Pohjoismainen (filmi)flunssa

On minulla sentään yksi hortensian oksa keittiön pöydällä vaasissa. Sen sävyt rimmaavat kivasti asetelman simpukoiden kanssa. Muuta esteettistä ei tässä viikossa sitten ole ollutkaan, ja ulkoilut kuulaissa aurinkosäissä on saanut unohtaa. Happea on tullut haukattua ja jäseniä liikuteltua vain niinä hetkinä, kun olen kerännyt pihamaalta muutaman omenan lisää. Sain sen puolta Suomea riivaavan sitkan flunssasairauden minäkin vihdoin, ja kuulostan edelleenkin vanhalta äijältä. Eikä liikeradoissakaan ole juuri muuta kuin kankeutta. Keskiviikosta saakka olen ollut enimmäkseen paikoillani. 

Ei se mitään, joskus sellainen tekee ihan hyvääkin ja yritin ottaa sairastelusta vähän hyötyäkin irti, esimerkiksi pilkkomalla omenoita hilloiksi. Mutta sitten kun en enää sitäkään jaksanut, enkä lukeakaan, niin makaaminen kanavoitui lopulta oikeinkin kulturelliksi toiminnaksi. Siitä raportti loppupuolella. Olen nimittäin pitkästä aikaa katsonut elokuvia.

Kun on taudin riivaama, niin sitä ei lopulta voi kumminkaan olla ihan varma kotona pyöriessään, että vaivaako laiskuus vai onko ankea palloilu sittenkin flunssan syytä. Yksinäistäkin oli, ja on taas vähän. Mies onneksi sentään kävi viikonlopun kotona työmatkojensa välissä, niin sain seuran lisäksi myös ruokaa. Kätevää.

Kissat ovat tyytyväisiä, kun ovat saaneet minusta köllöttelykaverin.

Olisi niin tehnyt mieli tehdä oikein tulista omenahilloketta peruslettuhillojen lisäksi. Sellaista samantyyppistä chutneytä, jota valmistin kesällä raparpereista yhden erän ja se oli menestys. Vielä sitä on mökillä vähän jäljellä jääkaapissa. Sinnekin on ikävä, mökille. On hankalaa, kun ei voi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa ja kun ei mökkimatka taitu sormia napsauttamalla. Näin siitäkin toissayönä painajaista. Että oli jo sunnuntai kello kuusi illalla ja tein vieraalla autolla lähtöä mökiltä, vieraan näköisille teille. Ja piti olla seuraavana aamuna töissä, koko matka vielä edessä ja kissatkin mukana. Hirveästi ylämäkiä ja liukkautta, ahdistava tunnelma.

Viime yönä sentään selvittiin lentokoneen laskeutumisonnettomuudesta. Mutta laukut jäivät matkustamoon, ja kun niitä mentiin lentokonehalliin etsiskelemään - ei koko konetta ollut enää missään. Oli vain tympeä kolmimetrinen (!) nainen, joka ei ymmärtänyt, ettei me voida poistua kentältä ennen kuin ne laukut saadaan. Passit olivat niissä. Oltiin tosin vain Ahvenanmaalla, että olisiko niitä passeja lopulta edes tarvittu.

Olisi kiva tietää, ovatko vaikeat unet johtuneet siitä että minulla on ollut nyt sairaana aikaa nukkua pidempään. Vaiko siitä, että olen sairas. Vaiko siitä, että takana on paljon tapahtumia ja työelämään liittyen minulla on ollut hyvin ristiriitaisia tunteita. Sellaisia tulee, jos työyhteisöä ravistellaan vaikeilla uutisilla. (Ei mitään irtisanomisia tai muuta sellaista, älkää huoliko, mutta erikoisia aikoja meillä töissä nyt eletään, enkä voi tai haluakaan kertoa siitä enempää. Lietson muuten itseni barrikadeille taas. Onneksi lähin työyhteisö on mahtava, eli ihmetys on jaettu ja yhteinen.)

Niin mutta se chutney-homma. En jaksanut kauppaankaan. Niin olivat ainekset omenia lukuunottamatta vähän nahistuneita. Onneksi bongasin Huili-lehden paperiversiosta Anu Harkin helpon inkivääriomenahillokeen ohjeen, niin siihen tosiaan löytyi ruttuisia chilejä, itänyt inkivääri, paakkuista sokeria ja sormisuolaa. Unohdin soittaa Puutarhaekspertille, että onko itänyt inkivääri esimerkiksi myrkyllinen puisevuutensa lisäksi.

Aiemmin olin jo valmistanut yhdistelmähilloa pakastepuolukoista ja omenoista. Ja nyt kun hillosokerikin oli loppu, tein satsin tavallista vaan. Vähän huolettaa kun vieläkin on vaikka kuinka paljon epätäydellisiä hillo-omenoita odottamassa, että kuinka paljon niitä lopulta meneekään haaskuuseen. En ole ehtinyt soitella omenankaipuussa kieriville käytännöllisille ystävillekään, eikähän meille olisi kannattanut nyt tulla käymäänkään kun tämä pöpö.

No, linnuille ainakin on syötävää kotipihalla. Vaikka he kyllä pyörivät aktiivisina ja vihjailevan oloisina pitkin pihapöytiä ja portaita, että koskas se ruokinta aloitetaan. Siis oikea ruokinta. Vähän niin kuin olisivat tässä meikäläisen vuosina tottuneet liian hyvään, rouhittuihin pähkinöihin ja kuorittuihin siemeniin. Mielestäni saavat vielä tyytyä omppuihin ja kukkakärpäsiin.

Niitä on muuten hillosessioideni vuoksi myös sisällä aika paljon. Kun oikein tukkoisnenäisenä makasin sohvalla suu auki hengittäen, niin meinasivat kuule lentää ihan suuhunkin. Jotain rajaa! Tunsin itseni ihan ruumiiksi, kun kärpäset pörräsivät ympärillä. Ei ollut sekään kiva tunne.

Kaikenlaisia kokemuksia sitä elämään mahtuukin. Onneksi on lohdukkeena myös villahuivit. Ihan oikeasti, kun niistä jonkin rakkaan käärii kaulaansa, niin on paljon valmiimpi kohtaamaan ankaran maailman, kuin esimerkiksi ilman huivia. Suosittelen. Pakkohan minun oli tämäkin aasinsilta taas keksiä, että saan esitellä senkin tosiasian, että tuli ainakin pistettyä suosikkihuivit villapesuun.

Hilloa ja puhtaita huiveja, pitihän nekin dokumentoida.

Äiti aina yritti vihjailla minulle, että taasko on joku riekale kaulassa. Hänen mielestään olisin voinut joskus olla paljainkin kauloin. Nythän on ollut niin lämmin syksy, että vasta tällä viikolla aloin ajatella huiviasioita. Ja sikäli mikäli säätieteilijöihin on uskomista, niin saankin siirtyä suoraan lämpimiin villaisiin. Minkähän värisen valitsen huomenna. Jos en osaa aamulla päättää, niin otan luonnollisimmin mustan. Se on aina yhtä turvallinen.

Pesin kyllä pipotkin, mutta hattuasioihin siirrytään vasta pakkasella.

Ja kohta kun se kylmyys tulee, niin voin alkaa siivota pihaa kunnolla. Ei pelkästään punkkien lepotilaan menemisten johdosta, vaan myös siitä syystä että viileä ilma tuntuu raikkaalta. Sille on erityinen tarve nyt, kun mieli on edelleenkin vähän tunkkainen - tätä tosiaan kirjoittaa nyt ihminen, jonka sinisilmäinen luottavaisuus työelämäänsä kohtaan on saanut rasittavan kolauksen. Sellaisen vastapainoksi tarvitaan pihatöitä, heti kun voimat jäseniin palaavat. 

Mikään muu ei tuo yhtä hyvin tervettä perspektiiviä kokonaisuuteen, kuin ulkona oleminen ja pihatyöt. Loppuvat painajaisetkin sitten, uskon.

Ei ole kyllä tässäkään postauksessa mitään logiikkaa tai järjenhäivää. Aion nimittäin nyt siirtyä kertomaan muutaman sanasen katsomistani elokuvista. Mies sanoi, että minä voisin alkaa tehdä niistä samanlaisia raportteja kuin lukemistani kirjoista. Kuulosti ensin ihan hyvältä, mutta sitten itse asiassa aika vaativalta. Elokuvissa on mielestäni niin paljon enemmän huomioon otettavaa kuin kirjoissa, joita lukiessa mielikuvitus on apuna esimerkiksi siinä, miltä näyttää. Vaikka miten kuvailisi kirjailija jonkin kohtauksen, niin aina sinne lukijan mieli tekee omia lisäyksiään. Elokuvissa ollaan enemmän havainnoijan roolissa, ja sehän se niihin uppoutumisesta niin mahtavaa tekeekin.

Miten olinkin unohtanut sen. Yhteen aikaan katselin aina yövuorojen jälkeen leffoja, mutta se tapa oli unohtunut. Elvytän uudelleen, olen päättänyt.

Ensimmäisenä katsoin Upperdog-filmin (2009). Minullahan oli siis nyt sairastupateatterin teemana pohjoismaiset elokuvat ja valintakriteereinä ei sitten mitään muuta. En edes lukenut filmeistä mitään etukäteen, jotta pysyisin katsoessani niin sanotusti hereillä. Siis henkisessä mielessä. Onnistunut ratkaisu, sanoisin. No okei, koska norjalaiset osaavat aina ja kaiken paremmin, niin ensimmäinen valintani oli siis norjalainen. Olin Upperdogin kohderyhmää ihan täysillä. Varmaan sitä saattavat olla muutkin kuin keski-ikäiset tantat, esimerkiksi nuoret.

Ensin kun näytettiin vähän Afganistania, niin ajattelin että voi jestas, joudunko nyt katsomaan sotadraamaa. Mutta en, siirryttiinkin luojan kiitos nyky-Osloon ja minä tietenkin heti kyyläämään, että onko tuttuja maisemia. Onneksi yksi dramaattinen hetki koettiin myös Vigelandin puiston syysväreissä, niin olen nyt tavallaan nähnyt senkin. Muuten liikuttiin, elettiin ja koettiin kodeissa ja muissa interiööreissä. Ne olivat kaikki mielenkiintoista katsottavaa, mutta koska päähenkilötkin olivat niin monimutkaisia, tuntuu että joitakin loistoyksityiskohtia saattoi mennä ohi.

Kyllä ihmisen sekoilevasta mielestä ja henkilöhistorioiden rikkauksista on varmasti vaikea tehdä johdonmukaista tarinaa, varsinkin kun tyyppien elämät vielä kohtaavat risteyksissä. Minusta tuntuu, että otan nyt sen linjan, etten paljasta paljonkaan - jotta joku voi halutessaan katsoa leffan samoin kuin minäkin, ilman ihmeempiä ennakko-odotuksia. 

Lainasin kuvat Oslo kinon sivuilta. Eivät maininneet niiden ottajaa.

Oli ihana saada yhdessä kohdassa vilaus myös norjalaisesta maaseudusta, mutta eniten - vaikka romanttisesti kaikkeen maisemallisuuteen suhtaudunkin - sain irti tietenkin päähenkilöiden tavallisesta elämästä. Oli vain ihan pikkuisen glamouria, muuten liikuttiin esikaupunkiarjessa, tehtiin duunia ja asuttiin lukaalien sijasta kämpissä. Oli kodikasta. Oli inhimillistä. Oli paljon isojakin teemoja, mutta ihanasti kuulkaa ei tyrkytetty mitään maailmanparannusagendaa, vaan näytettiin mitä henkilöille kuuluu. Tykkäsin kovasti! Oikein hyvää draamaa, ja minähän olen draaman ystävä jos kaikki vaan päättyy hyvin.

No sitten ruotsalaisiin.

Minusta Äta sova dö  (2012) kuulosti hienolta nimeltä. Sitähän tämä elämä perimmiltään on, pitää ainakin syödä ja nukkua jotta pysyy hengissä. Minäkin tässä tänään pitkään nukkuneena ahdan parasta aikaa englanninlakuja naamariin, ja hyvin on kuolevaisuus muistissa kun keuhkoissa rohisee. Mutta jotain muutakin elämään tulisi mahtua, ja sitähän Syödä, nukkua, kuolla -elokuvassakin henkilöt yrittivät kai pohtia. Ei vaan ollut oikeastaan tilaa ja mahdollisuuksia niin paljon, kuin ihmisellä pitäisi olla ollakseen myös avarasti tyytyväinen. Elämä voi olla selviytymistä myös takapihojen Ruotsissa, ja minusta oli hurjaa katsoa filmiä, jota jopa välillä luulin dokumentiksi. Niin taiten se oli tehty.

Ei ollut päähenkilöllä mahdollisuutta tai edes kiinnostusta vapaa-ajan harrastuksiin, itsensä toteuttamiseen, kehittämisestä nyt puhumattakaan. Kyllä se vaan on niin, että ensin tulee hyvä arki ja sitten vasta voidaan alkaa pitkästyä ja ahdistua työajan ulkopuolella. Tottakai minäkin tunnen ihmisiä, jotka ensisijaisesti haluaisivat tehdä töitä - vaan kun niitä ei ole - niin silti en ole oikein koskaan osannut halunnut pysähtyä sellaisten elämäntilanteiden äärelle, joissa koko ajan saa pelätä joutuvansa joutilaiden kastiin. Epäoikeudenmukaisuutta on aika ankeaa kohdata ja tunnustaa. Tässä elokuvassa oli kaukana muodikas hidastelu ja oravanpyöristä pois hyppääminen. Jos ihmisen haaveena on saada pitää duuninsa liukuhihnalla ja elää jatkossakin lähiyhteisönsä kanssa, niin... Jaahas, sanat loppuivat.

Kuvakerronta oli sellaista, että oltaisiin yhtä hyvin voitu olla resuisessa Itä-Euroopassa. Pohdinkin ääneen miehelle, että valitsevatkohan elokuvien tekijät tahallaan varhaisen kevään kuvausajankohdaksi, että näyttää mahdollisimman ankealta. Mietin, että kyllä kukkaset ja linnunlaulu, siniset taivaat ja vedet, voisivat tuoda hyvää kontrastia vaikeisiin aiheisiin. Mutta ei, meillä on julma kevät. Sama teema tulee tuolla myöhemmin Sebbe-leffan kohdalla. (Minulla on soinut viikonloppuna päässä biisi The Soft Rains of April are over, johtuukohan näistä mietteistäni.)

Mieleeni on syöpynyt kuva päähenkilöstä yksin tivolissa. Ihana. Katsomisen arvoinen.

No sitten ihan toisiin sfääreihin. Tuli kesken kaiken vahingossa valittua tanskalainen kaappauselokuva (2012), ihan jännitysdraama. Ja kun minä nyt tälle sessiolleni tyypillisesti googlasin leffan vasta katsomisen jälkeen, niin tositapahtumienhan innoittamana sekin oli lopulta tehty. 

Jos olisin lukenut elokuvasta vain käsikirjoituksen, olisin saattanut ihmetellä että miten saadaan aikaan kokopitkä teos, jossa ei tavallaan tapahdu mitään muuta kuin odottelua ja neuvottelua. Mutta kyllä saadaan. Ei ole turhaan elokuvilla erikseen ohjaajat. Heidän tehtävänsä on ymmärtääkseni luoda jännitettä sinne missä sitä kaivataan, ja tässähän oli siis onnistuttu.

Lisäksi minä jäin miettimään, että tosiaan merirosvous on ihan totta. Ja että miten suuret rahat siellä liikkuvatkaan, ja miten niiden rahojen kanssa pelataan. Ja minkä hintaisia siinä pelissä ovat ihmisten henget. Jos heti annetaan viisitoista miljoonaa merirosvoille ja laukaistaan tilanne, niin pitääkö seuraavalla kerralla antaa kaksikymmentä miljoonaa? Sellainen maailma, johon minä en halua lähemmin tutustua. Ja aikamoista, että todellakin laivoja tänäkin päivänä kaappaillaan ja sitä saa oikeasti pelätä. Minkälaisessa maailmassa tässä oikein eletään, herranjestas. Onkohan tässä syy, miksi olenkin viime vuosina katsonut enimmäkseen puhdasta viihdettä. Huhhuh.

Sydän särkyi Sebbeä (2010) katsellessa. Niin voi käydä paatuneimmallekin kriisityöntekijälle. Tai ehkä juuri siksi. Sanopa ruudun läpi elokuvan henkilöille, että hei jutellaan vähän, katsotaan mitä asioille voisi tehdä. Ei tässä ole mihinkään kiire, kuule rauhoitutaan ja rauhoitetaan tilanne. En päässyt sanomaan, vaan sivustakatsojana todistin fiktiivisen äidin ja pojan epätoivoa ja siihen vaipumista. Hekin olisivat voineet olla ihan totta, ja tavallaan ovatkin - tiedän. Kyllä nyt on selkeästi sellainen elokuva-aalto käsillä, että on tarve näyttää vähän toisenlaista kuin menestyjien elämää.

Ehkä se on aina ollut niin? Minä vaan en ole tajunnut. No joka tapauksessa, Sebben lopputeksteissä havahduin siihen, että oikein leuka väpätti eikä paljon omenahillojen askartelu ollut mielessä. Villahuivieni värivalinnoista nyt puhumattakaan.

Mies kysyi, että kai se nyt sentään päättyi hyvin. Mitäs minä siihen sanomaan, että juu juu kyllähän kiusatuilla ihmisillä on yhtäkkiä lopussa hyvä olla. Että jos kaiken lisäksi vielä nöyryytetään ja potkitaan päähän, niin miksei sitä ennen pitkää tule mukava mieli. Huomatkaa, siis pikkuisen tuli katkeria tunteita. Minä tiedän ihan työni puolesta, että reunalla elävä nuoriso ja heidän perheensä eivät oikeastaan paljon muuta jaksa toivoa, kuin rauhaa ja yhteisiä ruokailuhetkiä lähimpiensä kanssa. Ihmisten pitäisi antaa nauttia yksinkertaisista asioista, ja niihin nyt ihan maailmankin mittakaavassa sattuu kuulumaan rauha. Piste.

Tuleekohan minusta vielä maailmanparantaja, jos katson lisää ajankohtaisia kipeitä asioita käsitteleviä elokuvia. Sebbe pitäisi näyttää kaikille. Niin kuin kyllä edellä mainittu Äta sova dö -filmikin.

(Tähän väliin voisin mainita, että on tietoinen valintani etten ala teitä pitkästyttää tiedoilla leffojen tekijöistä tai paljon muistakaan taustoista. Niitä te löydätte halutessanne itsekin netistä, jonka tarjoamat informaatiot eri elokuvista ovat vähintäänkin vaihtelevat. Siksi myös vähän sekavuutta valitsemissani linkeissä.)

Onneksi viimeiseksi maratonin elokuvakseni valikoitu loistava ja hillitty draama. Ihan oikea mustavalkoinen ja tyylitelty teos. Ja vaikka sekin (!) perustui tositapahtumiin, oltiin silti sen verran kaukana nykyajasta, että saatoin nauttia kokemuksestani koska olin riittävän etäällä aiheesta. Paitsi, että kävi minulla mielessä vähän Ukrainat ja muut, jos oikein rehellisiä ollaan.

Kirjoitinkin elokuvista tietävälle ystävälleni väliraportissani, että nyt oli kyllä niin paljon faktaa, fiktiota ja nyansseja, että Dom över död man -leffan (2012) voisin ihan katsoa pian uudelleenkin. Mahtavaa tuntea katsojana, että ei ole aliarvostettu! Varmaan siis elokuvan henkilöidenkin välinen tunnelma välittyi meikäläisen sairassohvalle saakka. Vaikka toimittiin välillä ihan miten sattuu omia lähimmäisiä kohtaan, niin silti oltiin tavallaan kunnioittavia. Oltiin aikuisia ja tietoisia tunne-elämän monimutkaisuudesta ilman, että koko maailmanjärjestys olisi pitänyt sen takia laittaa uusiksi.

Vaikka itse asiassa maailmanjärjestyksen kanssa tässä elokuvassa kyllä muuten askaroitiin, riskeerattiinkin vähän omia asemia kun otettiin kantaa natseihin. Ihan pokkana vaan. Minä niin tykkään ihmisistä, joilla on hyvä pokka. Jos sitä pidetään siis hyvien asioiden puolesta, eikä vastaan, niin kuin valitettavan usein käy. Sen minä nyt ainakin näistä elokuvista olen oppinut. Ihan olen muuttunut ihminen, ja sehän tässä huolettaa.

(Kuva: Nille Leander)