Takku päivässä

Jotta voin orientoitua seuraavaan loppukevään työetappiin, täytyy pistää ylös muutama sana - vaikkei tässä nyt mitään ihmeellistä ole tapahtunut sitten viime kirjoittaman. Minä olen ollut nyt taas niin ajatuksissani, että hyvä on kerätä itsensä tänne ja sitten käydä yöpuulle ja vastaanottaa alkavat aamuvuoropäivät ja -viikot. Niistä kun suoriudun kunnialla, pääsen aloittamaan kesän kaikkine sovittuine ja itse mietittyine projekteineen.

Nyt eletään sitä aikaa, kun pitäisi - ja pitää - tarkkailla joka päivä luonnon ja pihamaan tilanteita.

Eilen kaverinani siinä hommassa oli yövuoroväsymyksen lisäksi suosikkifrendini mustarastas. Niin ja kamera. Että sain tallennettua edes osan yhteisistä hetkistämme. Mustis oli ehkä hieman kiusaantunut läsnäolostani - jaa, no siihen hän on kyllä tottunut - mutta se, että kyyläsin vierestä hänen hommiaan, tuntui vähän häiritsevän. Piti mulkoilla pihan emäntää matojen kaivelun keskeltä:

En lakkaa ihmettelemästä mustiksen kuuntelun lahjoja! Kunpa itsellä olisi samat. Niin sitä vaan hän pikkuisen kellistää päätään ja kuulee matosen liikkeet ruohon alta. Jos ihmisellä olisi sama taito, oltaisiin ajatuksenlukijoita kaikki! Ajatella, jos tunnistaisi kaverin mielenliikkeet vain kallistamalla korvansa vierustoverin aivokuoren suuntaan. Olisi aika valaisevaa.

Paitsi, että tartteeko sitä nyt aina olla niin kärryillä toisten aivoituksista. Mielestäni ei. Liika tieto on yksinkertaisesti liikaa, ja arvoituksellisuus on paljon hauskempaakin, sitäpaitsi.

No, joka tapauksessa mustis tosiaan löysi madon. (Tuon lauseen kirjoitettuani tuli mieleen, että voisihan sitä joskus jostain ihmiskuntaa enemmänkin koskettavista asioista kirjoittaa, kuin siitä että kaveri bongasi ruokaa. Mutta sehän kyllä on tärkeää!) Hän oli siitä selvästikin polleva, ja antautui oikein kuvattavaksi. Minä en tietenkään ehtinyt kameraa säätää aivan skarpeimpiin numeroihin, mutta ei se mitään.

Lopuksi hän yritti piiloutua risun taakse. Ennen kuin lensi mato suussaan pois - ehkä poikasille vei sen?

No sitten vasta loistavia lintukuvia olisin saanut, kun vein kissamummon ulos. Siihen lensi mustiksen lisäksi puolisot ja punarinnat viereen möykkäämään, että täällä on peto - varokaa kaikki. Koomista. Mutta enhän minä ehtinyt kameraan tarttua, kun piti kissaa vahtia. Hah. Eli tönöttää solmuinen fleksihihna kädessä kun toinen mössöttää ruohoa. Melkein voisin jättää vartioimattakin.

Mökillä sitä kyllä kanniskellaan päästäisiä ja hiiriä pitkin pihoja ja portaita, mutta kaupunkikotona riittää nurmikko. Hyvä niin. 

Minä olen tullut hieman neuroottiseksi Heljä-vanhuksen kanssa, ja vien hänet aika nopeasti takaisin sisälle. Ensin nostan syliin ja kokeilen kuinka kylmät ovat tassut. Jos tässä nyt joku kissanuha doorikselle iskee, niin se saattaapi olla sitten menoa. Niin alkaa olla välillä huteran oloista touhua. Ruohon lisäksi onneksi ruokakin hänelle taas maistuu, eli hyvinkin saattaa porskutella vielä tämän kesän yli, ja seuraavankin.

Hänhän luulee näiden tämän vuoden ensiulkoilujen jälkeen, että olemme koko ajan menossa pihalle yhdessä. Se vaatii hieman selittämistä ja närkästyneisyyden sietoa. Molemmilta. Kun sitten käy ilmi, että hän on jäävä sisälle, niin alkaakin nukuttaa. Sitä vastaan taistellaan tovi, mutta eipä aikaakaan kun sohvannurkassa on karvainen kerä.

Välivaihe on mielestäni kaikkein huvittavin. Etenkin pötköttävä häntä on minusta erityisen hellyyttävä:

Kymmenvuotisen täällä asumisen kunniaksi voisi ehkä asentaa myös
lattialistat... Siinäpä oiva puuha minulle vaikka juhannukseksi, jos kumminkin
töiden takia olen vielä silloin kaupunkikodissa.

Mahtaa tämä olla lemmikkieläimiä vastustaville ihmisille ärsyttävä postaus. Mutta enhän minä nyt niin kovin usein kissoistani kerro, enhän. Vasitenkaan, kun heillä on niin samat rutiinit - että johan siinä pitkästyisi itsekin, jos niitä alkaisi julkisesti jankkaamaan. Mutta. Nyt eletään toisen dooriksen kanssa sitä aikaa, että turkki menee talven jäljiltä jatkuvaan takkuun. Karva vaihtuu.

Jotta välttäisimme turhat Ylva-lääkärillä käynnit ja rauhoituspiikit pelkän parturin vuoksi, niin olemme ottaneet takku päivässä -linjan. Se tarkoittaa sitä, että lähestyn hiljaa nukkuvaa kissaa vanhanaikaisten kynsisaksien kanssa. Naamioin missioni aluksi rapsutukseksi ja lellittelyksi niin, että kissa alkaa kehrätä. Sitten etsin turkin joukosta takun - mikä ei näinä päivinä ole vaikeaa - ja varovasti saksien kupera puoli ihoon päin alan leikata kokkaretta pois. Lopuksi vielä sormilla avaan takkua, ja jos kaikki menee hyvin saan pussailla alta löytynyttä lämmintä kissanihoa ilman draamaa.

Melske ja nauku syntyy yleensä vain siitä, jos yritän harjata. On se kumma, ettei pitkäturkkinen eläin tajua, että säännöllisellä karstaamisella päästäisiin takkupulmasta. Ei. Meillä ei kuontaloaan kampaa ei emäntä eikä eläimet, ollaan niin boheemia että.

Koska tämä nyt on enimmäkseen puutarhablogi, niin tiedoksi vaan, että taas on uusia kukkia herännyt pihamaalla. Ajatella, jos minulla on joskus lemmikkien lisäksi kotieläimiä, niin voisin sitten kirjoittaa heistä kasvikuulumisten lisäksi. Pari kanaa, lammasta ja vähintään yksi vuohi. Ensin pitäisi kyllä käydä joku maatalouskoulu, kun ei nykyinen osaaminen riitä. Vaikka kuinka tulen elukoiden kanssa juttuun ilman ponnisteluja, niin pitäisi sitä kuitenkin opiskella, että miten vältetään ähkyt ja vesirokot.

Sitten kun voitan lotossa, menen ensin metsurikouluun ja sitten eläinkouluun. Bonukseksi osallistuisin Tuire Kaimion eläinkuiskaajakursseille. Itse asiassa syksyllä meidän mökkipaikkakunnalla taitaa ollakin yksi viikonloppusessio, johon voisin vaikka ilmoittautuakin. Jos aloittaisin siitä?

Niin, mutta siis ne kukat. Eräs villiorvokin ja lemmikin pikkuinen välimuoto on herännyt. Nimeään en tiedä. Minulle alkaa muodostua taas erikoisia reittejä kotipihalle, etten tallo muun muassa häntä:

Tulppaaneissa nyt ei ole kenellekään mitään uutta, mutta tässä kun on naapureiden kukkamerta jo ainakin viikon kadehtinut, niin kyllä kuulkaa on monta kuvaa ihan kohta aukeavista kotipihan neljästä yksilöstä. Yhtä laiskanpulskeita ja uneliaita ovat meillä tulppaanit kuin on emäntäkin. Tavallaan kiva, niin ei ole kontrasti jatkuvasti ihan mahdoton.

Keväällä luonnon kanssa on enimmäkseen turha olla kilpasilla. Kasvimaailmalla on tapana nukkua kunnon talviunet, eikä ole mitään kevätväsymystä. Joskus siinä rinnalla tuntuu ihmisenä olo vähän riittämättömältä. Kiva, että edes tulppaanit jeesaavat siinä tunteessa.

Ai niin. Tontin rajalla kasvaa tippaleivän näköinen sieni. Yksi kappale. Mikä on hän? Viisaammat neuvokaa. Ja miksi on vain yksi, missä on loppurihmaston jengi? Voinko pistää tämän paistinpannulle? 

Sienikouluttamiseen on tarjoutunut useampikin tuttu, mikä on hienoa. On jotain, mitä odottaa syksyssä. Tarvitsisin sekä tunnistusoppitunteja että kokkikoulun. Jälkimmäisen kyllä ihan muutenkin, jos vaan mielenkiinto riittäisi. Ostin tänään kasvispurkkihernekeittoa, että jos vaikka jotain tulisi syötyäkin näin kun on yksin kotona. Onneksi on ollut Apulaisen tuomaa suklaata.

Äitipuoli poikkesi tänään kahvilla ja hänellä kupli röhönauru sisuksista minun hienojen kukka-asetelmakenkieni äärellä. Minä olin juuri eilen vaihtanut valkovuokkojen tilalle uuden esillepanon, eikä siinä ole mielestäni mitään erityisen huvittavaa - ihan on nättiä ja robustia, niin kuin sanotaan.

No, oli se nauru ihan ihanaa - en minä sillä. Onneksi ihailtiin myös niitä öljyämiäni isän venetikkaita ja vaihdettiin muutenkin muutama sana kaikesta.

Minä esittelin kesäkuun perikuntanäyttelyn pohjapiirroksen ja muutakin materiaalia - tietenkin kun oli yleisöä. Nyt kun minä pistän tälle väliraportille pisteen, niin jatkan lehdistötiedotteen ja kutsuvieraslistan tekemistä. Ihanaa, kun sai hetken hengähtää niistä ajatuksista. 

Kiitos.

(Ja aina vaan kuvia kevätvuohenjuurista, eilen paparazzasin heitä takaapuolelta.)