Elämäni miehet

Kaikkein alimmaisimpana isän minulle tekemä kuvakollaasi rohkaisuksi kun lähdin etelästä Keski-Suomeen opiskelemaan. Tallessa myös isän viimeinen kännykkä, josta kuvat pitäisi jotenkin saada siirrettyä koneelle.

Arvelin, että saan tälle isänpäiväkirjoitukselle enemmän lukijoita, jos otsikoin tuolla tavalla mielenkiintoisesti. Vaikka mistäs minä tiedän, kiinnostaako ketään elämäni miehet. Luultavasti ei. Sen minä kyllä osaan arvata, että loputtomat sukujaaritukset saattavat puuduttaa kaikista vakituisimmatkin lukijaystävät, mutta ei se mitään. Sadesunnuntai on siihen juuri sopivanlainen päivä. Mielestäni otsikointini ei lopulta ole kuitenkaan kovin kaukaa haettu, sillä ilman isän ja isoisien - eli Taatan ja Vaarin - vaikutusta suhteeni miehiin voisi olla kovin toisenlainen kuin se on. Nythän se on mielestäni varsin terve. 

Ajatus elämäni ensimmäisten miesten huomioimisesta syntyi tänään bussissa kotimatkalla yövuoroista. Tietenkin töissä oli nuorison kanssa tullut isänpäivä puheeksi, ja sopivasti sadepisaroiden kasteleman ikkunan läpi jäin aihetta minäkin sitten miettimään. Ensin teki mieli jakaa taas facebookiin kolme positiivista asiaa isoiseistä ja isästä, mutta kun minä olin jo vastannut siihen haasteeseen - ja saatan kuvitella sen joitakin ärsyttäneenkin - niin päätin mieluummin oikein pysähtyä aiheeseen ja kirjoittaa muutaman rivin.

Äidin isän, eli Taatan ensimmäiseksi nyt mieleen tullut elämänviisaus - nimenomaan suhteessa etäisyyteen on tämä: Kyllä siellä sama Jumala on kuin täälläkin. Niin Taata sanoi minulle huolesta soikeana, kun lähdin Estonian onnettomuuden ensimmäisenä vuosipäivänä - neljä vuotta Viron itsenäistymisen jälkeen - työharjoitteluun keskelle Tallinnan esikaupungin kaamosta. Hyvin pärjäsin. 

Isän isä, Vaari, ei huoliasioistaan pahemmin ainakaan selvinpäin puhunut, mutta huumori oli loistava. Kerran unessa kun kyselin tuonpuoleisesta hänen kuolemansa jälkeen, hän sanoi että Vertikaalisesti sinne on helppo mennä, mutta horisontaalisesti vaikeampi tulla pois. Hih. Olen tainnut tuon kertoa aiemminkin. Sittemmin kun isäni menehtyi ja yritin tietenkin taas udella, että no minkälaista siellä on - niin isä vastasi: Käytä mielikuvitustasi. Olenkin käyttänyt. Monessa muussakin elämänkysymyksessä.

Nämä olivat siis ensimmäisiä asioita, joita tänään muistelin kun jämähdin isänpäivän aatoksiin. Jokainen heistä on nyt haudassa, ja siksi piti tietenkin pohtia sitä, mitä ovat opettaneet minulle läsnä- ja poissaolosta sekä niiden molempien sietämisestä. Sekä tietoisesti että tahtomattaan antoivat tyttölapselle paljon ajattelemisen aihetta ja mielestäni hyvän annoksen viisauttakin. Olen ehkä jotain oppinut isieni virheistä, muutamia myös aivan varmasti toistanut. Esimerkiksi julman ja loukkaavan kielenkäytön, mykkäkoulun ja veemäisen umpimielisen itsekkään käytöksen silloin, kun on vaikeaa. Sekoilun ja mokailun. Noin niin kuin mainitakseni, ettei tule liian kiiltokuvaa. Kyllä meillä on osattu ja osataan vieläkin.

Mieluiten silti toistan ja muistelen viisaita ja hyviä asioita isänpäivän kunniaksi. Niihin kuuluu ehdottomasti ja järkähtämättömästi huumori. Kummankin isoisän sekä isän kanssa tuli naurettua aika paljon. Myös itselle. Ja vaikeillekin asioille. Sitten on suhde ympäristöön ja toisiin ihmisiin. Aivan lähimpien ihmisten kanssa oli heillä ja on ollut minullakin joskus vaikeaa, mutta jos laajemmin ajattelee, niin luonnon, yhteiskunnan ja kanssaihmisten kanssa sinuina oleminen - kyllä se monen asian tekee helpommaksi. Ei tarvitse naapuriaan arvottaa tai tai sileää asfalttia kaivata muhkurametsän tilalle.

Kaivelin tietokoneen arkistoista jotain ja lisäksi skannasin töistä palattuani muutamia kuvia. Sääli, että olen vienyt kaikki perhealbumit ja läjät mökille, niin nyt on varsin rajallinen kavalkadi. Ehkä se on myös lukijaystävällistä - minusta tulee vielä sellainen albumimummo, joka ei muisteloineen jätä ketään rauhaan. No mutta, ylläolevissa kuvissa on siis isäni. Ensin nuorehkona ja salskeahkona - myös tiettyä kypsymätöntä ryppyotsaisuutta havaittavissa. Ja sitten rentoutuneempana keski-ikäisenä rantalomalaäijänä. Minä tuskin nyt loukkaan muuta perhettä - isästä nyt puhumattakaan (itsehän on antanut kuvata) - kun jaan nämä julkisesti.

Minua niin aina huvittaa se äitipuoleni tuskailu meidän kanssa. Siis isän ja minun. Kuulin aina siitä, miten ei ole omena kauas puusta pudonnut - lähinnä yhteydenpidon suhteen. Kun asuimme isän kanssa eri osoitteissa, niin piti tietenkin aina soitella siinä välissä kun nähtiin. Huonoa oli soittelu ja näkemisenkin tahti etenkin kun itsekin kasvoin aikuiseksi ja laiskaksi. Itse asiassa Taata oli se, joka minulle opetti, että jos ei kuulu mitään, niin kaikki on hyvin. Mitäs sitä siis soittelemaan. Olenkohan siksi oppinut vähän jopa pelkäämään puhelimen soimista, eli huonoja uutisia? Usein onkin luuri äänettömällä.

No joka tapauksessa, Taatan kanssa satunnaiset puhelut kestivät ehkä minuutin. Oli mitä kuuluu - hyvää - no hyvä - moikka. Paitsi jos oli oikeaa asiaa. Sellaisia olivat raha-asiat (Taatalle oli tärkeää saada pitää huolta opiskelijaelämästäni - Tietäisi vaan, miten biletin! Ei olisi tullut killinkiäkään.), isoäidin sairastumiset ja kissan kuolema. Isän kanssa silloin harvoin kun soiteltiin, niin saatettiin lopulta jutella pitkäänkin. Ja varsinkin kun tavattiin, niin tuntui aina vähän ennenaikaiselta erota. Niin kuin se sitten tietenkin tuntui myös kuolinviestin tullessa. Eipä meiltä kysytä. Ja koskapa sitä nyt ihminen olisikaan viimeistä heippaansa valmis sanomaan.

Kohtaamisemme isoisoisä-Tahvon kanssa oli ehkä hieman vaivaantunut, myönnetään.

Miesten hyväksi täytyy kyllä sanoa, että siinä missä naiset ovat minua opettaneet keittämään pahaa kahvia, arvostelemaan toisten naisten ulkonäköä ja pohtimaan vieläpä omaakin, niin miehiltä olen saanut oppia tervettä järkeä. Ja nyt puhun myös miespuolisista ystävistäni - herätys! Minusta on ollut isien kanssa niin viehättävää voida keskittyä itsensä ulkopuolisiin asioihin, elämän olosuhteisiin ja oikean turhan löpisemisemiseen. Mitenkään nyt tässä naissukupuolta väheksymättä, niin kyllä se vaan on ollut antoisaa saada opetella portaalla istumisen ja tarkkailun jaloa taitoa nimenomaan viisailta miehiltä.

Huomata ilmiöt ja linnut. Opetella tulkitsemaan niitä. 

Varmaan isoäidit ja äitipuoleni olivat silloin keittiöissä, ja tästä johtunee oma kaipuuni pois liedeltä nimenomaan pihapiiriin tai joka tapauksessa muualle. Koska se on minulle opetettu vahingossa isien toimesta. Keittelyn sijasta voi mieluummin olla ulkona, tehdä vaikka puita. Mennä rantaan tai jopa kalaan. Lämmittämään saunaa. Risusavottaan. Ai että, miten keksinkin näin isänpäivän kunniaksi loistavan selityksen sille, ettei ruuanlaitto kiinnosta. Vaikeampaa onkin sitten teoretisoida kiintymykselläni tiskaamiseen. Hmm. Siihen viisaus on Benitolla Sardiniassa. Eräänlainen isätyyppi minulle ehkä hänkin, terveisiä!

Kyllä sitä nyt aina jotain tulee syötyä, vaikkei olisi ketään kokkaamassakaan. Esimerkiksi vaikka sairaalaleskiaikoinaan Taata söi puuroa ja perunoita. Minäkin tykkään siitä dieetistä. Vaari Mummin poissaollessa makkaraa kylmänä. Sopii minullekin, jos on sinappia. Isä taisi itsekseen olla ohrapirtelökuurilla, varsin tuttua minulle sekin jos olen mökillä yksin. Näillä mennään, ja joskus myös hernekeittoa suoraan purkista, tai porkkanalaatikkoa kylmänä. Kuka hullu sitä nyt alkaa yksikseen kokkailla.

Luultavasti olen kerrannut teille moneen kertaan tarinat, joita minulle on kerrottu ensimmäisestä kesästäni. Sauna. Se minun hallinnassani nykyään oleva rantasauna Ryötönperällä. Ei siihen aikaan ollut niin kummallista viedä kuukauden ikäistä vauvaa pesulle. Minua kylvettivät isoisäni yhdessä. Mahtoi siinä olla hommaa, vaikka olin kuulemma aika pieni jopa vauvaksi. 

Naiset saattoivat viettää omaa laatuaikaa ja minä olin miesten kanssa löylyissä. Ajatella, että isoisäni eivät olleet paljonkaan vanhempia kuin minä nyt. Isäni oli armeijassa kai, ja koko perheyhteisö ihmeissään minunlaisestani vaativasta yllätysnyytistä. Vanhempieni ja isovanhempieni nuoresta iästä johtuen sain heistä varmaan parhaat puolet vahingossa kaivettua esille, ja siksi voinkin tunnustaa olevani täysin lellitty - lähinnä isovanhempien taholta tietenkin. Isä tykkäsi vauvaa enemmän hoitaa ehkä moottoripyöräänsä ja äiti maalasi tauluja Italiaan haikaillen. Olivat kuitenkin vasta parikymppisiä. Mutta isoisät etenkin, ottivat minut vissiin aikalailla kaikkeen mukaan.

Kalanperkaamisen olen jo unohtanut, mutta en sen arvoa. Nikkaroimiseen olin liian nuori, mutta aina olen osannut arvostaa kädentaitoja. Vaari (alla olevassa kuvassa, joka on täällä ennenkin nähty) teki minun lukioaikaiseen kotiini mm. hienon verkko-oven, ettei kissani tippuisi yhdeksännen kerroksen parvekkeelta. Edellinen katti nimittäin putosi ikkunasta. Sama vaari opetti minut ajamaan autoa sorateillä ja asuntovaunu perässä. Jälkimmäiseen minulla ei ole edes lupaa.

Taata opetti automaattivaihteet. Tai opetti ja opetti - istutti minut rattiin, käski olla käyttämättä vasenta jalkaa ja pisti ajamaan. Osaan hyvin vieläkin, kiitos! Isä opetti minua vähemmän, mutta seurasi tilanteitani sivusta. Meni kerran koeajolle Simcallani ja palasi otsa hiessä, koska jarrut olivat käytännössä kuluneet puhki. Tai siis jarrupalat. Tämänkin olen mielestäni muistellut aiemminkin, vai tuleeko mieleen vaan lukuisat suulliset monologini kavereille. Isää kiinnosti turvallisuuteni, mutta antoi minun muuten olla - Taata puuttui aivan kaikkeen, mutta Vaarin kanssa lähinnä fiilisteltiin ja naurettiin.

Vaari taisi lopulta olla se iseistä, joka osasi ottaa eniten iloa irti minun kasvamisestani. Isä oli huolissaan, Taata todella huolissaan - mutta Vaari soitteli kasetilta poikaystävilleni lapsuuden lauleskelujani ja huvittui kovasti kun minua hävetti. Oikein nautti minun kiusaamisestani, koska varmasti myös tiesi, etten pahoittanut mieltäni. Meillä taisi olla sellainen diili. 

Maksoin takaisin hikisukka- ja pieruhuumorilla, enkä kadu. Kaiholla muistelen!

Nämä samat miehet ovat minulle opettaneet myös tunteita. Jokaisen isän kanssa olen itkenyt. Toki myös naisten, mutta miten ihmeessä minulla on sellainen tunne, että tässä jotenkin naisena olisi pitänyt olla lujempi - ihan kuin olisin saanut sellaista oppia. Että vaikka taivas tippuisi niskaan, niin meillä puolukat säilötään. No, äiti tietenkin aina vain maalasi, mutta jos puhutaan isoäideistä. Ihailen naisten arvokkuutta ja haluaisin itsekin olla sellainen isoäitieni kaltainen näennäisen tyynisydäminen.

Sellainen käy kyllä raskaaksi. Mieluummin otan näin tosiaan isänpäivän kunniaksi oppia miehiltä saamastani mallista. Oli mallini sitten korkeakoulutyyppi reservin kapteeni (Taata), ihana duunaritaksikuski-Vaari tai mielisairaanhoitajaisä - niin sain nähdä heistä tunteelliset ja opettavaiset puolet. Heiltä opin tulinpesän sytyttämisen. Navigoinnin merellä. Autolla ajon - vaikka mainitsinkin sen jo. Huomiseen odottelun. Itkun, jopa nyyhkyttämisenkin. Harva tytär tai lapsenlapsi saa kokea isien heikkouden. Minä sain. Se oli parasta kasvatusta ikinä.

Lisäksi: Järkevän suhtautumisen kaikkeen. Ryhdikkään huolenpidon suhteessa lähimmäisiin. Vaalimisen. Toisten tilan arvostamisen.

Osaan toki myös paskakaivoasiat, joten voisimme myös unohtaa tunteet.

Muistan aina kun Vaari soitti - eikä hän soittanut melkein koskaan. Ville-koira oli kuollut Vaarin syliin. Rääyttiin yhdessä puhelimessa. Muistan kun kaivelin Taatan tekohampaita sängyn alta, kun aivastuksesta sinne lensivät. Leikittiin, ettei mitään olisi tapahtunut. Muistan kun isä oli huolissaan, että tuleeko minustakin nyt taiteilija kun äiti antoi värit ylioppilaslahjaksi.

Ei tullut, ole huoleti. 

Isän veneenluukut minulla aina vaan kodin somisteena.