisi ajatella, niin ei kai muistamiseen oikeasti esineitä tarvita. Paitsi jos tulee dementia. Tai ikävä. Tai jos sattuu ostamaan kirpparilta sellaisen ison pikkulokeroja täynnä olevan hyllyn. Sellaista minulla ei muuten vielä olekaan.


Asioiden lisäksi Matkakirjassa tehtiin retkiä myös tavallaan itseen ja muihin. Joutomies, random, nobody ja aikuinen nainen. Ihanaa, että heitä tehtiin sympaattisesti näkyviksi mutta ei liikaa henkilöiksi, ja lukija saattoi jäädä miettimään hahmojen varsinaista merkitystä. Löytyykö minustakin sisäinen nobody, pitäisikö minun kuunnella häntä vähän paremmin välillä - tai siis ylipäätään kuunnella. Ja kuka on random? 

Pari viikkoa sitten sain Rautatientorilla pienen hysteerisen etänaurukohtauksen ihan vieraan naisen kanssa tilanteessa, jossa pulu lensi yltäni aivan päälakeani hipoen. Menin väistökyykkyyn, minkä jälkeen katsoin ympärilleni että näkikö kukaan. No, tämä nainen oli nähnyt ja hän nauroi jo valmiiksi ja siihen hihitykseen yhtymään sitten minäkin. Molemmilla meinasi alkaa ratkiriemunauru, mutta tilanteen vakavuuden - oltiinhan bussipysäkillä - huomioon ottaen, koitettiin olla asiallisia. Oliko hän random? Jos oli, minä tykkään random-tyypeistä.

No sitten Matkakirjassa etsittiin itseä tai jotakin muuta tiloista (lähiön kasvattina pidän erityisesti verkkokellareista ja saunojen pukuhuoneista) ja ilmanaloista. Tai jos ei etsitty, jäätiin ainakin hetkeksi mietteisiin, ehkä vähän kikkailtiin kielelläkin välillä, mutta siitähän minä tykkään. Esimerkiksi sääasioihin liittyvä "Kuurot pitkin maata". Tirsk. Juuri minulle sopivaa mielleyhtymäleikkiä työmatkabussissa.

Nyt sainkin hyvän aasinsillan. Olin oikealla työmatkalla tällä viikolla, ohessa alla todistusaineistokuvia. Mutta siellä siis vasta luovuus mielleyhtymien rakentelussa kukkikin, ja olen työni kehittämisen sivutuotteena yhden kollegan kanssa kehitellyt skype-joulupukki-idean. Ihan pakko kertoa, mutta muistakaa, että alkuperäisidea on meidän. Että sitä voisi sitten tehdä joulupukkikeikkaa kotoa käsin, soitella lapsiperheisiin ympäri maailmaa, että hou hou. Mutta ei siitä sen enempää, meillä on hienosäätö kyllä aika pitkällä, mutta se on liikesalaisuus. Eikä asiaan liittyvä huumori aukeaisi ehkä muutenkaan.

Kun on kiire, pienistä asioista tulee aika suuria ja isot kokonaisuudet näyttävät kutistuvan. Seesteisempinä aikoina on kuulkaa kiva tutkia olkalaukun uumenista pienesineitä lipastojen laatikoihin talteen. Maihinnousukortteja, kuminauhoja, post it -lappuja ja klemmareita. Roskiin voi ehkä laittaa kuitteja ja nenäliinan sisään kesken seminaarin piilotettuja väsyneitä purukumeja.

Hätäisiä laivankansihaaveiluja työmatkalla.
Sisko duunista otti kännykkäkuvan.
Merisumuhetkiin olisin voinut jäädä pidemmäksi ajaksi.
Vaan piti tehdä töitä ja visioida.

"LOPUSSA SEISOO KIITOS

Sinä päivänä ei aamu auennut eikä käyntiin päästy, vaikka kuinka oli tuhat tulenpalavaa syytä pyöräyttää pikaruoka, kohdistaa kirkasvalo ja startata. Se päivä ei päälle pärähtänyt, joten samalla tuli tilaisuus lopettaa alkuunsa kaikki alkamiset. Siinä sitä sitten sai lopetella. Sai leikellä lanttua, pilkkoa pellille mukulaselleri, sipuli ja punajuuret, ja kun uuni kerran oli sopivasti lämmin, omenapiirakan vielä sai sujauttaa perään paistumaan. Kohta jo tuoksui kaneli. Oli vähän vanilijaista, unimaista. Oli semmoista, että voisi aloittaa uudet lopettelut sytyttämällä kynttilät, ihan vain itseä varten ja epätyypilliseen arkiaikaan. Kohta jo teki mieli kokeilla kynttilän valossa työn tekoa, mitä ihmettä sitä sattuisi syntymään, kun on edessä noin levollinen liekki, keskittynyt kuorinta, on pilkonta, lohkominen ja leikkaaminen takana, on kiinteä katse, aivan kuin tolkku tallella taas, ja käsillä loppu, lopussa kiitos, kiitos ruoasta, kiitos, kauniista sanoista."


maanantai 8. syyskuuta 2014

Merkkejä pimeästä



Kun on viettänyt hyvässä lapsuudenystäväseurassa monta päivää ja kliimaksiksi vielä tavannut joukon nuoruuskavereita siihen varta vasten järjestetyssä tilaisuudessa mökkipaikkakunnalla, niin vähemmästäkin tulee orpo olo kun jää sunnuntaina mökille vielä vuorokaudeksi yksin. Voisi kuvitella, että itsekseen hengailu ja puuhastelu nimenomaan maistuisi sosiaalisen viikonlopun jälkeen, mutta minulle tulikin sitten kaikkia ikävä.

Istuin portaalla suunnittelemassa syyshortensian paikkaa enkä sitten muuta aikaiseksi saanutkaan. Paitsi että illalla latasin tietokoneeseen skypen, opettelin sen käyttöä sen verran että sain maailman äärissä työmatkalla olevaan mieheen ihan kuvayhteydenkin. Kyllä se ikävöintiä vähän helpotti sitten. 

Oli kyllä kivaa. Siis ennen eilisiltaista pientä tylsyyspuuskaa. Ei sitä aina ole mökilläkään välttämättä ihanaa, pimenevässä syysillassa kuuluu näköjään olla tunnelmointikavereita. Sitä minä nyt tässä Seinäjoen juna-aseman hallissa mietin. Odottelen halpisjunalippujunaa. Kerrankin sain aikaiseksi hommata tarjouspiletit mennen tullen. Ainoa varjopuoli on nämä pitkät vaihdot, mutta ei se mitään - kävin äsken Seinäjoki-ystävän kanssa vähän lounaalla. Hyvä, että tuli syötyä. On tuo ruokapuolikin aina vähän vajeellista kun olen yksin ja kaihoisa, niin kuin eilen esimerkiksi.


Lapsuusystävä siinä niin somasti ihailee maisemaa.
Vaikka tosiaan oli Sisustusguru-ystävä mukana, ei me kyllä mitään sisätilojen somistuspuuskaa koettu, siivouksesta nyt puhumattakaan. Ihan olisi itselläni ollut hyvää aikaa pestä esim. ikkunat ja järjestellä muutamat röykkiöt, mutta kauns sää houkutteli tietenkin vain ja ainoastaan ulos.

Minä siivosin kasvihuoneelta pois tomaatit ja kuvittelin tekeväni paljon muutakin ikään kuin syyshommia. Ruohonleikkuri temppuili, enkä saanut heinikkoa leikattua. Se vähän latisti puutarhatyöhaluja, turhaan tietenkin. Sillä välin, kun tuhersin tomaattieni kanssa, niin Sisustusguru pisti nuotiopaikkaa vähän uusiksi. 

Kesäkeittiö ja kunnon muuraukset antavat vielä odottaa itseään, niin mennään ihan irtotiilivirityksillä. Ja kyllähän sitä pitää syksyä vasten tulipaikka olla. Ilo siitä otettiinkin irti, myös ystäville kaupunkiin piti raportoida työvaiheista, jotka hartaudella kuvattiin:





Taisivat olla perheenjäsenet pilvien reunoilla meihin tyytyväisiä, kun koettiin pitkästä aikaa "merkki". Paristomatkaradio - joka yleensä kulkee mukana ulkona, mutta oli nyt yksin kiinni tuvan pöydällä - oli alkanut off-asennostaan huolimatta soida itsekseen ja kun tultiin saunasta, niin meitä tervehti "I love you in the mornings" -biisi. Tulkittiin se sen merkiksi, että radion kuului päästä mukaan iltanuotiolle.

Niin me sitten kuunneltiin Puhelinlangat laulaa samalla kun syötiin grilliruokaa ja perunasalaattia.

Lauantaina pitikin sitten käydä jo päiväsaunassa, että ehdittiin illaksi niihin ikäryhmäjuhliin. Oltiin ensin kylässä yhdellä paikallisystävällä vähän niin kuin etkoilla. Juttua riitti. Ja varsinkin illalla sitä riitti ihmisten kanssa, joita en ole vältämättä läheskään kaikkia edes tavannut aikuisena. Minä en tiedä, pitäisikö olla huolestunut vaiko huojentunut, kun minulle sanottiin että en ole muuttunut yläkouluikäisestä miksikään.

Tosin tuntuivat ne muutkin aika samanlaisilta kuin ennen. Ihan olivat riehakkaat edelleen riehakkaita ja rauhalliset jos mahdollista, entistäkin tyynempiä. Mielenkiintoista. Muutaman kanssa aion nyt jatkaa yhteydenpitoakin varmaan. Ilmoitin, että saatan harkita golfvastaisuudestanikin tinkimistä, sillä yksi nuoruuskaveri tarjosi tutustumiskurssia lajiin. Toisen kanssa soitettiin Bergeniin saakka ja nyt on sitten sielläkin tarvittaessa kyläpaikka. Tässähän nyt tulee jatkuvalla syötöllä kaikenlaisia uusia ulottuvuuksia ihmisen elämään. Pysy itsekään enää perässä.

Edustustunika kuivumassa. Harvinainen näky mökillä.
No mutta, jospa minä en niistä juhlista täällä paljastakaan enempää. Paitsi no sen tietenkin, että ei kyllä kaduta osallistuminen. Niin kai se on, että enemmän kaduttaa noin niin kuin yleensä aina tekemättä jättämiset. Vähän niin kuin nytkin se, että en tehnyt massiivimäärää klapeja - toki jonkun verran touhuttiin niidenkin parissa, ja iski Sisustusgurun kanssa hirveä vimma saada aikaan mahdollisimman skandinaavisen selkeän mallisia polttopuita. 

Puiden tekemisessä ei varsinaisesti hommaa nopeuta se, että muotokieltä hiotaan. Mutta tavallaanhan se, että meitä oli kaksi tekemässä sai aikaan pienen tehokkuuden tunnun joka tapauksessa.

Mutta nostettiin me valkosipulit! Myös niitä olen kuvannut edestä ja takaa, sillä ovat meikäläisen ensimmäiset itsekasvattamat ja niin upeat. Mahtavilta he näyttivät portaalla, ja vielä ihanammilta ilta-auringossa. Nyt he ovat oikeaoppisesti tuvan hämäryydessä verhovaijerissa roikkumassa. Ei osu auringonvalo siihen kohtaan. Otetaan sitten miehen kanssa seuraavalla mökkireissulla kokoushetki ja pohditaan, paljonko jätettäisiin siemenkynsiksi. On vähän niin kuin ristiriita, kun tavallaan tekisi mieli syödä - pitää pikkuiset valkosipulifestivaalit - kaikki, mutta toisaalta en sitten raaskisikaan vaan tekee mieli kasvattaa kantaa viljelemällä lisää.

Ehkä minä hankin jostain lisää siemenkynsiä, mistäköhän.

Mökillä näyttää nyt ihan hyötypuutarhaihmisen huvilalta, kun on valkosipulia ylhäällä nurkassa! 



Lisäksi minulla on nyt matkassani - junassa taas muuten ollaan, kova on Pendolinon vauhti - miehen härkäpapuja, joita vähän keräilin. Ja naapureille annoin aamulla järkyttävän kokoisen kesäkurpitsan. Siis se oli kyllä oikein ihme. Yhtäkkiä niityn kesäkurpitsaviljelmille olikin alkanut kasvaa satoa! Minä kun luulin, että viimeksi havaitsemani kurpitsankukkaset eivät mitenkään voi ehtiä hedelmiksi asti tänä syksynä. 

Yllätyksellistä on maanviljelijän elämä. Niin, ja sieneen ei ehditty ollenkaan, vaikka jo pelkästään saunapolun kärpässieniarmeijasta voi päätellä, minkälaisia aarteita metsissä odottaa. Ensi kerralla pakko päästä. Vaikken kyllä sieniä tunnistakaan, mutta fiiliksen vuoksi ainakin ja mies tunnistaa tatin joka tapauksessa. 

Puolukoitakin tulee, kertoi naapurin Rouva. Kuinkahan tässä nyt malttaakaan pysyä kaupungissa seuraavat viikot. Oikeastaan on kylläkin vähän pakko, vaan eiköhän sitä nyt jaksa kun on saanut just olla ulkomailla ja nyt tällainen pitkä viikonloppu, jonka ilmanalassa oli jo annos syksyn tuntua. Mielettömät aamusumut ja kirkkaat päivät, illat jo kovin hämärät.

Ensimmäisenä iltana pimeästä pihapiiristä kuului aikamoista rapinaa, mikähän eläin siellä oli. Meitä ihan pikkuisen se jännitti, mutta laitoin sitten pihavalot päälle kun sellaiset kerran on. Toisena iltana oltiin enimmäkseen lyhtylinjalla. Niiden asetteluun käytetty aika ei mene koskaan hukkaan.

Ainoa oikea syyspuhdetyö oli Japanialaisen Puutarhan tiilipolun esiinkaivaminen rehevyyden alta. Askelmat ovat asettuneet paikoilleen nyt niin hyvin, että näyttävät niin kuin olisivat olleet siinä aina. Ja sehän se tarkoitukseni olikin, kun niitä alkukesällä maahan kaivoin. Jotenkin nyt vaan pitäisi löytää aikaa myös polkuaskartelun jatkamiselle. Paljon on tekemistä.


Kasvihuonepaviljongissa ei vielä tällä kerralla vietetty iltoja, kun avoimenkin taivaan alla oleminen houkutteli. Mutta laitoin minä sinnekin lyhdyt tietenkin, koska piti saada ihailla valaisevaa vaikutusta. On ihan uudenlaista hienostuneisuutta nyt Ryötönperän pihapiirissä, kun on Paviljonki. Siitä vaan on pakko jauhaa koko ajan, vielä kyllästytte jonain päivänä.

Kas, ollaankin jo Tampereella. Näinhän tämä matka menee joutuisasti, muistiinpanoja tehdessä.

(Tämän jälkeen sainkin pullevan vierustoverin, niin oli vähän hankala kirjoittaa, enkä kyllä oikein kehdannutkaan itseäni sillä tavalla paljastaa vieraalle ihmiselle. Eikä kyllä oikein enää toiminut junan nettikään.)


Ensi kerralla kun mennään mökille, on taas vähän pimeämpää. Tietenkin. Pitää näköjään itsestäänselvyyksiä toistella. Ai niin, kynttilöitä pitää ostaa varastoon. Minä kirjoitan sen nyt ihan tännekin, etten unohda. Tuikkuja, lyhtykynttilöitä, pitkiä kynttilöitä ja lamppuöljyä. Paljon. 

Ei siinä yksi kuuden lyhtykynttilän paketti riitä mihinkään, jos tahtoo pihansa, pationsa ja paviljonkinsa valaista kunnolla. 

Minulla on muuten työlistalla myös hämärävalokuvauksen uudelleen opettelu. Suostuisikohan ystävä pitämään minulle vähän kertauskurssia. Täytyy opetella ikuistamaan pimeänkin vuodenajan hetkiä kunnolla, niin saa siihenkin lisäulottuvuutta ja saattaa pimeys joskus vaikka ihan inspiroidakin. Kyllä. Siinä saattaa olla sellainen mahdollisuus, tosiaan. 

Ai niin, ennen kuin päätän raporttini, niin kerron vielä sen että oli ihanaa pitää jo aamutakkaa. Kun yleislämmitys ei vielä ole mökillä päällä, niin aamuisin saattaa tuntua tuvassa vähän kolealta. Mukava on aamukahvilla kuunnella takkatulen ritinää. Suosittelen.

(Nyt minä olenkin jo kotona, kissat moittivat poissaoloani kovasti. Hyvää alkanutta viikkoa kaikille!)