Unta ja totta

Näin toissa yönä unta, että oli kylässä joku puutarhaihminen. Ilmeisesti uusi kaveri, ei nimittäin ollut mikään vanhakaan tuttavuus. Yhtään en tuntenut häntä, vaikka herättyänikin koitin kovasti miettiä. No, joka tapauksessa hänellä oli pihamaallaan unikkopula kuulemma. Minä muistin siinä keskustellessamme, että herranjestas, meillähän on kesän kukintojen jäljiltä niitä unikonsiemeniä vaikka kuinka paljon. Että kyllä niitä joutaa muillekin jaeltavaksi. 

Jos vaan huolii lohenpunaisten unikkojen siemeniä. Aika ällö väri.

Kukahan se tyyppi oli. Joku shamaani Lapista varmaan tulkitsisi, että se oli minun itseni viisaampi vanha sielunosa, joka tuli uneen esiintymään. Muistuttamaan niistä koristeeksi keräämistäni unikon siemenkodista. Että johonkin ne pitäisi vissiin järkevämmin tallettaa talveksi ja viljellä sitten keväällä.

Kerran yksi Lena Malmöstä otti meiltä niitä mukaansa, mutta ei se ollut Lenakaan, joka unessa kävi. Lenalla on paljon unikoita, mutta juuri se lohenpunainen kuulemma uupui valikoimasta. Pitäisi ihan ensi vuonna matkustaa katsomaan hänenkin puutarhaansa.

Joskus voi unessa ehkä nähdä ennaltakin jonkun uuden ihmisen. Yhden kerran teininä minulle kävi niin, mutta en kyllä sen(kään) seurauksena mitenkään höyrähtänyt. Vaikka tykkään kyllä tyttökavereiden kanssa mässäillä yliluonnollishenkisillä asioilla, mutta ei sellainen arjen toiminnassani näy. Puutarhaihminen viime yönä oli tietenkin vaan mielikuvituksen tuotantoa. Olen viime päivinä ajatellut pihaa aika vähän. Enemmän pitäisi, koska kohta alkaa todelliset syyshommat. Unikkonainen muistutti niistä.

Olen enimmäkseen varautunut näihin sadepäiviin, ja tokihan se kannatti kun nyt on kodikasta pitää syyssäätä täällä sisällä. Sain esimerkiksi tilpehöörihyllyn keittiöön paikalleen. Kyllä se meinasi "unohtua" autoon ja päätyä mökille varastoon, mutta minä kannoin hyllyn takapaksista portaille niin eihän se siihenkään voinut jäädä.

Hyllyjä vastaan ei puolisollakaan ole mitään, mutta koukerot ja krumeluurit - niistä meillä keskustellaan. Mielestäni ei kaiken tarvitse olla pelkistettyä, etenkään jos kapistus on vanha.

Hylly lienee alunperin tarkoitettu asialliseen käyttöön lautasille. Yritettiin ottaa se ihan tosissamme siihen hommaan nytkin, mutta eivät ne tassit siihen asettuneet silmää miellyttävällä tavalla. Sain siis yhden asetelmapaikan lisää. Kuinkahan vanha hyllyni edes on. Ainakin yhtä vanha kuin minä, koska en muista sellaistakaan aikaa, jolloin se ei olisi jonkun kodin seinässä ollut. 

Isoäiti piti siinä maustepurkkejansa ja äiti pähkinärusinasekoitusta keramiikkakipoissa. Minä en kyllä laita esille mitään syötävää pölyyntymään, paitsi jos löytyy tosi kauniita karkkeja. Esimerkiksi jouluna sitten.

Oli aikamoinen kiusaus pistää esille taaskin enimmäkseen kirjoja. Onneksi olen huolissani seinän ja ruuvien kestävyydestä, niin syntyi kevyttä tunnelmaa pikkuastioilla. Niitähän riittää. Voi olla, että lisään asetelmaan kumminkin vielä ranskan ja italian verbikielioppikirjat, kun näyttävät niin eksoottisilta. Ja voivat vieraat sitten kuvitella, että minä iltaisin kyökin nojatuolissani opiskelen kieliä. Vaikka tosiasiassa lueskentelen viihdettä.

Paitsi, että Markus Nummen Karkkipäivä - joka nyt on lukuvaiheessa - meinasi ensin ahdistaa niin paljon, että kesken melkein jäi. Ei ole ihan kevyttä. Läpäisin kuitenkin alun henkilöesittelyt kärsivällisesti ja nytpä se on vallankin kiinnostavaa luettavaa kun näiden tyyppien elämät risteilevät keskenään, tutustuvat toisiinsa ja sekoilevat inhimillisellä tavalla. Kiva kun on taas hyvä kirja käsissä.

Meillä on myös aika monta Berlitzin matkaopaskirjaa. Ne olisivat sopivan pieniä keittiön hyllyyn ja sitten voisi nojatuolimatkailla iltapuhteikseen. Vieläkään ei ole tullut mitään isompaa kaukokaipuuta, vaikka moni ystävä on matkustellut juuri nyt. En jaksanut tänä viikonloppuna ajella edes mökille, vaikka olisi ollut aikaa. 

Olen velttouteni äärellä vedonnut puolikuntoisuuteen. Aina toisissa ihmisissä ärsyttää, kun rutistaan siitä miten flunssa jää päälle ja on voipunut olo. Mutta heti kun itse vähän potee, niin sehän on ihan toinen juttu ja saa rötväillä oikein luvan kanssa.

Ihan on jäsenet kipeinä nojatuolissa istumisesta. Lauantaina yllätin itseni kuuntelemalla pitkästä aikaa musiikkia. Yleensä aika monet jollotukset käyvät hermoille, mutta joskus sattuu olemaan musiikkilyyrinen mielentila ja kannattikin googlailla, koska oli mennyt ohi Heikki Salon Riekot -biisi. Miten hieno kertosäe ja muutenkin sanat, joista sai selvää. Aika moni rokkitähti sössötää niin taiteellisesti, että sanoma jää arvoitukseksi. Monta kertaa kuuntelin Riekkoja ja yritin oppia ja kähistä mukana. Onneksi ei ollut yleisöä. Pelkkään soitantaan en juuri koskaan jaksa keskittyä, pitää olla ne sanat:

Jäivät Juicen riekot hyiseen pakastimen pimeään.

Ne lentää siellä muistamatta linnunnimeään.
Ne lentää avaruuden halki jäätä harteillaan
ja raahaa säkeenriekaleita keltanokassaan.
Ne sokeana kirkuu, etsii säkeensitojaa,
joka voisi puolivalmiit laulut ehjäks kirjoittaa.
Ne lentää ikuisuuden, ohi sadan kylmän kuun,

kunnes pesän tekee oksaan Unohduksen Satupuun.

Itse lisäsin isot kirjaimet, pisteet ja pilkut. Tekisi mieli vielä oikein alleviivata muutama kohta, mutta se olisi kyllä jo toisten holhousta. Itse pitää lempikohdat löytää, ja varmaan on niitäkin jotka eivät edes tykkää Heikki Salosta. Minä olen simppelien tekstien ystävä. Turhat koukerot, ne voi tosiaan jättää vanhoihin tavaroihin.

Hän on täysin irrallaan asiayhteydestä, mutta kivan värinen.

Sattui siinä Riekko-kohtaukseni aikana soittamaan tämä ystävä, jonka kanssa vouhotetaan siitä miten ihmiset menehdyttyään saisivat kummitella pikkuisen enemmän. Tai ainakin lähettää joitakin merkkejä. Ollaan kaverin kanssa vähän niin kuin vertaisryhmää. Sovittiin, että Riekot on ehkä merkki koska siinä lauletaan Juicen muistolle ja minulla on isän ja yhden kaverin kuolinilmoitukset nimenomaan Juicen runokirjan välissä. Muut olen tällännyt perinteisesti Raamatun sisälle.

Ei ole perheraamattua, niin pölyyntynyt rippikappale on saanut kelvata.

Kyllä ihminen on hölmö ja hupaisa. Mutta sehän tässä juuri hauskaa onkin.

Sovittiin myös, että kaveri hankkii nyt ne vaaleanpunaiset saappaat niin päästään aloittamaan se kauan suunniteltu sunnuntaikävelyharrastus. Voidaan sitten sateessa ihan rauhassa messuta henkimaailman merkeistä tai niiden puutteesta, eikä muu lähipiiri kärsi kohtuuttomasti. 

Se siitä, sanottakoon nyt että ajattelen myös aika paljon vaahteranlehtiä ja omenoita. Ei ole ollenkaan koko ajan yliluonnolliset mielessä, nyt vaan sattui vähän tulemaan sellainen teema. Pyykkiäkin ajattelen ja pesen ihan normaalisti.

Laitoin taannoin Huili-lehteen ihan lukijakysymyksenkin vaahterasta ja nyt tuli vastaus uuden numeron sivulla 62. Että kaikkein järkevintä olisi haravoimisen jälkeen toimittaa lehdet jäteasemalle. Siis täällä kaupunkioloissa. Sellainen vaatisi meikäläiseltä kyllä poikkeuksellista aikaansaapuutta. Toisaalta, on sinne kyllä muutakin vietävää niin voisihan sitä tänä vuonna vaikka repäistä.

Vielä on tovi aikaa miettiä, kun vasta ensimmäiset lehdet ovat liiskautumassa maahan.

(Huili on muuten siitä hyvä ekologisten ihmisten lehti, että siinä ei vaahdota tai moralisoida. Minäkin pystyn sitä lukemaan, vaikken ole yhtään ekohippi.)

Omenavuoreenkin on tullut tavallaan ratkaisu, kun olen tehnyt ystäväpiirissä vähän gallupia. Aika moni kuulemma söisi hilloa, jos sitä tekisin. Se varmaan tarkoittaa, että kaverit syövät myös puuroa. Kyllä aina vähän kadehdin sellaisia ihmisiä. Aika ajoin luulen itsekin muuttuneeni puuroihmiseksi ja hankin suurimoita ja hiutaleita. Joka kerta pitää pettyä, kun itsensä löytää säännönmukaisesti mössöttämässä juustovoileipiä. 

On se hyväksyttävä, mutta nyt eivät kaikki omenat sentään mene hukkaan jos teen tästä päivästä hillonkeittomaanantain. Vielä ehtii. Ja tulee kotiin hyvä tuoksu.

Tiimari on jälleen parantanut lyhtykynttiläkaipuuni. Miten se voi ollakaan mahdollista, että aika surkeat ovat isojenkin markettien kynttilävalikoimat. Lyhtyihin myydään niitä kummallisuuksia, joissa on muovinen kuppi ympärillä. Punaisia ja valkoisia. Rumia! Tosin hätätilanteessa toimivat niinkin, että ottaa vaan sen muovikipon pois, kynttilä pärjää ihan hyvin ilman sitäkin. 

Aina ei ehdi Tiimariin. Silläpä täydensin varastot kertaheitolla kunnolla.

Mielestäni siinä muovikippolyhtykynttilässä ei ole mitään logiikkaa. Kun eihän liekki lyhdyssä enää tarvitse mitään ekstratuulensuojaakaan. 

Yleensä alan himoita ympärilleni värejä vasta kun luonto näyttää mustavalkoiselta. Nyt värien hamstraaminen on vähän etuajassa. Huomasin senkin Tiimarissa.

Viikon päästä on jo lokakuu. Aika kuluu nopeasti.