Hämärää odotellessa

Ai että minä tykkään aamuista mökillä. Tykkään minä päivistä, illoista ja öistäkin, mutta aamuissa on sitä jotain. Vaikka kiukuttelenkin päärakennuksen pimeydestä, niin aamuhämärä on kiva. Pakko se on ollut ihmisen sopeutua. Kun ei tulvi valo tupaan, niin se ei tulvi. Vain makuuhuoneisiin tulvii, mikä tietenkin takaa sen, että minun tulee herättyä aikaisin. Siis jos en ole soittanut yötä myöten huuliharppua. Tänä viikonloppuna jäi miesväen onneksi koskematta koko bluesharppusarjaan.

Eilen aamulla minä ehdin mutterikahvihetkeni jälkeen oikein kunnolla jo pihamaallekin tunnelmoimaan, ennen kuin muut heräsivät. Olin keittänyt tavallista kahvia miehille termokseen valmiiksi, niin tiesin aamurauhani jatkuvan senkin takia mukavan kauan. Ei tullut kukaan vaatimaan kofeiinia. Vähän liian pitkäksi kasvanut nurmikko oli ihan kasteessa, ja sitä piti tietenkin tallentaa kameraan. Olivat farkunpolvet aivan märkinä jo ennen kymmentä. Konttasin omalla maalla, oli siinä tietty vapauden tunne. Laskin, että aurinko alkoi paistella niin lämpimästi, että kyllä kuivuu housu hyvin puoleenpäivään mennessä. Niin kuin kuivuikin.

Nurmikko jäi leikkaamatta, mutta muistin kuitenkin sen, miten oli viime vuonna vähän tuskallista Sisustusgurun haravoida lehtiä kun oli pöheä heinikko. Eli lupasin vähän itselleni, että syyskuussa suoritan tämän vuoden viimeisen ruohon ajon, jotta käy talveen asettuminen sitten kivuttomammin silläkin saralla.

On tiedossa kaikenlaista, niin tosiaan Ryötönperän elokuu oli nyt tältä vuodelta tässä. En ole nyt eritellyt, että miltä se tuntuu. Ei sitä aina jaksa analysoida. Ihan vaikuttaa olevan levollinen mieli.

Tänään mietin ääneen ennen kotiin lähtöä, että mihinkähän aikaan sitten tulee pimeää kun seuraavan kerran olen mökillä. Lyhtyasioita ajatellen siis. Viimeksi pari viikkoa sitten oli vielä niin valoisat illat, etten jaksanut  valvoa toimintatarmoisena siihen asti, että olisin sytyttänyt kasvihuoneeseen lyhdyt ja ihastella. Tänä viikonloppuna laitoin sinne molempina iltoina jo tulet, mutta oli pimeän tullen jo sen verran myöhä, ettei energia kanavoitunut sen valokuvaamiseen saakka.

Oli aina jo niin nälkä ja ruoka valmiina kun tulin omasta saunavuorostani pois, että ei siinä ehtinyt muka kuvaamaan, vaikka ihailemaan ehtikin.

Eli ehkä sitten ensi kerralla on hämärä jo sellaiseen kellonaikaan, että minä saan teillekin esiteltyä sen, miten herranjestas kaunis on suorastaan lasipaviljonkini, kun sen sisällä palaa lyhtykynttilä tahi pari. Viime yönä kun nousin kolmen aikaan vessa-asioille, niin oli niin salaperäisen ja taianomaisen näköinen minun kasvihuoneeni, kun siellä vielä myrskylyhty valaisi. Ja samaan aikaan näytti siltä, että sen on aina kuulunut olla niin. Hyvä, että heräsin.

Ihan voin rehellisesti sanoen väittää, että en ole ikinä odottanut saati toivonut hämäriä ja pimeitä vuodenaikoja tulevaksi - olen oikein ahdistuksella niihin suhtautunut - mutta nyt minulla on niihinkin toistaiseksi uusi suhde. Jokaisen kaamosoireista ja haikeudesta kärsivän pitäisi siis saada edes pieni kasvihuone. Lakialoite tästä on tehtävä. Jokaiseen ruokakuntaan kasvihuone ja lyhennetyt työviikot loka-helmikuuksi!

Vaikka olikin klapihommia, ja vaikka olin suunnitellut tekeväni myös puutarhatöitä, niin heti yrttimaan kitkemisen jälkeen veri alkoi vetää taas kasvihuoneen suuntaan. Sain hyvän tekosyyn ajautua sinne hengailemaan, kun ripustelin muutamia hyötykasvien oksia verhokiskoon. Niinkään niistä ei tule olemaan ravitsemuksellista iloa talvella, mutta silmäniloa kyllä - toivon. Ajatella, miten mukava muisto kesästä on kun pilkkihaalarit päällä istahtaa hehkuviinin kanssa lasimajalle ja näkee vähän iisoppia, laventelia ja suopursuakin siellä roikkumassa.

Kangasajuruohostakin raaskin leikata muutaman varren, vaikka hän vasta tontille kotiutuukin. Se näyttääkin menevän tosi hyvin, ovat pontevasti juurtuneet minun keväällä siemenistä kasvattamani ruikulataimet. Muistan elävästi kun viime roudattomana jouluna kaivoin Japanialaisesta Puutarhasta ylös yhden juurakon, ja tilalle hiekkaa. Keväällä lisäsin siihen toissakesäistä huussiainesta ja itse kasvin alut. Ja nyt näyttää hyvältä! Unohdin niistäkin ottaa kuvan.

Mutta haistella muistin, ja oreganon ynnä timjamin sekainen tuoksu on hänessä. Täytyy opiskella, että mihin kangasajuruohoa lopulta käytetäänkään. Toivon, että hän innostuu leviämään tontille. Lisäksi haaveilen tietenkin, että ensi vuonna hän myös kukkisi.

Minähän kokonaan alkukesällä unohdin sen, että piti opiskella ja istuttaa niitä loppukesän ja syksyn kukkijoita. Tai en minä sitä varsinaisesti ehkä unohtanut, mutta ei ollut intresseissä lähteä taimimyymälöihin. Oli silloin enemmän mielessä senhetkiset siniset ovet, jotka ovatkin ihanat. Ei ole rautakauppojen taimivalikoima mitenkään loistelias, niin jäi nyt sitten toteuttamatta kukka-asiat.

Olen pikkuisen kateellisena lukenut nyt artikkeleja siitä, miten elokuu voi olla puutarhoissa ikään kuin "toinen kevät". Ehkä ensi vuonna meilläkin? Paitsi että voisin jo nyt alkaa selvittää, olisiko mahdollista tehdä asialle jotain jo nyt syksyn tullen. Onko sellaisia syyskukkijoita, jotka pitää istuttaa ennen talvea.

Mutta maistettiin ensimmäinen oman maan valkosipuli perjantai-iltana! Oli hyvää ja muhkeaa. Neljä kynttä, kolme syöjää, hyvin riitti lisukkeeksi. En tiedä, tehtiinkö virhe vaiko oikein kun jätettiin loput 11 sipulia vielä maahan. Olen saanut monensuuntaista ohjetta, ja yksi niistä on että pitää odottaa että varret ovat kokonaan kellastuneet. Sitten minä olen jäänyt arpomaan, että montako kynttä jätän siemenkynsiksi ja miten niitä tulee säilyttää, etteivät nahistu ennen maahanpanemista vai laitanko heti ensi kerralla multiin kun nostan sadon. On tässä monenlaista pohdittavaa taas öiksi.

Paitsi ettei enää taida tulla niitä viime viikkoisen kaltaisia ukkosia, joiden aikan minä kukuin hereillä ja pelkäämisen lisäksi ajattelin kaikenlaista. Olisi vaihteeksi mukavaa nukkua oikein ehjiäkin yöunia.

Vaan on meillä mökkitontilla yksi loppukesän kukkija! Metsurihommista tykkäävän ystävän "piilopelto" niitylläni ei varsinaisesti ehdi tuottaa satoa tänä vuonna, mutta kun kävin katsomassa, niin yhdessä kesäkurpitsassa (laitoin alkukesällä koko siemenpussin, niin tässä on tulos) oli erityisen kauniit kukat. Melkein otin niitä maljakkoon, mutta en nyt sitten yhden illan tähden raaskinutkaan.

Sen sijaan kerroin miesväelle, että noita kukkasiahan kai ymmärrykseni mukaan friteerataan ruuaksi.

Todettiin, että kyllä me tarvitaan illan tullen jotain tukevampaa ravintoa, kun ollaan koko päivä touhuskenneltu ulkona. Minäkin eettisesti liharuokaan suhtautuva vetelen napaani mökki-iltoina ihan mitä tahansa makkaraa ja pihviä, kun on yleensä aivan jumalaton nälkä. 

Kesäkurpitsa on vissiin yksivuotinen? Että ei tartte ensi vuonna odottaa kasvua ilman ponnisteluja?

Sen sijaan Matrikkelitaiteilijan lahjoittamat maa-artisokat ja piparjuuret näyttivät oikein elinvoimaisilta, ja niiden(kin) toivon leviävän tontille. Horsma on ihana, mutta sitä en tykkää syödä.

Nythän oli käsillä se horsman lisääntymisvaihe. Pienissä tuulenpuuskissa tiluksen ilmanala oli täynnä höytyviä. Melkein runsaampaa kuin voikukka-aikoina. Minä harjoittelin horsmien kanssa taidevalokuvausta ja eihän siitä oikein mitään meinannut tulla - siis kuvien laadun suhteen. Mutta hauskaa se oli kömmeltää horsmikossa heiluttelemassa kasveja ja yrittää tilannevalokuvausta samalla.

Mutta mitäs minä teen - vai teenkö mitään - kun keväällä huvikseni iskin maahan itäneitä kaupansipuleita? Nyt siellä yksi heistä kukkii! On muuten nätti. Minä jätin hänet niille sijoilleen, vaikka teki mieli ottaa maljakkoon sekin. Miesväen kanssa mietittiin, että saisiko tuosta niin kuin siemeniä? 

Sipulin viljeleminen on minulta mennyt jotenkin ihan ohi, koska minulle riittää ystäväni ruohosipuli ja valkosipuli. Normaalisipuli on vähän sellainen, että saattaa jäädä joskus lautasen reunalle. Periaatteesta tykkään kyllä, mutta isoina siipaleina syötynä tulee tunne, että maha ei diggaile. Varmaan tosi kiinnostavaa. 

Lisäksi kasvimaalla on nyt sitten - kun ei ole enää kesävieraita syömässä - iso määrä salaattia. Lehtikaalikin on aika ponteva, mutta hänessä on reikiä jonkun ötökän takia. Retiisit jäivät pikkurillin kokoisiksi, jolleivät nyt sitten vielä kasva. Juteltiin, että kyllä tässä aika paljon saisi uurastaa jos meinaisi itsensä viljelemällä ruokkia talven yli. 

Hyvä, että on palkkatyö ja kaupoissa ruokaa.

Ihanaa oli taas, saada aurinkoinen ja hyväntuulinen viikonloppu Ryötönperällä. Kyllä sen energisoimana varmaan jaksaa ensi viikolle luvatut sateet ja arjen. Paitsi että minulla on huomennakin vielä vapaasiivouspäivä kotona.

Kyllä minulle nyt pikkuisen kaipuu silti jäi. Vaikka sitä miten yrittää pidentää jokaisen mökkisekuntin ja järvenselän ihailun, ja kasvihuonehetket, ja yrttien haistelut, aamutunnelmat ja muut - niin ei sitä oikein viikonlopussa ehdi kyllästyä. 

Toisaalta kaihoisa seuraavan mökkiretken odottelu, ei sekään mitään kamalaa ole. Minä tiedän jo, mitä silloin teen. Polttopuita. Ja tapaan paikallisia nuoruuden ystäviä. Se on jo sovittu ja siitä voipi tulla kiinnostavaa.

Lopuksi pitää vielä kertoa, että tänään EI ajettu päremyllyn OHI. Vaan vihdoinkin pysähdyttiin tutkimaan paikkaa, jota ollaan aina vain autosta käsin tienviitta havaittuamme mietitty. Sinne ei ole meiltä kuin pari-kolmekymmentä kilometriä. Ketään ei ollut paikalla, mutta ihanasti avoin oli koko systeemi. Mihinkään ei koskettu, katsottiin vain:

Mies vakuuttui alustavan ajatuksensa viisaudesta, että tilataan Päremyllyä ylläpitävältä kyläyhdistykseltä ensi vuoden Ryötönperän filmifestivaalille päreitä kertakäyttölautasiksi. Miten olisi kätevää syömisen jälkeen iskeä tassit nuotioon tai saunanpesään. Minä haluan sitten olla paikalla oppimassa kun niitä päreitä tehdään. Melkein tekisi mieli liittyä ihan koko toimintaan mukaan. Kuulosti hauskalta kaikki tapahtumat.

Tulisikohan minusta hyvä päreenheittäjä.

Pitäisi saada tietää, onko puun oltava tuoretta ja märkää kun tehdään päreitä. Ja että voiko tehdä leveämpiä siihen lautaskäyttöön. 

Aloin jo miettiä vaihtoehtoja keittolounaiden tilalle - sössösalaatteja - että voidaan toteuttaa tämä(kin) idea.