sunnuntai 30. syyskuuta 2012

Hämäränajan lupauksia


Olen meditoinut iltaisin omenakattilan äärellä. Jotenkin aika miellyttävää hommaa työpäivän jälkeen. Ensin ei meinaa jaksaa aloittaa. Vaan kun on kantanut omenaämpärin keittiöön, niin on heti tunnelmassa. Ei tarvitse puhua kenellekään mitään, eikä kuunnella. Voi noukkia kymmenisen omenaa kerrallaan tiskialtaaseen ja hinkata juuriharjalla. Ei tule mieleenkään kuoria. Pilkkoa isoon kattilaan. Erotella vaurioituneet kohdat ja siemenkodat pois. Ihmetellä täysin ehjiä omenayksilöitä. Haistella niitä. Jyrsiä hampailla roskikseen matkalla olevia palasia. Hyvää. Miettiä, miksi tulee ostettua kaupasta hiilijalanjälkinektariineja kun olisi näitä oman pihan tuotoksia syötävänä. Miettiä, miksei tehdä piirakkaa.

Mutta pannukakkua tehtiin ja todettiin hillo hyväksi. Piti vähän niin kuin testata, ennen kuin aloin jakaa purtiloita maailmalle.

Tunsin itseni innovatiiviseksi kun muistin, että parsakattila on aika kätevä lasipurkkien keittelyyn. Kun voi siinä ritilässä nostella sitten astiat pois kiehuvasta vedestä. Pihtiejä ja patalappua kun käyttää vielä lisäksi, niin ei sormet pala laisinkaan.


Tietenkin olen joutunut tutkimaan erilaisia hillo-ohjeita. Palauttamaan mieliin koko homman. Kamalan paljon sokeria määrätään. Kilotolkulla. Minä en ole punninnut omenoitani. Siksi ensin taas vähän huoletti, että paljonko sitä hillosokeria laitetaan, niin kuin suhteessa. Lopulta vaan holauttelin joukkoon ja maistelutuntumalla makeutin. Puoliso oli varamaistajana.

Sittenhän sen näkee, jos hillot vaipuvat liian varhain homeeseen. Että taas on ollut happaman ystävä keittelemässä.

Jotta tuli lisää sisältöä tekemiseen, maustin yhden erän kanelilla ja toisen sitruunalla. Vielä olisi testattavana sellainenkin ajatus, että pistäisi sekaan vähän rosmariinia ja timjamia. Niin luin jostain lehdestä. Varmaan ihanat tuoksut nousisi siitä ja nättiä tulisi. Vaan voiko sellaisella hillolla sitten tällätä lättyjä, jos yrtit maistuvat liiaksi läpi. Pitää ehkä opetella laittamaan hilloa ruokalautasellekin ihan.

Vaikka sellainen on yleensä ollut puolukoiden hommaa. Vieläköhän niitä on metsässä mökillä. Täytyy käydä ensi viikonloppuna tarkistamassa.


Olen miettinyt, mihin syyskuu meni. Aika sateista oli ainakin, se ei haitannut oikeastaan. Tuli ajateltua vielä pimeämpiä iltoja ja aamuja. Väsytti ehkä vähän jo etukäteen. Aloin ajatella vitamiinejakin. Mietin, että paljonkohan niitä on omenahillossa.

Bussipysäkillä tällä viikolla töihinmenon hämärässä tapasin sekä naapurin että sukulaisen. Harvoin heitä yhtä aikaa näkee, mutta samat ääneenlausumattomat sopimukset meillä on. 

Että bussimatka on jokaisen omaa aikaa, eikä pungeta siihen viereen höpöttämään. Annetaan toisen lukea kirjaa tai ajatella omiaan. Pysäkillä vaihdetaan ne sääkuulumiset ja kehutaan villatakkia. Pöyristytään aamujen pimeydestä, mutta haikaillaan ulkoilua siistin sisätyön tilalle. Noustaan kyytiin peräkanaa ja istutaan eri penkeille. Toivotetaan hyvää työpäivää.

Pohdin, että aletaankohan minua pitää bussissa kylähulluna. Kun tällä viikolla nousin meistä kolmesta autoon viimeisenä ja kuljin ihmisten ohi sinne aika perälle, missä aina istun. Esitin päiväntoivotukset vielä siinäkin naapurille ja sukulaiselle, nyökkäilin juhlallisesti puoleen ja toiseen.

Ihan kuin olisin joku yleinen hyvänpäiväntoivottelija. 


Kun tajusin, että kymmenes kuukausi on aluillaan eikä vielä yhtään tunnu siltä, niin yritin asettaa ajankohdan omalle vuosiellipsilleni. Monillahan on taipumus ajatella kalenterivuosi jollakin tavalla visuaalisesti. Minulla se on ellipsi (Kirjoitin ensin vahingossa ellipisi, nyt naurattaa, Elli pisi. Pienet on huvit.), littana soikilo. Ylhäällä pitkällä kaarella on tummansävyinen talviaika ja alakaarella melkein loppumaton valoaika. Se alkaa huhtikuusta. Lokakuu ja maaliskuu ovat soikulassa ne suunnanvaihdokset, käännekohdat.

Pitää muistaa siispä alkaa nauttia päivänvalosta pihalla, jos vaan työvuorot sen sallivat. Voisi opetella uudelleen myös pimeässä ulkoilun. Olen tullut vähän laiskaksi sen suhteen ja järjestelen vaan lämpöisiä nurkkia joka puolelle kotia, ettei tuntuisi yhtään synkältä.

On ehkä pikkuisen otettava itseään niskasta nyt kiinni ja liikuteltava luitaan vaikka vähintään siinä välissä päivää ja iltaa, kun sauna lämpiää. Tätä olen uhonnut työmaallakin, niin kohta ei kyllä kehtaa enää valittaa omaa laiskuutta vaan on ryhdyttävä toimeen. Minusta tulee ehkä tomera ja kahiseva heijastintäti.

Sitäpaitsi tykkään tirkistellä ihmisten ikkunoista sisälle tieltä käsin, joten eiköhän se pimeänkävelyn motivaatio ala löytyä.


Vuosi sitten - muistan sen hyvin - oli poikkeuksellisen lämpimät syyskuun viimeiset päivät. Olen sitä tässä monelle muistellutkin. Miten aloitin mökillä perunamaan aihion kaivelun eikä tarvinnut pitkiä hihoja. Varsinaisesti ei kyllä ole viileää säätä vastaan mitään. Raikas ja rapsakka on hyvä. Toivottavasti tulee sellainen lokakuu.

Minulla on aika paljon villapaitoja ja sain juuri uudet villasukatkin. Ja säärystimet. Niin on vaan meikäläisellä helppoa kun on neulovia ihmisiä lähipiirissä.

Ollaan alettu jo varautua kylmään. Vaikka minä kyllä mieluusti nukun vielä ikkuna auki. Ulkoeteisessä on kaikki nämä vuodet lojunut aika nätti iso puulaatikko, joka on lähinnä toiminut tasona. Nyt tuli puuska, ihan tänään. Kyllä pitäisi enemmänkin noudattaa sitä poisheittämisen periaatetta, että jos ei jotain ole esimerkiksi vuoteen tarvinnut tahi kaipaillut - ajatellut ja varsinkaan käyttänyt, niin kyllä sellainen kapine tai tekstiili melkein joutaa jo kierrätykseen.

Itse laatikosta en tosin luovu.

Tyhjensin sen klapeille. Aika paljon meni sisällöstä roskiin tai miehen arkistoihin, joita en halua ajatellakaan, on sellaista säilöntää. Tuli heti eteiseen lokakuista tunnelmaa, kun takkapuut ovat siellä helposti haettavissa. Siis sitten kun tulee se kylmä. 


Oikein toivon, että aamuvuorojen jälkeen ehtisin vielä pihalla haravoida. Ainakaan minnekään ohjattuun sisäryhmäliikuntaan en suostu. Hermot menee ja voi vahingossa joutua olemaan sosiaalinenkin. Pukuhuoneessa tulee jälkihiki ja saattaa ottaa nuppiin kun monella salissa oli parempi kunto. Kuntosalit ja aerobicit ovat erikoista puuhaa, kun oikein ajattelee. Itsekin olen niitä joskus harrastanut, että kyllä minä jumpassa kävijöitä ymmärrän. Oma mitta vaan tuli aikoinaan jostain syystä täyteen.

Olen kyllä varmaan personal trainer -mittapuulla aika rapaisessa kunnossa, mutta ei kai se mitään.

Olen hankkinut lisää lehtiroskakehikoitakin. Oikein alan jo odottaa, että naamatauluun tulee vähän väriä ulkoilusta. Punaiset posket ja se viileän illan tuoksu takissa. Pienet talkootkin voisi pitää kavereille, ehkä. Nyt on näköjään joku suuri ulkoiluvaje, kun pitää tällä tavalla haaveksia. Täytyy jatkossa vähän kyllä tarkastella iltaohjelmaani ulkoilukeskeisemmäksi.

Vaan voihan tulla lämmintäkin. Sitten unohtuu kokonaan lokakuu jos voi vaan patsastella hupparissa.



Työmaalla on suunniteltu jo joulun työvuoroja. Ystävien kanssa puhuttu uudesta vuodesta. Sekin on ellipsin käännekohdan merkki nyt. Alkaa loppuvuosi kun kerran on tällaiset puheet. Kumma, että sitäkin täytyy erikseen pohtia. Miksei voi vaan todeta, mitä tänään on käsillä. Tuntuu, että moni ajattelee vuodenajan vaihtumista ja pimeän alkamista oikein aktiivisestikin. Minäkin.

Taas on käynyt mielessä kirkasvalolamppu. Mutta kun niissä on niin kylmä se valo. Epämiellyttävä suorastaan. Mitenkähän ne on ylipäätään keksitty. Onkohan placeboa se vaikutus, kun niin moni kehuu. Vaikka sillähän ei ole mitään väliä, mihin kirkasvalolamppujen tai minkään muunkaan piristävä vaikutus lopulta perustuu, pääasia että vaikuttaa. Itse aion ehkä vielä yrittää sitä pihahommaterapiaa ja muuta ulkoilua.

Niin kiire ei saa olla eikä tulla, ettei ehtisi ulos. Nyt se on päätetty ja uhottu koko hämärän vuodenajan varalle.


maanantai 24. syyskuuta 2012

Unta ja totta


Näin toissa yönä unta, että oli kylässä joku puutarhaihminen. Ilmeisesti uusi kaveri, ei nimittäin ollut mikään vanhakaan tuttavuus. Yhtään en tuntenut häntä, vaikka herättyänikin koitin kovasti miettiä. No, joka tapauksessa hänellä oli pihamaallaan unikkopula kuulemma. Minä muistin siinä keskustellessamme, että herranjestas, meillähän on kesän kukintojen jäljiltä niitä unikonsiemeniä vaikka kuinka paljon. Että kyllä niitä joutaa muillekin jaeltavaksi. 

Jos vaan huolii lohenpunaisten unikkojen siemeniä. Aika ällö väri.

Kukahan se tyyppi oli. Joku shamaani Lapista varmaan tulkitsisi, että se oli minun itseni viisaampi vanha sielunosa, joka tuli uneen esiintymään. Muistuttamaan niistä koristeeksi keräämistäni unikon siemenkodista. Että johonkin ne pitäisi vissiin järkevämmin tallettaa talveksi ja viljellä sitten keväällä.

Kerran yksi Lena Malmöstä otti meiltä niitä mukaansa, mutta ei se ollut Lenakaan, joka unessa kävi. Lenalla on paljon unikoita, mutta juuri se lohenpunainen kuulemma uupui valikoimasta. Pitäisi ihan ensi vuonna matkustaa katsomaan hänenkin puutarhaansa.

Joskus voi unessa ehkä nähdä ennaltakin jonkun uuden ihmisen. Yhden kerran teininä minulle kävi niin, mutta en kyllä sen(kään) seurauksena mitenkään höyrähtänyt. Vaikka tykkään kyllä tyttökavereiden kanssa mässäillä yliluonnollishenkisillä asioilla, mutta ei sellainen arjen toiminnassani näy. Puutarhaihminen viime yönä oli tietenkin vaan mielikuvituksen tuotantoa. Olen viime päivinä ajatellut pihaa aika vähän. Enemmän pitäisi, koska kohta alkaa todelliset syyshommat. Unikkonainen muistutti niistä.

Olen enimmäkseen varautunut näihin sadepäiviin, ja tokihan se kannatti kun nyt on kodikasta pitää syyssäätä täällä sisällä. Sain esimerkiksi tilpehöörihyllyn keittiöön paikalleen. Kyllä se meinasi "unohtua" autoon ja päätyä mökille varastoon, mutta minä kannoin hyllyn takapaksista portaille niin eihän se siihenkään voinut jäädä.

Hyllyjä vastaan ei puolisollakaan ole mitään, mutta koukerot ja krumeluurit - niistä meillä keskustellaan. Mielestäni ei kaiken tarvitse olla pelkistettyä, etenkään jos kapistus on vanha.


Hylly lienee alunperin tarkoitettu asialliseen käyttöön lautasille. Yritettiin ottaa se ihan tosissamme siihen hommaan nytkin, mutta eivät ne tassit siihen asettuneet silmää miellyttävällä tavalla. Sain siis yhden asetelmapaikan lisää. Kuinkahan vanha hyllyni edes on. Ainakin yhtä vanha kuin minä, koska en muista sellaistakaan aikaa, jolloin se ei olisi jonkun kodin seinässä ollut. 

Isoäiti piti siinä maustepurkkejansa ja äiti pähkinärusinasekoitusta keramiikkakipoissa. Minä en kyllä laita esille mitään syötävää pölyyntymään, paitsi jos löytyy tosi kauniita karkkeja. Esimerkiksi jouluna sitten.


Oli aikamoinen kiusaus pistää esille taaskin enimmäkseen kirjoja. Onneksi olen huolissani seinän ja ruuvien kestävyydestä, niin syntyi kevyttä tunnelmaa pikkuastioilla. Niitähän riittää. Voi olla, että lisään asetelmaan kumminkin vielä ranskan ja italian verbikielioppikirjat, kun näyttävät niin eksoottisilta. Ja voivat vieraat sitten kuvitella, että minä iltaisin kyökin nojatuolissani opiskelen kieliä. Vaikka tosiasiassa lueskentelen viihdettä.

Paitsi, että Markus Nummen Karkkipäivä - joka nyt on lukuvaiheessa - meinasi ensin ahdistaa niin paljon, että kesken melkein jäi. Ei ole ihan kevyttä. Läpäisin kuitenkin alun henkilöesittelyt kärsivällisesti ja nytpä se on vallankin kiinnostavaa luettavaa kun näiden tyyppien elämät risteilevät keskenään, tutustuvat toisiinsa ja sekoilevat inhimillisellä tavalla. Kiva kun on taas hyvä kirja käsissä.

Meillä on myös aika monta Berlitzin matkaopaskirjaa. Ne olisivat sopivan pieniä keittiön hyllyyn ja sitten voisi nojatuolimatkailla iltapuhteikseen. Vieläkään ei ole tullut mitään isompaa kaukokaipuuta, vaikka moni ystävä on matkustellut juuri nyt. En jaksanut tänä viikonloppuna ajella edes mökille, vaikka olisi ollut aikaa. 

Olen velttouteni äärellä vedonnut puolikuntoisuuteen. Aina toisissa ihmisissä ärsyttää, kun rutistaan siitä miten flunssa jää päälle ja on voipunut olo. Mutta heti kun itse vähän potee, niin sehän on ihan toinen juttu ja saa rötväillä oikein luvan kanssa.


Ihan on jäsenet kipeinä nojatuolissa istumisesta. Lauantaina yllätin itseni kuuntelemalla pitkästä aikaa musiikkia. Yleensä aika monet jollotukset käyvät hermoille, mutta joskus sattuu olemaan musiikkilyyrinen mielentila ja kannattikin googlailla, koska oli mennyt ohi Heikki Salon Riekot -biisi. Miten hieno kertosäe ja muutenkin sanat, joista sai selvää. Aika moni rokkitähti sössötää niin taiteellisesti, että sanoma jää arvoitukseksi. Monta kertaa kuuntelin Riekkoja ja yritin oppia ja kähistä mukana. Onneksi ei ollut yleisöä. Pelkkään soitantaan en juuri koskaan jaksa keskittyä, pitää olla ne sanat:

Jäivät Juicen riekot hyiseen pakastimen pimeään.
Ne lentää siellä muistamatta linnunnimeään.
Ne lentää avaruuden halki jäätä harteillaan
ja raahaa säkeenriekaleita keltanokassaan.
Ne sokeana kirkuu, etsii säkeensitojaa,
joka voisi puolivalmiit laulut ehjäks kirjoittaa.
Ne lentää ikuisuuden, ohi sadan kylmän kuun,
kunnes pesän tekee oksaan Unohduksen Satupuun.

Itse lisäsin isot kirjaimet, pisteet ja pilkut. Tekisi mieli vielä oikein alleviivata muutama kohta, mutta se olisi kyllä jo toisten holhousta. Itse pitää lempikohdat löytää, ja varmaan on niitäkin jotka eivät edes tykkää Heikki Salosta. Minä olen simppelien tekstien ystävä. Turhat koukerot, ne voi tosiaan jättää vanhoihin tavaroihin.

Hän on täysin irrallaan asiayhteydestä, mutta kivan värinen.
Sattui siinä Riekko-kohtaukseni aikana soittamaan tämä ystävä, jonka kanssa vouhotetaan siitä miten ihmiset menehdyttyään saisivat kummitella pikkuisen enemmän. Tai ainakin lähettää joitakin merkkejä. Ollaan kaverin kanssa vähän niin kuin vertaisryhmää. Sovittiin, että Riekot on ehkä merkki koska siinä lauletaan Juicen muistolle ja minulla on isän ja yhden kaverin kuolinilmoitukset nimenomaan Juicen runokirjan välissä. Muut olen tällännyt perinteisesti Raamatun sisälle.

Ei ole perheraamattua, niin pölyyntynyt rippikappale on saanut kelvata.

Kyllä ihminen on hölmö ja hupaisa. Mutta sehän tässä juuri hauskaa onkin.

Sovittiin myös, että kaveri hankkii nyt ne vaaleanpunaiset saappaat niin päästään aloittamaan se kauan suunniteltu sunnuntaikävelyharrastus. Voidaan sitten sateessa ihan rauhassa messuta henkimaailman merkeistä tai niiden puutteesta, eikä muu lähipiiri kärsi kohtuuttomasti. 

Se siitä, sanottakoon nyt että ajattelen myös aika paljon vaahteranlehtiä ja omenoita. Ei ole ollenkaan koko ajan yliluonnolliset mielessä, nyt vaan sattui vähän tulemaan sellainen teema. Pyykkiäkin ajattelen ja pesen ihan normaalisti.


Laitoin taannoin Huili-lehteen ihan lukijakysymyksenkin vaahterasta ja nyt tuli vastaus uuden numeron sivulla 62. Että kaikkein järkevintä olisi haravoimisen jälkeen toimittaa lehdet jäteasemalle. Siis täällä kaupunkioloissa. Sellainen vaatisi meikäläiseltä kyllä poikkeuksellista aikaansaapuutta. Toisaalta, on sinne kyllä muutakin vietävää niin voisihan sitä tänä vuonna vaikka repäistä.

Vielä on tovi aikaa miettiä, kun vasta ensimmäiset lehdet ovat liiskautumassa maahan.

(Huili on muuten siitä hyvä ekologisten ihmisten lehti, että siinä ei vaahdota tai moralisoida. Minäkin pystyn sitä lukemaan, vaikken ole yhtään ekohippi.)

Omenavuoreenkin on tullut tavallaan ratkaisu, kun olen tehnyt ystäväpiirissä vähän gallupia. Aika moni kuulemma söisi hilloa, jos sitä tekisin. Se varmaan tarkoittaa, että kaverit syövät myös puuroa. Kyllä aina vähän kadehdin sellaisia ihmisiä. Aika ajoin luulen itsekin muuttuneeni puuroihmiseksi ja hankin suurimoita ja hiutaleita. Joka kerta pitää pettyä, kun itsensä löytää säännönmukaisesti mössöttämässä juustovoileipiä. 

On se hyväksyttävä, mutta nyt eivät kaikki omenat sentään mene hukkaan jos teen tästä päivästä hillonkeittomaanantain. Vielä ehtii. Ja tulee kotiin hyvä tuoksu.


Tiimari on jälleen parantanut lyhtykynttiläkaipuuni. Miten se voi ollakaan mahdollista, että aika surkeat ovat isojenkin markettien kynttilävalikoimat. Lyhtyihin myydään niitä kummallisuuksia, joissa on muovinen kuppi ympärillä. Punaisia ja valkoisia. Rumia! Tosin hätätilanteessa toimivat niinkin, että ottaa vaan sen muovikipon pois, kynttilä pärjää ihan hyvin ilman sitäkin. 

Aina ei ehdi Tiimariin. Silläpä täydensin varastot kertaheitolla kunnolla.

Mielestäni siinä muovikippolyhtykynttilässä ei ole mitään logiikkaa. Kun eihän liekki lyhdyssä enää tarvitse mitään ekstratuulensuojaakaan. 

Yleensä alan himoita ympärilleni värejä vasta kun luonto näyttää mustavalkoiselta. Nyt värien hamstraaminen on vähän etuajassa. Huomasin senkin Tiimarissa.

Viikon päästä on jo lokakuu. Aika kuluu nopeasti.


maanantai 17. syyskuuta 2012

Jännällä tavalla kodikasta


Olen järkyttänyt kotiväkeä aloittamalla sesonkihössötyksen. Ei sitä aina vuodenajan vaihtuessa välttämättä tapahdu. Usein on tärkeämpääkin ajateltavaa. Interiöörihommista täytyy pitää välillä taukoa. Tai eihän sitä mihinkään opaskirjaan ole kirjattu, mutta itse olen huomannut miten paljon enemmän kotioloissa saa esimerkiksi verhojen vaihtamisesta irti kun on välillä kokonaan unohtanut kaikki tällaiset tekstiiliasiat ja muut. Ja sen kyllä huomaa. 

Rasvankärytahmaan tarttunut pöly verhojen yläreunassa alkoi näyttää jo aika härskiltä. Sillä perusteella onkin ollut varaa oikein muka repäistä. Sehän ei voi mitenkään tarkoittaa pelkkää tavanomaista verhojen pesua, vaan kokonaista uudelleenajattelun ketjua.

Uutta ei sentään kehtaa koko ajan olla ostelemassa - eikä tarvitsekaan - niin olen penkonut perikunnan nyssyköitä. Vale, osittain. Kyllä on tullut myös kaupoissa hipelöityä sohvatyynynpäällisiä ja räsymattoja. 

Erityisesti mies järkyttyi, kun aloin ripustella perintömarikankaita ihmismäisten (ja mitäänsanomattomien) verhojen tilalle. "Koemielessä" ja siksi silittämättöminä. On vähän sellainen intuitio, että tulevat roikkumaan niillä sijoillaan läpi talven lämpöä tuomassa. Silittäminen on yliarvostettua, mutta verhojen kuoseista en kyllä itsekään ole ihan vakuuttunut.


Omalla jännällä tavallaan oikeastaan aika kodikasta. Mahtaakohan johtua siitä, että on tullut lapsuutta vietettyä samanhenkisten kuvioiden keskellä. Onko minusta tullut vanha, jos entisaikainen tuntuu ja näyttää paremmalta kuin nykyaikainen. Vai ovatko perintökankaani taas muodissa ja olen muodin orja. Tai tulossa muotiin taas. Ajatella, jos olenkin tietämättäni trendsetteri. Kohta roikkuu kaikilla eriparisia viimeistelemättömiä, ajan haalistamia, kahvitahraisia kankaita ikkunoissa ja Hobby Hall menee konkurssiin.

Industrial stylen ohella tulisi olemaan pop se, että verhoihin olisi kuosien lisäksi painautunut merkkejä edellisten sukupolvien kahvikekkereistä ja kirkkaista päivistä. Niiden tulkitsemisesta tulisi valokuvia tärkeämpää ja illat kuluisivat tahrojen äärellä mielikuvitusta laajentavissa keskusteluissa. Pohdittaisiin yhdessä, minkälaisia ihmisiä on kankaan äärellä istunut silloin kun se oli vielä pöytäliina. Mitä ovat sumppinsa kanssa nauttineet, minkälaisista astioista ja mitähän ovat mahtaneet jutella.

Heh, no ehkei sentään. Koitan vain pönkittää omaa suhtautumistani perintökankaisiin, jotka joku muu käytännöllisempi olisi saattanut jo leikellä matonkuteiksi tai tehdä niistä tilkkutöitä. Vaan niitä minä en vielä osaa, niin ripustelen vaan.

Ja tarvitsenkin sitä ripusteluhommaa ja kodin syysvalmistelua ihan siksikin, ettei unohdu tässä nykyarjessa eläminen. Huomasin, että uppouduin aika paljon papereihin ja ajatuksiin, kun aloitin Projektin perikunnan vuosikymmenten takaisen kirjeenvaihdon äärellä. Mielenkiintoista, ja jokaisesta lauseesta ja kortin kuvasta meinaa pulpahtaa ajatuksia sillä tavalla, että läheisten mielestä puheripulit ja naurukohtaukset voivat alkaa vaikuttaa maanisiltakin. 


Olen nyt pitänyt vanhoista kirjeistä muutaman päivän taukoa.

Ihan senkin takia luonnollisesti, että palkkatöissäkin pitää käydä ja sinne on kamala mennä, jos ajatukset seilaavat vallan muualla. Mutta on se kotioloissakin aika suositeltavaa, olla enimmäkseen läsnä. Paitsi jos on hyvä kirja kesken. Minulla ei tunnu nyt olevan taas muka mitään tosi kelvollista luettavaa. Vähän huolettaa jos sama trendi jatkuu pimeisiin iltoihin asti. Ei saa. Pitää käydä kirjastossa suunnitellummin. Ottaa huolellisesti lukuvinkkejä vastaan ja tarttua niihin. Lukuviihdettä meikäläiselle, kiitos!

Lukemista tarvitaan pysähtymiseen. Jos on oikein paljon rästissä tekemistä, niin tulee pompittua ihan miten sattuu puolinaisesti vähän jokaisen asian äärellä. Kyllä silläkin tavalla voi jotain saavuttaa, se on ehkä sitä kuuluisaa multitaskingia. Ei se taida enää olla onneksi muodissa. Minusta olisi joskus helpompaa jos voisi keskittyä pitkästi yhteen asiaan kerrallaan. Toisaalta usea kesken oleva asia tarjoaa vaihtoehtoja ja voi puuhata sitä mikä milloinkin sattuu huvittamaan, voihan sen niinkin ajatella.

Viisaat sanovat, että ihminen on tyytyväisimmillään, kun on valinnanmahdollisuuksia. 

Minä ehkä alan ajatella kaikkea rästihommaa valinnanmahdollisuutena ja rinnastaa harrastuksiin.

Ruttopuistossa ovat harrastaneet neulegraffiteerausta.
Ei vaiskaan, ei meikäläisen tekemistään odottavia puuhia kannata varsinaisiksi rästihommiksi sanoa, kun ei niistä kerran ole mitään haittaa kellekään vaikka viivästyisivät. Itse itselleen sitä luo kummia paineita, ja vaikkei varsinaisesti ole almanakkaan mitään ylös laittanutkaan niin ylihuomenna saattaa olla pettynyt siihen, ettei joku tietty asia ole tehty vaikka toissapäivänä niin tuli suunniteltua.

Jos siinä välissä on sattunut olemaan jotain muuta hyvää - esimerkiksi terveellistä joutilaisuutta - niin ei siinä voi olla mitään väärää, jos jotain pientä jää rästiin. Minä lopetankin nyt samantien esimerkiksi ja ensimmäiseksi valittamisen - ennen kuin se kunnolla on alkanutkaan - ja itseni soimaamisen, kun ei siitäkään ole mitään hyötyä. Hahaa, alankin trendsetteriyden ja multitaskingin sijaan slowlifestylen keulakuvaksi.

Huhkimisen tilalle suosittelen kaikille istahtamista alas. Tekee mielelle hyvää ajatella jotain itsestä ulkopuolista asiaa. Minä esimerkiksi sain aika paljon aikaa kulumaan kun ihmettelin lapsuudenkodin vilttiä. Olin varma, että se ullakkovuosiensa jälkeen on väistämättä koinsyömä, homeinen tai jotain. Levauttelin sitä syystuulessa ja tiirasin ilta-aurinkoa vasten. Miehen Hesarin lukeminen portaalla keskeytyi tuulen lisäksi siihen, kun hoin että kato kato - miten voi olla ihan ehjä ja raikkaan tuoksuinenkin vielä, tämä otetaan käyttöön.


Eikä tarvitse miettiä syksyn muotivärejä, kun löytyy syviä sävyjä ihan omasta valikoimasta. Huolettaa vaan, että meneekö viltti pilalle kissankarvoista. Pitääkö sitä nyt alkaa säilyttää pinnatuolin laidalla, etteivät eläimet vanuta ja karvasta sitä pesäkseen päivisin. Sitten sen voisi aina myrskyiltoina huolettomasti heittää tuolinnojalta harteilleen tai jaloille ja antaa kissan tulla kerään mukaan vain valikoituina hetkinä.

Olisi vähän niin kuin juhlaa kaikille. Niin me tehdään.

Ihmettelen kovasti niitä puhtaansävyisiä koteja naistenlehtien kuvissa, joissa kissoja ja koiria pötköttelee valkoisella sängynpeitolla tai sohvalla ihan luvan kanssa. Aina vaan kuvateksteissä lukee, miten se on Pepin tai Missen lempipaikka. Kertakaikkiaan. Minä joudun levittelemään vanhoja fleecepeittoja ja reikäisiä villapaitoja sinne tänne, että säilyisi sohvat ja muut edes hetken siisteinä imuroinnin jälkeen. Turhaa työtä se sekin on. Oikeastaan olen vähän lakannutkin stressaamasta kissankarvoista, paitsi jos on tulossa vieraita tai on todella rakas tekstiili.

Joskus pitää vaan antaa periksi, enkä minä haluaisi karvatonta kissaa. Koko ajan saisi olla talvella peittelemässä kun sillä olisi kylmä.

Siitä hyvänä aasinsiltana pitääkin kertoa, tai oikeastaan kysyä, että mitä puutarha- ja pihaihmiset tekevät syksyllä laatikoissa kesän kasvaneille yrteille ja kukkasillekin, jos ne sattuvat olemaan aika hyvinkin hengissä vielä ensimmäisiin pakkasiin asti? Tätä olen päivittäin ajatellut kun vappuna istuttamani laatikkokasvit ovat vahingossa elossa vieläkin.

Olen yrittänyt lyhtyjä sirottelemalla vihjailla, että tarttis tehrä jotain, kukkaset. Yksi leppäkerttukin on niihin nukahtanut talvehtimaan, niin pulassahan tässä ollaan.


Annetaanko laatikkokasvien vain kuolla luonnollisesti kylmään vai pistetäänkö ne kellarin pimeyteen kitumaan vai nostetaanko ihan aitiopaikalle huusholliin, jossa sielläkään eivät saa valoa tarpeeksi? Tuskin ne laatikoissa vissiin talvehtivatkaan. Eniten huolettaa pienet sinnikkäät itse siemenestä asti kylvämäni laventelit. Jääkö heidän elinkaarensa nyt sitten lyhyeksi. Mataliakin ovat vielä.

Luonnonkasvit hoitavat itse itsensä, ja olen pannut merkille että akileija osoittaa kotipihallakin ehkä maanvaltauksen merkkejä. Siihen ei uskalla koskea ollenkaan syksyllä edes pihansiistimisen hengessä, etten vaan tee mitään hallaa. Antaa sen nyt vaan heitellä siemeniään tuulessa ja kerätä kaikki kesän lehtivihreän energia juuristoon.

Jotenkin olin luottanut siihen, ettei ole syksyllä tätä ongelmaa laatikkokasvien kanssa, kun yleensä niitä ei enää näihin aikoihin ole. Taisin keväällä tehdä jotain oikein, kun salaojitin ja lannoitin ja kaikkea. Nyt pitää kantaa vastuu siitäkin sitten.


Puutarhanurkasta leuhahtaa välillä jännä yksinäinen haju. Mies ei sitä ole huomannut, mutta minä taas noteerasin eilen liiankin kanssa vaikka oli nuha tulossa. Vai vääristivätkö flunssan ensi oireet koko haisumaailman, en tiedä.

Jospa joku viisaampi tietäisi: Kun se ei ollut maahan tippuneiden ja mätänevien omenien makea haju. Eikä lehtienkään. Enemmänkin sellainen tuli mieleen, että ihan kuin olisi unohtunut kukkavaasiin vesi liian pitkäksi ajaksi ja tulee sitten se löyhkä kun nostaa siitä liemestä kukat pois. Ei se sellainen oksettavin öllöhaisu, vaan vähän pistävä. Mielestäni syksy ei ole ennen haissut tuollaiselta. Maatuukohan meillä nyt joku raato jossain risukasan alla, kun keräsin leikkaamiani oksia hakettamista varten valmiiksi läjään.

No, onneksi nyt tuulee, niin ei jää lemu paikoilleen muhimaan. Kaikkea kanssa. Ehkä se on vain sateiden aiheuttama mädätyshaisu sittenkin.








maanantai 10. syyskuuta 2012

Asiantuntijavieraita



Aina vähän sopivasti jännittää kun tulee joku asiansa osaava ammatti-ihminen tekemään töitään meidän pihaan tai rakennuksiin. Tulee sellainen nöyrä olo. Ja utelias. Kun aidosti kiinnostaa se osaaminen, itsekin haluaisin oppia kaikenlaista käytännöllistä. Olin tilannut nuohoojan mökille viime torstaiksi tarkistamaan rantasaunan piippuasiat, kun oltiin remontin yhteydessä niitä horminkin paikkoja maallikkoina muuteltu. Huoletti hieman, että mitähän sanoo tämä vähäpuheinen nokinen mies meidän remontista.

Piipun sisuksista hän ei sanonut mitään. Tulkitsin sen hyväksynnäksi, vaikka toki vielä tarkistin asian ihan kysymällä. Kelpasi. Saunarakennuksen interiööristä hän totesi jotain sensuuntaista kuin että "Yllättävän pienellä vaivalla sitä tulee... (muminaa)" ja että "Jotkut maalaavat kaikki lauteetkin ihan mustiksi." Kyllä haluttiin ymmärtää nämä lyhyet lauseet niin, että hyvältä näytti kaikki nokikolarinkin silmään. Ihana tyyppi. Aina hän sitten lähtöään tehdessä vapautuu ja alkaa jutellakin.

Nyt puhuttiin eksoottisista saarista ja jääkiekkoilijoiden sekä formulakuskien tuntipalkoista suhteessa ammatin riskeihin. Todettiin, että aina on riski jos jotain tekee. Kukkahattutädillä ja nuohoojallakin.

Ammattimiehen kanssa ei pitäisi kesken työnteon alkaa yrittää puhella. Kumma ettei sitä muista kun on tilanne päällä, vaan pitää kulkea perässä ja kysellä ja höpötellä. Valokuvatakin. Oli sitten kyseessä nuohooja, tai sähkömies, putkimies tahi metsuri.


Perinteiset ovat nuohoojan työvälineet.

Perjantaina ystävä matkusti virka-aikansa jälkeen mökille tuntikaupalla rautatietä pitkin. Maalla ollaan jo totuttu olemaan yllättyneitä, jos juna sattuu joskus olemaan aikataulussa. On vaan joskus niin vaikea ymmärtää, että miten voi olla VR:llä melkein aina joku probleema. 

Ehkä sitä on tottunut liiaksi täsmällisyyteen, mutta jollain voi oikeastikin olla kiire. Itselläni harvemmin, jos olen maaseudulla. Vaan huolettaa junalla mökille matkustavat ystävät, joista matkanteko saattaa teknisten vikojen vuoksi tuntua liian raskaalta ja sitten ei kohta enää kukaan tule Ryötönperälle junalla perjantaina perässä.

Se on tietenkin hyvä, että nykyaikana on kännykät, niin ei tule lähdettyä turhaan liian aikaisin ajelemaan asemalle vastaan mökille tulijaa vaan matkalainen voi viestittää aikataulumuutoksista väliaikatietoja. Nytkin ystävän juna jo kertaalleen kiri matkalla aikataulueron kiinni, mutta sitten pitikin odottaa puoli tuntia vastaantulevaa junaa. Useamman tovin oli ystävä saanut istua tiiviissä tunnelmassa lattialla vessan vieressä, kun ei muuta tilaa ollut. Yksi vaunuista oli jouduttu jättämään letkasta pois kun ulko-ovi ei mennyt kiinni.

Jos olisi normaalit ovenkahvat eikä sähköherkkiä nappuloita, niin voisi olla helpompaa.

Rimpulatekninen junahko.
Minä olen pienestä asti niin tykännyt mennä asemalle vastaan, kun siinä on se tunnelma. Lapsena kesälomalaisena oikein pukeuduin sitä varten nätisti, mutta nykyään haluan korostaa mökkiläisyyttäni rönttöasulla. Parkkipaikalle on kertynyt jos jonkilaista kaaraa noutamaan tulijoita - etenkin jos on perjantai niin kuin nyt oli, opiskelijat, solttupojat ja mökkivieraat saapuvat - ja heitä odottelevat ihmiset liikuskelevat vähän levottomasti, eikä kellään ole varsinaisesti toisilleen mitään puhuttavaa. Paitsi jos juna on täsmälleen aikataulussa tai tosi paljon myöhässä, niin sitä voi ihmetellä ääneenkin. 

Ennen kuin sitä edes näkyy, alkaa tasoristeyksen puomikellot kilkattaa. Silloin viimeistään hymyilyttää kovasti, mitä tietenkin pitää vähän peitellä ettei luulla idiootiksi.

Pieni osa asemaromantiikasta on kyllä karissut niin sanottujen kiskobussien myötä. Kai niihin tottuu, vaikkei niissä ole edes kunnon veturia. Kyllä kunnon perinteinen raskaasti jyräävä taajamajuna vaan on kaunis. Vähän harmittaa, että perjantaina maalle saapunut ystävä joutui uudenaikaisen rimpulatekniikan uhriksi. Se nyt on varmaan tullut jo selväksi, eikä tämä ole mikään joukkoliikenteen herjauspalsta muutenkaan. 

Minä tykkään junista ja busseista ja toivon, että ne voisivat toimia rauhassa ja kaikkialla tasapuolisesti.

Normaali juna.

Ystävällä - jota myös sisustusguruksi meillä kutsutaan - oli viikonlopuksi lepäämisen ohelle sellainen tehtävä, että loppusilaa kanssamme rantasaunakamarin. Eipä sitten lauantaina paljon muuta tehtykään saunomisen ja maailmanparantamisen lisäksi. Siirreltiin esineitä ja otettiin asetelmiin etäisyyttä ja siirreltiin lisää. 

Nyt kun rannassa tuntuu vihdoinkin aika valmiilta, niin voikin talvipuhteiksi ehkä järjestää Ryötönperän sisustusleirin ja pistää useammankin itse päärakennuksessa rempallaan olevan romuläjänurkan kuntoon ja saattaa kauniit huonekalut ja esineet arvoiseensa sijaintiin ja valaistukseen.

Sen pitää kyllä olla joku pitkä viikonloppu niin, että ulkoiluunkin jää vähän valoisaa aikaa. Voi olla, että sisätilaleiri ei edes saa kannatusta, minkä hyvin ymmärrän. Johan mökissä olisi joka kohta kondiksessa, jos jaksaisi viihtyä sisällä. Vaan onko sillä toisaalta sitten niin väliäkään, kun ei niitä epäkohtia kerran ole koko ajan tuijottamassa. Ja ovatko ne loppujen lopuksi edes niin vaarallisiakaan. Pienet läjät ja epäharmoniset kohdat.

Jos olen ihan rehellinen, niin kunnon suursiivous sekä mökillä että kotona voisi auttaa asiaa jo lähtökohtaisesti. Ainahan siitä voi sisustamisenakin puhua. Muttei sellaiseen ehkä sittenkään voi ystäviä rekrytoida, itse on ihmisen nurkkansa puhdistettava.



Keskusteltiin pitkään ystävän ja miehen kanssa siitä, onko uusi takan muuri oikeasti alaston vaiko ei. Harva jaksaa käyttää aikaansa sellaiseen, mikä on ihan ymmärrettävää. Onko seinä rujonkaunis pelkistetty vaiko yksinkertaisesti tyhjä. Kamalasti tahdoin keksiä siihen installaatiota, koska pelkän pohtimisen lisäksi piti muka jotain saada aikaan. Pieni tekeminen ja kätten jälkien ihailu on niin piristävää kaikinpuolin.

Paitsi jos menee ihan ylilyönniksi jonkun virityksen kanssa. Silloin siitä yrittää kovasti vaan ensin tykätä ja jossain vaiheessa pölyn laskeuduttua on sitten kumminkin hyväksyttävä, että aina ei voi onnistua.

Jännä nähdä, miten käy haravan, joka nyt loppujen lopuksi päätyi viinilasitelineeksi siihen autioon seinään. Ei mitenkään oma idea ollenkaan. Varastettu on. Vaan tarvitseeko sitä aina nyt niin omaperäinen ollakaan, jos pöllitty keksintö osoittautuu hyväksi. Vähän vaativat piikit vielä taivuttelua, että lasit pysyvät siinä luontevasti paikoillaan eivätkä joka tärinästä valahda säpäleiksi lattialle.

Eivät tuota sirpaleet onnea saunarakennuksessa, kun on niitä paljaita jalkapohjia. Harkitsen vielä myönnytystä muovisille viinilaseille, jos löytyy nätit. Periaatteessa niitä jostain syystä vastustan.


Jossain vaiheessa asetelmalauantaita sotkeuduttiin jouluvaloihinkin. Tai sisustusvaloiksi niitäkin kai nykyään kutsutaan. Armoton selvittäminen. Ja hölmöjähän siinä tuli oltua kun viritettiin ne ensin paikoilleen ja sitten todettiin, etteivät kaikki lamput palakaan. Oli jotenkin ankean näköistä, niin pois ne on riisuttava ensi kerralla. Minkä takia niidenkin pitää olla niin kummallisia, mikseivät valonauhat joko pala tai sammu. Miksi pitää olla joku ärsyttävä pieni valoton pätkä turhauttamassa silmää. 

Tuli vähän sellainenkin olo, että ihan kertakaikkisen turhuuden äärellä askaroitiin. Eikä se tunne ehkä ihan tuulesta temmattua ollutkaan, eihän kaikilla ole edes ruokaa. Hävettää. Silti olin tyytyväinen kunnolliseen luotettavaan myrskylyhtyyn, joka pelasti valonauhatilanteen ja pettymyksen. Pienet ovat hyvin ruokitun ihmisen ilot ja niin moni suruista turha.

Jos niitä valoja jää haikailemaan - niin kuin varmaan tässä vielä loppuvuodesta kumminkin tapahtuu - niin sitten pitää ehkä keskittyä paremmin. Mutta hauskaa se nytkin oli, ajatella ja kokeilla vähän syysvalaistusta.


Oltiin varauduttu kertakaikkiseen saderintamaan ja kurapukusäähän koko viikonlopuksi. Niinpä äimistys oli harvinaisen voimallinen perjantaiyönä, kun tajuttiin taivaan kirkastuneen kokonaiseksi tähtikartaksi. 

Vaikka oltiin siihen mennessä jo ehditty suunnitella nukkumaankin menemistä, niin sellainen ajatuskulku piti heti keskeyttää ja raahattiin tuoleja pimeässä pitkin pihaa. Eihän se ensimmäinen kerta Ryötönperällä ole, mutta ensimmäinen kerta kumminkin tänä syksynä kun rivissä niskat kenossa istutaan pimeässä keskellä pihaa.

Lyhtyjä pitää käydä sammuttelemassa yksitellen ja lopulta sisältä talostakin kaikki valot pois, ettei tule sitä tähtisilmää häiritsevää efektiä mistään. Aikamoinen rumba ja ehkä pieni hössötyksin siitä aikaiseksi saatiin, mutta lopulta istuttiin paikoillamme hiljaa.

Sitten vasta alkaa korvakin erottaa luonnonääniä ja mielikuvitus lentää. Tietenkin. Hurjinta se on, jos on yksin, mutta tämän sisustusguruystävän kanssa ollaan jo lapsesta asti lietsottu toisiamme kuulemaan ja näkemään jos minkälaista yliluonnollistakin. Nyt kyllä ajateltiin enimmäkseen eläimiä. Onneksi. Naapuri oli edellispäivänä kertonut parin kilometrin päässä havaitusta karhusta ja omasta taannoisesta susihavainnostaan.

Ja kun kerran metsässä alkoi rapista keskellä yötä, niin eihän se tietenkään mikään ihan tavallinen kanalintu voinut mielestämme olla.


Eilen kotimatkalla vähän jälkikäteen huvitti se, miten arkisesti suhtauduttiin kun lauantaiyönäkin tähtitaivas toistui. Seistiin vaan portailla ja oltiin, että jaahas tuolla syttyi taas yksi. Ja tuolla. Ei erota tänäänkään silmä linnunrataa.

Ehkä se välinpitämättömämpi suhtautuminen johtui siitäkin, että säätilan muutos oli tiedossa koska ystävä oli päivällä käynyt netissä vakoilemassa ennustetta. Hän tuli siitä hienosti ilmoittamaan, ja kun oltiin henkevällä tuulella niin sovittiin vitsikkäästi, että hänen tulevaisuuden kirjansa nimeksi tulee

Ja mustia pilviä ei enää ollut.

Hyvä nimi. Olisi niin kiva jäädä runollisiin tunnelmiin ja vain pohdiskella niitä luonnon äärellä. Vaan on niitä isoja ja pieniä kaupunkiasioita, mitä pitää hoitaa - taas kirjaston lainojen uusimisesta lähtien - että pakko jotenkin ryhdistäytyä hetkeksi. Antaa Ryötönperän levätä projekteista, eikä se varmaan pahaa tee itsellekään, keskittyä arkivastuuasioihinkin taas kunnolla.


torstai 6. syyskuuta 2012

Ajattelin, näin.



Jo ei olisi ollut sovittua torikahvitapaamista kymmeneltä, niin olisin varmaan jäänyt rantaan haaveksimaan eilen aamulla. Hyödynsin yövuoron ja ystävän tapaamisen välisen parituntisen merenrantakävelyllä. Joskus tuollainen aika tulee käytettyä turhaan kaupungilla pyörimiseen. Kyllä oli viisaampaa lähteä veneitä ja vettä katsomaan. Oli niin kaunis aamu, ettei mieleen melkein muita ajankäyttövaihtoehtoja edes juolahtanut.

Vaikka olisi ehkä pitänyt mennä kirjastoon. Tai viivähtää yliopistolla pikkuisen kauemmin kuin vain vessahetkisen. Aina tulee niin ylevä ja akateeminen olo, kun poikkeaa päärakennukseen pissalle. Vessanseinäkirjoituksista voisi tehdä ihan oman reportaasin. Kaikenlaista sitä liikkuu muidenkin ihmisten päissä.

Jostain syystä rantakävely tuntui olevan juuri se mitä tarvitsin. Univelkaisessa mielessä käy raikkaita ajatuksia, haaveita ja kysymyksiä, kun ulkoilee. Ja täydelliseltä tuntuvia vastauksia. Sitä on aina vähän niin kuin pieni maailmankaikkeuden onnellinen koekaniini kun on päässyt työvuoroista pitkälle vapaalle.

(Jos menee suoraan kotiin - niin kuin yleensä - voi tulla tankattua liikaa suklaata väsymykseen ja uuvahdettua kissojen kanssa sohvannurkkaan kirja rinnuksilla. Ei sekään tietenkään ihan huono homma ole, vaikka olo onkin tunkkaisempi.)



Ajattelin saaristolaisihmisiä, jotka tulevat soutuveneellä mantereelle vaikka töihin. Tai kauppaan. Miten romanttista. Ainakin tyynehköllä poutasäällä. Vaikka pidän minä kiehtovana sitäkin mielikuvaa, että syysmyrskyssä sydvesti vinossa ahavoitunut ihminen ponnistelee aallokossa rantaa kohti ostamaan maitoa. Voi olla, että moni saaressa asuva juo kahvinsa mustana. Eivät ole maidonvaahdottimet arkipäivää kallioisten rantojen torpissa.

Vähän harmitti, että mieleen tunki sekin ajatus, että jospa soutuveneet ovatkin ökypaattien jollia. Niillä kuljetetaan veneeseen shamppanjalaatikoita ja mätiä, kaviaariakin. Vaikka ei kai siinäkään sinänsä mitään vikaa ole, jos tykkää kalanmunista. Kyllä järkevämpää on kumminkin omistaa sellainen vene, jolla pääsee edes laituriin. Sitäpaitsi mitä täällä Suomen karikkoisilla vesillä tekee, jos on liian mahtipontinen syväys huviveneessä. Siinähän joutuu harrastamaan merta pelkästään ulkoreiteillä ja jäävät kaikki kivat sisäsaariston idyllit kokematta.

Vaikka mistä sitä tietää, jos itsekin sortuisi johonkin pohjamutia kyntävään massiiviseen veneeseen, mikäli sattuisi voittamaan lotossa. Toivottavasti ostan sitten vanhan maailmaa nähneen yksilön, jonka kyytiin mahtuu paljon ystäviä. Karille joutuminenkaan, tai muut kommellukset, eivät olisi ehkä niin dramaattista kuin niillä miehen kanssa koetuilla purjehdusreissuilla, joilla suhteemme lujuutta alkuvaiheessa testattiin. Niissä riittää kerrottavaa, voin viihdyttää teitä niillä tarinoilla joskus sitten talvella kun ei tapahdu mitään.

Kun alettiin kolme kesää sitten pitää huolta Ryötönperästä, niin veneily on jäänyt. Onneksi se on kimppavene, niin tietää muiden saaneen purjehtia enemmän. Ehkä ihan vähän tuli kaipuu tässä muistellessa.


Ajattelin mattojen pesemistä ja muuta rannoilla vietettävää elämää. Ihmettelin, että onko minulta mennyt Suuren Mattolaiturikeskustelun viimeisin sana ohi, kun luulin ettei rannalla saa enää mäntysuovalla lutrata. Kuinka pitkään olenkaan ollut mattojaan pesevien ihmisten puolesta pahoillani, toisaalta samalla Itämeren takia iloinenkin. Vaikka aika paljon pienempi paha se kai on vähän räsymattojen likaa ja pesuainetta viruttaa mereen kuin esimerkiksi autolauttojen - no - toivottavasti se ei ole totta, että ne laskevat paskavedet viattomaan mereen.

Itse kuulun niihin saamattomiin paljon lupauksia ja sanoja viljeleviin ihmisiin, jotka keväisin vakuuttavat lähipiirille, että tänä vuonna mennään matonpesupaikalle viettämään aikaa ja sitten koti tuoksuu taas hyvälle. Lopulta kun pakkasten tultua lattiat alkavat tuntua liian kylmiltä paljaina, kärrään eteisessä odottaneen mattokasan pesulaan. Onhan sillä tietenkin työllistävä vaikutus, en halua potea asiasta harmistusta sen enempää.

Ajattelin mattolaiturin mukaan nimensä saanutta terassibaaria, jossa en vielä koskaan ole käynyt. Vaikken ehkä olekaan kovin trendikäs, niin kyllä minä mielelläni voisin sen terassilla näyttäytyä. Vähän sellainen fiilis siitä nimittäin tuli, että kannattaa olla huivin ja huulikiillon sävyt kohdallaan, jos menee tyttöporukassa niille tyylikkäille tuoleille kuohuviiniä siemailemaan. Ajattelin, että vieläköhän tänä syksynä ehtisi. Jos tulee se intiaanikesäsyksy, niin kuin eilen lööpeissä luvattiin, niin voi vaikka ehtiäkin. Jos tahtoa vaan riittää, ja intoa lähteä edustukselliseen kohtaamiseen.

Voisihan sitä joskus vähän hienostellakin. Vaikka saattaisihan se olla viihtyisämpää köllötellä ja kikatella kalliolla porukassa ja nautiskella pussipunaviiniä. Ajattelin, että nämä kaksi tapaa viettää aikaa rakkaiden kanssa voisi toki myös yhdistää. Retken Mattolaiturille ja sitten rantakiville. Paitsi, että Milla pelkää lokkeja.


Sitten aloin ajatella merenpintaa ja miten se onkaan ihmisiä jaksanut kiinnostaa. Vuorovesiseuduilla minä sen tavallaan ymmärrän ja itsekin sen vaihtelun haluaisin kokea kunnolla. Vaikka joskus sitten haaveideni Normandiassa. Mutta miksi meillä mittaillaan ja mistä. Mikä on alkupiste? Vähän kyllä alkoi kiinnostaa. Aion ehkä ottaa meriteemaisen kirjastoretken tai nettisurffailuillan tässä lähiaikoina.

Ajattelin pesuvatia - kun tämä merialtaamme sitä vähän noin koko maailmaa ajatellen muistuttaa. Että jos hölskyttää, niin nouseehan se pinta toisaalla. Ja vastarannalla laskee. Jos meillä on vaikka myrskytuulen takia rantavesi kohollaan, niin onko se Ruotsissa sitten alhaalla?

Ajattelin, että olisikohan tätä asiaa valaistu sillä rannikkolaivurikurssilla, jolle osallistumista isävainaan ylpeydeksi ja puolison mieliksi kerran vakavissani mietin. En sitten mennyt, kun oli tullut todettua se aivojen musta piste köysiasioissa. Kamalan noloa olisi ollut siellä kurssilla kun joka ikinen solmu olisi löpsähtänyt auki ja muilla ne olisi hienosti pölkyssä kiinni ja tarvittaessa avattavissa eikä ummessa.


Ajattelin Meripelastuksen vapaaehtoistyötä, josta viime viikolla yhden työkaverinkin kanssa tuli puhuttua. Että miten olisi mahtavaa olla siinä mukana. Saisi tukka putkella korvaamattomana päästellä pitkin merta hädässä olevien venelijöiden tueksi. Siinä hommassa varmaan tarvitaan niitä köysitaitoja. Sitten muistin, että viimeisin vapaaehtoistyöhaaveeni on kumminkin ollut se lintujen rengastus. Pitää ottaa selvää, tehdäänkö sitä saaristossakin. Vaiko suorastaan nimenomaan siellä.

Muistin, miten kerran itsekin soitin Meripelastukseen enkä edes osannut kertoa koordinaatteja. On puute myös navigointitaidoissa, vaikka kaikki kivet osaan kyllä kartasta bongata jo monta merimailia liian aikaisin niin, että luoviminen on lähes mahdotonta jos minä olen kartanlukijana. Tilanne laukesi onnistuneesti ennen kuin ehtivät paikalle. Toisin kuin silloin kun Rannikovartiosto tuli hätiin meitä auttamaan ja minä ihailin tähtikirkasta elokuun yötä leveällä vartioveneen peräkannella vaarallinen iso armeijakoira kyljessäni. Ihailtiin myös hienoa veneen jättämää vanaa.

Ajattelin, että mitä siitäkään tulisi jos ei olisi ihmisiä pelastamassa lajitovereita merellisistä hädistä.


Ajattelin niitä reippaita urheilujuoksevia ihmisiä, jotka pinkoivat ohitseni ihanassa aamun valossa. Että asuvatkohan he jotenkin lähellä siinä. Hetken meinasin olla kateellinenkin. Mutta sitten jäin miettimään, että miten sitä kumminkin arjessa saattaa unohtaa arvostaa omaa jokapäiväistä ympäristöään. 

Että voihan se olla hyväkin asua ilman merinäköalaa, rivitalo takapihalla. Sen sijaan, että joka aamu silmäilisi ulapan tunnelmaa. Voisihan se lokkien kirkuna ja ruotsinalaivojen sumutorvet alkaa ärsyttääkin. Ja tulisi liikuntapaineita, kun naapuri sykemittarin kanssa lähtisi lenkille ja itse vaan laskisin kolikoita, että saisin kivijalkaleipomosta suklaacroisantteja aamupalaksi. 

Ajattelin, että kyllä ihan tykkään siitä että merenrantavierailu tuntuu aina luksukselta. Useammin vaan pitäisi siitäkin nauttia.


Ajattelin niin paljon, että on hyvä ettei kenenkään tarvitse niitä aivoituksia kuunnella. Lukiessa voi hypätä tylsät kohdat yli. Pistin näitä ylös, etten itse unohda. Joskus yövuorojen jälkeiset helmiajatukset unohtuvat.

Tässä ajattelin, että parempi on juosta hiekkatiellä.


Tässä ajattelin sitä mustavalkoista kuvaa, jossa lapsena istun pollevana hylkeen selässä.