tiistai 24. marraskuuta 2015

Kuuden minuutin päivätahti



Naapurin rouva maalta soitteli lauantaina lumiraporttia. Ai kamala - todettiin, ja alettiin yhdessä toivoa että lumi vielä sulaisi pois. Raportin mukaan sitä oli litimärkää nyt maassa, puissa ja sähkölinjoilla ainakin puoli metriä. Auramieskin oli käynyt tämän talvikauden ensimmäisen kerran. Ei olla kaivattu lunta, ei olla. Samasta aiheesta olen seurannut maaseutukavereiden kuvareportaaseja ja heti tuli kylmä. Kun eilen yksi heistä laittoi facebookiin kuvan (tyytyväisenä) hiihtosäästään yli 20 asteen pakkasesta, niin piti ihan varmistaa, ettei kyse ollut mökkipaikkakunnasta. Luojalle lykky, että hän on sportti-ihminen ja hiihtelemässä Lapissa.

Luojalle oikeastaan lykky myös siitä, että täällä Helsingissä ilmassa leijuu vieläkin vasta aavistus talvesta. Ennen kuin se kunnolla saapuu, niin minä tarvitsisin ehkä ainakin uudet toppahousut. Mahdollisesti jotain muutakin inspiroivaa ja lämmintä, että pimeyden lisäksi olisin valmis ottamaan vastaan myös kylmyyden.

Jotkut tykkäävät siirtyä käyttämään vaikka lystikkäitä myssyjä, mutta aika on ajanut siinä mielessä minun ohitseni ja olen enemmän huppuihmisiä. Jos nyt kiinnostaa. On minulla muutama löpsöttävä pipo kaupunkikäyttöön, ja maalle olen vienyt perikunnan taiteilijan erikoishatut. Näytän ne päässäni ihan noita-akalta. Jos nyt en muutenkaan ole tähän vuodenaikaan varsinaisesti edukseni.

Eilen nyt kumminkin oli sielua hellivä ulkoilusää, jonka tietenkin käytin hyväkseni ennen puolentoista viikon työputkea. Vielä menin ilman hattua.


Aamuyöllä eilen kun heräilin taas muutamaksi tunniksi miettimään maailmaa, niin meinasin oikeasti nousta ylöskin tosi aikaisin. Suunnittelin kuulkaa kaikenlaisten asioiden pihaan viemistä. Siis tuulettumaan. Kun olin sen verran edellispäivänä jo ehtinyt säätiedottetta katsoa, että pikkupakkasta oli luvassa. Moni kunnon ihminen vie asioita pakkaseen. Minäkin haluaisin kuulua heihin. Sitten minä aamun valjettua nukahdinkin vapaapäivään uudelleen, ja torkuin aika urakalla pommiin. Ja lopulta ainoa asia - villapaitojen ja mattojen sijasta - joka tuulettumaan pääsi, olin kuitenkin vain minä.

Parempi kuin ei mitään!

Nyt kun taas alkaa yövuorot, niin ehdin nähdä päivänvaloakin. Kyllä viime viikko mielessä aika tummalta tuntuukin. Paitsi, että se huipentui. Aina eivät arkiviikot huipennu. Viikonloppu alkoi heti kahdelta perjantaina vanhan ystävän tapaamisella. Ja sitten, parin vuorokauden sisällä kun aamuvuoroväsymykseen saa kohdata yhteensä ainakin yhden runoilijan ja vetää spektaakkeli-illanistujaiset siskojen kanssa lauantaina... Sunnuntaina rauhoittua Lapinlahden miljöössä ja siitä kotisaunan kautta palata takaisin tähän elämään, niin mikään ei siivitä sitä paremmin maanantaivapaana kuin kolmen tunnin ulkoilu. Yksin. Tuleekohan minusta vielä ulkoiluharrastuksen mielenterveyslähettiläs. Saankohan ne toppahousut ja vaikka arktiset vaelluskengät kohta sponsoriyhteistyönä. Jotkut loistavat valokuvaushansikkaat ja pipon, joka ei kiristä saati kutita.



Olen käynyt niin antoisia keskusteluita, että. Harvan sisältöä voin edes täällä kertoa, vaikka kyse onkin siviilielämän kuulumisten vaihdosta. Siskojen kanssa - ensinnäkin - on aina sanaton sopimus siitä, että kaikki mitä tilitetään Tyttöjen iltana, jää siihen iltaan ja porukkaan. Paitsi ettei jäänyt. Kyllä on jaettu facebookiin julkisesti ryhmäkuvia ja näytetty, miten minäkin tomerana loilaan karaokessa. Paljon on tullut tykkäyksiä, että ei kai tässä mitään vahinkoa ole päässyt tapahtumaan.

Hyvä, ettemme kuitenkaan videoineet alkuillan juoruvaihetta. Siitä muistaa jokainen varmaan itselleen olennaisimmat. Loppuillasta panostettiinkin tosiaan sitten Helsingin viihde-elämään, ja minäkin tungin väkipakolla pikkusiskon kanssa laulamaan, vaikka vartavasten kiellettiin. Pitäisi vanhimpana ja viisaimpana muistaa käyttäytyä joskus hieman hillitymmin? Myöhemmin illalla tulkattiin viittomiksi ja pantomiimeiksi muiden ihmisten laulut. Lavan reunalla. Oltiinkohan me ärsyttäviä vai hauskoja. Rajaa on joskus tunnelmissaan niin vaikea erottaa. Niin kuin monia muitakin rajoja.

No, mutta. Ennen tuota tapasin tosiaan neljännen runokirjansa juuri julkaisseen ystäväni. Teen Lukunurkka-reportaasin siitä sitten erikseen. Siis kirjasta. Se minulla oli tietenkin mukana, koska halusin omistuskirjoituksen. Koska olemme kirjoittajakoulukavereita kaukaa historiasta, niin tietenkin tuli puheeksi myös minun kirjoitteluni. Kerroin, miten olen jäänyt koukkuun tällaiseen kevyeen bloggailuun ja siihen, miten on kiva tietää että heti joku lukee suodattamattomat löpinäni. Arvelin, että tuskin minusta (enää) olisi edes harkittuun kirjoittamiseen, julkaisukynnyksen odotteluun. Jälkimmäiselle tasolle en tosin koskaan edes yrittänytkään. Ei taida riittää kärsivällisyys käsikirjoituksiin saakka. Totesin, että tämä voi olla minulle loppuelämäkseni ihan riittävää, kun on muutakin tekemistä. Palkkatyö ja puutarhanhoito, esimerkiksi.

Minä tarjosin Runoilijalle mahdollisuutta mennä Ryötöperällekin pitämään joskus residenssiä. Sanoin, että on siellä se pikkuhuone yläkerrassa ja saunakamari - joissa on rauha kirjoitella, vaikka isäntäväkikin olisi paikalla. (Minä varmaan punkkuhuuruissani kävisin koko ajan häiriköimässä taiteilijan työtä - pitää muistaa sitten skarpata.)

Yksi toinenkin kaveri on julkaissut kirjan. Kolmas levyn. Neljäs valokuvanäyttelyn tärkeästä aiheesta. Voi että, miten arvostan! Onnea heille kaikille! Ihmeellisen aikaansaavia kanssaihmisiä. Ei ole siis tarkoitus elvistellä sillä, keitä tunnen vaan kehuskella heidän määrätietoisella asioiden loppuunsaattamisellaan.



Jotkut valokuvabloggarit ottavat hienoja teemakuvasarjoja. Vaikka johonkin väriin liittyen.
Minulle tuli eilen vahingossa pinkki. Maailmankaikkeuden vihje kaamokseen?


Minä huomaan olevani varsin valmis talvilevolle. Vielä vähän yli kuukausi, ja sitten saan nukkua mökillä viikon. Se on aika vähän kokonaisuuteen nähden. Mutta miksi minulla olisi yhtään enempää etuoikeuksia kuin kenelläkään muulla, ja on viikonkin vapaa pientä järjestelyä vaatinut. Ennen joulua käydään ainakin kerran maalla. Uurnalehdon lammella eilen ajattelin mökkijärveä, josta unohdin puhelimessa kysyä. Ajattelin niitä armeijan vilttejä, jotka pitää virittää lisälämpöeristeeksi ulko-ovelle. Ajattelin kaivoa, jonka Taata aina peitteli talveksi mutta minä en. Alankohan tänä talvena murehtia sitä.

Pitääkö minun muutenkin kerrata se, miten vesiputkisto tyhjennetään aina ennen kaupunkiin lähtöä. Ettei jäädy. Monena talvena on jäätynyt ja viisaammat minulle povanneet vesivahinkoa.

Mietin, että unohdinko viimeksi käsienpesupaikkaan vedet. Saunan pata on ainakin tyhjennetty. Mutta niissä nyt ei olekaan kyse putkistoista, ihan säiliölinjalla mennään.

Olen viljellyt töissä ja siviilissä sitä fraasifaktaa, että päivä on viime viikkoina lyhentynyt kuuden minuutin vuorokausitahdilla. Ei se ole mikään ihme, että se tuntuu. Vaikka kuinka olisi samaan jo 41 vuotta tottunut. Nyt on alkanut se vuodenaika, kun tulee olla itselleen ja toisille oikein tosi armollinen. Unohdetaan nyt hemmetti soikoon ainakin jouluhössötykset - paitsi jos sattuu nauttimaan niistä. 

Minulla on ollut sellaisiakin kaamosaikoja, kun olen lukenut paljon. Mutta nyt huomaan, että lähinnä tuijottelen pimeään tai kynttilöihin - eikä se varsinaisesti tunnu pahalta ollenkaan, en vain kaipaa ylimääräisiä ärsykkeitä. Kirjakasa toki odottaa, mutta siellähän tuo säilyy, yöpöydän virkaa tekevän vanhan radion päällä.


Jouluahan ei tietenkään voi varsinaisesti väistellä, mikäli ei halua kokonaan eristäytyä toisista ihmisistä. En minä sellaisestakaan anarkismista erityisemmin välitä. Ja pitää kunnioittaa muiden joulurakkautta, erityisesti tietenkin läheisten. Mutta myös vieraampien ihmisten. En toivottavasti kuulu niihin, jotka paasaavat sieraimet harallaan joulun hapatuksesta. Jokaisella on halutessaan oikeus joulumieleen.

Olisin ehkä voinut säästää nämä viisaudet kyllä kuukaudenkin päähän, mutta tulipa vain mieleen nyt. Ei ole pruukattu meillä aivoituksia jemmailla, kaikki näköjään täytyy pullauttaa samantien ulos. No, eipähän patoudu ainakaan.

Pitää ehkä nyt itse jäädä miettimään, että miten ja keitä sitä tulisi tänä vuonna erityisesti muistaa ja mahdollisesti jopa kiitellä. Onhan heitä taas paljon - ja eiköhän sekin ihan hyvästä elämästä kerro. Jos posti ei olisi lakossa, niin olisikohan jo tullut kotiin se punainen kuori jossa tulisi lähettää kortit ajoissa. Kyllä on parina viime vuotena tainnut jäädä sekin käyttämättä.


Mitään kovin ihmeellistä en ole ehtinyt viime aikoina ajatella, koska on ollut aika kiire ja väsy. Sellaisena nyt jatkuu mökkireissuun saakka. Sekään ei ihme kyllä ole koko ajan mielessä, vaikka olenkin jo Matrikkelitaiteilijan ja minun junaliput varannut. Mennään edellä ja muut tulevat perjantaina perässä. Meillä on aikomus pitää pientä työpajaa!

Voi tulla antoisakin taideleiri. Päivänvalossa ulkoilua ja klapihommia. Pimeän laskeuduttua laulaapi skanneri ja tyhjenee muistitikkua eetteriin. Ja nyt ei olekaan kyse (kerrankin) meikäläisen projektista, vaan kaverin. Kiva, jos osaan olla avuksi. Minä raportoin siitä kyllä sitten.

Kiire nyt kaupungissa on tietenkin korvien välissä. Päivät tuntuvat niin tosi lyhyiltä. Välillä koitan kaivella muistijälkiä alkukesän valoisista illoista. Että miltä tuntuisi nyt kymmentä yli viisi, jos olisikin vaikka toukokuu. Tuntuisi, että vielä on pitkä ilta aikaa vaikka mihin. Miten sen saman tunteen voisi saavuttaa näin kaamoksessa? Olisinpa oraakkeli.

Nyt sitä lähinnä hoitaa töiden jälkeen välttämättömimmät kotiasiat, notkuu odotellen että tulee sopiva nukkumaanmenoaika. Yöllinen ajantajukin on sekaisin, ja alan aamuvuoroöinä odotella puoli kuutta jo kolmen jälkeen pahimmillaan. Tulee iltaisin roikuttua tässä tietokoneella aivan liian paljon - siihen saisi tulla muutos kyllä. Muuten en saa kevääseen mennessä yhtään kirjaa loppuun, ja miten käy sen sivuun pistämäni läjän elokuvia? Pienehkö henkinen laiskuus on näemmä käsillä. 

Kyllä ei yhtäkään kuvaa saa hautausmaalla ilman "enkelipalloja"!
Ajatella, jos hurahtaisin niihin... Toimittakaa hourulaan sitten, kiitos.

Pitääköhän minun tänä talvena hyväksyä se(kin), että en ehkä jaksakaan sivistyä. Että ihan on lupa katsoa Areenasta vaikka viisi jaksoa Murhaa paratiisissa putkeen. Siinä on niin ihanan kesäistä, käy vallan valohoidosta. Eikä ole liian raakakaan, niin kuin nykyään kaikki "Nordic Noir" -sarjat synkkyyksineen ja ihmisten pimeine puolineen. Kyllä sitä tässä maailmassa tulee vastaan kaikenlaista ikävää ilman että sitä erikseen tarvitsee enää töllöstä katsoa tai kirjoista lukea.

Mieluummin hakeudun valoisiin tunnelmiin ja sellaisiin tilanteisiin, joissa saa nauraa. Ihan parasta. Ja onhan tässä nauraa saanutkin - oikein paljonkin viime aikoina! Ettette nyt luule muuta, vaikka päivän lyhyydestä ja yöunien katkonaisuudesta ruikutinkin. Kyllä minä vissiin hereilläoloaikana olen kuitenkin ollut enimmäkseen hyväntuulinen, jos nyt en välttämättä ihan idearikkaimmalla visionäärituulella.

Kyllä joskus riittää ihan sekin, että hoitaa vaan asialliset hommat ja muuten vaikka renttuilee. Voisi kuolinvuoteella sitten joskus kaduttaa, jos olisi ollut itselleen vaativampi? Mitään gloriaa täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, niin se on. Kylläpäs nyt menee syvälliseksi. Parempi ehkä lopettaa ajatuksenvirta tähän, koska muuten luulette minun oikeasti sittenkin pohtineen jotain olennaista. Ihan oikeasti, en kyllä ole. Tiskaamista ja kissanhiekkoja lähinnä olen ajatellut.

Hyasintit eivät koskaan ole liioittelua!


Ai niin. Materialisti minussa heräsi taas kirpparilla. Kävelyllä poikkesin. Hiplasin kaikkea tarpeetonta, ja kun sormeni osuivat pölyisiin pleksitauluihin, niin muistin että Kas - Ryötönperän tiskialtaan takunenhan kaipailee vieläkin hirsiseinään roiskesuojaa. Minähän olin siihen suunnitellut peltilaattakokoelmaa tai vaihtoehtoisesti eteläeurooppalaishenkisiä kirkasvärisiä laattoja. Jälkimmäiset olen hylännyt siksi, että haaveilen edelleenkin ikkunan puhkaisusta siihen nimenomaiseen seinään.

Niin sitten tulin salamannopeasti tulokseen, että pleksitauluthan ovat oivallinen väliaikaiskokeilu. Jos ne eivät miellytäkään silmää, voin asetella ne taiteellisesti vaikka huussin käsienpesupaikalle. 

Niissä on kirjaimia. En erityisemmin perusta. Mutta ei sentään lue että Kitchen. Sellainen alleviivaavuus on mielestäni turhaa kun kerran keittiössä joka tapauksessa ollaan. Mutta katsokaas, kun oli noita lintujen figuureja! Mikään ei ole yhtä hyvä tekosyy tehdä turha hankinta kuin linnut. Ehkä löydän myös lintutoppahousut ja/tai -pipon. Hanskatkin tarvitsisin.

Pidetään silmät auki siis.


lauantai 14. marraskuuta 2015

Kerron kuitenkin.



Minun oli määrä näpytellä hassunhauska kirjoitus siitä, miten tehtiin eilen Sudeettisavolaisen kanssa laivapäiväretki Tallinnaan. Nyt maailman tapahtumien painavissa varjoissa se tuntuu tietenkin ihan toisarvoiselta. Ensin meinasin, etten tee reportaasiani ollenkaan. Jumahdin seuraamaan suoria lähetyksiä. Tapahtui se klassinen, mitä ihmisille yhteisten tragedioiden aikana tapahtuu varsinkin täällä välittömän vaikutuspiirin reunoilla, ulkopuolella - kun oma olo on voimaton. Eli tuli tunne, että pitää seurata uutisia koko ajan eikä saa ajatella muuta. Eikä sitä oikein pystykään. Olen kuitenkin uutispäivän mittaan tullut siihen tulokseen, että toimin samoin kuin moni muukin, jopa Pariisissa. Eli aion jatkaa tavallisesti.

Solidaarisuuttaan voi osoittaa monin tavoin. Pahaa vastaan kapinointia samoin sitäkin. Minä olen tänään päättänyt kuulua siihen koulukuntaan, joka protestoi ilkimyksiä vastaan olemalla antamatta pelolle tai muille lannistaville tunteille valtaa. Aion tehdä samoja asioita kuin ennenkin, ehkä vieläpä paremmin. Mahdollisesti jopa oikein ärsyttävän hyvin! Saakeli. Sanoin äsken ystävälle puhelimessa, että nyt voi hoitaa oman tonttinsa mallikkaasti ja yrittää vaikuttaa maailmaan olemalla yksinkertaisesti mahdollisimman hyvä ihmisenä, ja nimenomaan toisille ihmisille.

Pistin koko tietokoneen muutamaksi tunniksi oikein kiinni. Siivoilin vähän uutispimennossa ja katselin eilisen retken kuvia koneen avattuani ennen takaisin nettiin menemistä. Kuvia on aika paljon, mutta ei lopulta mitään kovin ihmeellisiä.


Pakolliset annoskuvat tietenkin. Minä en ikinä kahvilaolosuhteissa kehtaa alkaa oikein lavastaa kauniita sommitelmia. Tuohonkin jos olisi levauttanut muutaman paikallisen prosyyrin tai postikortin eväiden viereen ja noussut tuolille valokuvaamaan niitä suoraan ylhäältä päin, olisin saanut varsin taiteellisia kuvia. Näpsäisin ihan vaan nopeasti kuvat, ettei henkilökunta pidä ihan pöljänä. No, joka tapauksessa ensimmäisessä kahvilassa Kalamajan alueella syömisemme olivat tällaiset, eikä myöhempi välipala vanhassa kaupungissa siitä kyllä paljon poikennut: 


Pyysin kyllä pienen lasillisen viiniä. Uskoo ken haluaa.


On myös sellaisia kuvia, joissa Sudeettisavolainen on tosi muikeana pelkästä kahvipaussin ajatuksestakin sillivoileipä nenän alla. Ikuistin hänet toki pitkin retkeä monissa tilanteissa, mm. ihmettelemässä neuvostoaikaista autoa tai osoittamassa katukylttiä, jossa luki Kalju. Näyttämässä peukkua ikkunalaudalla istuvalle kissalle. Ostamassa taskumattia. Pitäähän sitä nyt tallentaa retkimuistot, että saadaan esitellä muille kavereille matkan saldoa.

Minä olin onnistunut upottamaan seuraan sen ajatuksen, että mennään sen muutaman maissaolotunnin aikana käymään Kalamajassa, kun vanha kaupunki on niin nähty - niin kiva kuin se onkin, enkä ole itse asiassa siellä kunnolla pitkään aikaan pyörinytkään, varmaan moni asia taas muuttunut. Toisen kerran sitten se osuus, vaikka ihan pikaisesti siellä muurien sisällä eilenkin lopuksi poikettiin.

Jäin miettimään, että kun valokuvattavaa tuntui olevan niin paljon, että voisin kyllä tehdä joskus ihan yhdennaisen retkenkin lahden yli, pelkästään valokuvausmielessä. Ei tarvitsisi kenenkään vieressä odotella, kun pysähdyn ihastelemaan ja räpläämään kameraa, eikä toisaalta tarvitsisi sitten itse juosta kauas edelle ehtineen kaverin perään ja ottaa siinä matkalla hutiloituja kuvia. Vähän sama kuin vaatekaupoilla pakko-ostoksilla olo, siis. Helpompi sovitella rauhassa, kun kukaan ei hikoile odottelemassa. 

Ai niin. Haluaisin käydä myös Patarein vankilassa tutustumassa. Se on siellä samaisella alueella, jossa eilen pyörittiin. Paljon on nähtävää, tuli ihan uudelleen inspiraatio, että voisi käydä useamminkin kun se on täältä Helsingistä käsin niin helppoa.

Nyt kun olen Lapinlahden sairaalalla päässyt ränsistysromantiikan dokumentoimisen makuun, niin näköjään se on mielessä muuallakin. Vaikka Kalamajan alueelle on alkanut ilmestyä myös trendikästä keinoromanttista asuintaloa ja tunnelmaa - ruotsalaistyyppistä, kuten Sudeetti sanoi ja pelkäsi, että ollaanko me nyt hipstereitä kun niillä kulmilla pyöritään - niin on siellä onneksi vielä ihanan paljon keskeneräistäkin.


Suorastaan mielikuvitusta herättävää ja älyttömän kodikasta. Ihan hirveästi yksityiskohtia, joihin pysähdellä. Minä kiinnitin enemmän huomiota rakennuksiin, Sudeetti siihen mitä oli ikkunoiden sisäpuolella. Hän havaitsi puhelimessa puhuvan mummon ja kauniin dooriksen, josta minun olisi kuulemma pitänyt ottaa muistoksi kuva. Ja sitten luetteli ihmisten ikkunalautahuonekasvien nimiä. Minä ihailin pitsiverhoja ja samalla ihmettelin sitä, miten monessa ikkunassa tosiaan oli verhot kiinni.

Varmaan keväällä siellä on ihanaa, kun alkaa puutarha-aika. Nyt oli hyvin haravoitu ja lehtisäkkejä oli pihapiireissä odottamassa poisvientiä. Yhdellä pihalla oli alkusammutusharjoitus - muuten tuntui kyllä tosi hiljaiselta. Oli perjantai-iltapäivä ja ihmiset ehkä viikonlopun ostoksillaan kylillä. Tai sitten me kuljettiin vaan ihan vääriä katuja. 

Sen verran suurpiirteisesti nimittäin lähdettiin kävelemään, ettei jaksettu turistioppaiden vinkkejä katsoa valmiiksi - oli se asenne, että katsotaan mitä löytyy. Loppumatkasta naurettiin sille, että kiva kun oli niitä kuppiloita ja putiikkeja siellä Kalamajassa. Löydettiin nimittäin tasantarkkaan se yksi, johon parkkeerattiin ensimmäiselle evästauolle. Ei kai sitä oikeastaan enempää olisi tarvinnutkaan, kun ei kumminkaan olisi ollut aikaa jokaiseen tutustua.




Jotta ei tulisi liian kultturellia kuvaa Sudeetin ja meikäläisen matkailusta, niin tottahan siihen kuuluu myös pieni hurlumheimeininki. Drinkit ovat siis hyvässä sivuroolissa, ja etenkin Sudeettisavolaiselle tärkeää ovat myös kävelyjuomat tai ainakin niiden olemassaolo. Lopulta kuitenkin kipiteltiin niin reippaasti, että tuli ihan itsellekin sellainen tervehenkisen retkeilijän hetkellinen identiteetti.

Paluumatkalla laivalla koitettiin korjata tilannetta, mutta kun matka on suhteellisen lyhyt, niin ei me ehditty ollenkaan olla stereotyyppisiä risteilijöitä. Ainakaan mielestämme. Minä istuskelin kaikessa rauhassa kuuntelemassa karaokea - ehkä välillä vähän pitkästyneestikin - ja Sudeetti levottomampana ihmisenä suhasi ympäriinsä ja kävi aina välillä ilmoittautumassa ja kertomassa kokemuksistaan. Häntä myöskin kovasti huoletti, että jos koko ajan nököttää seurassani niin meitä luullaan pariskunnaksi eikä hänellä käy flaksi ollenkaan.

Huvittavinta paluumatkassa oli se, että se olin retken päätteeksi sitten kuitenkin minä, jolle romanttisen yhteydenpidon toiveessa annettiin lappusella puhelinnumero. Vaikken varsinaisesti ole edes sinkkumarkkinoillakaan. Heh. Että tuli nyt sitten todistettua paikallaan istumisen voimakin. Pöytään istahti pari tyyppiä ja minä hyväntuulisena siinä sitten heidän kanssaan löpisin - olikin monta yhteensattumaa ja maailma taas tosi pieni. Mukavaa. Taidejuttuja ja Pohjanmaata.


Menomatkalla oltiin tietenkin lähtökohtaisesti jo hyvällä tuulella ja päätettiin suomentaa Solitary Man -kappale. Joku lauloi sen karaokessa. Pasianssimies. Mää oon pasianssimies. Ihana biisi noin niin kuin teoriassa, vaikken tiedä pystynkö koskaan enää kuuntelemaan sitä vakavana. Lisäksi naurettiin mielikuvalle siitä, kun ostetaan Sudeetin kipeään selkään tiikerisalvaa maista ja laitetaan sitä sitten keskellä katua. Niin - kuten ymmärrätte varmaan, nämä on niitä tilanne- ja juttelukohtaisia komiikoita, joita on aika turha jakaa muille. 

Muutaman kerran piti kaduilla myös pysähtyä nauramaan, ei siis ollut pelkkää valokuvausta tai taskumatin hölskyttelyä.



Olen vähän laiska viinaralli-ihminen tai tax free -kaupassa ostelija, niin kuin kuluttajana muutenkin. Mutta oli minulla agendalla joulun juhlapyhien liköörien hankinta. Nyt pitäisi piilottaa jonnekin kaikki snapsit, että säilyvät Ryötönperän kaamokseen. Ainoa puute on nyt vaan se, että ei ole sitruunalikööriä. Minulla kun oli oikea kamera mukana repussa, niin ei tullut mieleenkään ottaa sitä riskiä, että tuon kauniin pitkäkaulaisen lasipullon samassa laukussa. Aika tylsiä muovipullojuttuja vaan ostin (varmaan tosi kiinnostavaa), vaikka Vana Tallinastakin oli ilmestynyt sellainen kaunis juhlalasipullo, joka näyttäisi hyvältä kahvipöydässä tai olisi mukava antaa mökkinaapureille joululahjaksi.

No, ihan kaikkea ei voi saada, eikä viinan hamstraaminen kuitenkaan se näiden retkien tärkein asia ole. Vaihtelu arkeen on. Ja yhdessä retkeily.


Minä halusin kulkea rautatieaseman ohi ja siellähän oli tosiaan edelleenkin tori. Vähän niin kuin aika olisi pysähtynyt. Aloin innoissani räpsiä valokuvia leikkien suurta ihmistilannekuvaajaa, mutta yllättäen moni myyjä ilmoitti että nyt se kamera pois. Myös hedelmien myyjämies! Heti meillä lähti mielikuvitus laukkaamaan, että mitähän rikollista täällä nyt sitten on, normaalilla torilla.

Minusta siellä olisi ollut kiinnostavaa dokumentoida sitä nykyaikaa, jota myös tällä hetkellä eletään. Ei ole kaikki pelkkää digidigiä ja hifistelyä. On tarpeita ja tilpehööriä. Ei ole pelkkä suuri maailma, on myös se pienempi. 

Onnistuneen retken merkki on se, että jää kaikenlaisia uusia ajatuksia ja hyviä muistoja. Nyt ne ovat toki tänään täydentyneet terrorismiuutisten myötä ja saaneet uuden mittakaavan. Kaikki on niin haavoittuvaista. Sitä näköjään tässä päällimmäisenä mielessäni nyt pohdin.


sunnuntai 8. marraskuuta 2015

Elämäni miehet

Kaikkein alimmaisimpana isän minulle tekemä kuvakollaasi rohkaisuksi kun lähdin etelästä Keski-Suomeen opiskelemaan. Tallessa myös isän viimeinen kännykkä, josta kuvat pitäisi jotenkin saada siirrettyä koneelle.

Arvelin, että saan tälle isänpäiväkirjoitukselle enemmän lukijoita, jos otsikoin tuolla tavalla mielenkiintoisesti. Vaikka mistäs minä tiedän, kiinnostaako ketään elämäni miehet. Luultavasti ei. Sen minä kyllä osaan arvata, että loputtomat sukujaaritukset saattavat puuduttaa kaikista vakituisimmatkin lukijaystävät, mutta ei se mitään. Sadesunnuntai on siihen juuri sopivanlainen päivä. Mielestäni otsikointini ei lopulta ole kuitenkaan kovin kaukaa haettu, sillä ilman isän ja isoisien - eli Taatan ja Vaarin - vaikutusta suhteeni miehiin voisi olla kovin toisenlainen kuin se on. Nythän se on mielestäni varsin terve. 

Ajatus elämäni ensimmäisten miesten huomioimisesta syntyi tänään bussissa kotimatkalla yövuoroista. Tietenkin töissä oli nuorison kanssa tullut isänpäivä puheeksi, ja sopivasti sadepisaroiden kasteleman ikkunan läpi jäin aihetta minäkin sitten miettimään. Ensin teki mieli jakaa taas facebookiin kolme positiivista asiaa isoiseistä ja isästä, mutta kun minä olin jo vastannut siihen haasteeseen - ja saatan kuvitella sen joitakin ärsyttäneenkin - niin päätin mieluummin oikein pysähtyä aiheeseen ja kirjoittaa muutaman rivin.

Äidin isän, eli Taatan ensimmäiseksi nyt mieleen tullut elämänviisaus - nimenomaan suhteessa etäisyyteen on tämä: Kyllä siellä sama Jumala on kuin täälläkin. Niin Taata sanoi minulle huolesta soikeana, kun lähdin Estonian onnettomuuden ensimmäisenä vuosipäivänä - neljä vuotta Viron itsenäistymisen jälkeen - työharjoitteluun keskelle Tallinnan esikaupungin kaamosta. Hyvin pärjäsin. 

Isän isä, Vaari, ei huoliasioistaan pahemmin ainakaan selvinpäin puhunut, mutta huumori oli loistava. Kerran unessa kun kyselin tuonpuoleisesta hänen kuolemansa jälkeen, hän sanoi että Vertikaalisesti sinne on helppo mennä, mutta horisontaalisesti vaikeampi tulla pois. Hih. Olen tainnut tuon kertoa aiemminkin. Sittemmin kun isäni menehtyi ja yritin tietenkin taas udella, että no minkälaista siellä on - niin isä vastasi: Käytä mielikuvitustasi. Olenkin käyttänyt. Monessa muussakin elämänkysymyksessä.

Nämä olivat siis ensimmäisiä asioita, joita tänään muistelin kun jämähdin isänpäivän aatoksiin. Jokainen heistä on nyt haudassa, ja siksi piti tietenkin pohtia sitä, mitä ovat opettaneet minulle läsnä- ja poissaolosta sekä niiden molempien sietämisestä. Sekä tietoisesti että tahtomattaan antoivat tyttölapselle paljon ajattelemisen aihetta ja mielestäni hyvän annoksen viisauttakin. Olen ehkä jotain oppinut isieni virheistä, muutamia myös aivan varmasti toistanut. Esimerkiksi julman ja loukkaavan kielenkäytön, mykkäkoulun ja veemäisen umpimielisen itsekkään käytöksen silloin, kun on vaikeaa. Sekoilun ja mokailun. Noin niin kuin mainitakseni, ettei tule liian kiiltokuvaa. Kyllä meillä on osattu ja osataan vieläkin.

Mieluiten silti toistan ja muistelen viisaita ja hyviä asioita isänpäivän kunniaksi. Niihin kuuluu ehdottomasti ja järkähtämättömästi huumori. Kummankin isoisän sekä isän kanssa tuli naurettua aika paljon. Myös itselle. Ja vaikeillekin asioille. Sitten on suhde ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Aivan lähimpien ihmisten kanssa oli heillä ja on ollut minullakin joskus vaikeaa, mutta jos laajemmin ajattelee, niin luonnon, yhteiskunnan ja kanssaihmisten kanssa sinuina oleminen - kyllä se monen asian tekee helpommaksi. Ei tarvitse naapuriaan arvottaa tai tai sileää asfalttia kaivata muhkurametsän tilalle.



Kaivelin tietokoneen arkistoista jotain ja lisäksi skannasin töistä palattuani muutamia kuvia. Sääli, että olen vienyt kaikki perhealbumit ja läjät mökille, niin nyt on varsin rajallinen kavalkadi. Ehkä se on myös lukijaystävällistä - minusta tulee vielä sellainen albumimummo, joka ei muisteloineen jätä ketään rauhaan. No mutta, ylläolevissa kuvissa on siis isäni. Ensin nuorehkona ja salskeahkona - myös tiettyä kypsymätöntä ryppyotsaisuutta havaittavissa. Ja sitten rentoutuneempana keski-ikäisenä rantalomalaäijänä. Minä tuskin nyt loukkaan muuta perhettä - isästä nyt puhumattakaan (itsehän on antanut kuvata) - kun jaan nämä julkisesti.

Minua niin aina huvittaa se äitipuoleni tuskailu meidän kanssa. Siis isän ja minun. Kuulin aina siitä, miten ei ole omena kauas puusta pudonnut - lähinnä yhteydenpidon suhteen. Kun asuimme isän kanssa eri osoitteissa, niin piti tietenkin aina soitella siinä välissä kun nähtiin. Huonoa oli soittelu ja näkemisenkin tahti etenkin kun itsekin kasvoin aikuiseksi ja laiskaksi. Itse asiassa Taata oli se, joka minulle opetti, että jos ei kuulu mitään, niin kaikki on hyvin. Mitäs sitä siis soittelemaan. Olenkohan siksi oppinut vähän jopa pelkäämään puhelimen soimista, eli huonoja uutisia? Usein onkin luuri äänettömällä.

No joka tapauksessa, Taatan kanssa satunnaiset puhelut kestivät ehkä minuutin. Oli mitä kuuluu - hyvää - no hyvä - moikka. Paitsi jos oli oikeaa asiaa. Sellaisia olivat raha-asiat (Taatalle oli tärkeää saada pitää huolta opiskelijaelämästäni - Tietäisi vaan, miten biletin! Ei olisi tullut killinkiäkään.), isoäidin sairastumiset ja kissan kuolema. Isän kanssa silloin harvoin kun soiteltiin, niin saatettiin lopulta jutella pitkäänkin. Ja varsinkin kun tavattiin, niin tuntui aina vähän ennenaikaiselta erota. Niin kuin se sitten tietenkin tuntui myös kuolinviestin tullessa. Eipä meiltä kysytä. Ja koskapa sitä nyt ihminen olisikaan viimeistä heippaansa valmis sanomaan.

Kohtaamisemme isoisoisä-Tahvon kanssa oli ehkä hieman vaivaantunut, myönnetään.

Miesten hyväksi täytyy kyllä sanoa, että siinä missä naiset ovat minua opettaneet keittämään pahaa kahvia, arvostelemaan toisten naisten ulkonäköä ja pohtimaan vieläpä omaakin, niin miehiltä olen saanut oppia tervettä järkeä. Ja nyt puhun myös miespuolisista ystävistäni - herätys! Minusta on ollut isien kanssa niin viehättävää voida keskittyä itsensä ulkopuolisiin asioihin, elämän olosuhteisiin ja oikean turhan löpisemisemiseen. Mitenkään nyt tässä naissukupuolta väheksymättä, niin kyllä se vaan on ollut antoisaa saada opetella portaalla istumisen ja tarkkailun jaloa taitoa nimenomaan viisailta miehiltä.

Huomata ilmiöt ja linnut. Opetella tulkitsemaan niitä. 

Varmaan isoäidit ja äitipuoleni olivat silloin keittiöissä, ja tästä johtunee oma kaipuuni pois liedeltä nimenomaan pihapiiriin tai joka tapauksessa muualle. Koska se on minulle opetettu vahingossa isien toimesta. Keittelyn sijasta voi mieluummin olla ulkona, tehdä vaikka puita. Mennä rantaan tai jopa kalaan. Lämmittämään saunaa. Risusavottaan. Ai että, miten keksinkin näin isänpäivän kunniaksi loistavan selityksen sille, ettei ruuanlaitto kiinnosta. Vaikeampaa onkin sitten teoretisoida kiintymykselläni tiskaamiseen. Hmm. Siihen viisaus on Benitolla Sardiniassa. Eräänlainen isätyyppi minulle ehkä hänkin, terveisiä!

Kyllä sitä nyt aina jotain tulee syötyä, vaikkei olisi ketään kokkaamassakaan. Esimerkiksi vaikka sairaalaleskiaikoinaan Taata söi puuroa ja perunoita. Minäkin tykkään siitä dieetistä. Vaari Mummin poissaollessa makkaraa kylmänä. Sopii minullekin, jos on sinappia. Isä taisi itsekseen olla ohrapirtelökuurilla, varsin tuttua minulle sekin jos olen mökillä yksin. Näillä mennään, ja joskus myös hernekeittoa suoraan purkista, tai porkkanalaatikkoa kylmänä. Kuka hullu sitä nyt alkaa yksikseen kokkailla.


Luultavasti olen kerrannut teille moneen kertaan tarinat, joita minulle on kerrottu ensimmäisestä kesästäni. Sauna. Se minun hallinnassani nykyään oleva rantasauna Ryötönperällä. Ei siihen aikaan ollut niin kummallista viedä kuukauden ikäistä vauvaa pesulle. Minua kylvettivät isoisäni yhdessä. Mahtoi siinä olla hommaa, vaikka olin kuulemma aika pieni jopa vauvaksi. 

Naiset saattoivat viettää omaa laatuaikaa ja minä olin miesten kanssa löylyissä. Ajatella, että isoisäni eivät olleet paljonkaan vanhempia kuin minä nyt. Isäni oli armeijassa kai, ja koko perheyhteisö ihmeissään minunlaisestani vaativasta yllätysnyytistä. Vanhempieni ja isovanhempieni nuoresta iästä johtuen sain heistä varmaan parhaat puolet vahingossa kaivettua esille, ja siksi voinkin tunnustaa olevani täysin lellitty - lähinnä isovanhempien taholta tietenkin. Isä tykkäsi vauvaa enemmän hoitaa ehkä moottoripyöräänsä ja äiti maalasi tauluja Italiaan haikaillen. Olivat kuitenkin vasta parikymppisiä. Mutta isoisät etenkin, ottivat minut vissiin aikalailla kaikkeen mukaan.

Kalanperkaamisen olen jo unohtanut, mutta en sen arvoa. Nikkaroimiseen olin liian nuori, mutta aina olen osannut arvostaa kädentaitoja. Vaari (alla olevassa kuvassa, joka on täällä ennenkin nähty) teki minun lukioaikaiseen kotiini mm. hienon verkko-oven, ettei kissani tippuisi yhdeksännen kerroksen parvekkeelta. Edellinen katti nimittäin putosi ikkunasta. Sama vaari opetti minut ajamaan autoa sorateillä ja asuntovaunu perässä. Jälkimmäiseen minulla ei ole edes lupaa.

Taata opetti automaattivaihteet. Tai opetti ja opetti - istutti minut rattiin, käski olla käyttämättä vasenta jalkaa ja pisti ajamaan. Osaan hyvin vieläkin, kiitos! Isä opetti minua vähemmän, mutta seurasi tilanteitani sivusta. Meni kerran koeajolle Simcallani ja palasi otsa hiessä, koska jarrut olivat käytännössä kuluneet puhki. Tai siis jarrupalat. Tämänkin olen mielestäni muistellut aiemminkin, vai tuleeko mieleen vaan lukuisat suulliset monologini kavereille. Isää kiinnosti turvallisuuteni, mutta antoi minun muuten olla - Taata puuttui aivan kaikkeen, mutta Vaarin kanssa lähinnä fiilisteltiin ja naurettiin.

Vaari taisi lopulta olla se iseistä, joka osasi ottaa eniten iloa irti minun kasvamisestani. Isä oli huolissaan, Taata todella huolissaan - mutta Vaari soitteli kasetilta poikaystävilleni lapsuuden lauleskelujani ja huvittui kovasti kun minua hävetti. Oikein nautti minun kiusaamisestani, koska varmasti myös tiesi, etten pahoittanut mieltäni. Meillä taisi olla sellainen diili. 

Maksoin takaisin hikisukka- ja pieruhuumorilla, enkä kadu. Kaiholla muistelen!


Nämä samat miehet ovat minulle opettaneet myös tunteita. Jokaisen isän kanssa olen itkenyt. Toki myös naisten, mutta miten ihmeessä minulla on sellainen tunne, että tässä jotenkin naisena olisi pitänyt olla lujempi - ihan kuin olisin saanut sellaista oppia. Että vaikka taivas tippuisi niskaan, niin meillä puolukat säilötään. No, äiti tietenkin aina vain maalasi, mutta jos puhutaan isoäideistä. Ihailen naisten arvokkuutta ja haluaisin itsekin olla sellainen isoäitieni kaltainen näennäisen tyynisydäminen.

Sellainen käy kyllä raskaaksi. Mieluummin otan näin tosiaan isänpäivän kunniaksi oppia miehiltä saamastani mallista. Oli mallini sitten korkeakoulutyyppi reservin kapteeni (Taata), ihana duunaritaksikuski-Vaari tai mielisairaanhoitajaisä - niin sain nähdä heistä tunteelliset ja opettavaiset puolet. Heiltä opin tulinpesän sytyttämisen. Navigoinnin merellä. Autolla ajon - vaikka mainitsinkin sen jo. Huomiseen odottelun. Itkun, jopa nyyhkyttämisenkin. Harva tytär tai lapsenlapsi saa kokea isien heikkouden. Minä sain. Se oli parasta kasvatusta ikinä.

Lisäksi: Järkevän suhtautumisen kaikkeen. Ryhdikkään huolenpidon suhteessa lähimmäisiin. Vaalimisen. Toisten tilan arvostamisen.

Osaan toki myös paskakaivoasiat, joten voisimme myös unohtaa tunteet.

Muistan aina kun Vaari soitti - eikä hän soittanut melkein koskaan. Ville-koira oli kuollut Vaarin syliin. Rääyttiin yhdessä puhelimessa. Muistan kun kaivelin Taatan tekohampaita sängyn alta, kun aivastuksesta sinne lensivät. Leikittiin, ettei mitään olisi tapahtunut. Muistan kun isä oli huolissaan, että tuleeko minustakin nyt taiteilija kun äiti antoi värit ylioppilaslahjaksi.

Ei tullut, ole huoleti. 

Isän veneenluukut minulla aina vaan kodin somisteena.

torstai 5. marraskuuta 2015

Keksimään en lähde.

Kotistudiossa pimeäkuvauksen harjoittelua.

Elämälle kiitos vuorotyöstä, joka mahdollistaa arkivapaat ja ulkoilun mah-ta-vas-sa marraskuun säässä! Vielä viime viikonloppuna ja päivävuorojen iltoina olen tuskaillut pimeyttä, opetellut käyttämään kameran automaatiota hämäräkuvaukseen. Miten tylsää. Tänä aamuna kun heräsin, ei tarvinnut yhtään miettiä päivän agendaa. Se oli ulos, ulos ja ulos. Ihanaa.

Palasin kotiin farkunlahkeet kurassa, lenkkarit litimärkinä ja 74 uutta valokuvaa muistikortilla. Onnellisena.

Ihan kuin kevät. Meinasin jäädä pellolle köllöttelemään kun aurinko lämmitti. Mutta sitten minulle tuli jano. Enkä nyt puhu viinistä. Tuli yhtäkkiä tuoksujen keskellä makumuisto mummin sokeroimattomasta puolukkamehusta. Ja sen jälkeen tuli kyllä ikävä mökillekin. Voi olla, että menen sinne vasta kuukauden päästä, jos valitsen ensi viikolla päiväretken Tallinnaan Sudeettisavolaisen kanssa. Mietittiin, että se voisi olla aika kiva laatuaikatapahtuma ja samalla hakisin Ryötönperälle keskikaamoksen juhlaliköörit.

Mökin pihalle muuttanutta puuhella-Helenaa haluaisin mennä jo katsomaan, mutta hyväähän kannattaa aina odottaa. Siispä kävelyraporttini. Kissa yrittää kiivetä syliin ja tietokoneen päälle, katsotaan miten selviän. Ajatukset pikkuisen harhailevat - niitä minulla on ollut paljon nykyään. Mutta sehän ei teille lukijoille ole mitään uutta. Hyvä kun on tällainen mahdollisuus jäsentää.


Mietin kävelylle lähtiessäni, että olenko viimeksi keväällä käynyt perinteisellä retkelläni talleilla, siirtolapuutarhassa ja joenrannassa. Täältä blogistahan sen voisi toki tarkistaa. Kun elää vuosia samalla asuinalueella, niin sitä näköjään suorittaa toistuvasti myös tiettyjä rituaaleja ulkoillessaan. Hyvä, että on monta suuntaa, mihin lähteä - mutta suosikkisuuntani on kyllä aina hevoslaitumet.

Vaikka nykyään tulee kyllä hyvänä kakkosena se toinen suunta, jossa on laadukas kirppari ja uurnalehto. Ja Alko sekä Lidl, jossa voi leikkiä olevansa ulkomailla. Tänään oli joka tapauksessa se maalaisempi olo. Kaipasin - ja sain - inspiraatiota piha-asioihin, siis eläinkontaktien ja valohoidon lisäksi. 

Kosketin mm. tuota turpaa. Se oli pehmeä, tietenkin:



Linturintamalla on näinä aikoina aika mainiota. Olen turhan ennenaikaisesti aloittanut jo kotipihan tirppojen ruokinnan, tunnustan. Kiva, kun käyvät myös katsomassa minua ikkunan läpi, kopistelevat karmiin ja ovat hyväntuulisia. On kissoillakin ohjelmaa sitä seuratessa. Kävelyllä jumahdin melko pitkäksi ajaksi muutamien varpuspusikoiden ääreen ja jäin miettimään, että on se hyvä että kuljeskentelen tuolla retkilläni enimmäkseen itsekseni. Kyllä olisin tylsää lenkkiseuraa hikeä tai juttukaveria kaipaaville.

Parasta ulkoilussa on nimittäin nimenomaan se pysähtely ja asioiden tarkastelu.

Kyykistelin siirtolapuutarhassa koskemaan yhtä tosi kummallista maksaruohoa, joka oli vielä ihan aamukohmeessa. Tuijotin pitkään erästä sammaloitunutta postilaatikkoa. Vaaleanpunainen pikkumökki vei huomioni useaksi toviksi, puhumattakaan oranssia hohkaavasta peltosängestä. Sen reunalla otin hetken aurinkoa ja laitoin tekstiviestin, kun oli pakko jollekin raportoida hienosta hetkestäni.


Yhdellä sorsalla oli ponteva kylpyhetki. Sen seuraamiseen meni ainakin 10 minuuttia:


Sain facebookissa sellaisen siellä kiertävän positiivisuushaasteen tänään. Pitää keksiä kolmena päivänä kolme positiivista asiaa ja haastaa muita mukaan. Sitäkin mietin kävellessäni ja meinasin, että laitan tänään jakoon heti kaikki kuusi. Kuusi! Missä ovat matematiikan taitoni. On se herranjestas hyvä, etten ehtinyt julkisesti julistaa "kaikkia kuutta" jakoon.

Laskutaidoillani vitsaillaan muutenkin jo ihan riittävästi. (Eikös siitä nyt kuitenkin siis tule yhdeksän, jos kolmena päivänä kolme... Hmm.)

Minä hahmotan hyvin tilat, tunnelmat ja mielestäni mittakaavatkin, mutta numeroihin kykyni ei liity mitenkään.

Ilmoitin facebookissa että tänään ilonaiheita olivat vapaapäivän ulkoilusää, poseeraavat pikkulinnut ja uusi työkaverin minulle valitsema ensi vuoden almanakka. Siitä tekin näette kuvan lopussa. Muita hyviä ilmoitusasioita olisi ollut esimerkiksi se, miten sain eilen hammaslääkärin kontrollikäynnillä mukavia uutisia ja jopa kehuja. Minusta ei tulekaan ihan vielä hampaatonta kassialmaa. Lääkäri käski olemaan hysterisoimatta. Kyllä sellaista ukaasia mielellään tottelee.


Teki mieli rehennellä julkisesti myös hammaslääkärin jälkeisestä palkinto-ostoksesta. Minulla oli hetki aikaa ennen töihin menemistä siinä välissä, ja poikkesin keskustassa kirpparille. Vaikka se kyseinen putiikki onkin mielestäni kallis, eikä valikoima ole edes hyvä. Löysin yhtäkkiä hempeän neuleen. Kanervan värisen. Ja se maksoi kuitenkin vain 4,70.

Sekin on sisällytetty loppukuvan asetelmaan. 

Töissä sitä sitten työkavereille esittelin ja totesin, että sen verran on kinkeli malli, ettei voi mahan pömpötyspäivinä ainakaan käyttää. Pitää olla solakkuuspäivä. Positiivisuushaasteeseen olisin voinut myös kirjoittaa sen, että työkaveri ilmoitti ettei oikein muista nähneensä sellaista päivää, jolloin minä olisin ilmaantunut toimistoon maha pömpöllä. Sanoin, että aamuvuoroviikoilla (jolloin elimistö ei ehdi mukaan työtahtiin) minä käytänkin yleensä löysiä vaatteita.

Jos nyt en ole vartaloa nuolevien asukokonaisuuksien ystävä sellaisinakaan aikoina, kun on syöminen unohtunut. Mutta olihan se mukava saada kuulla, etten ole pulleva. Toisaalta, lihaisammat ihmiset ovat perinteisesti niitä hyväntuulisimpia.

No mutta. Keksin, että jos hempeilyneule tällaiselle mustaan pukeutuvalle ihmiselle jääkin käyttämättä, niin annan sen sitten Apulaiselle. Oikein näen jo, miten hyvin sopii! No nyt tuli ikävä Apulaistakin.


Se uusi almanakka herätti paljon ajatuksia ja sanomisia. Varsinkin siitä syystä, että kun työkaveri lähti kalenterikauppaan koko työyhteisön puolesta, niin minä ilmoitin että valitse minulle jokin vähän pienempi tänä vuonna. En enää halua turhaan kanniskella A5-kokoista mukanani, eli ei irtolehtiä niihin kansiin vaan uusi käsilaukkuun sopiva malli. Sanoin, että valitse jokin sellainen minulle sopiva.

Sain ihastuttavan Muumi-kalenterin, jossa ei ole yhtään muovitaskua. Ei ole ensi vuonna pelkoa, että visalasku pyörisi koko ajan mukana! Erittäin hyvä merkki.

Ihastuttavuuteen liittyen positiivisuushaasteeseen voisin myös kirjoittaa sen, minkä moni ystävä on opiskellut marraskuusta. Ennen vanhaan sitä on kuulemma pidetty uuden alkuna, vuoden ensimmäisenä kuukautena. Eikä siis kaiken loppuna. Minä julistin tätäkin faktaa eilen töissä ilmoittaen ottaneeni tämän asenteen. Tai siis eihän se mikään asenne ole, jos kerran historian viisaat ihmiset ovat niin päättäneet.

Marraskuu olkoon tästä lähtien uusi alku!

Heikki Salo ystävineen on tietenkin viime aikoina jakanut Marraskuu-biisiä sosiaalisessa mediassa ahkerasti. Minäkin siitä tykkään, ja etenkin laulun luomasta kollektiivisesta mustasta huumorista. Erityisesti ilahdutti kuitenkin, kun Heikki ilmoitti alkavansa tekemään nyt biisiä Lapuan purkutyön alla olevasta Matkahuollosta. Sen saamme kuulla helmikuussa. Ihailen sitä, miten lauluja tehdään muistakin asioista kuin romanttisista ihmissuhteista.


Biiseistä tuli mieleen lokakuun loppu. Olin erityisen nostalgisella tuulella, välillä tuskastuttavan surumielinen. Itsekin oikein huolestuin kun itketti. Saattoi johtua pyhäinpäivän läheisyydestä. Minähän harvoin kuuntelen musiikkia. Mutta olin mökkimatkalla kuullut radiosta Apulannan - vai mikä lieneekään kokoonpano nykyään - kipaleen valoista pimeyden reunoilla. Ihastuin sekä raskaaseen sointiin, että varsinkin sanoihin.


Tai varmaan olettekin jo kuunnelleet, mikäli yhtään aikaamme seuraatte. Minähän en juurikaan seuraa. Biisi sopii hyvin tähän vuodenaikaan, mutta myös elämän kokonaisuuteen. Oma suosikkikohtani on se, jossa selitetään miten pelot ovat toiveiden peilikuvia. Minähän olen hyvä pelkäämään. Eli siis varsin toivorikas ihmisenä!

Yleensä olen vähän allerginen elämänohjeiden jakajille ja varsinkin siitä laulaville tyypeille. Mutta nyt olin kohderyhmää. Hyvin on Apulanta onnistunut siinä, että kuulijalle tulee tunne että nyt puhutaan kokemuksesta. Tykkään.


No sitten olen ajatellut paljon yhtä juuri leskeksi jäänyttä ystävää. Sunnuntaina haravoidessani - pyhäinpäivä oli ohi ja minulla oli taas energiaa - tuntui hyvältä laittaa hänelle viestiä ja etenkin saada vastaus. Paljon meille nyt tapahtuu. Keski-ikä taitaa olla sellaista. Toinen ystävä avioeroaa parhaillaan ja kolmannen rakastettu on sairastunut vakavasti.

Siitä juteltiin eilen kahden ja puolen tunnin iltapuhelussa. Toki siihen konferenssiin mahtui muitakin aiheita. Olimme ennalta oikein sopineet puhelinsoiton ajankohdan, koska tiedossa oli ettei vartti riitä. Kun tulin töistä kotiin, pistin heti luurin lataukseen, vaihdoin kissanhiekat, tiskasin, sytytin kynttilät, lorottelin lasin viiniä ja tasan 18:01 ystävä soitti. Kuudelta oli sopimus.

Puoli yhdeksältä lopetettiin ja sen jälkeen juttelin vielä hetken Norjaan saakka. Oli kuulumisteemailta. 

Kyllä sellaisen alkuviikon jälkeen muutaman tunnin yksinulkoilu tulee tarpeeseen. Oli ihanaa palauttaa ajatukset ihan omaan elämään ja alkaa tosiaan taas miettiä Ryötönperääkin. Voi rantasauna, siellä odottaa tulipesät mustina. Onneksi hän on vanha ja viisas rakennus, ja varmaan ihan nauttii levostaan.

Todellakin kadehdin tätä hienoa ötökkähotellia!

Murheellisista puheenaiheista huolimatta liittäisin positiivisuushaasteeseen mielelläni myös sen asian, että hankalista asioista jutellaan. Ihan olisi itsensä huijaamista keskittyä pelkkään positiivisuuslässynlässyyn, kun ei elämä kerran sellaista ole. Nyt kun oikein jäin asiaa miettimään, niin vähän meissä ihmisissä harmittaa se puoli, että pitää ihan erityisesti keksiä jotain positiivista. Että eikö riitä, että katsoo ympärilleen? 

Minä nyt en ole mikään hyvänmielenlähettiläs koskaan ollutkaan, tykkään tosi paljon valittamisesta. 

Koska ruikuttaminen nimittäin helpottaa ja erityisesti silloin, jos voi kärsiä vähän niin kuin vertaisryhmässä. Eli siis kanssaihmisten kanssa. Ensin valitus, sitten riemu. Ensin työ, sitten huvi. Kulkevat rintarinnan, eikä sitä positiivista varmaan edes erottaisi jos ei välillä elämä olisi perseestä (sori). Eli positiivisuushaasteeseen voisi laittaa tavallaan myös ikäviä asioita vähän niin kuin tasapainon vuoksi?

Mutta keksimään minä en lähde.


Oi että. Syvistä ajatuksista takaisin tavallisuuteen. Ihailin ihan älyttömästi siirtolapuutarhan juttuja taas. Ehkä seuraavan kerran valokuvaan härkäpaputukia lumen alla? Hammaslääkäri pysäytti eilen rapsuttelunsa kesken radiouutisen siitä, että saattaa tulla lumikuuroja. Hän oli ihanasti hyvällä tuulella ja pohti sitä, että ei kai sentään tänne etelään vielä...

Minäkään en kaipaa lunta.

Työkaveri visioi minun joululomaani mökillä. Hän piti meteliä siitä, miten siellä on sitten ihanaa hankien keskellä. Enemmän olen iloinnut lauhoista jouluista, jolloin voin kaivella maata ja kottikärrätä klapeja pulkkailun sijasta. No, tänä vuonna olen jouluaaton töissä ja uusi vuosi ehkä alkaa mökiltä. Siihen on vielä aikaa. Paljon tapahtuu ennen sitä! 

Tavallaan tykkään tästä loppuvuoden vaiheesta, kun ihmiset pakottautuvat liikkeelle ja tekemisiin keskellä pimeyttäkin. Toisaalta soisin kaikille makoilun ihanuuden.


Eilen uusien almanakkojen äärellä töissä syntyi myös perinteinen hilpeyshetki. Kymmenen hengen työryhmässä meitä on tasan kaksi, jotka alkavat laskea työvuoroja juhannukseen saakka jo nyt. Lyijykynällä piirrellään siistejä viivoja tuoreille sivuille. Minulle osuu uusivuosi, pääsiäinen ja vappu. Vain viimeisimmän noista aion tehdä. Siis töitä. Koska voin sitten mennä suoraan jollekin järjestetylle brunssille yövuorosta. 

(Mehän saamme tämän työvuorolaskurikaverin kanssa ylimääräistä gloriaa kun jaamme jouluaattovuorokauden tänä vuonna. Ei ole pakko olla töissä yhtenäkään juhlapyhänä pitkään aikaan!)

Pääsiäinen ei ole kenellekään muulle yhtä tärkeä juhlapyhä kuin minulle, joten sen ottaa tämä toinen vuorojen räknääjä - hän pitää enemmän vapusta omalla mökillään. Minä puolestani selitin, että kaikilla läheisilläni on vapaata hoosiannan soidessa ja minä haluan olla heidän kanssaan silloin. 

Kyllä se selvästikin on totta. Marraskuu on uuden alku, kun kerran saa uuden kalenterinkin. Aion ottaa helatorstain jälkeisen perjantain vapaaksi sitten toukokuussa, koska minulla on silloin synttärit. Kamalasti sekin etukäteistieto työkavereita nauratti. Minä niin heistä tykkään!