sunnuntai 24. elokuuta 2014

Ja taas ihmetellään


Ihan tekee mieli sanoa että huhhuh. Niin on takana vaiherikas ja monipuolinen viikko. Minä en lakkaa ihmettelemästä niitä kaupunkilaisia ihmisiä, jotka elävät aina tällä tavalla kuin minä nyt. Ilmeisesti minua palvelee paremmin oma elämäntapani karata maalle tai linnottautua kotinojatuoliin puhelin äänettömällä, aina kun siihen on tilaisuus. Muuten olisin kaikkea muuta kuin sees. 

Vaikka on tämä ollut enimmäkseen hauskaa, rakentaa työpäivien ja -öiden ympärille ihmisten tapaamisia, jopa tänään piipahdin pikaisesti Kalliossa kahveella - mikä on ennenkuulumatonta normaalisunnuntaisin, jolloin pidän tärkeämpänä olla kotona hiljaa ja käydä miehen kanssa saunassa vaan. Toljottaa töllöstä yhdentekeviä ohjelmia.

Tällä viikolla maanantai oli ainoa päivä, kun en nähnyt ketään kotiväen lisäksi. Mutta sitä ei lasketa, koska minulla oli pesukonekriisi. Ihan voin arvata, etteivät meikäläisen kotikommellukset ole lukijoiden tai muidenkaan kiinnostuksen top 10 -listalla, mutta onhan se tänne kumminkin kirjattava ylös. Että siis oikein hartaana pidin pyykki- ja siivouspäivää. Siis maanantaina. Koko homma katkesi siihen kun seisoin jakkaralla eteisessä yrittämässä kattolampun vaihtoa. Niille sijoilleni kuulin piippauksen kellarista, ja luulin että olin laittanut pesukoneen päälle vesihana kiinni. Kirosin itseäni vähän, mutta vain vähän.

Mutta siellä olikin pyykkikoneella toisenlainen tilanne päällä, ja kun lopulta sain luukun auki, holautin koko vesimäärän lattialle. Ja sehän on laminaattia. Ei viemäriä, niin kuin fiksumpien ihmisten kodinhoitotiloissa on, ja laattalattiatkin muilla on. Kyllä siinä vähän kodin siivous- ja dekoreerausinto lässähti. Energia meni kuivaamiseen. Olin voipunut ja häiriköin miehenkin työpäivää sekavilla tekstiviesteillä. Mutta siitä selvittiin ja muutaman pikkufiksailun jälkeen kone toimii ihmeesti taas.

Eli tavallaan sain tyydytystä kun itse sen "korjasin". Kuivausrumpuun korjailuni eivät auttaneet koskaan, olen sijoittanut pyykkitelineeseen.

Yövuorossa en pelännyt ukkosta, koska olin kivikaupungissa.
Ja koska vastasin työmaan turvallisuudesta.
Silloin ollaan tasapainossa. Aina.

Almanakkojaan kaikenlaisilla riennoilla viikosta ja kuukaudesta toiseen täyttävien ihmisten lisäksi minä en lakkaa ihmettelemästä kodinkoneiden lyhytikäisyyttä enkä myöskään sitä, että pitäisi olla insinööritaidot, jos niitä haluaisi itse pitää huollettuna koko ajan. Mitkä ovat jotkut hemmetin hiilipalat?! Sellaisetkin pitäisi joskus kuulemma pesukoneisiin vaihtaa. Onkohan kuivausrummuissa sama juttu? Mistä minä nyt sellaisia hiilihommeleita löydän ja asettelen, kysyn vaan.

Minua myös ärsyttää - nyt kun olen vauhtiin päässyt - kahvikoneeni, josta tursuaa vettä kaikkialta muualta saumoista, paitsi siitä mistä kahvin pitäisi eteerisesti pöristen lorista mukiin. Olen jo pari vuotta keittänyt mutterikahvia, koska en vaan ole saanut roudattua keitintäni maahantuojan huoltoon. Myös tämä tietokoneeni alkoi tällä viikolla hurista ja ylikuumentua. Sentään auttoi, kun suljin sen kokonaan ja annoin levätä.

Puhumattakaan puhelimesta. Sekin vetelee viimeisiään. Joudunko minä nyt siirtymään älypuhelinaikaan. Entä jos sitten keksin liittyä instagrammiin enkä koskaan enää ota oikeita valokuvia. Entä jos roikun sitten koko ajan netissä? Meneekö hermot kun ei ole oikeita näppäimiä puhelimessa, kirjoitanko enää ikinä kivoja tekstiviestejä kun hipaisunäppäimistö tuntuu ärsyttävältä jo ajatuksenakin.

Tällä viikolla tunsin itseni maailman ainoaksi juntiksi kun kannoin pokkarikameraa mukana ja otin sillä kuvia, kun muut vaan räpsivät menemään älypuhelimillaan. Kun minä äsken vasta siirsin loppuviikon kuvat koneelle, niin oli siinä jotain kivaa tunnelmaa niitä rauhassa katsella. Vaikkei nyt kyllä mitään maailmanluokan klassikko-otoksia ollutkaan. Meriretkellä oltiin työkavereiden kanssa perjantaina:


En minä kyllä lakkaa ihmettelemästä noita jätti-isoja autolauttojakaan. Että miten ne pystyvät pyörimään pikkuisissa satama-altaissa. Joka kerta kun edes sataman liepeillä käyn, niin tätä pohdin. Kyllä kai tekniset ihmiset ymmärtävät, ettei siinä ole kyse mistään ydinfysiikasta vaan kippareiden peruutus- ja koneenkäyttötaidoista.

Mutta oli kiva käydä pitkästä aikaa edes vähän vesillä. Vaikka kyllä se kaikki kieltolakitarinointi meni ohi, kun pälätettiin työkavereiden kanssa niin antoisasti. Oli siis sellainen historia-aiheinen virkistysmeriretki. Mutta meidän seurueen historiaosuus koski lähinnä omien sattumustemme muistelointia, ja tuli siinä vatsalihaksille sopivaa harjoitusta ja kyynelkanavat nauraessa puhdistettua. Kyllä joku taisi haikeudestakin tirauttaa, kun vietettiin virkistyksen lisäksi läksiäisiä.

Entinen työkaverimme poseerasi mm. lahjatähtikalsarit päässä, joten vakavan arvokkaaksi iltaamme ei voi luonnehtia ja hyvä niin. Me otettiin tyttöjen kanssa vessassa huulet törröllään -selfieitä ja lähetettiin niitä poissaoleville ystäville ihan liukuhihnana. Että voi aikuisia ihmisiä lapsettaa, sitä minä en onneksi ihmettele ollenkaan. Pidän sitä normaalina ja täysin terveenä, ja enemmänkin ihmettelen liian asiallisia ihmisiä. 

Kyllä olisi tylsää aina istua selkä suorana ja suu viivana. On enemmän muisteltavaa, jos hulluttelee edes joskus. Onni on loistavat työkaverit. Hyvä, ettei verivaloja tehty yöllä meillä jatkoilla. Ei se kaukana ollut.


Olen puhunut ja ajatellut tällä viikolla niin paljon, että en ole oikein ihan varma kaikesta että mikä on ollut oikea keskustelu ja mikä unta. Ehkä kuvaavaa on se, että en ole edes busseissa lukenut kirjaa vaan fundeerannut kaikenlaista. Ihan turhaa painoa on siis ollut olkalaukussa kun olen dekkaria raahannut muassani. Minä tarvitsisin jonkin sievän repun. En sellaista sporttirenksureppua - niitä meillä on - vaan sellaisen, jolla voisin välillä korvata rakkaimman olkalaukkuni. Niin sitten ei haittaisi vaikka olisi koko kirjasto mukana.

Vakiolaukku on kyllä siitä kiva, että sieltä löytyy aina kaikenlaista. Toisaalta esimerkiksi huulirasvoja se tuntuu syövän ihan huvikseen, ja nenäliinoja. Niitä saa aina etsiskellä.

Perjantaina löysin sivutaskusta Apulaisen tekemän lasinalusen, jota ylpeänä terassiravintolassa käytin. Ei muuten tarttunut samalla tavalla lasin pohjaan kuin ne baarin omat pahvialuset. Olisi hyvä markkinarako alkaa virkata kapakoiden imagoihin sopivia lasinalusia, joita asiakkaat voisivat halutessaan lunastaa tiskiltä. Kerää koko sarja -tyylisesti.

Jos minä joskus vielä vaihdan alaa, niin tuossahan se olisi hyvä liikeidea. Jos nyt alkaisin harjoitella lankakäsitöiden taitoja, niin sapattivapaan koittaessa joskus hamassa puolivälissä matkalla eläkeikää minulla voisi olla jo käsillä hyväkin määrä alusia. Pistetään harkintaan.


Kävin tällä viikolla morjenstamassa myös ystävää ja nuorisoa. Otin puolivuotiaan kanssa yhteiskuvia vankikarkurihengessä, sillä hänellä oli aiheeseen sopiva vaate päällä. Raitapuvussaan näytti ihan aidosti vähän sarjakuvien kriminaalilta ja kun vielä pokkarikamerani antoi suurta aihetta ihmetykseen, niin kaikissa yhteiskuvissamme hänen ilmeensä on avoimen ihmettelevän vakava. 

Paitsi ehkä siinä kuvassa, johon saimme mukaan myös osan varpaista.

Minä en nyt tänne laita niitä naamakuvia, ettette saa sellaista käsitystä että minä se vaan vapaa-ajallani kuljen säikyttelemässä lapsia. Kyllä me ihan pussailtiin ja naurettiinkin. Tukkahaituvien silittelystäkin hän pitää. Joukossa on kahdeksan pitkähköä hiusta, oli äitinsä laskenut ja koitin silittää varovasti ettei vahingossakaan laskisi määrä seitsemään tahi kuuteen. 

Suunnittelin jo pinni- ja poninhäntäkampauksia orastavaan takatukkaan. Kyllä on ihminen suloinen pienenä. Ja itse asiassa moni vielä ihan isonakin. Jopa aikuisena. Se hyvä puolihan tällaisissa ultrasosiaalisissa viikoissa on, että muistaa taas miten onnekas sitä onkaan kun on saanut elämäänsä aika paljon ihania ihmisiä. Ja sitten tuleekin se huoli niistä, joilla ei tällaista onnea ole. Mahtaakohan minulla olla joku yksinäinen ystävä, jolle muistan soittaa liian harvoin. Pitääkin käydä puhelinluettelo ja osoitekirja läpi.

Pienet ovat ihmislapsen käpälät.

Puutarha-asioista olen saanut rauhoittavaa ajateltavaa aina välillä. Tänään keräsin kotipihasta muutaman maahan pudonneen omenan. Iltapuhteiksi voisin toki keitellä pienen purkillisen hilloa. Siihen varmaan nuo hieman raaoilta tuntuvat yksilöt voisivat sopia. Saattaisi löytyä kyllä piirakkapohjamateriaalitkin, mutta sitten pitäisi kyllä hakea vanilijakastiketta tai kermaa vaahtoa varten. 

Vaikka minulla oli pihassa saappaat ja hanskat ja kaikki, niin silti vähän taas punkkiasiat huoletti.

Minä en lakkaa ihmettelemästä edelleenkään sen ötökän funktiota ekosysteemissä. Ja enkä kyllä sitäkään, että miksei ihmisille ole keksitty niitä punkinestopantoja ja -lääkkeitä. Kuulin tällä viikolla, että koirille on jo sellainen suun kautta annettava myrkky. Onkohan sekään ihan turvallista. Vaikka meikäläisen elintavoilla elimistöön menee kyllä kaikenlaista myrkkyä jo muutenkin, niin miksei sitä pari punkkinappia - siis sitten kun ne on keksitty ihmisillekin - voisi ottaa.

Mielenterveysmomentti - jonka pihamaalla pyllistely tuo - varmastikin kompensoisi sen myrkyn. Nyt lähinnä hermostuttaa ja kutittaa ajatuskin, ja pihan syksyparturointi ja siivoaminen jää varmaan odottamaan siihen, että on ollut ensimmäiset pakkaset.

Toivon toki, että siihen on vielä aikaa. Paljon.


Säähän liittyen en muuten ole ollenkaan lakannut ihmettelemästä, että miten VOI olla tuo jatkuvien ukkosten sarja. Mielestäni kuuma ilmarintama on jo väistynyt kylmän tieltä. Että mistä niin kuin keksii taivas aina vaan alkaa salamoida, ja yleensä tietenkin nukkumaanmenoaikaan.

Vaikka kyllä tällä viikolla sain iltapäiväsätkyjäkin kotona jyrinästä - joka oli ihan päällä - ja taas piti miehelle laittaa niitä sekavia tekstiviestejä töihin, vaikka oikeasti olisi pitänyt jo pistää töppöstä toisen eteen ja lähteä yövuoroon. On se kumma, että joka eriskummallinen arjen nipsauskin pitää raportoida. Mutta en minä sentään sosiaaliseen mediaan koko ajan jaa jokaista ruoka-annostani tai kadunkulmaa. 

Jotkut tekevät niin. Olen viime aikoina useidenkin ystävien kanssa käynyt tästä keskusteluja. Onko nyt niin, että olemme menossa sellaisen todellisuuden suuntaan, että kokemasi asia ei ole totta jos sitä et ole salamana jakanut puolelle maailmalle? Eihän tämä meikäläisen blogiraportointi tavallaan siitä kyllä kauas heitä, vaikka kyllä se pesukonekriisi ihan todelliselta tuntui vaikken siitä facebookiin risuaitojen kanssa heti kertomassa ollutkaan. #laundry #watercrisis #floorruined - ja sitä rataa. 

Hmm - ehkä vielä alankin kertoa kaiken. #cheesesandwich olisi kylläkin yleisin ateriaraporttini. Mahdollisesti sitten älypuhelimen aikaan siirryttyäni. No joo, kaikella rakkaudella armaat häshtägihmiset, ihmettelen vaan. Hymiö.


On nyt vähän rönsyilevää tämä ajatuksenjuoksuni. Vaan kun nyt tuli kerrankin otettua melkein kokonaisukuva kotipihamme suuromenapuusta (yllä), niin samantien voin ihmetellä sitäkin että miksei meidän ja naapureiden omppupuihin ole tullut niitä helsinkiläisiä vaivaavia kehrääjätoukkaperhosia. Eivtä olleet harsossa keväällä meidän puut, ja nyt tulee taas paljon omenoita. Sekä valkeita kuulaita, että tuon vanhuksen punaisia.

Joskus vielä minä huollan/huollatan Hänet. Mutta jos Hän tekee ihan yläoksille asti - niin ylös etten yllä keruuhärpäkkeelläni - hienoja omppuja, niin miksi toisaalta pitäisi parturoida. Siellä on monen metrin korkeudessa lintujen omenat, ja alempana meidän. Eikö se ole ihan hyvä jako. Minusta on. Ja mitkä oksat sitten muka raaskisin leikkauttaa. Mietin sitä ensi keväänä ehkä - EHKÄ - sitten. 

Tällä viikolla työvuoroja laskeskellessani tajusin taas, että kohtahan tässä voi jo alkaa kevättä odotella. On se ihminen hullu. Oikeasti kylläkin mietin, että olisikohan varaa ottaa vähän palkatonta jotta saisi kunnollisen joulukaamosloman mökillä.

Niin - Ryötönperän puutarhaakin olen miettinyt, älkää kysykö missä välissä. Yhtäkkiä nimittäin keksin, että voisin sen yhden horsmaosan, tunnelmointiportaitani vastapäätä, kaivellakin juurakkoineen ylös ja istuttaa siihen vaikka syyshortensiaa. Jos edes siinä kukkisi valkoisuus syyspäivinä, ja jos rinnalle saisin jotain sinistä kukkaa - ei olisi pihapiirissä niin lakastunutta näihin aikoihin. Tuli vähän niin kuin ahaaelämys.

Varmaan se johtui kotipihan hortensiasta. Vastahan minä heitin yhden viime vuotisen kuivettuneen kukkaoksan sisältä pois. Pitää ottaa talteen seuraava. Nyt minulla on taas vain kaupan neilikoita vaasissa keittiössä.

Tai no, vaasissa ja vaasissa. Pastakastikepurkki se on. Oikein jäin ihmettelemään kun selasin Ikean luetteloa, että siellä myyvät vastaavia "vaaseja". Niissä on kuulemma vanhojen maitopullojen henkeä ja siitä pitäisi ihan maksaakin. Minusta on ihan hyvä pitää kansantaloutta yllä jos on varaa kuluttaa, mutta jossain se raja menee. Ostakaa pastakastike, syökää se ja säilyttäkää pullo kukkavaasiksi. Sori vaan, Ikea. Ja kun säilyttää korkinkin, niin pullon voipi vielä käyttää vaikka säilömiseen.


Pahoittelut nyt tästä kaikesta ihmetyksestä. Jonnekin piti mietelmät taas purkaa, häshtäg kaikenkarvaiset ajatukseni. (Tästä risuaitahommasta on nyt tullut vähän sisäpiirin vitsi ja lupaan, että en tämän jälkeen sitä täällä viljele. Reklamoikaa sitten, jos sorrun siihen!)

Toivon että saan kirjoittaa seuraavan raporttini retkeltä! Jos ei tule tuhkapilvi tai nuhakuume, niin kaiken järjen mukaan olen viikon päästä vieraillut mm. täällä. Jälkimmäinen ei tosin ole minua ennenkään reissaamasta estänyt. Viimeksi kun kävin lentokoneella ulkomailla, menin Albaniaan naama poskiontelotulehduksesta turvoksissa, mutta mieli kirkkaana.

Ehkä teistä moni ei vielä tuntenut minua silloin, raportin toki tein.

Hyvää ensi viikkoa, ystävät! Älkää olko hektisiä, paitsi sopivasti.


sunnuntai 17. elokuuta 2014

Hämärää odotellessa



Ai että minä tykkään aamuista mökillä. Tykkään minä päivistä, illoista ja öistäkin, mutta aamuissa on sitä jotain. Vaikka kiukuttelenkin päärakennuksen pimeydestä, niin aamuhämärä on kiva. Pakko se on ollut ihmisen sopeutua. Kun ei tulvi valo tupaan, niin se ei tulvi. Vain makuuhuoneisiin tulvii, mikä tietenkin takaa sen, että minun tulee herättyä aikaisin. Siis jos en ole soittanut yötä myöten huuliharppua. Tänä viikonloppuna jäi miesväen onneksi koskematta koko bluesharppusarjaan.

Eilen aamulla minä ehdin mutterikahvihetkeni jälkeen oikein kunnolla jo pihamaallekin tunnelmoimaan, ennen kuin muut heräsivät. Olin keittänyt tavallista kahvia miehille termokseen valmiiksi, niin tiesin aamurauhani jatkuvan senkin takia mukavan kauan. Ei tullut kukaan vaatimaan kofeiinia. Vähän liian pitkäksi kasvanut nurmikko oli ihan kasteessa, ja sitä piti tietenkin tallentaa kameraan. Olivat farkunpolvet aivan märkinä jo ennen kymmentä. Konttasin omalla maalla, oli siinä tietty vapauden tunne. Laskin, että aurinko alkoi paistella niin lämpimästi, että kyllä kuivuu housu hyvin puoleenpäivään mennessä. Niin kuin kuivuikin.

Nurmikko jäi leikkaamatta, mutta muistin kuitenkin sen, miten oli viime vuonna vähän tuskallista Sisustusgurun haravoida lehtiä kun oli pöheä heinikko. Eli lupasin vähän itselleni, että syyskuussa suoritan tämän vuoden viimeisen ruohon ajon, jotta käy talveen asettuminen sitten kivuttomammin silläkin saralla.

On tiedossa kaikenlaista, niin tosiaan Ryötönperän elokuu oli nyt tältä vuodelta tässä. En ole nyt eritellyt, että miltä se tuntuu. Ei sitä aina jaksa analysoida. Ihan vaikuttaa olevan levollinen mieli.


Tänään mietin ääneen ennen kotiin lähtöä, että mihinkähän aikaan sitten tulee pimeää kun seuraavan kerran olen mökillä. Lyhtyasioita ajatellen siis. Viimeksi pari viikkoa sitten oli vielä niin valoisat illat, etten jaksanut  valvoa toimintatarmoisena siihen asti, että olisin sytyttänyt kasvihuoneeseen lyhdyt ja ihastella. Tänä viikonloppuna laitoin sinne molempina iltoina jo tulet, mutta oli pimeän tullen jo sen verran myöhä, ettei energia kanavoitunut sen valokuvaamiseen saakka.

Oli aina jo niin nälkä ja ruoka valmiina kun tulin omasta saunavuorostani pois, että ei siinä ehtinyt muka kuvaamaan, vaikka ihailemaan ehtikin.

Eli ehkä sitten ensi kerralla on hämärä jo sellaiseen kellonaikaan, että minä saan teillekin esiteltyä sen, miten herranjestas kaunis on suorastaan lasipaviljonkini, kun sen sisällä palaa lyhtykynttilä tahi pari. Viime yönä kun nousin kolmen aikaan vessa-asioille, niin oli niin salaperäisen ja taianomaisen näköinen minun kasvihuoneeni, kun siellä vielä myrskylyhty valaisi. Ja samaan aikaan näytti siltä, että sen on aina kuulunut olla niin. Hyvä, että heräsin.

Ihan voin rehellisesti sanoen väittää, että en ole ikinä odottanut saati toivonut hämäriä ja pimeitä vuodenaikoja tulevaksi - olen oikein ahdistuksella niihin suhtautunut - mutta nyt minulla on niihinkin toistaiseksi uusi suhde. Jokaisen kaamosoireista ja haikeudesta kärsivän pitäisi siis saada edes pieni kasvihuone. Lakialoite tästä on tehtävä. Jokaiseen ruokakuntaan kasvihuone ja lyhennetyt työviikot loka-helmikuuksi!


Vaikka olikin klapihommia, ja vaikka olin suunnitellut tekeväni myös puutarhatöitä, niin heti yrttimaan kitkemisen jälkeen veri alkoi vetää taas kasvihuoneen suuntaan. Sain hyvän tekosyyn ajautua sinne hengailemaan, kun ripustelin muutamia hyötykasvien oksia verhokiskoon. Niinkään niistä ei tule olemaan ravitsemuksellista iloa talvella, mutta silmäniloa kyllä - toivon. Ajatella, miten mukava muisto kesästä on kun pilkkihaalarit päällä istahtaa hehkuviinin kanssa lasimajalle ja näkee vähän iisoppia, laventelia ja suopursuakin siellä roikkumassa.

Kangasajuruohostakin raaskin leikata muutaman varren, vaikka hän vasta tontille kotiutuukin. Se näyttääkin menevän tosi hyvin, ovat pontevasti juurtuneet minun keväällä siemenistä kasvattamani ruikulataimet. Muistan elävästi kun viime roudattomana jouluna kaivoin Japanialaisesta Puutarhasta ylös yhden juurakon, ja tilalle hiekkaa. Keväällä lisäsin siihen toissakesäistä huussiainesta ja itse kasvin alut. Ja nyt näyttää hyvältä! Unohdin niistäkin ottaa kuvan.

Mutta haistella muistin, ja oreganon ynnä timjamin sekainen tuoksu on hänessä. Täytyy opiskella, että mihin kangasajuruohoa lopulta käytetäänkään. Toivon, että hän innostuu leviämään tontille. Lisäksi haaveilen tietenkin, että ensi vuonna hän myös kukkisi.



Minähän kokonaan alkukesällä unohdin sen, että piti opiskella ja istuttaa niitä loppukesän ja syksyn kukkijoita. Tai en minä sitä varsinaisesti ehkä unohtanut, mutta ei ollut intresseissä lähteä taimimyymälöihin. Oli silloin enemmän mielessä senhetkiset siniset ovet, jotka ovatkin ihanat. Ei ole rautakauppojen taimivalikoima mitenkään loistelias, niin jäi nyt sitten toteuttamatta kukka-asiat.

Olen pikkuisen kateellisena lukenut nyt artikkeleja siitä, miten elokuu voi olla puutarhoissa ikään kuin "toinen kevät". Ehkä ensi vuonna meilläkin? Paitsi että voisin jo nyt alkaa selvittää, olisiko mahdollista tehdä asialle jotain jo nyt syksyn tullen. Onko sellaisia syyskukkijoita, jotka pitää istuttaa ennen talvea.

Mutta maistettiin ensimmäinen oman maan valkosipuli perjantai-iltana! Oli hyvää ja muhkeaa. Neljä kynttä, kolme syöjää, hyvin riitti lisukkeeksi. En tiedä, tehtiinkö virhe vaiko oikein kun jätettiin loput 11 sipulia vielä maahan. Olen saanut monensuuntaista ohjetta, ja yksi niistä on että pitää odottaa että varret ovat kokonaan kellastuneet. Sitten minä olen jäänyt arpomaan, että montako kynttä jätän siemenkynsiksi ja miten niitä tulee säilyttää, etteivät nahistu ennen maahanpanemista vai laitanko heti ensi kerralla multiin kun nostan sadon. On tässä monenlaista pohdittavaa taas öiksi.

Paitsi ettei enää taida tulla niitä viime viikkoisen kaltaisia ukkosia, joiden aikan minä kukuin hereillä ja pelkäämisen lisäksi ajattelin kaikenlaista. Olisi vaihteeksi mukavaa nukkua oikein ehjiäkin yöunia.


Vaan on meillä mökkitontilla yksi loppukesän kukkija! Metsurihommista tykkäävän ystävän "piilopelto" niitylläni ei varsinaisesti ehdi tuottaa satoa tänä vuonna, mutta kun kävin katsomassa, niin yhdessä kesäkurpitsassa (laitoin alkukesällä koko siemenpussin, niin tässä on tulos) oli erityisen kauniit kukat. Melkein otin niitä maljakkoon, mutta en nyt sitten yhden illan tähden raaskinutkaan.

Sen sijaan kerroin miesväelle, että noita kukkasiahan kai ymmärrykseni mukaan friteerataan ruuaksi.

Todettiin, että kyllä me tarvitaan illan tullen jotain tukevampaa ravintoa, kun ollaan koko päivä touhuskenneltu ulkona. Minäkin eettisesti liharuokaan suhtautuva vetelen napaani mökki-iltoina ihan mitä tahansa makkaraa ja pihviä, kun on yleensä aivan jumalaton nälkä. 

Kesäkurpitsa on vissiin yksivuotinen? Että ei tartte ensi vuonna odottaa kasvua ilman ponnisteluja?

Sen sijaan Matrikkelitaiteilijan lahjoittamat maa-artisokat ja piparjuuret näyttivät oikein elinvoimaisilta, ja niiden(kin) toivon leviävän tontille. Horsma on ihana, mutta sitä en tykkää syödä.


Nythän oli käsillä se horsman lisääntymisvaihe. Pienissä tuulenpuuskissa tiluksen ilmanala oli täynnä höytyviä. Melkein runsaampaa kuin voikukka-aikoina. Minä harjoittelin horsmien kanssa taidevalokuvausta ja eihän siitä oikein mitään meinannut tulla - siis kuvien laadun suhteen. Mutta hauskaa se oli kömmeltää horsmikossa heiluttelemassa kasveja ja yrittää tilannevalokuvausta samalla.


Mutta mitäs minä teen - vai teenkö mitään - kun keväällä huvikseni iskin maahan itäneitä kaupansipuleita? Nyt siellä yksi heistä kukkii! On muuten nätti. Minä jätin hänet niille sijoilleen, vaikka teki mieli ottaa maljakkoon sekin. Miesväen kanssa mietittiin, että saisiko tuosta niin kuin siemeniä? 

Sipulin viljeleminen on minulta mennyt jotenkin ihan ohi, koska minulle riittää ystäväni ruohosipuli ja valkosipuli. Normaalisipuli on vähän sellainen, että saattaa jäädä joskus lautasen reunalle. Periaatteesta tykkään kyllä, mutta isoina siipaleina syötynä tulee tunne, että maha ei diggaile. Varmaan tosi kiinnostavaa. 

Lisäksi kasvimaalla on nyt sitten - kun ei ole enää kesävieraita syömässä - iso määrä salaattia. Lehtikaalikin on aika ponteva, mutta hänessä on reikiä jonkun ötökän takia. Retiisit jäivät pikkurillin kokoisiksi, jolleivät nyt sitten vielä kasva. Juteltiin, että kyllä tässä aika paljon saisi uurastaa jos meinaisi itsensä viljelemällä ruokkia talven yli. 

Hyvä, että on palkkatyö ja kaupoissa ruokaa.


Ihanaa oli taas, saada aurinkoinen ja hyväntuulinen viikonloppu Ryötönperällä. Kyllä sen energisoimana varmaan jaksaa ensi viikolle luvatut sateet ja arjen. Paitsi että minulla on huomennakin vielä vapaasiivouspäivä kotona.

Kyllä minulle nyt pikkuisen kaipuu silti jäi. Vaikka sitä miten yrittää pidentää jokaisen mökkisekuntin ja järvenselän ihailun, ja kasvihuonehetket, ja yrttien haistelut, aamutunnelmat ja muut - niin ei sitä oikein viikonlopussa ehdi kyllästyä. 

Toisaalta kaihoisa seuraavan mökkiretken odottelu, ei sekään mitään kamalaa ole. Minä tiedän jo, mitä silloin teen. Polttopuita. Ja tapaan paikallisia nuoruuden ystäviä. Se on jo sovittu ja siitä voipi tulla kiinnostavaa.



Lopuksi pitää vielä kertoa, että tänään EI ajettu päremyllyn OHI. Vaan vihdoinkin pysähdyttiin tutkimaan paikkaa, jota ollaan aina vain autosta käsin tienviitta havaittuamme mietitty. Sinne ei ole meiltä kuin pari-kolmekymmentä kilometriä. Ketään ei ollut paikalla, mutta ihanasti avoin oli koko systeemi. Mihinkään ei koskettu, katsottiin vain:



Mies vakuuttui alustavan ajatuksensa viisaudesta, että tilataan Päremyllyä ylläpitävältä kyläyhdistykseltä ensi vuoden Ryötönperän filmifestivaalille päreitä kertakäyttölautasiksi. Miten olisi kätevää syömisen jälkeen iskeä tassit nuotioon tai saunanpesään. Minä haluan sitten olla paikalla oppimassa kun niitä päreitä tehdään. Melkein tekisi mieli liittyä ihan koko toimintaan mukaan. Kuulosti hauskalta kaikki tapahtumat.

Tulisikohan minusta hyvä päreenheittäjä.


Pitäisi saada tietää, onko puun oltava tuoretta ja märkää kun tehdään päreitä. Ja että voiko tehdä leveämpiä siihen lautaskäyttöön. 

Aloin jo miettiä vaihtoehtoja keittolounaiden tilalle - sössösalaatteja - että voidaan toteuttaa tämä(kin) idea.


sunnuntai 10. elokuuta 2014

Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (Lukunurkka.)


Lomalla, kun minun piti koko ajan saada olla ulkona niin Apulainen linnottautui sisälle tupaan köllöttelemään puusohvalle ja lukemaan. Kun kävin siinä aina jotakin asiaa muka toimittamassa, niin hyttyssuojana olleen torkkupeiton alta kuului vain että on menossa jännittävä kohta, että pian kun kirja on luettu loppuun, niin sitten on minun vuoroni tulla kuulluksi. Eipä silti, tuskin minulla mitään tähdellistä sanottavaa olisi ollutkaan. 

Mutta mielenkiinto kirjaan heräsi.

Sehän oli siis tämä Jonas Jonassonin Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi (2009), eli tuttavallisesti meidän perheessä vain Satavuotias. Olin minä siitä aiemminkin jo kuullut, mutta koska olen nykyään laiska lukemaan lehtiä, niin artikkelit olivat sujuvasti menneet ohi silmien. Ja lukupäätöksen tehtyäni sivuutin ne tietoisesti, ettei synny ennakkokäsityksiä. Tästähän on kirjoitettu aika paljon, eikä vähiten sen vuoksi että kirjan filmatisointi on saavuttanut kuulemma huippusuosion. Siis maailmanlaajuisesti.

Niinpä Apulainen mökkinetin kautta uusi kirjastolainansa ja jätti opuksen pyynnöstäni minulle, ja nyt se on luettu, eilisiltana loppuun. Onkin vähän tyhjä olo, että mitä nyt seuraavaksi. Niinhän aina viihdyttävän kirjan jälkeen käy. Toisaalta olen helpottunut, koska teos painoi aika paljon olkalaukussa työmatkoilla, mutta kun ei tehnyt mieli ottaa mitään muutakaan bussilukemiseksi sillä - Apulaista mukaillen - oli aina menossa jokin jännittävä kohta.

Ei ollut yhtään tylsää hetkeä sen jälkeen kun Satavuotias tosiaan karkasi ikkunasta, vaikkei hän lukijalta missään vaiheessa kadonnutkaan.


Kamalan hauskaa oli pitkästä aikaa lukea seikkailuromaania. Sellaiseksi minä tämän nimittäin luokittelisin. Jotenkin olen aina ajatellut, että en ole mikään seikkailufantasioiden ystävä. Ainakaan fantasioiden. Mutta tarkemmin ajateltuna, pidinhän minä aikoinaan Forrest Gumpistakin, varsinkin kirjana. Tässä on jotain samaa, ja siitä tuli jo lukukokemukseni alkuvaiheessa puhuttua ystävänkin kanssa.

(Mutta itse fantasiakirjallisuuden kanssa en kyllä ole sinut ollenkaan, pitää olla tarinan jotenkin sidoksissa oikeaan maailmaan, jää meikäläiseltä kaikki vampyyrikirjat ja sensellaiset kyllä koskematta, olen ihan suorastaan allerginen niille.)

Allan Karlssonin (siis Satavuotiaan) tarinasta tosin puuttuivat - siis Forrest Gumpiin verrattuna - isänmaalliset ja henkilöhistorialliset nyyhkymomentit, huomasin itsekin vaikka kuulin senkin tosiasian ensi viisaammalta ystävältä. Enkä minä sitä lukiessani ajatellut, vaan vasta nyt jälkikäteen. Mielestäni se on vain hyvä asia, että ei yritetä vedota lukijakunnan tunteisiin turhaan, vaan tehdään yksinkertaisesti huikea tarina.

No, huikea ja huikea - jaa. En minä välttämättä ihan sitä sanaa käyttäisi, niin överiksi Satavuotias joissain kohdissa meni, että oli vähän jo lässähtämisen vaiheilla. Mutta jotakin Jonasson teki oikein, kun minun teki kuitenkin mieli lukea vaan lisää ja selvittää kertomuksen seuraava käänne. Ja niitähän riitti, käänteitä. Sekä nykyajassa että Allanin varhaisemmissa elämänvaiheissa. Tuli siinä samalla kerrattua 1900-luvun historiaa mukavalla tavalla.


Eniten minä ehkä ihastuin Satavuotiaan asenteeseen, sekä itsensä päähenkilön että tarinan mukana henkilögalleriaan asettuvien sivuhenkilöidenkin tapaan tutustua ja ystävystyä ennakkoluulottomasti. Vaikka tässä olikin nyt kyse eräänlaisesta sadusta, niin ainahan sellaisestakin voi oppia. Miten paljon lempeitä ihmisiä! Hekin, jotka ensin muka ovat vaarallisia ja uhkaavia, niin hekin osoittautuivat tavallisiksi perheenkaltaista ystävyyttä arvostaviksi tyypeiksi, joiden kanssa juodaan pullakahvia ja drinkkejä.

Pitäisiköhän minun huolestua, kun Apulainen piti Allanin ja minun käsitystäni mm. drinkeistä hyvin samankaltaisena. Että esimerkiksi sellaiset ihmiset, jotka eivät missään nimessä voi ottaa päivän ensimmäistä lasillista ennen puolta päivää, ovat jotenkin epäilyttäviä. Kyllä minä tosiaan niinkin vähän ajattelen, vaikka yleensä kyllä odotan iltapäivään... 

Jonasson kirjoitti lämpimästi ihmisten inhimillisesta höpsöydestä - piirteestä, jota minä lajitovereissani arvostan suuresti. En varmaan pilaa kenenkään lukukokemusta, jos nyt sen verran paljastan että esimerkiksi rikollisliigan nahkaliivin selkämykseen oli Violencen sijasta kirjailtu Violins, kun gangsterin tyttöystävällä oli vähän huono englanti. Eikä liigan jäsentenkään kielitaito paljon päätä huimannut. Ja se, mitä tästä viulukirjailusta seurasi oli myös hihitystä vaativa pikkujuonne itse tarinassa.

Ja näitä söpöjä hölmöläisten sössimisiä kirjassa riitti, ja lukijallehan tuli ihan empaattinen olo - varsinkin kun niistä huolimatta asiat päätyivät aina enimmäkseen hyvälle tolalle. Ei ollut turhaa murhetta oikein kellään, tai jos olikin niin kertomuksen myötä ne saivat yleensä lohdullisen käänteen. Sellaisesta minä pidän, olen suuri onnellisten loppujen ystävä.


Lukiessani minä mietin, että minkälainen rento ja tietävä kirjailija pitääkään olla, että ylipäätään keksii tällaisen tarinan. Ja kuinka paljon pitää tietää - liikuttiinhan tässä tosiaan sadan historiallisen vuoden läpi - vai kuinka paljon Jonasson veteli faktoja hihoistaan. Sitten minä jäin miettimään, että olisihan se mahtavaa elää itsekin satavuotiaaksi ja kokea paljon. Se nyt vaan on meikäläisen geeneillä mahdotonta ja kun tähän keski-ikään mennessä en ole vielä mitään valtavan suuria seikkailuja kokenut, niin alkaisi tulla jo kiire. Mieletön elämä Allanilla.

Minä tiedän parikin iäkkääksi elänyttä henkilöä, joiden elämästä saisi kyllä melkein vastaavan teoksen. Yksi heistä on 91-vuotiaana kolme vuotta sitten poisnukkunut anoppini. Voi herranjestas. Jos elämä alkaa sillä, että matkustaa keskosena kenkälaatikossa Karjalasta Lappiin, niin eihän siitä voi tulla muuta kuin pippurinen ja hillitön 90 vuoden kokonaisuus. Se pitäisikin muuten ehkä kirjoittaa ylös, jäänpä miettimään. Hänen elämäntarinaansa kunnioittava teos vaatisi kyllä muun muassa taustatyömatkan rikkaan liikemiehen tiluksille Marokkoon ja sellaisen pöydillätanssimisjuhlinnan äitienpäivänä, että saisin porttikiellon Populukseen, niin kuin itse päähenkilöllekin kävi, kuulemma.

Taidan olla liian vellihousu moiseen. Minulle seikkailua edustaa se, että pysähdytään mökkimatkalla jollekin eri taukopaikalle kuin ennen. Hohhoijaa, olenkohan vähän tylsä ihminen. Epäspontaani ja turvallisuutta rakastava, varmanpäälle pelaaja, joka pelkää kaikkea mitä ei ymmärrä. Pitäisiköhän minun yrittää alkaa kehittyä johonkin toiseen suuntaan, niin olisi kuolinvuoteella muutakin kerrottavaa kuin Ryötönperän polttopuusavotat.

Ei siis mikään turha kirja, kun laittaa tällaisiakin ajatusketjuja liikkeelle. Sehän se taitaa minulle lukemisen suola juuri ollakin, että kirjailijan kirjoitustaitojen lisäksi alan pohtia itseäni ja elämääni joltain tuoreelta kantilta. Kanavoituu se sitten muutokseksi tai ei. Yleensä ei.


Seuraavaksi - siis uuden hyvän kirjan lisäksi (otan vastaan vinkkejä) - haluan nähdä Satavuotias joka karkasi ikkunasta ja katosi -elokuvan. Kun kävin varastamassa yllä olevan kuvan Finnkinon sivuilta, niin sain jo huomata ettei ainakaan norsuyksityiskohtaa oltu ohitettu. Hyvä! Sitäkin minä nimittäin pohdin lukiessani, että mitähän kaikkea ovat joutuneet ohittamaan elokuvaa tehdessään.

Muistan, että Forrest Gump -filmistä puuttui monta hysteeristä käännettä, joista olin lukiessani nauttinut. Kyllä minä sen ihan ymmärrän, että muutamat mutkat täytyy vetää suoriksi kun elokuvia tehdään. Minä en vaan osaisi sellaista hommaa, että pitäisi esimerkiksi sivuhenkilöitä yhdistää tai poistaa tai tapahtumia sivuuttaa. No, ehkä yhdet tai kahdet pullakahvit tästä Satavuotiaasta saattaisin voida jättää pois.

"Nainen katsoi eteensä ilmestynyttä sekalaista seurakuntaa: vanhus, puolivanhus ja... varsin tyylikäs mies, hänen täytyi myöntää. Vielä oikean ikäinenkin. Poninhäntä ja kaikki! Hän hymyili itsekseen ja Julius luuli hänen jo näyttävän vihreätä valoa, mutta hän sanoikin:
- Tämä ei ole mikään hemmetin hotelli.
No voi sun, ajatteli Allan. Hän olisi tosiaan kaivannut ateriaa ja sänkyä. Eläminen otti voimille, kun sitä oli lopulta päättänyt jatkaa vielä vähän aikaa. Sanottiinpa vanhainkodista mitä tahansa, siellä ei ainakaan joutunut rehkimään paikkojaan kipeäksi.

Juliuskin näytti surulliselta ja sanoi, että vieraat olivat eksyksissä ja väsyksissä, ja he olivat tietenkin valmiita maksamaan jos vain saisivat jäädä yöksi. Ruokapuolen he voisivat pahimmassa tapauksessa hypätä kokonaan yli.
- Saat tuhat kruunua per nuppi jos annat meille yösijan, heitti Julius summassa.
- Tuhat kruunua? Toisti nainen. -Oletteko te pakomatkalla?
Julius sivuutti naisen nappiin osuneen kysymyksen ja selitti uudestaan, että he olivat tulleet kaukaa ja hän kyllä pärjäisi vielä jonkin aikaa, mutta tämä Allan tässä oli jo vanha.
- Minä täytin eilen sata vuotta, Allan sanoi surkealla äänellä.
- Sata vuotta? nainen sanoi melkein kauhistuneena. - Johan on piru.
Hän vaikeni ja näytti miettivän asiaa.
- Ei saakeli, nainen sanoi lopulta. - Kai te sitten voitte jäädä. Mutta tuhansista kruunuista ei puhettakaan. Kuten sanoin, minä en pidä mitään hemmetin hotellia.

Benny katsoi häntä ihaillen. Hän ei ollut koskaan kuullut naisen kiroilevan niin paljon niin lyhyessä ajassa. Hänestä se kuulosti viehättävältä.
- Kuulehan kaunotar, hän sanoi. - Saako tuota koiraa silittää?
- Kaunotar? tuhahti nainen. - Oletko sinä sokea? Mutta sen kun perhana silität. Buster on kiltti. Saatte jokainen oman huoneen yläkerrasta, täällä on paljon tilaa. Lakanat ovat puhtaat, mutta varokaa, lattialla on rotanmyrkkyä. Ruoka tarjotaan tunnin kuluttua."

Löysin tarinaan sopivan graffitin Tuusulantien alta.



P.S. Minullehan siis näinä päivinä seikkailua edustaa myös kesän ajan kotipihassa lähes kastelemattomina selvinneet tomaatit, joiden mutanttihedelmien ja niiden symmetristenkin punehtumista nyt odottelen. Heidän seurailemisensa on osa jokapäiväisiä kaupunkikotirutiinejani, kun en muihinkaan puutarhahommiin ole vielä punkkien pelossa uskaltanut ryhtyä. Että näin meillä.


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Tuli oltua tehokas


Ensin ajattelin, että kannaattako sitä nyt edes tavalliseksi viikonlopuksi mennä mökille, mutta nyt kun ollaan jo tultu takaisinkin, niin tietenkin olen toista mieltä. Hyvä, että kaihoturhautus hävisi. Pitkän kesäloman jälkeen tuntui nimittäin siltä, että pyörähtäminen maalla pe-su on pelkkää kiusantekoa. Mutta pakko tässä on taas tähän ramppaamiseen tottua. Asennekysymys. Ja pitää muistaa se fakta, että aina se aika tavallaan pysähtyy ja pulssi laskee mökkirannassa. Eli aina kannattaa mennä jos on tilaisuus.

Siellä sitä vaan niin rentoutuu, vaikken minä mitään stressiä tässä ensimmäisen työviikonkaan pohjalta ollut ehtinyt kokea. Mukavasti on mennyt arkeen paluu.

Voi ilmeisesti olla niinkin, että kun on selkeästi vain yksi kokonainen päivä aikaa mökillä, niin tulee oltua tehokas. Ainakin me saatiin eilen liiteriin turvaan suuri osa keväällä kaadetuista koivuista. Ja loput suojattiin pihamaalla ilmavasti. Ahkeruuteen vaikutti tosin mukanamme ollut ystävä, joka selkeästi rakastaa moottorisahaamista ja muinaisen kokoisia koivurungon järkäleitä. Hänen johdollaan muodostettiin ryhmätyöliukuhihna.

Ja vaikka meillä oli aina tauoilla hyvät keskustelut, niin aika kurinalaisesti ponnistettiin takaisin töihin.

Nyt on minulla pilkottavaa syysviikonlopuiksi:


Sonnustauduin puusavotan ajaksi oikein maihinnousukenkiini, että on jotain turvaa varpailla kun painavia pöllejä käsitellään. Kun roudasin sisälle takan viereen - pois tieltä liiteristä - kuivia puita, niin jo kostautui kenkävalinta. Ei ollut reikäkenkäkesän jälkeen lihasmuistissa maihareiden kömpelyys, niin meinasin lentää portaissa turvalleni. Harvoin on mennyt elämä liukuhihnana silmissä, mutta nyt meni. Näin itseni kottikärryjen vieressä niska nurin. Se oli kamala näky. Onneksi sain nitkautettua itseni takaisin balanssiin, eikä oikeastaan vääntynyt kuin vähän selkä.

Sen juilimisen varjolla sainkin kätevästi vältellä loppupäivän kaikista painavimpia nosteluja.

Ai niin, ja lisäksi sain kuin sainkin miehen laittamaan minulle verhovaijerit kasvihuoneeseen! Kyllä on kiva. Ripustin nyt syksyksi isoäidin virkkaamat pitsiverhot, jotka ovatkin aika turhaan roikkuneet aitassa, kun ei siellä kukaan nykyään edes yövy. Täytyy sitten ensi keväänä miettiä, että minkälaiset tekstiilit olisivat sekä nätit että estäisivät mahdollisten viljelmien paahtumista. Ehkä ne Ikean ohuet valkoiset aluslakanat olisivat hyvät, niitä minä olen käyttänyt verhoina ennenkin.

Oli varmaan oikein jokin "merkki", kun nämä perintöverhot osuivat olemaan juuri sopivan mittaisetkin.


Tänään aamulla kun niitä hartaana valokuvasin, tuli hetkellinen mieliteko vielä jäädäkin mökille. Minulla on vielä huomenna vapaapäivä, niin olisin voinut tulla sitten vaikka junalla pois. Mutta jostain syystä olen alkanut miettiä (liikaa) myös mökkireissujen matkakustannuksia ja eniten ärsyttää junalippujen hintataso.

Liityin tällä viikolla oikein siihen veturiklubiinkin, että jos joskus niitä tarjouksia. Minä vaan en ole koskaan ollut mikään tarjoushaukka ja hintojen seurailija, ja mökille lähtemisetkin päätän usein ihan viime tingassa. Niin, että pitääkö tässä sitten sitäkin asennetta alkaa muuttaa. Kaikenlaista sitä pitäisi ihmisen olla koko ajan kyttäämässä netistä, ei erityisemmin kiinnosta valtionrautateiden sivuilla jatkuva surffailu.

Mieluummin luen blogeja ja kavereiden facebook-kuulumisia. Niin ja ilmatieteenlaitoksen sivuilla käyn päivittäin ja ehkä joka toinen päivä kurkkaan Helsingin Sanomia. Että pitää vissiin siihen repertuaariin liittää tämä junalippuasia. Se vaan on niin tyhmää maksaa liikaa, kuten sanotaan.


Minä jo naapurin isäntääkin valmensin syyskuuhun. Että se tulee olemaan sellainen ajanjakso, jolloin hän saa minua ehkä kuskailla juna-asemalle, kun mies ei ehdi mökille lainkaan työmatkojensa takia. Mutta minähän en voi jättää yhtä kauneinta vuodenaikakuukautta mitenkään väliin, siis maaseutumielessä. Vaan eletään nyt ensin tämä elokuu ja lämpimät hämärät illat.

Välipalaksi pitää tässä raportoida oikein, kun mies oli polleva chilistään. Minä olin menossa kuvaamaan Japanialaisen Puutarhan Heikki-Hämähäkin tuotantoa, niin pitikin ensin dokumentoida miehen maustekasvi. Ihailkaa nyt ja kehukaa, niin on miesväki tyytyväinen, tuollahan sitä talven kastikkeet maustellaan varmaan:


Miehet suunnittelivat ensin, että kannetaan pilkkomisiaan odottelevia pöllejä suoraan rantasaunan läheisyyteen. Jokin tilataideideakin siinä keskustelussa vilahti. Tietävät toki minut, että esteettisyysmomentteja arvostan. Eikä sellaisia mielestäni edusta mitkään pressuviritelmät välittömässä näköpiirissä. Olisin halunnut nähdä sen tilataiteen kyllä.

Vaan päättivätkin toisin sitten eilen, ilmeisesti käytännöllisyys voitti. Eikä minun nyt tarvitsekaan raahata klapikonetta saunapolulle koko syksynä. On tavallaan ehkä yksi onnettomuusaltis hetki pois laskuista, ja hyvä sitten vissiin niin. Vaikka olisin minä voinut klapeja tehdessäni samalla nauttia rannastakin ja vaikka saunanlämmityksen haisusta.

Toisaalta Lahjasta (klapikoneen nimi, kun sain sen pari vuotta sitten lahjaksi, minulla on tämä joitankin ystäviäni ärsyttävä tapa nimetä asioita, Helmikaara, Neiti-Näpsä ja Lahja... jne.) lähtee nyt aikamoinen kitinä ja melske, että ei se ihan sopisi veden ääreen sellainen äänimaailma. Pitää öljytä hänet ensi kerralla. Ihan omaankin korvaan ottaa se ääni.

Minusta oli hellyyttävää katsella miesväen suunnitteluhetkeä:


Sitten eilen illalla vielä kaiken puuhomman, saunomisen ja syömisen jälkeen päätettiin tehdä veneretki. Minun teki ihan hirveästi mieli kajauttaa järvenselällä Katson sineen taivaan, sillä oikeasti tänä viikonloppuna alkoi näkyä taas tähtiä ylhäällä. Periaatteessahan sitä voisi tehdä sitten syyspimeässä tähtienkatselusouturetkenkin, eivät olisi puidenlatvat ihailun tiellä niin kuin pihamaalla.

Pitää vaan muistaa jättää rantaan lyhtyjä, jotta näkee tulla takaisin. 

Toinen paikka, jossa voi syystaivasta ihailla on tietenkin kasvihuone ehkä. Vaan kyllä se on niin hienoa ihan paljaan taivaan alla, että ehkä minä säästän lasipalatsini myrskytunnelmointiin ja glögihommiin. Onneksi niihin on vielä aikaa, glögiä vaativiin lämpötiloihin, mutta on niissäkin sitten oma viehätyksensä.

Kaikessa on. Hienoa kun keski-ikä on tuonut tullessaan - tai oikeammin vienyt mennessään turhat kitisemisen tarvetilat. Vuodenajat ovat kaikille samat, ja niistä voi myös nauttia. Olen minä tästäkin vouhottanut ennenkin. Sitten kun minä en enää kyllästy tammi- ja helmikuuhun, olen saavuttanut inhimillisen kehitykseni huipun ehkä. (Nyt kun tänä kesänä olen sitä huussiakin tyhjentänyt, niin ei olekaan pitkä matka täydellisyyteen.) On mukava huomata, että ajattelen lämmöllä myös syksyä nykyään.

Juttelin siitä keväällä bussipysäkillä yhden erittäin iäkkään naisen kanssa. Puhuttiin ensin, että miten ihana oli kevät. Ja sitten rouva kertoi, että hän on vanhemmiten alkanut pitää vielä enemmän syksystä. Hän on minun idolini.


Kun kannoin klapeja sisälle mökkiin, havaitsin että meillä asuu tuvan ikkunassa aika iso hämähäkki. Oikein päivysti siinä ja valvoi pinoamistani. Minähän en näitä kahdeksanjalkaisiakaan tykkää listiä, mutta jotenkin tuli tunne että hän voisi kyllä kuulua mieluummin talon ulkopuolelle. Miten minä sitten joskus edes pesen ikkunat, jos ovat hänen verkkonsa niiden peittona? Pitääkö ensin imurin kanssa husoa?

Hyvä tietenkin, että pitää kärpäskannan aisoissa, en minä sillä. Pitää varmaan keksiä jokin luomuratkaisu seuraavilla mökkikerroilla. Ajatella, jos hän vaikka keksii lisääntyä ja ovat hirret kakaroiden ja verkkojen peitossa jo ennen kaamosta. Täytyy selittää, että talo on ihmisten ja pihamaa ötököiden.


Näyttää hänelle Heikki-Hämähäkin tuotokset vähän niin kuin vinkkinä pihaelämän ihanuudesta. Hienosti ilta-auringossa kimalteli Heikin verkko Japanialaisen Puutarhan kuolleessa bonsairuusussa. Enhän minä sitä kuivaa oksan näköistä tikkua voi nyt ollenkaan perata pois - siis sitten kun ylipäätään saan käyttää aikaa puutarhatöihin - kun se on niin hienosti verkotettu.

Onkohan hämähäkeillä mitään muuta ekosysteemifunktiota kuin muiden hyönteisten saalistus ja syönti? Viisaammat, valaiskaa.

Juuri töissä juttelin ystävän kanssa, että miten minun nuoruuteni lukkikammo on oikeastaan väistynyt. Työkaveri ei pysty edes ulkohuusseissa asioimaan, kun pelkää ihan oikeasti hämähäkkejä. Elämää rajoittava taipumus. Vielä lukioikäisenä minullakin oli oikein vaisto ja tiesin etukäteen, koska kerrostalokodissamme oli sisällä pitkäsäärinen hämähäkki. Pelkäsin ja kammoksuin, suihkutin Raidin puutteessa heihin hiuslakkaa kun en uskaltanut muulla tavoin käyttää väkivaltaa. Nyt kyllä kaduttaa oma julmuuteni. Saankohan ikinä anteeksi maailmankaikkeudelta.


Ihan niin kuin minulla olisi ollut vielä yksi ajatus jaettavaksi, mutten muistakaan sitä nyt. Ajattelen vain, että pitää muistaa laittaa viestiä mökkinaapuriin, että Rouva varmasti hakee kasvimaaltamme salaattia ja poimii vähät mustaviinimarjat viikon päästä jos ja kun me jäädään vissiin kaupunkiin. Tomaattiasiat tuli eilen puhuttua sentään. Ja naapurin isännän kanssa myös toisiamme kehuttiin ainakin puolen vuoden tarpeiksi, heidän takapihansa terassilla istuttiin kun poikkesin polttopuuasioissa.

Kiusoittelin pikkuisen, että onkohan meillä tänäkin vuonna pikkujoulut. Lähestyvä syys oli siis kovasti puheissa jo läsnä. Rouva oli löytänyt paljon kantarellejakin, pian on muiden sienten aika. Saisinkohan minä tänä syksynä sienikurssin. Se olisi mukavaa.

Tänään kotimatkalla pysähdyttiin kesäretkihenkisesti Visuveden kanavalla syömässä lettuja. Suosittelen! Taas tuli uusi tuttavuus sieltä. Hänen vinkistään ajoimme kiepin vieläpä Muroleenkin kanavan kautta, ja siellä minä sain hyvää pikkufirmajäätelöä. Oikein onnistunut retki.