sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Kapa-aika.



Kesä on nyt virallisesti käynnissä myös Ryötönperällä. Historian ensimmäistä kertaa kirjoitan tätä teille kuulkaa kasvihuoneessa! Ei täällä vielä mitään viljelmiä kyllä ole, kun eivät mahtuneet eilen kyytiin. Piti täyttää vuokra-auto perikunnan tauluilla, kun tulee se näyttely. Mies jätti minut tänään tänne yksin sitä tekemään, paitsi että nyt on vapaapäivä. Huomenna aloitan hommat, tiistaina tulee ystävä avuksi ja keskiviikkona käynnistyy ripustus. Ensi lauantaina avajaiset. Piti ottaa ihan ihmisvaatteetkin mukaan sitä varten. Että ei tämä kesäloman ensimmäinen osio ole pelkkää niityllä patsastelua.

Mutta tämä sunnuntai on. Ihan luvan kanssa. 

Leikkelin äsken pikkuisen Teuvo-juhannusruusua, kun hän oli talvesta ottanut nokkiinsa. Sitten tosiaan pyörin niityllä katsomassa, että ehtisivätkö metsäkurjenpolvet aueta viikossa. Löysin itseni lopulta kasvihuoneen portaalta "suunnittelmasta", niin järkeilin että samantien pistän muutaman ajatuksen tänne ja jatkan sitten hommia.

Olisi risusavottaa ja klapitöitä, ainakin. Akileijakohdan perkausta horsmista ja Japanialaisen puutarhan raivuuta. Vaan voisihan sitä toisaalta lämmittää saunankin vaan, kääntää veneen löylyjä odotellessa ja sensellaista. Minä olen ollut niin tämän tarpeessa, ettette uskokaan.

Päätin eilen viiriä nostaessani, etten sittenkään
hommaa sinivalkoista. Karjalan väreillä mennään.

Mökkipihan tuomi on alkamassa kukkimistaan juuri nyt. Se vähän kompensoi sitä, että menee varmaan Helsingin omenankukka-aika ohi tänä vuonna. Raparperi on aivan valloillaan myös, ja kun äsken kävin naapurissa, käskin rouvaa hakemaan itselleenkin muutamia varsia. Hän kun tunnusti jo miettineensä, että voisikohan taas noutaa meiltä piirakka-aineksia. 

Minä niin tykkään tästä meidän mökkiperän YYA-sopimuksesta! 

Kävin kauempanakin toisessa naapurissa morjenstamassa isäntää, ja puhuttiin aika pitkään linnuista. Kehuttiin korppien ja varisten viisautta. Sivuttiin myös täällä aika ajankohtaista karhuasiaa. Ei ole meidän kulmilla vielä otsoja näkynyt, mutta lähellä ovat viimeisimmät havainnot. Ihan jännittää - minusta olisi aika mahtavaa, jos karhu tallustelisi pihaan. Voisin tarjota hänelle vaikka vähän grillattua kesäkurpitsaa, jos sattuisi olemaan ruokahommat kesken.

Olen tällä kerralla ajatellut nimittäin myös syödäkin - vaikka olen yksin, ja itsekseen aterioiminen on jotenkin tylsää - ja haalin eilen kaupasta kaikkea mistä tykkään. Saunan jälkeen pistän grillin lämpiämään ja oikein fiilistelen. Niin olen suunnitellut.



Täällä on ihanaa. En melkein meinaa uskoa, että saan nyt istua tässä. Aamulla kun heräsin, luulin olevani kaupungissa ja tuli aika autuas olo nähdäkin mökkihirret ympärillä. Vain kissat puuttuivat. Paitsi että silloin oli pikkusade ja muistin klapikoneen olevan ulkona. Pitää öljytä se. Tällä tavalla minä täällä viihdyn itseksenikin, kun tiedän miten kaikenlaista on kohta edessä - enkä lähde pois täältä yksin. Jopa Matrikkelitaiteilija on kai tulossa loppuviikosta, kunhan saa oman tilataiteensa Mänttään laitettua.

Tuli hänestä mieleen, että artisokista ei näy ituakaan. Oikein nyppii se. Matrikkelitaiteilija ne istutti jo puolitoista vuotta sitten, ja viime kesänä lisää. Mutta ei mitään elonmerkkiä! Eikös sen nimenomaan pitäisi olla helppo ja villiintyvä kasvi? Kun saan asiantuntijan tontille, pitää tunnistuttaa muutama muu rehu. Että josko edes piparjuuri olisi lähtenyt kasvuun. On nimittäin ainakin yksi vieraannäköinen juttu tuolla kasvimaalla.

Ja aika paljon rikkaruohoa.

Sääli, että tänä vuonna on pottumaa kesannolla. Ei vaan olla ehditty, eikä ehditä nytkään. Minä olen hukannut jonnekin salaatin siemenet, joita ajattelin tökkiä Ryhtimaalle, että olisi edes jotain järkevää tulossa. Siis ruohosipulin ja mojitoainesten lisäksi.


Ah - tajusin nyt ottaa saappaat pois jalasta ja ihailen tässä raitasukkiani - jos kiinnostaa. Sain ne aikoinaan jo ennen kolmikymppisiäni (!) Tiuku-ystävältäni synttärilahjaksi. Näyttää olevan oikean jalan sukka väärinpäin. Villapaitakin piti riisua, sillä täällä kasvihuoneessa on nyt yli parikymmentä astetta lämmintä, vaikka ovat ovet levällään. Ampiainen tuli pörisemään sisälle, hölmö. 

On etelätuuli. Se ei pahemmin osu tontille, mutta metsän humina kuuluu. Ensimmäisen kerran tänä vuonna saan kokea lehtien havinan. Se ei tosin ole mitään keskikesään verrattuna. Sitten kun haavoissakin on kunnon lehdet, on äänimaailma ihan mahdoton tuulessa. Minä tykkään. Eniten minä kuitenkin pidän kesäsateesta ja sen jälkeisestä tuoksusta. Toivottavasti tulevalla viikolla saan kokea myös sen.

Aion varmuuden vuoksi nukkua ikkuna auki, ettei mene tilanteet ohi. (Viime yönä mies oli laittanut ikkunan kiinni, mutta nythän minä saan toimia miten tykkään, kun ei ole kukaan kärsimässä vedosta. Ystävälle pitää vaan tiistaina muistaa sanoa, ettei avaa vierashuoneen ikkunaa, koska sen päällä on linnunpesä. Ei saa häiritä nuorisoa.)


Tosiaan. Minuahan etukäteen jännitti mikä täällä on pesimis- ja poikastilanne. Tänä vuonna pikkulinnut ovat jääneet metsään. Vain rastaat ovat keksineet suojaisat paikat, ja pesiä on siis kaksi. Toinen on mökin sisäänkäynnin terassin luona ja toinen siellä vierashuoneen ikkunalla. Ja mikä draama! Ihminen saapuu, niin pitää räpiköidä, huutaa ja mellastaa. 

Minä eilen jo sanoin terassirastaalle, että kokeilepa mennä siihen pesään kun minä olen tässä. Tapahtuuko jotain pahaa. Ei tapahdu. Mutta ei hän uskonut. 

Minun on niin vaikea arvostaa räkättirastaiden tilannetajua, jota ei ole.

Mutta heidän lapsensahan ovat moiseen syyttömiä, ja siksi vaalin rauhaa ja toivon, että pojasta polvi paranee ja ensi vuonna viisaammat rastaat. Tässä on tikka lennellyt kaikessa tyyneydessään niityn ja metsän väliä, korppi kraakkunut pari kertaa ja liverryslinnutkin ottavat ihan iisisti. Mutta mitä tekevät rastaat? Möykkäävät ja hermostuvat koko ajan. En voi ymmärtää.


Eilen, kun ajeltiin tänne niin tuli vuokra-autoradiosta aika monta kertaa Suvivirsi. Minä olin niin kamalan väsynyt, että siinä kun istuin ihmisvaatekassi sylissäni, taulut selän takana, niin alkoi joka ikinen kerta leuka väpättää ja itku tulla. Koitin koota itseäni ja laulaa mukana. Muistan aina lapsena, kun mietin, että mikä se kapa-aika on. 

Kauniisti jo kapa-aikaa kooristaa kuukkaneen!

Oikeasti minun lempikohtani on se matala, kutsuu elohon ja taas vuosi vuodelta

Aargh, taas minä herkistyn ihan vain tässä ajatellessani. No, saa kai sitä ihminen olla kiitollinen. Ainoa varjopuoli on nyt se, että taitaa vasen puoli naamasta kohta kärvähtää auringosta, kun se tuolta paistaa kasvihuoneen katon läpi, enkä ole vaihtanut vielä kirjoitusasentoa. Pitäisi minun nyt pikkuisen huomioida se, että joudun ensi viikolla edustamaan perikuntaa, enkä saisi olla kamalan ryvettynyt mökkipeikko.

No, jos sitten huomenna alkaisin katsoa peiliinkin - tai ylihuomenna. Jos tässä nyt nenä palaa, niin kyllähän se ehtii parantua.


Jäin nyt miettimään, että mitä vielä tänään pitäisi tehdä. On aika kätevää, kun pimeä ei tule käytännössä laisinkaan. Jossain vaiheessa pitää muistaa mennä nukkumaan, mutta ehdin huoletta vaikka saunan jälkeenkin vielä vähän perata yrttimaata, esimerkiksi. 

Raparperihommiin en ainakaan ala. Laskin, että otan varsia mukaan viikon päästä kaupunkiin ja teen siellä sitten chutneytä ja ehkä hilloa. Mehuakin pitäisi. Mutta täällä en ala lieden ääressä höseltää, kun tuvassa on kesällä niin pimeää ja tylsää. Nyt pitää saada olla ulkona - no, saada ja saada, minähän en sitä kysele - koska on kesä.

Nyt ovat sisätilat rempallaan kaamokseen asti, ja sillä hyvä! Ihanaa, on aika anarkistinen olo. Vaikka minua moni pitää tosi pikkuporvarillisena, niin itse olen toista mieltä ja tykkään vähän kapinoida. Paitsi, että pari ikkunaa pitäisi pestä, saunalla ja makkarissa ainakin. Ehkä huomenna.

Minulla on nyt vähän sellainen tunne, että käyn tässä vielä päivän mittaan pitkin omaa pihaani oikein köllölleni nurmikolle ja kuuntelen leivosia. Niin ja käkikin kukkuu - eli häntä seurailen myös.

Otin teille saunakamariselfien peilistä.

Sauna on ehkä vähän ikävä lämmittää vain itselle, mutta teen sen silti. Tietenkin! Voin minä keskilaudemonologeja pitää, vaikkei olisi kuuntelijaa. Ylihuomenna Festivaalijohtajalla on varmaan kärsivällisyys koetuksella, kun minä puran hänelle kaiken, mitä olen parina päivänä ajatellut. 

Jos kävisin vaikka välillä naapurissa höpöttämässä, niin ei olisi sitten niin paljon sydämellä, kun oikeasti saan seuraa.

Ja voinhan minä halutessani vaikka soitella tyttökavereillekin illan päälle, kuten täällä sanotaan.

Mutta ensin savottaan ja sitten saunaan. 



Ai niin! Riisuin eilen talviturkin! Enkä nyt puhu säärikarvojen ajelusta, vaan oikeasta järvikastautumisesta. Minä olen tuolla vedessä, ja se oli huikeaa. Kesämmällähän minä harvemmin menen veteen, kun on niitä heiniä ja kaloja, mutta tykkään tässä välissä pulahdella.


sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Vesielementti ja minä



Terve! Nyt tulee aika erikoinen päivitys, sillä sain veneilyyn (!) liittyvän 11-kohdan blogihaasteen ystävältäni Mikolta. Olen jo tänä keväänä vastannut ainakin yhteen kysymyshaasteeseen, mutta tässä kun on tämä mielenkiintoinen näkökulma, niin käytän sen hyväkseni. Mikko tosin myös kysyi, että Miksi blogin kirjoittaminen. - Siihenkin olen monta kertaa vastannut (itseilmaisun kanava, päiväkirjan pitäminen ja luetuksi tulemisen ilo, muiden syiden muassa.) mutta nyt tuli vielä yksi syy lisää.

Pääsen kertaamaan muinaisen veneilyelämämme huippukohtia ja aallonpohjia. Eli piinaamaan teitä muisteloinneillani, jotka eivät taida oikein mitenkään liittyä puutarhanhoitoon. 

Mikko tuntee meidät hyvin ja tietää siis historiamme myös merenkävijöinä, että varmaan siksi uskalsi meikäläisenkin haastaa tähän. Kysymykseen, että Mikä sai teidät veneilemään? - minulla on pitkä vastaus. Toisaalta se voisi olla lyhytkin: Minulta ei kysytty. Minua ei saanut mikään veneilemään. Paitsi olosuhteet.

Kaikki alkoi lapsuudestani. (Kuulen sieltä ruutujen takaa syvän huokauksen, kyllä te voitte tämän postauksen jättää lukemattakin.)

Erovanhempien lapsena sain isän puolelta ihanan fuusioperheen, johon kuului mahtavien uusien sisarusten lisäksi äitipuoleni Porkkala-nuoruus ja meri. Isä maakrapuna sai yhtäkkiä hänkin veneilyherätyksen, kävi kipparikurssit ja niinpä koko poppoo ahdettin paattiin aina kesäisin. Minä olin viikon tai pari pois Ryötönperältä fuusioperheen kanssa vesillä monena kesänä. Silloin tutustuin ensimmäisen kerran myös merikarttoihin, ja navigointi on ollut vielä aikuisenakin yksi parhaimpia osaamisalueitani vesillä.

Ei siis välttämättä mitenkään hyvin osattu osa-alue, mutta koska olen muuten aika toistaitoinen vesillä, niin kartturin rooliin olen sittemmin joutunut.

Jonkun muun tekemä solmu. Minulla on musta piste aivoissa
köysien solmimisen osalta. Tuli aika monta riitaa siitä.

Muistan aina kun lähdin miehen kanssa ensimmäisen kerran purjehtimaan. Olimme aivan tuore deittaileva pariskunta, ja illuusiot yhteisestä veneretkestä olivat aika romanttiset. Minä istuin viinilasin kanssa kansitytön rooliin mielestäni hyvin. Kunnes heti Puotilan rannasta irrottuamme sain käskyn etsiä meidät kartalta. Siitä hetken päästä tuli komennus purjehommiin. Apua! Kun päästiin illalla saareen, olin jo aivan mustelmilla kaikesta veivaamisesta ja touhusta. Viiniä en ollut pahemmin ehtinyt nauttia - mikä on hyvä tietenkin, koska veneessä ei saa olla humalassa.

Tuli heti arki silmille. En silloin ensimmäisenä kesänä kehdannut vielä sanoa miehelle, että pelkään aivan kamalasti vinossa purjehtimista. Vaikka kuinka järjellä tiesin, että meillä oli pohjassa parimetrinen painava lyijyköli ja että tuuli menee jossain vaiheessa purjeen yli, niin matkustutapa vaan oli minulle luonnoton. Sittemmin mies sen hoksasi, ja meillä alettiin reivata purjeita niin, että minäkin kestin. Ihanaa ymmärtäväisyyttä. Muutamat pelkoitkut tuli tosin peräluukun päällä tuherrettua, ennen kuin mies uskoi minun ihan oikeasti olevan kauhuissani.

Lisäksi miehen kimppaveneen moottori temppuili, oli letkuissa ilmaa. Hyvä että oli purjeet, tietenkin - että päästiin eteenpäin. Jouduin aika pian opettelemaan myös luovimisen (Ennen purjehtimista en oikeastaan ollut ajatellut vastatuulta ollenkaan.). Älytöntä hektisyyttä ja ramppaamista puolelta toiselle! Melkein siinä unohtui purjeilla menemisen paras puoli, eli hiljaisuus. Ahtaissa paikoissa kun olisimme tarvinneet moottoria, sai aina maha kuralla jännittää mitä tapahtuu. Että käynnistyykö vaiko ei. Olin niihin aikoihin kirkolla kesäkanslistina ja vaikken ole kovin uskovainen, tuli siinä "pomolle" heitettyä muutama avunpyyntö. Niiden kesien vitsiksi tulikin se, että kannattaa aina pitää veneessä yhtä kirkon kanslistia, niin on suhteet yläkertaan kondiksessa ja moottorikin hädän tullen yhtäkkiä toimii.

Joka ikinen venereissu minä vannoin, että enää en kyllä lähde vesille, mutta niin sitä tuli kumminkin vielä monta kertaa merikarttoihin ja veiveihin tartuttua. Olisi miljoona juttua kerrottavaksi noilta ajoilta! Kuinkahan pitkä jorina tästäkin taas tulee, kun pääsen vauhtiin.

Vanhoja kuvia käytän, tässä 2009. Vene on Botnia 6,
jos se jollekin jotain sanoo. Jykevä paatti on hän.
Mikko nimittäin kysyi myös, että mikä on ollut mieleenpainuvin hetki vesillä. Upeita hetkiä on ollut paljon, mutta minun veneilymuistini toimii siten, että ensimmäisenä tulee mieleen kaikki karilleajot, merihädät ja katastrofit. Niitä on ollut runsaasti. Paitsi, että tulee mieleen yksi huippukohtakin. Se liittyy minun ankkurin nostamisen lahjoihini. Botniassa on aika painava ankkuri. Minä paksujalkaisena ihmisenä kehitin sellaisen pontevan voimatekniikan, että nostin ankkurin aina tuosta noin vaan. Käsivoimiahan minulla ei ole.

Kerran nauratti ihan kamalasti, eikä koko hommasta meinannut tulla yhtään mitään. Mies veisteli jo ruorinsa ääressä, että paina perseellä. Suurena Kummelin ystävänä tempoiluni hipoi jo hysteriaa. Nostin ankkurin mukana ihmisen pään kokoisen kiven, ja sen jälkeen nautin koko loppureissun suunnatonta kunnioitusta miesväen taholta, ja paistattelen tässä muistossa mielelläni vieläkin.

Sen sijaan karilleajoihin totuin jo lapsena. Tavallaan hyväkin, niin niitä ei ihan automaattisesti tullut pidettyä maailmanloppuna, vaikka pelottavia ovatkin. Ensimmäisen kerran olin karilla noin 12-vuotiaana Emäsalon edustalla, kun isällä ei ollut merikartta ihan ajan tasalla. "Tässä jossain sen karin pitäisi olla..." -olivat sen etapin kuuluisat sanat ennen rymähdystä. Äitipuolella oli veneen perässä pikkusiskoni kakkapyykkiä köydessä "peseentymässä" - vähän niin kuin pesukoneessa siis - ja tietenkin koko se pyykkiköysi hirttäytyi potkuriin.

Sitä sitten kävivät vuorotellen puukon kanssa jääkylmässä vedessä nirhimässä köyttä ja minä istuin pikkusiskon kanssa kajuutassa irti revenneiden hyllyjen joukossa. Ei sentään tullut reikää veneeseen, ja päästiin lopulta illaksi rantaan.

Miehen kanssa ollaan oltu ainakin kaksi kertaa karilla, yhden kerran merihädässä, kerran järkyttävässä ukkosessa Airistolla ja mikä pahinta - yhtenä kesänä viisi päivää jumissa Naantalissa, kun myrskyn takia ei voitu lähteä laiturista. En halua ikinä enää Naantaliin, se tuli silloin nähdyksi.

Tavallaan minulle sopii tämäntyyppinen veneily parhaiten.

Ehkä mielenkiintoisin veneellä eletty vuorokausi oli täsmälleen 19.7.2007. Minun nimipäiväni. Oli ajatuksena lähteä Nauvosta saareen parin ystävän kanssa. Oikein esitellä purjehtimista kavereille, jotka sitä ennen eivät olleet kokeneet purjeilla menemistä. Ensimmäinen yö oli taas pakko viettää satamassa, kun oli myrsky. Puolenyön jälkeen minä tipuin veteen. Oltiin oltu naapuriveneessä vieraisilla ja paatin anatomia ei ollut minulle tuttu. Jälleen legendaariset "viimeiset" sanat: Voiko tähän astua? Liukastuin sademärästä keulasta suoraan siihen vaarallisimpaan paikkaan veneen ja laiturin väliin. Sain keulaköysistä kiinni ja jäin roikkumaan navasta asti meressä. Veneen emäntä ohjeisti minua niin kuin jäihin tippuneita ihmisiä: Älä hätäänny, olen tässä, kieri varovasti laiturille!

Minä mitään hätääntynyt, eikä miesväki havainnut koko episodia. Olivat jääneet polttelemaan sikareita kun minä lähdin omalle veneelle, jotta olisin aamulla virkeänä navigoimassa ja veivaamassa purjeita. 

Siitä noin kymmenen tunnin päästä soitinkin sitten meripelastukseen, kun ruorista katkesi kovassa tuuleessa ohjausvaijeri, purjeet olivat ylhäällä ja me aukealla selällä kymmenien muiden myrskyn laantumista odottaneiden kanssa. Vene pyöri holtittomasti ja varsin vaarallisesti. Huudettiin tuuleen muille, että meiltä meni ohjaus, varokaa. Karikin siinä oli vieressä. Tuuli painoi niin, ettei purjeita meinattu saada alas revittyä - ja voi että. Minä en osannut kertoa koordinaatteja. Varaperäsin - vai mikä vararuori onkaan - löytyi onneksi ennen kuin mitään tapahtui, siis pahaa.

Puksuteltiin Paraisille aika hiljaisina. Rantautumistilanteessa ystävän käsi jäi klassisesti peräköyden ja veneen väliin, ja lähdin sitten seuraksi Saaristolaislääkäriin. Miten komea mies se lääkäri! Ihana. Kyllä kannatti. Mutta kauhea onnettomuus oli sekin, ystävän käden järkyttävä nirhaumapatti - ei onneksi murtunut luu.

Oli aika tylsää jäädä maihin. Minulla oli lähipäivinä edessä isän uurnanlaskukin, niin senkin tiedon valossa olisi ollut kiva saada muitakin elämyksiä kuin katastrofeja. Mutta elämää se oli, ja kyllähän me siitä sitten taas rentouduttiin.

Myrskyjäkin enemmän pelkään autolauttoja, jos olen itse
purjeveneessä.

Kerran olen ollut merivartioston kyydissä. (Muitakin kontakteja vartiostoon ja/tai merivoimiin on jo lapsuudesta, mutta ehkä palaan niihin myöhemmin, jos jotakuta kiinnostaa.) Räknäsin tässä mielessäni, että ei se varmaan meripelastuskaan ollut, sillä henkilökunnalla oli mukana suojeluskoira. Oikein iso ja vaarallinen. Joka kuitenkin hellästi liimautui kylkeeni matkalla Kalkkirantaan ja tykkäsi kun rapsuttelin. Vartiostomiehet sanoivat, että koira on ystävällisille ihmisille kiva, mutta vaaratilanteissa jotain ihan muuta. Katseltiin siinä elokuun 2009 tähtitaivasta ja mies oli paareissa edellä menevässä veneessä. Nilkka oli mennyt useasta kohdasta poikki ja ympäri pimeässä kallionkoloissa Kaivokarilla. 

Häntä oli ensin tulossa hakemaan helikopteri, mutta sen pitikin mennä naapurisaareen evakuoimaan telttailijoita. Siellä oli karhu.

Mietin siinä koiran kanssa, että voihan sitä näinkin elokuun lämmintä iltaa viettää, mutta kun pääsin kotiin mukanani miehen toinen kenkä - niin tulihan siinä ajateltua, että perkeleen katastrofit. Sen jälkeen ei olla veneilty merellä. Vuonna 2010 lunastin Ryötönperän ja alkoi uusi aika.

(Olisi vielä vaikka mitä muistoja sekä lapsuuden että aikuisuuden merielämästä, mutta ehkä nyt mennään eteenpäin, vai?)

Tässä odotellaan iltaa ja merivartiostoa...
Olinpas minä silloin vielä simpsakka!

Mökillä opin soutamaan heti kun se oli lapselle mahdollista. Taata antoi minun ja naapurin tytön ottaa tuosta noin vaan veneen ja lähteä oppimaan. Ei silloin ollut mitään pelastusliivejä edes. Muistan, miten mustalta järvivesi näytti. Ensimmäisillä kerroilla käännyttiin kaislikon jälkeen takaisin. Opin soutamaan ja huopaamaan helposti. Vene oli samaa jykevyysastetta kuin miehen purjevenekin. Eli kiikkeryyteen saati keveyteen en ole oikein vielä tottunut.

Nyt on sen aika. Viime vuonnahan sain ystäviltä uuden soutuveneen 40-vuotislahjaksi, sillä Taatan vene vaatisi aikamoisen restauraation, eikä ole soutelukunnossa enää vielä. Neiti Näpsä -veneeni on jokivene pohjoisesta, erittäin kevyt ja sulava. Pelkään, että se kaatuu jos saan hepulin ongella. Pitää vielä opetella. Sekä rauhallisuutta että tasapainoilua. 

Ai niin, niitä Mikon kysymyksiä, herranjestas!

Merellä, järvellä vaiko maissa? Yksin, kaverin kanssa vaiko perheen kera?

Rakastan merta, mutta järven rantaan on tieni vienyt koska se saakelin maapläntti osoittautui niin rakkaaksi, että muita vaihtoehtoja ei viisi vuotta sitten tuntunut edes olevan. Merelläkin viihdyn parhaiten saarissa - en niinkään veden päällä. Haluaisin olla sellainen Tove Jansson -tyyppinen mökkieläjä, tai Myrskyluodon Maija tuulessa. Mutta minusta tulikin ihan vaan tavallinen sisämaan torppari. Vähän lällyä.

Viihdyn tiettyyn pisteeseen saakka yksin oikein tosi hyvin, mutta mieluiten silti kuitenkin perheen kanssa, niin maissa kuin vesilläkin. Lasken perheeksi myös läheisimmät ystävät. Heistä kaksi tuli silloin vuosi sitten auttamaan minua Neiti Näpsän vesille laskussa. Rakastan kaikkia läheisiäni niin paljon, etten edes halua kuvitella erakkoelämää paria päivää pidemmäksi ajaksi, vaikka minä itsekseni ihan hyvin pärjäänkin.


Mikko kysyi myös, että mikä on tulevan kesän haavekohde. Oletan, että kysymys liittyi veneilyyn. Olen varmaan jo aiemminkin kertonut, että ajatuksena on soudella tai kokeilla sähköperämoottorin kestävyyttä ja tehdä viiden kilometrin kauppareissu mökiltä kylille. Siis Neiti Näpsällä. Vähän jännittää, että mihin me sitten mökkipaikkakunnan keskustarannalla parkkeerataan.

Ystävän mielestä ihan pokkana seurakunnan rantaan tai kaupungin laituriin - minä olin ajatellut yhtä poukamaa pikkuisen sivummassa. Siitä voi tulla hauska retki! Ajatella, jos alankin aina käydä kaupassa veneellä. Siinä voisi tulla aika saaristolainen olo.

Sitten minä kyllä haaveilen, että vietäisiin autolla kumikajakit Torisevalle, ja melottaisiin siellä. Sekin on ollut suunnitteluasteella monta vuotta. Minulla on paha tapa jämähtää mökkitontille, vaikka olisi monta viikkoa aikaa ja mahdollisuuksiakin retkeillä. Helvetinjärvikin on vielä kokematta.

Toistaiseksi soutelut ovat sijoittuneet ihan lähimaastoonvesille. Minä otin kuvan, kun viihdytin kesävierasta viime vuonna:


Mikko kysyi, että mikä on unelmiesi paikka viettää rauhallista hetkeä. On se tietenkin mökkiranta. Ja vaikka minut tänä päivänä vietäisiin saaristoon meren äärelle rentoutumaan, niin samalla olisi kumminkin sellainen olo, että pitäisi olla mökillä. En minä näköjään enää osaa muuta. 

Nyt on kiva, kun on vesikelpoinen vene maallakin, niin sitä pääsee vähän irtautumaan rannasta, laajentamaan reviiriä taas. Syksyllä pakotin miehen mukaan soutelemaan ennen talviteloille siirtymistä. Muistan miten tuuli painoi, ja minä sain ihan ahkeroida airoissa:


Vielä oli kysymyksiä. Lempiruoka ja -juoma kesälomalla. Minähän nyt olen sellainen viinisieppo, ettei kellekään ole epäselvää, mikä lempijuoma on. Mutta paras lomaruoka on grillipizza. Sen voisi toteuttaa saaressakin nuotiolla, jos on pizzakivi mukana! Suosittelen!

Kevät, kesä, syksy vai talvi? Ehdottomasti kevät. Sehän on jo kohta ohi. Nyyh. Siksi tykkään kesästäkin. On aikaa olla mökillä ja läheisetkin ovat lomalla. Keski-iän myötä myös syys on alkanut tuntua kauniilta, koska on ne sumut ja tuoksut. Pehmeä hämärä. Talven jyrkkyyttä minun on edelleen aika vaikea sietää, mutta olen opetellut ajattelemaan, että se on kaikille samanlaista.

Kirja vai netti? Kirja. Vaikka minä roikunkin täällä netissä luvattoman paljon, varsinkin kun olen kaupungissa. Ulkoilu kärsii, ja fyysisen kunnon ylläpito. Onneksi maalla on toisin, ja saattaa jäädä aika vähille tietokoneella oleminen. Kirjoja luen koko ajan, laidasta laitaan - ja tykkään siitä, etten ole vielä älypuhelinajassa, niin tulee työmatkatkin luettua. Juuri nyt olen lukenut kolme Jarkko Sipilän dekkaria putkeen, enkä löydä hyllyistämme enempää. Pitää etsiä illaksi joku kirja, sanoin miehellekin äsken.

Mikko kysyi lisäksi, että millaisia blogeja luet. No niin - voisin lukea vaikka mitä kantaaottavia yhteiskuntablogeja, mutta enpäs luekaan. Minulle blogimaailma - niin kuin kirjatkin - edustaa vapaa-aikaa, ja luen viihteekseni. Fiksujen ihmisten vapaa-aikablogeja siis seuraan. Nykyään myös muutamia taideblogeja olosuhteiden pakosta, kun itsellänikin kerran on sellainen projektina.

Ohessa vielä kuva hetkestä ennen merivartiostoa. Tällaisina iltoina perinteisesti kun meidän perhe rantautui, niin muiden rauha katkesi meikäläisten rähisemiseen. "Viikkaa perkele ne purjeet!" - "Minä laskostan ne saatana vasta rannassa, ei kai se haittaa vaikka ne ruttaan nyt tähän alustavasti!" - "Hyppää, perkele!" - "En kai mä nyt jumalauta hyppää, jos en osu rantaankaan!" 

Tässä vaiheessa muiden veneiden miehet juoksivat ottamaan vastaan minun kädessä pitelemääni keulaköyttä, koska luulivat minun veneilevän tyrannin kanssa. Eiväthän he voineet tietää, että kyseessä oli meidän perheen perusviestintää käytännön asioiden äärellä.



(En nyt jaa haastetta eteenpäin, kun näitä on minun lukemissani blogeissa kiertänyt paljon. Mutta jos esimerkiksi Pilvi haluaisi vastailla oheisiin Mikon kysymyksiin - olisi kiva lukea!)

maanantai 18. toukokuuta 2015

Takku päivässä


Jotta voin orientoitua seuraavaan loppukevään työetappiin, täytyy pistää ylös muutama sana - vaikkei tässä nyt mitään ihmeellistä ole tapahtunut sitten viime kirjoittaman. Minä olen ollut nyt taas niin ajatuksissani, että hyvä on kerätä itsensä tänne ja sitten käydä yöpuulle ja vastaanottaa alkavat aamuvuoropäivät ja -viikot. Niistä kun suoriudun kunnialla, pääsen aloittamaan kesän kaikkine sovittuine ja itse mietittyine projekteineen.

Nyt eletään sitä aikaa, kun pitäisi - ja pitää - tarkkailla joka päivä luonnon ja pihamaan tilanteita.

Eilen kaverinani siinä hommassa oli yövuoroväsymyksen lisäksi suosikkifrendini mustarastas. Niin ja kamera. Että sain tallennettua edes osan yhteisistä hetkistämme. Mustis oli ehkä hieman kiusaantunut läsnäolostani - jaa, no siihen hän on kyllä tottunut - mutta se, että kyyläsin vierestä hänen hommiaan, tuntui vähän häiritsevän. Piti mulkoilla pihan emäntää matojen kaivelun keskeltä:


En lakkaa ihmettelemästä mustiksen kuuntelun lahjoja! Kunpa itsellä olisi samat. Niin sitä vaan hän pikkuisen kellistää päätään ja kuulee matosen liikkeet ruohon alta. Jos ihmisellä olisi sama taito, oltaisiin ajatuksenlukijoita kaikki! Ajatella, jos tunnistaisi kaverin mielenliikkeet vain kallistamalla korvansa vierustoverin aivokuoren suuntaan. Olisi aika valaisevaa.

Paitsi, että tartteeko sitä nyt aina olla niin kärryillä toisten aivoituksista. Mielestäni ei. Liika tieto on yksinkertaisesti liikaa, ja arvoituksellisuus on paljon hauskempaakin, sitäpaitsi.

No, joka tapauksessa mustis tosiaan löysi madon. (Tuon lauseen kirjoitettuani tuli mieleen, että voisihan sitä joskus jostain ihmiskuntaa enemmänkin koskettavista asioista kirjoittaa, kuin siitä että kaveri bongasi ruokaa. Mutta sehän kyllä on tärkeää!) Hän oli siitä selvästikin polleva, ja antautui oikein kuvattavaksi. Minä en tietenkään ehtinyt kameraa säätää aivan skarpeimpiin numeroihin, mutta ei se mitään.

Lopuksi hän yritti piiloutua risun taakse. Ennen kuin lensi mato suussaan pois - ehkä poikasille vei sen?




No sitten vasta loistavia lintukuvia olisin saanut, kun vein kissamummon ulos. Siihen lensi mustiksen lisäksi puolisot ja punarinnat viereen möykkäämään, että täällä on peto - varokaa kaikki. Koomista. Mutta enhän minä ehtinyt kameraan tarttua, kun piti kissaa vahtia. Hah. Eli tönöttää solmuinen fleksihihna kädessä kun toinen mössöttää ruohoa. Melkein voisin jättää vartioimattakin.

Mökillä sitä kyllä kanniskellaan päästäisiä ja hiiriä pitkin pihoja ja portaita, mutta kaupunkikotona riittää nurmikko. Hyvä niin. 

Minä olen tullut hieman neuroottiseksi Heljä-vanhuksen kanssa, ja vien hänet aika nopeasti takaisin sisälle. Ensin nostan syliin ja kokeilen kuinka kylmät ovat tassut. Jos tässä nyt joku kissanuha doorikselle iskee, niin se saattaapi olla sitten menoa. Niin alkaa olla välillä huteran oloista touhua. Ruohon lisäksi onneksi ruokakin hänelle taas maistuu, eli hyvinkin saattaa porskutella vielä tämän kesän yli, ja seuraavankin.


Hänhän luulee näiden tämän vuoden ensiulkoilujen jälkeen, että olemme koko ajan menossa pihalle yhdessä. Se vaatii hieman selittämistä ja närkästyneisyyden sietoa. Molemmilta. Kun sitten käy ilmi, että hän on jäävä sisälle, niin alkaakin nukuttaa. Sitä vastaan taistellaan tovi, mutta eipä aikaakaan kun sohvannurkassa on karvainen kerä.

Välivaihe on mielestäni kaikkein huvittavin. Etenkin pötköttävä häntä on minusta erityisen hellyyttävä:

Kymmenvuotisen täällä asumisen kunniaksi voisi ehkä asentaa myös
lattialistat... Siinäpä oiva puuha minulle vaikka juhannukseksi, jos kumminkin
töiden takia olen vielä silloin kaupunkikodissa.

Mahtaa tämä olla lemmikkieläimiä vastustaville ihmisille ärsyttävä postaus. Mutta enhän minä nyt niin kovin usein kissoistani kerro, enhän. Vasitenkaan, kun heillä on niin samat rutiinit - että johan siinä pitkästyisi itsekin, jos niitä alkaisi julkisesti jankkaamaan. Mutta. Nyt eletään toisen dooriksen kanssa sitä aikaa, että turkki menee talven jäljiltä jatkuvaan takkuun. Karva vaihtuu.

Jotta välttäisimme turhat Ylva-lääkärillä käynnit ja rauhoituspiikit pelkän parturin vuoksi, niin olemme ottaneet takku päivässä -linjan. Se tarkoittaa sitä, että lähestyn hiljaa nukkuvaa kissaa vanhanaikaisten kynsisaksien kanssa. Naamioin missioni aluksi rapsutukseksi ja lellittelyksi niin, että kissa alkaa kehrätä. Sitten etsin turkin joukosta takun - mikä ei näinä päivinä ole vaikeaa - ja varovasti saksien kupera puoli ihoon päin alan leikata kokkaretta pois. Lopuksi vielä sormilla avaan takkua, ja jos kaikki menee hyvin saan pussailla alta löytynyttä lämmintä kissanihoa ilman draamaa.

Melske ja nauku syntyy yleensä vain siitä, jos yritän harjata. On se kumma, ettei pitkäturkkinen eläin tajua, että säännöllisellä karstaamisella päästäisiin takkupulmasta. Ei. Meillä ei kuontaloaan kampaa ei emäntä eikä eläimet, ollaan niin boheemia että.


Koska tämä nyt on enimmäkseen puutarhablogi, niin tiedoksi vaan, että taas on uusia kukkia herännyt pihamaalla. Ajatella, jos minulla on joskus lemmikkien lisäksi kotieläimiä, niin voisin sitten kirjoittaa heistä kasvikuulumisten lisäksi. Pari kanaa, lammasta ja vähintään yksi vuohi. Ensin pitäisi kyllä käydä joku maatalouskoulu, kun ei nykyinen osaaminen riitä. Vaikka kuinka tulen elukoiden kanssa juttuun ilman ponnisteluja, niin pitäisi sitä kuitenkin opiskella, että miten vältetään ähkyt ja vesirokot.

Sitten kun voitan lotossa, menen ensin metsurikouluun ja sitten eläinkouluun. Bonukseksi osallistuisin Tuire Kaimion eläinkuiskaajakursseille. Itse asiassa syksyllä meidän mökkipaikkakunnalla taitaa ollakin yksi viikonloppusessio, johon voisin vaikka ilmoittautuakin. Jos aloittaisin siitä?

Niin, mutta siis ne kukat. Eräs villiorvokin ja lemmikin pikkuinen välimuoto on herännyt. Nimeään en tiedä. Minulle alkaa muodostua taas erikoisia reittejä kotipihalle, etten tallo muun muassa häntä:


Tulppaaneissa nyt ei ole kenellekään mitään uutta, mutta tässä kun on naapureiden kukkamerta jo ainakin viikon kadehtinut, niin kyllä kuulkaa on monta kuvaa ihan kohta aukeavista kotipihan neljästä yksilöstä. Yhtä laiskanpulskeita ja uneliaita ovat meillä tulppaanit kuin on emäntäkin. Tavallaan kiva, niin ei ole kontrasti jatkuvasti ihan mahdoton.

Keväällä luonnon kanssa on enimmäkseen turha olla kilpasilla. Kasvimaailmalla on tapana nukkua kunnon talviunet, eikä ole mitään kevätväsymystä. Joskus siinä rinnalla tuntuu ihmisenä olo vähän riittämättömältä. Kiva, että edes tulppaanit jeesaavat siinä tunteessa.


Ai niin. Tontin rajalla kasvaa tippaleivän näköinen sieni. Yksi kappale. Mikä on hän? Viisaammat neuvokaa. Ja miksi on vain yksi, missä on loppurihmaston jengi? Voinko pistää tämän paistinpannulle? 


Sienikouluttamiseen on tarjoutunut useampikin tuttu, mikä on hienoa. On jotain, mitä odottaa syksyssä. Tarvitsisin sekä tunnistusoppitunteja että kokkikoulun. Jälkimmäisen kyllä ihan muutenkin, jos vaan mielenkiinto riittäisi. Ostin tänään kasvispurkkihernekeittoa, että jos vaikka jotain tulisi syötyäkin näin kun on yksin kotona. Onneksi on ollut Apulaisen tuomaa suklaata.

Äitipuoli poikkesi tänään kahvilla ja hänellä kupli röhönauru sisuksista minun hienojen kukka-asetelmakenkieni äärellä. Minä olin juuri eilen vaihtanut valkovuokkojen tilalle uuden esillepanon, eikä siinä ole mielestäni mitään erityisen huvittavaa - ihan on nättiä ja robustia, niin kuin sanotaan.

No, oli se nauru ihan ihanaa - en minä sillä. Onneksi ihailtiin myös niitä öljyämiäni isän venetikkaita ja vaihdettiin muutenkin muutama sana kaikesta.


Minä esittelin kesäkuun perikuntanäyttelyn pohjapiirroksen ja muutakin materiaalia - tietenkin kun oli yleisöä. Nyt kun minä pistän tälle väliraportille pisteen, niin jatkan lehdistötiedotteen ja kutsuvieraslistan tekemistä. Ihanaa, kun sai hetken hengähtää niistä ajatuksista. 

Kiitos.

(Ja aina vaan kuvia kevätvuohenjuurista, eilen paparazzasin heitä takaapuolelta.)


perjantai 15. toukokuuta 2015

Eedenistä pohjoiseen


Ennen kuin siirryn ajankohtaisraporttiin, täytyy palata parin viikon takaiseen kirjoitukseeni pistoolista ja papukaijasta, sillä olen saanut siihen liittyen huolestuneita kommentteja ja viestejä. Taisin olla vähän ajattelematon, kun draamankaarellisista syistä jätin kertomatta muutamia yksityiskohtia löydöksistäni - niistä joita kaivoin esille tehdessäni pioneille uutta paikkaa kotipihalle. Se pistooli. Tuntui niin jännittävältä kirjoittaa pyssylöydöksestä, että jätin mainitsematta, että kyseessä oli kyllä ihan lastenmallinen pikkuinen muovitussari - ja vieläpä teipillä korjattu.

Ja eiköhän sille isolle luullekin jokin järkevä selitys löydy. Muu, kuin että se olisi oikeasti ihmisen luu... 

Eli ei hätää! Tuskin me missään rikospaikalla asutaan, kun ei kerran ole alkanut kummittelemaankaan. Ennen muuttoamme tähän, pihamaalla oli ollut salaojaremontti, ja veikkaan että penkereiden pintamultaan eksyneet esineet ovat siinä hommassa asettuneet nykyisiin leposijoihinsa, kunnes minä nyt niitä kaivelin esille. Tai osan niistä. Vielähän voi löytyä vaikka mitä aarteita.

Niin on pieni ihminen, että pitää tehdä mullan sisästä löytyneestä roskasta fiktiota. Korjaan tapani!


Sen sijaan fiktiosta ei ollut ollenkaan kyse Virpi Suutarin dokumenttielokuvassa Eedenistä Pohjoiseen. Minähän sain sen vappuna lahjaksi ja katsoin helatorstaina, kun jotenkin sohvanpohja houkutti enemmän kuin mikään muu asiallinen tai asiaton homma. Olin pikkuisen alavireisen väsynyt - eli laiskotti - ja lohtufilmi piti saada. Ja sain. Se tosiasia, että olin alittanut tavoitteeni kaikessa mitä minun piti saada arkivapailla aikaiseksi, tuntui asettuvan perspektiiviin kun taas tuli puutarhanhoitoa ajateltavaksi.

Eikä tietenkään pelkkää puutarhanhoitoa, koska niin käytännöllistä ja raakaakin työtä kuin se välillä on, niin kyllähän me kaikki tiedetään, että se on vähän niin kuin sellainen vertauskuva itse elämällekin. Ja siksi niin tervehdyttävää - kuten myöskin Hesarista juuri luin.

Tässä elokuvassa näytettiin pariskuntien mainioita rakkaussuhteita toisiinsa ja puutarhanhoitoon. Mainio on kyllä sittenkin liian kevyt sana, vaikka monessa kohdassa saikin hyväntahtoisesti huvittua ja liikuttua. Itse asiassa oli aika syvällistä, mutta ei sillä tavalla raadollisen angstista vaan nimenomaan näytettiin ihmiselämän kauneutta ja inhimillisyyttä sillä tavalla, että alkoi ihan hävettää oma sohvannurkassa kiukuttelu ja ruikutus. Katselin ikkunasta ulos ilta-aurinkoon, ja tuli tunne että tuolla minunkin pitäisi olla - pihalla, ulkona!

Olen nyt miehen työmatkan takia reissuleskenä, niin en voinut samantien lähteä toteuttamaan elokuvan yhdessätekemisen viettiä, mutta kaiholla huomasin jälleen ajattelevani tulevan kesäloman viikkoja Ryötönperän ryteiköissä. Ei siihen ole enää kamalan pitkä aika, mutta muutama hetki pitää vielä jaksaa kärsivällisesti odottaa.




Ihailin dokumentin ihmisiä aivan estoitta. Pariskunta, joka oli ollut naimisissa 68 vuotta! Tokko minä edes elän niin kauan, herranjestas. Ja heidän ruusunsa - ja taustalle nauhoittuneet muuttolintujen äänet. Minun pitää varmasti katsoa elokuva uudelleen, sillä tietenkin ajatus harhaili mökkitontin raivuutyössänsä keskeneräiseen rosegardeniin ja siihen, että kukkiikohan juhannusruusu tänäkin vuonna yhtä pilvimäisesti kuin viime kesänäkin. Ja pitkään. Meneekö vasta heinäkuulle, ennen kuin ehdin perkaamaan metsänreunan varjoon hukkuneet vaaleanpunaiset ruusupuskat kunnolla esille.

Perskules, kun on nyt alkukesällä kaikkea muuta tekemistä! Muuten olemme kyllä miehen kanssa sopineet, että tänä kesänä ei oteta mitään isoa projektia mökillä, vaan jatkamme ja fiksailemme keskenräisiä. Eli aikaa pitäisi löytyä myös rauhaisalle puutarhassa pyllistelylle, täytyy pitää siitä tavoitteesta ihan kiinni.

Sitten oli se rouva, joka oli tehnyt entiselle karjapellolle 3000 lajikkeen kukkapuutarhan ja keskellä sitä tönötti sievä pieni kasvihuonekin. Olisin halunnut tänne liittää siitä sen upean ilmakuvan, jolla kokonaisuus näytettiin katsojallekin. Itku meinasi päästä, kun siinä illan aurinko niin kauniisti siivilöitti valoaan vihreyteen, jossa kukkaset pilkistivät hehkeinä väripilkkuina - oikein niitty! Jäin tietysti mietteisiini, että voisin minä ehkä sittenkin ottaa haltuun Ryötönperän niityn villeyttä jollain tavalla - siellä en olekaan vielä ehtinyt tai halunnutkaan kamalasti mönkiä, koska olen varjellut sen itsenäisyyttä.

Pitäisi opetella vihdoinkin ainakin niittämään, ajattelin. Tekisi hyvää hartioillekin.

Haluaisin olla kuten se rouva - viipyä pihamaalla iltahämärään, joskus yötäkin myöten. Mutta sellainen vaatisi mökkirutiinien rikkomista, sillä meillä kyllä laitetaan sauna lämpiämään aina ehkä noin kuudelta. Eikä sen jälkeen enää tule puhtaan ihmisen vaatteissa mentyä pihahommiin. Ihan hyvin voisin opetella uuden tavan - jättää miehen tupaan katsomaan telkkarin kesäuusintoja ja palata itse ulos. Jos sattuisi likaantumaan oikein, niin kyllä se patavesi vielä yöllä sen verran lämmintä löylyjen jäljiltä on, että voi äkkiä itsensä sillä vielä uudelleen huuhtoa.

Kesäyössä on nimittäin ihanaa mennä puhtaana nukkumaan, jättää ikkuna auki ja herätä sitten aamulla lintujen lauluun ja mahdolliseen aamukasteen tuoksuun. Ai että.



Ja se miten murharikospaikkojen tutkija hellästi kasteli istutuksiaan ja kirmaili ilkosillaan vaimon kanssa pitkin pihamaata tuntui kuulkaa ihmeellisen tutulta! Vaikkei minun työni nyt aivan niin raadollista olekaan, niin saan hyvin kiinni siitä ajatuksesta, miten puutarhanhoito tuo vastapainoa henkiselle työlle, ja istumatyöllekin tietysti. Olen minäkin ainakin kerran nostanut Suomen lipun mökiniityllä alasti, ihan vaan siitä ilosta että voin.

Mikään varsinainen naturisti minä en sentään ole, sen verran häveliäs kuitenkin. Mutta elokuvassa vaatteettomuudenkin luonnollisuus oikein korosti sitä, miten me nyt - haluttiin tahi emme - ollaan kaikkine karvoinemme osa luontoa. Tykkään ajatuksesta.

Pariskuntien höpsöyskin oli jotenkin älykästä. Mietin (tietysti vähän ikävissäni) miehen ja minun yhteistä höpsöyttäni, ja jotenkin sattui hyvään saumaan kun Apulainen tuli kylään ja kysyi minulta, että minkälaista meillä oli aika ennen mökkiä. Piti oikein pinnistellä. Kerroin, että no - ei kai se mitenkään erikoista ollut, purjehdittiin jonkun verran kesäisin. Olin suhteemme alkuvaiheessa kesäkanslistina kirkkoherranvirastossa, niin ei ollut paljon lomaakaan (koska säästelin vapaita päästäkseni marraskuussa kaamosta pakoon Sardiniaan) - lempinimeni oli siispä Kanslisti.

Vierailtiin kavereiden mökeillä, mm. Turun saaristossa - siitä ehkä alkoivat ensimmäiset haaveet omasta mökistä, mutta puutarhanhoidosta meillä ei ollut hajuakaan ja olisinko uskonutkaan, jos joku oraakkeli olisi ennustanut, että vielä jonain päivänä meillä mies löytää sisäisen viljelijänsä - ja minäkin erottelen rikkaruohoja toivotuista kasveista. Ohessa kuva siltä ajalta, 2000-luvun alusta. Oikein pölhökustaapariskunta siinä miettii, että mitäs seuraavaksi tehtäisiin, kun purjeveneessä tulee aina vaan niitä perheriitoja:


Mutta toista se on nykyään. Niin sitä muututaan. Pienimuotoiset viljelytouhumme saattavat jo jonkinnäköistä hulluuttakin hipoa. Eivät ehkä niinkään mittakaavaltaan, mutta jonkinlaista suunnittelemattomuutta ja rönsyilyä on havaittavissa. Esiviljelmät tuli tehtyä liian aikaisin, eikä meillä ole edelleenkään harmainta hajuakaan, millä kuljetamme kasvit mökille Lasipalatsiin kesäksi:


Eniten minä olen viime vuosina ilahtunut nimenomaan yhdessä - ja erikseenkin - puuhailun tuomasta mielihyvästä. Vaikka molemmilla olisi vähän omiakin projekteja talossa tai tontilla, niin jotenkin sellainen rinnakkainkin tekeminen on antoisaa. Ja sitten voi päivän päätteeksi pitää puolisolle esittelykierroksen pihamaalla, ehkä puuhailujen lomassa pienen väliraportinkin voi antaa.

Välillä taas kannetaan jotain painavaa yhdessä. On paljon hommia, joihin ei pelkät omat kädet riitä.

Se puutarhanhoidossa onkin niin kivaa, että harvoin on niin kiire, ettei ehtisi hetkeksi lapiotaan laskea ja mennä jeesaamaan toista. Puhumattakaan yhteisten taukojen pitämisestä! Joskus niihin menee jopa enemmän aikaa kuin itse tekemiseen, mutta suunnitteluhan on tärkeää.

Kesken elokuvan tuli mieleen, että hittolainen - onkohan mökillä jo humalakin alkanut kasvaa - ja senkin salkohäkkyrä jäi viimeksi ihan vituralleen, kun ei muistettu oikoa sitä kuntoon. Pääsen paikanpäälle vasta kahden viikon päästä, ja siitä näkökulmasta ehkä vähän toivon että kevät jatkuisi vielä viileänä ja kasvujen alut suht. hitaina. 

On tosiaan tuntunut, että eletään Eedenistä aika paljon pohjoisemmassa - huomaan, etten vielä ole saanut nimittäin aurinkolämmöstä villiintymiskohtausta ollenkaan. No ehkä ihan hyvä, että sekin on vielä edessä.


Seuraavaksi minä aion pihamaalla nyt edessä olevien yövuorojen vastapainoksi - ja jälkeen - alkaa putsailla penkereitä ehkä voikukista ja hallinnoida leviäviä maanpeitekasveja pikkuisen hillitymmiksi. Ruohokin alkaa olla aika tupsumaista, niin hyvä meditaation paikka on leikellä niitä saksilla kivien välistä - ja toki ehkä ihan ruohonleikkurikin pitäisi kaivaa esille.

Mutten minä sitä kuitenkaan saa käyntiin ilman miestä, niin sepä saa vielä viikon odottaa.

Pitäisi tehdä myös kävelylenkki sinne, missä on tuomia. Kohta alkaa sekin ihana tuoksuaika. Ellei ole jo alkanut sillä välin, kun meikäläinen on vaan olla möllöttänyt paperihommissa sisällä.

Tänään minä näin ihan meidän joutomaakohdan värisen rastaanpoikasen läheltä. Menin kyykkimään ja tutkimaan iisoppien kasvuvauhtia (hidas), ja yhtäkkiä siinä olikin pikkuinen, jolta pääsi hätäkakka. Muuten vaikutti aika rauhalliselta ja tsirputti. Mustarastasaikuinen lensi lähipuuhun vartioimaan, ja minä kun olin ehtinyt takaisin sisälle, niin oli poikanenkin jo ohjattu iisoppien luota pois. Mietin että näin aikaisin? Joko tosiaan on linnunpoika-aika jo?


Nyt minun täytyy alkaa valmistautua töihin lähtöön. Hyvä, että on aina se bussimatka välissä, niin tulee siinä kätevästi orientoiduttua. Olen somistanut keittiön pöydänkulmalle pikkuisen kevättä suoraan kotipihalta - paljon en raaskii noukkia kukkasia, mutta kyllä sitä nyt pari voi. Niin on kiva sitten huomennakin pyörähtää kotona, ja ylihuomennahan sunnuntain ja lepovapaan viettoni onkin jo pitkällä tähän aikaan.

Ties minkä uuden kukan taas kotipuutarhasta löydän kukkimasta, ja jos kehtaan, niin täydennän asetelmia. 

Hyvää viikonloppua teille!