keskiviikko 29. elokuuta 2012

Tilpehööriä talven varalle


Meillä neuvotellaan nyt tilpehöörihyllystä. Tai siis mies luulee, että että kyse on aidosta keskustelusta. Minä olen päättänyt että kyseinen hyllykkö ehdottomasti tarvitaan. Ja on se jo olemassakin, miehen mielestä ruma, minusta kaunis. On nimittäin vanhan hyllyn kanssa tunneside. Paraatipaikalle keittiöön sen meinaan. Siihen voi sitten asetella kaikenlaisia pikkuasioita ja -esineitä arkea sulostuttamaan. Niitä olen perinyt paljon. Se on nyt lopullisesti todellistunut, kun vihdoin tuli tartuttua perikunnan muistoesineiden setvimiseen ja muuhun raaempaankin kanniskelutyöhön.

Kymmenisen kuukauttahan tässä onkin kulunut toimeliaisuuden puuskaa tämän asian suhteen odotellessa. Kai sitä aikaa sitten tarvitaan. Onneksi ei ole ollut kiire.

Kuolinpesä on niin kummallinen sana, että sitä ei kyllä kehtaa käyttää normaalissa kielenkäytössä. Ihan kuin ihminen olisi joku elefantti tai muu eläin, joka tietoisesti tahi vaistonvaraisestikin osaisi vetäytyä mykkyrälle jonnekin pimeään nurkkaan siivottuaan ensin jälkensä niin, että kaikki olisi selvää sitten kun jäljellä on enää vain kuoret.

Ihan on yli-ihminen sellainen, joka ei jätä jälkeensä mitään lajiteltavaa.


Kun sitten näin jälkeläisenä tulee se tarve säästää toisen huolella keräiltyjä asioita, niin väkisinkin syntyy pienehkö tavaraähky. Sekä henkisesti että ihan noin niin kuin tilankäyttöä ajatellen. Puhumattakaan esineiden käyttöarvosta, jota aika harvalla tavaralla lopulta edes on. Meillä kun on aina arvostettu myös mysteerisiä kuriositeetteja, ja niitä simpukoita, kiviä ja muita. Ei niillä mitään varsinaisesti tee. On se vaan niin yksinkertaista ja samalla tietenkin pohdintoja aiheuttavaa. Minkä takia sitä ihminen haluaa säilytellä kaikenlaista, eikö riitä mieleen jääneet muistot. Ei. Pitää vaan saada sukupolvesta toiseen ankkuroitua kaikenlaiseen, nimenomaan tilpehööriin.

Minä en ole koskaan edes pyrkinyt niin henkiseksi ihmiseksi, että olisin moisen keräilyvietin yläpuolella. Onko se nyt ylpeyden aihe vaiko ei, en tiedä.

Olen tosin viime päivinä uhonnut, etten nouki retkiltäni taskuun enää ikinä yhtään kiveä tai puunpalaa.

Aikaakin menee siihen rönsyilyyn, jonka jokainen ihmeellinen perintöesine aiheuttaa jos yhdessä niitä tutkii. Voi syntyä hyviäkin keskusteluja. Hauskaakin se on. Olen kerännyt aika monta laatikollista säilöön, läpikäytäväksi sitten pitkinä talvi-iltoina. Mitähän minäkin taas luulen, että kaamoksessa aika muka pysähtyy ja sitä riittää jokaiseen haaveilemaani asiaan.

Enimmäkseenhän yleensä suunnittelen "siivoavani" elämäni talvea varten, että voin sitten vain köllötellä palkkatyön ulkopuolella, koska muuten alkaa väsyttää. Sellainen on toiminut näennäisesti jo monena pimeänä vuodenaikana. Niin nyt on sitten tiedossa myös näitä laatikoita asioineen. Katsotaan miten käy. Ehkä pidän Valehtelijoiden klubi -aiheisia illanviettoja ystäville niiden äärellä.

Lopuksi voisi aina pitää arvonnan halukkaille ja jakaa esineitä eteenpäin. Tulossa voi olla siispä mielenkiintoinen ajanjakso! Ei tarvita horoskooppeja sen ennustamiseen.



Monena iltana tässä viime päivinä - kun on kannettu autosta laatikoita sisälle - ollaan pysähdytty tavaroiden kanssa hetkeksi pihaportaille. Ihan muuten vaan hengähtämään ja kertaamaan, vähän koluamaan päällimmäisenä olevia tilpehöörejä. On ollut niin nättejä iltoja, että saunan lämpiämistä on ollut kätevä odotella tällä tavalla. Aika kiva alkusyksyn tunnelma.

Olen miettinyt myös pikkuisen luontoasioita, vaikkei ulkona ole ehtinyt riittävästi ollakaan. Mikä näkyy kyllä naamastakin lievänä harmaansävyisenä löpsähdyksenä. Joka tapauksessa takapihan pikkusammakot - onkohan se joku pieni rotu, eivät kai ne voi ikuisesti olla lapsia - ovat selvästikin muuttaneet pihanurkkaan unohtuneen muovilaatikon alle. 

Kyseessä on juuri se laatikko, joka on ensinnäkin oikeasti yhden Pirjon kun taannoin sain häneltä kuunliljoja juuripaakkuineen. Palauttaa pitäisi, koska lupasin. Hyödyllinen kuljetuslaatikko. Siksi olinkin vielä ajatellut lainata sitä hetken perikunnan vinyylilevyjen kuljetukseen Ryötönperälle. Eihän siitä nyt mitään tule, kun sammakoilla on siellä oma paikka. Meinaavatkohan talvehtiakin laatikon alla. En tohdi edes kurkata sinne, etteivät muuta pois. Koomista on se totisuus, jolla sinne vaivihkaa muka pikkuhypyin siirrytään piiloon, vaikka minä keräilen vieressä vain maahan tippuneita omenoita. 


Omenahässäkkä onkin tässä ihan juuri käsillä. Muistin lähisiwasta etsiä kanelitankojakin, että saa sitä kuuluisaa mummon korvapuustin makua omenasnapsiin. Jotenkin noloa, että hillot jää aina syömättä mutta jos tulee tehtyä aikuisten juomaa omenoista, niin sitä ei kyllä tule koskaan tuotettua yli omien tarpeiden. Vaikka aika paljon sitä aina menee lahjoiksikin. Onneksi.

Olen ehkä sillä tavalla aikaisessa, että liottelen jo etikettejä irti pikkupulloista. On sitten mihin parin kuukauden päästä voi riittävästi maustuneet liemet suodattaa ja täydentää sokerilla. Vähän on sotkuista tiskipöydällä tämän pulloasian vuoksi. Tykkään kyllä laitella kaikkea likoamaan, mutta itse liimakohtien hinkkaaminen on jotenkin vaivalloista ja harvoin lopulta edes kovin palkitsevaa kun kumminkin jää rumia jälkiä. Niin saattavat liota esillä kauankin.

Pitää ehkä alkaa jo suunnitella etikettejä, niin saa tahmaiset jäljet piiloon.


Kerran onnistuin tekemään ihan kelvollista liköörintapaista juomaa puolukoista. Sen muiston innoittamana en tänä vuonna jättänytkään linnuille kaikkia Ryötönperän vähiä viinimarjoja (olen vasta viime kuukausina tutustunut pensaisiin kunnolla muutenkin), vaan pistin jokaisesta marjalajista pienen testierän yksinkertaisesti viinaan. Viimeksi kun palattiin mökiltä kotiin, niin heti samana iltana oli keittiön pöydän päässä minun aikaansaannoksekseni aika sievä rivi lasipurkkeja.

Ajatella, jos nyt olisi jo se tilpehöörihylly paikoillaan, niin voisivat olla siinäkin sesonkisomisteena.

Joka aamu ja ilta niitä tuijottelen ja hölskyttelen, saatan olla hartaankin näköinen, koska marjoista - niin ja raparpereista (jotka elävät mökillä ihan omaa kukoistuskauttaan vielä nytkin, kun yksi Katja keväällä käänsi koko penkin) - irtoaa viinaan niin nättejä värejä. Nyt puolentoista viikon jälkeen liemet alkavat olla jo kunnolla värjääntyneitä. On voinut irrota makuakin samalla.

Tälläkin varhaisaamuvuoroviikolla on aika miellyttävää väriterapiaa ollut aamuhämärissä hörppiä kahvia ja tuijotella lasipurkkejani. Siinä voi hetken kuvitella olevansa seesteinen. Jossain ohjeessa neuvottiin kyllä laittamaan ne jääkaappiin ässehtimään, mutten minä oikein ymmärrä sen pointtia. Ei kai tässä nyt voi olla mitään pilaantumisen vaaraa. Eikä värien liukenemisen kehitystä edes näkisi kunnolla, mikä olisi suuri puute siinä ilossa minkä minä tämänlaatuisesta säilömisestä saan.


Tilpehöörihyllyn lisäksi meillä on puhuttu myös sienien ja kurkkujen säilömisestä. Suolaiset asiat tulee arjessa syötyä makeita varmemmin. Meillä on puhuttu jopa kuivurista, kun mies tykkää kaikenlaisista laitteista. Onkohan se turhake. Olisikohan kavereillakin sille käyttöä, jos tulee hankituksi. Voisi sitten lainailla, ettei pölyynny turhaan käyttämättömänä niin kuin esimerkiksi jäätelökone. Hmm.

Yhtenä vuonna tehtiin sellaisia säilykekurkkuja, joiden liemeen tuli aina palanen hapanleipää. Ne säilykkeet alkoivatkin sitten ihan tosissaan käymään itsekseen ja sihahdus vain kuului kun avasi purkinkannen. Eipä silti, pelottavuudestaan huolimatta itse kurkut maistuivat oikeastaan aika hyviltä, minä kun olen happaman ystävä.

Joku vietti aina tähän vuodenaikaan näköjään itselläkin vähän laukeaa tämän luonnon satoisuuden äärellä. Näin vuosi vuodelta vanhetessa oikein korostuu, enkä ole vuodenajan vuoksi ollenkaan ahdistunut vaan oikeinpa tykkään. Olenhan siitä jo joka puolella vouhottanutkin. Kumma ilmiö. Bussikirjaksi valikoitunutta opusta kun luin, niin oikein samastuin romaanin vanhaan rouvashenkilöön:

"Ei ole mitään sen vertaista. Ehkä se johtuu ihmisen vaistosta, halu koota satoa ennen talven tuloa. Poimia marjoja ja sieniä. Säilöä. Valmistautua. Minusta se on aina ollut äärimmäisen tyydyttävää" Perattuaan sienet, hän otti pyyhkeen sylistään, nousi seisomaan ja ravisteli sitä. "Ja syksy on minun lempivuodenaikani. Jotkut näkevät sen vuoden loppuna. Kaiken kuolemana. Mutta minusta se on aina tuntunut uuden alulta. Puhtaalta ja raikkaalta, selkeältä. Silloin on aika laittaa koti kuntoon ja valmistautua talveen." Hän istuutui, nojasi selän seinää vasten ja pyöritteli viinilasia tahraisissa sormissaan. "Ja niin se onkin. Minun kotini on kunnossa", hän sanoi.

Minä siispä tykkäsin tästä kirjasta.

No, meidän koti on tällä hetkellä kyllä aika rempallaan. Ei kunnossa vielä. Ehkä samastuin tahraisiin sormiin ja viinilasiin, ja sain rouvan ajatuksista vain lisää inspiraatiota. Sekin on hyvä.

maanantai 20. elokuuta 2012

Anorakkiaamut, tervetuloa!


Kun tänä aamuna hain ruohonleikkuria naapurista, olisi tehnyt mieli poiketa mökkitieltä metsään samoilemaan. Vaikken minä mikään eränkävijä varsinaisesti olekaan. Vaan niin oli juuri sellainen oikeanlaisen kuulas aamu. Arvasin jo aamuyöllä, että nyt onnisti, anorakkiaamu tulossa. Tuli herättyä aivan jumalattoman aikaisin ja odottelin että kello tulisi sopivan paljon, että voin alkaa mölytä leikkurin kanssa pihamaalla ilman että se olisi ollut epäkunnioittavaa puolison aamu-unisuutta ajatellen.

Kun kumminkin oli almanakassa kaupunkiin palaaminen, niin varsinainen metsäretkeily piti jättää vähän myöhempään syksyyn. Tavallaan se on hyväkin, niin on vähemmän ötököitä sitten. Ihmettelin oikein, että vielä on hyttysiä. Ei ole kesäkausi ainakaan siinä mielessä ohi. Toivottavasti ei muutenkaan.

Paitsi että naapurille sanoin leikkaavani nurmikon nyt kesän kolmannen ja viimeisen kerran. 

Kohta on muutenkin akuutit remonttitekemisetkin tältä kesältä tehty, niin sitähän ehtii senkin puolesta metsiin ja pihatöihin seuraavilla reissuilla paremmin. Viime syksyn sienestyksestä on niin hupaisat muistot, että varmasti haluan uusinnan tänä vuonna. Mutta tämän nimenomaisen maaseutuvisiitin agendalla oli saunakamarin saattaminen ihan takkakuntoon asti ja oltiin vissiin kuviteltu, että siinä on jotenkin isokin urakka.

Aikaa jäi kaikkeen muuhunkin niin, että melkein pitkästyttiin kun ei oltu varauduttu. Enimmäkseen sitten vaan istuskeltiin ja ihmeteltiin.

Äitivainaan kätköistä löysin postisäkin, josta askarreltiin saunakamariin tyyny.

Tai siis olinhan minä tavallaan ottanut joutilaat hetket sillä tavalla huomioon, että olin kanniskellut kaikenmaailman reliefitaidetta ja muuta mökille. Että jos sitten sisustetaan niillä uudistettua muuria ja muuta puhtoista seinätilaa. Kyllä me pora ja proput pidettiin koko ajan kätten ulottuvilla, mutta jotenkin haluttiin jättää tämä taideasia vielä hautumaan.

Vielä kerran ennen.
Ja jälkeen.























Vaikka kyllä se uusi muuri aika neitseelliseltä näyttää ja jotain kaipailee. Toista se oli ennen, kun sai tutkia tiiliä ja halkeamia rauhassa. Kävi jopa mielessä, että tuliko nyt liioiteltua tämän uudistamisen kanssa, vaan ei kai sitä olisi ihminen ollenkaan jos ei pikkuisen pohtisi tekosiaan. 

Kyllä tuli takkaa testatessa ja tuijotellessa todettua sekin puolihäpeällinen seikka, että tässähän melkein jo odottaa kylmiä synkkiä iltoja, että kamarin hyöty tulee todella todetuksi. 

Minä visioin itseni sinne jopa sellaisiksi loppuvuoden aamuiksi, kun ei enää ole ehkä kuulautta ihmeteltävänä. Miten voin lämmittää kamaria päiväsaunojia varten ja samalla seurailla kun vaikka järvi jäätyy. Lueskella ehkä jotain, kun pihatöiden aika saattaa silloin olla ohi. Taas pitää ihan itseään muistuttaa, että jospa nyt eletään ihan vaan tässä päivässä ja sitten vasta pilkkihaalarikeleissä, kun on niiden aika. Eihän tässä oikeassa elämässä ole vielä ehtinyt ajatella edes sukkia.


Kyllä sitä ehtii sitten sitä jäätynyttä järveä taas taivastella ja sulamista odotella, jos tulee oikein arktista.

Nyt voi keskittyä vielä eläväisempiin luonnonilmiöihin ja oikeiden villieläinten puutteessa olen joutunut keskittymään pikkueläviin. Minkä takia ei tule meidän tontille jänöä suurempaa otusta? Esimerkiksi hirvi tai joku muu peuraeläin sopisi oikein hyvin aamuiselle kuihtuvalle niitulle patsastelemaan hengitys höyryten. Minä voisin sitten ihailla ja parhaimmillaan syntyisi jonkinsortin yhteys, katsekontakti vaikka. Suuri ymmärrys.

Mutta ei. Linturintamalla kyllä tapahtuu ja sehän on tietenkin ihan mukavaa. Kaksi joutsenta uiskenteli aamulla ja joku nakutteli metsässä. Kahinaa pusikoista. Sorsia nyt ei uskalla ajatellakaan, kun tänään alkoi se sorsastus. Ja viime viikolla vissiin karhustus. Minä voisin ottaa suojakotiin niitä liiteriin vaikka, niin ei tarvitsisi murehtia. 

Pitäisi ehkä opiskella riistanhoitoa ja muuta, niin suhtautuisin järjellisemmin metsästykseen. Kun kumminkin itsekin saatan riistalihaa esimerkiksi ihan mielelläni syödäkin, mutta tehotuotettua vain silloin jos en kehtaa nirsoilla. Vaikka joskus kylässä tai töissä tai todella nälkäisenä.


Onneksi nyt on kumminkin myös sieniaika, niin pärjäilee kätevästi ilman että ajattelee lihaa. Ei tarvittu metsäretkeä siihen, että mies löysi kantarelleja. Siinäpä sieni, jonka minäkin tunnistan. Nättikin vielä, ei yhtään epäilyttävä jonka ulkonäöstä olisi vaikea keksiä imartelevaa sanottavaa. On niitä sellaisiakin sieniä, että vaikea uskoa ulospäin hyvää. No näistä tuli oivallista pastakastiketta. Mies oli oppinut jostain lehtiarttikkelista, että "kantarelli ei kaipaa kermaa", joten ihan piti ohjetta etsiessä vaivaa nähdä, että löydettiin netistä. Mutta toimi se.


Ruokaa odotellessa esittelin miehelle uusia keittiön pikkukylttejä. Joka paikkaan pitää näköjään nykyään kirjoittaa, vaikka olen mielestäni ollut kriittinen itsestäänselvien asioiden toitottamisen suhteen. Kesän jäljiltä jäi vaan se tunne, että mitä jos vieraat eivät löydäkään vaikka kahvia ja keksiä silloin kun tarvitsevat päiväannoksensa ja minä en tajua tulla tupaan tarjoilemaan. Niinpä olen hankkinut sellaisen vanhanaikaisen dymo-kohokirjoittimen, jonka avulla merkkailin nyt vähän kaikkea että vieraat löytävät itse tarpeellisuudet. Koitin pysyä kohtuudessa, etten holhoa liikaa.

Voi olla, että kun pari kuukautta tässä nyt näpyttelen kirjoittimellani, niin voinkin lahjoittaa sen eteenpäin. 


Kun olin ihan varautunut siihen, että pelkkää kuihtuvaa niittykukkaa on Ryötönperä pullollaan, niin tulihan se väkisinkin yllätyksenä, että olin väärässä. Sitähän sattuu aika harvoin.

Keväällä ihan koe- ja hupimielessä viljelin olkikukkaa. Koko kesän on näyttänyt jotenkin onnettomalta niiden taimien touhu siinä auringonnoususeinustalla, mutta nyt yhtäkkiä onkin tulossa muutama kukkanen suorastaan. Mielenkiintoista. Pitääköhän ne sitten oikein kuivattaa kun on kerran itse viljelty? Minä vaan en erityisemmin tykkää kuivakukista, mutta mikseivät ne esimerkiksi huussia voisi talven ajan somistaakin.


Lähetin tänään huvikseni valokuvan meidän ulkovessasta Suomen kaunein huussi -kilpailuun. Oli viimeinen ilmoittautumispäivä ja pitihän sitä vielä jonnekin päästä elvistelemään, ihan kuin kesän kestänyt vouhotus ei riittäisi. Enkä muuten ollut ainoa kuvan lähettänyt. Kyllä voin sanoa, että maassamme panostetaan vessa-asioihin myös esteettisesti ja jokaisen huussinomistajan mielestä se oma on vissiin se kaunein. Tulee monta sataa pettymystä, kun vain pari valitaan ensi keväänä postimerkkeihin asti.

Paljon oli upeita ulkovessoja siinä kuvakavalkadissa!

Koitan jo nyt asennoitua, että vaikkei Ryötönperän huussi julkisuutta tämän enempää saisikaan, niin ehkä me pärjätään. Ajatella jos mökille vaikka tulisi turistilaumoja ihastelemaan! Yhtäkkiä pitäisi olla jotain sanottavaakin ja pahimmassa tapauksessa monella kielellä. Kauhea homma heitellä tarpeeksi sitä kuiviketta ja muuta, että ei varmasti haisisi. Kyllä se voi olla ihan hyvä, että ihan vaan omassa piirissä pidetään sekin vessa. 




keskiviikko 15. elokuuta 2012

Heinää ja kaninkäpälä



Yksittäiset arkipäivävapaat ovat mökkeilymielessä turhauttavia, jos ajattelee koko ajan maaseutua. Kun yhdessä päivässä ei ehdi järkevästi maalle ja takaisin. Mutta tervehdyttäviä ja oikein virkistäviä, kun ne voi käyttää kotipihan siivoamiseen. Etenkin kun naapurit ovat palanneet töihin ja ketään ei näy päivällä missään. Voi rauhassa siivota esimerkiksi tonttien välistä bikinirajaa takapihalla. Ikään kuin naapureista nyt mitään haittaa olisi siinä puuhassa, mutta kun en ole varma mitä tykkäävät heidänkin puolelleen kallistuneista kuihtuvista heinistä.

Onhan siitä jatkuvasti puhetta, miten vähän nolostelen villiä puutarhaani. Turhaan, kiitos vain kannustuksesta kaikille luonnonmukaisten pihojen ystäville.

Vaikka itse nautin juuri näistä välivuodenaikojen puuhasteluista. Yhtään ei tuntunut raskaalta työltä leikellä heinikkoa ja siistiä pensaiden juuria pikkusaksilla ruohotupsuista. Näkee hyvin kädenjäljen ja lopputuloksesta tuli melkein puistomainen, jos oikein hyvällä tahdolla katsoi. Vaan ei meillä ole mihinkään puistotunnelmaan koskaan pyritty, varsinaisesti.

Alppiruusu on taas levittäytynyt lisää ja erityisesti piharoskakompostien ylle. Tunsin itseni kovin innovatiiviseksi, kun kehitin tilapäisen talikkosysteemin oksia nostamaan, että pääsin helpommin laittelemaan heiniä kompostiin.


Edelleen tekisi mieli mieheltä salaa karsia roimalla kädellä koko mummoruusua, mutta hän on sitä mieltä että antaa levitä vaan. Silläpä kanavoin leikkelyintoni muualle. Onneksi siivottavaa riittää. On elokuun, syyskuun ja vielä varmasti lokakuunkin arki-illat ja vapaat pihaterapiatyön puolesta turvattu. Mikä tuntuu itse asiassa ihanalta, ei yhtään siltä että tässä nyt olisi kiire saada pihamaa paraatikuntoon.

Kun on oikeastaan koko kesän ollut poissa omasta kaupunkipuutarhasta, niin siihen ottaa tavallaan uudelleen kontaktia ja löytää vaikka mitä. Sireenin juurelta kun kitkin ihan pokkana etanoiden syömiä ja muuten vaan räytyneitä kielonlehtiä, niin löytyi jännä pikkusieni. Varmaan sekin jonkun järkevän asiantuntijan mielestä kertoo väärästä PH- tai kosteusbalanssista meikäläisen pihamaalla, mutta minä halusin tulkita sen inspiroivaksi monimuotoisuudeksi.

Pienet - todella nuoret vissiin - sammakot ihmettelivät rauhansa häiriintymistä takapihalla ja yksi pakeni ruusun alle. Aika romanttinen paikka paeta ihmisen reuhaamista, toivottavasti sammakko itsekin ymmärtää ajatella niin. Vaikkei ehkä ymmärrä. Joka tapauksessa, mies muisti että sammakot ovat rauhoitettuja ja minä ajattelin ylpeydellä, että tässä kun on puutarha jostain näkökulmasta rempallaan, niin tulee samalla vaalittua uhanalaisia luontokappaleita.


En ehtinyt napata kuva-aineistoa sammakoista ja eilen illalla löytyneestä citykanin jalasta en viitsinyt. Puhumattakaan suolista, joiksi epämääräisen limaharmaan kasan tulkitsin. Onkohan pihalla taas käynyt joku pikkuhaukka metsästämässä niin kuin muutama vuosi sitten kesällä. Silloin hän oli tappanut pari oravaa ja vartoi raatojen äärellä sinnikkäästi eikä lähtenyt vaikka otettiin lähikuvia. 

Nyt oli ehkä aamun tullen tullut kiire ja hän oli mahdollisesti kantanut kaninraatonsa muualle, kun oli jäljellä vain tämä suolikasa ja käpälä. Olisin halunnut ottaa käpälän muistoksi, koska ymmärtääkseni jäniksen sellainen tuottaa onnea. Kyllä citykanin jalka kaupunkioloissa varmaan saman asian ajaisi. Mies kielsi. Väitti että saadaan kaikki maailman taudit siitä ja niinpä en lähtenyt sen enempää barrikadeille vaan vein jalan lehtikompostiin.

Sinne olen ennekin vienyt mm. pikkulintujen ruumiita ja käynyt sitten ihmettelemässä matojen hommaa. Vaikka on se vähän yököttävääkin, mutta samalla kiinnostavaa.

Oikein ihmettelin, kun mies ryhtyi ruostuneen riippukeinutelineen purkuhommiin. Olen koko kesän ruinannut, että pistetään se autoon mahtuvaan kasaan ja viedään mökille. Nyt - tuosta noin vaan - alkoi hommiin, mutta eihän siitä oikein mitään tullut vaikka mitä ihmeirrotusöljyä ja voimakeinoja käytettiin. Ihan olivat ruostuneet palaset toisiinsa talvien aikoina kiinni.



Minä siirryin leikkelemään kadunpuoleista ylikasvanutta orapihlaja-aitaa, että olen lähempänä riippukeinutellingin purkuyritystä, kannustamassa. Välillä piti keskeyttää pensastyöt ja mennä auttamaan. Oikein kehuin miehen päättäväisyyttä, että sellainen yhteinen puuhastelun tuntu olisi kestänyt mahdollisimman kauan. Kun oli niin kiva viettää arki-iltaa yhdessä pihalla.

Liian usein ne kuluvat töllön ääressä sohvalla, ja siihen olen haaveillut muutosta. Vaikka itsekin tykkään katsella esimerkiksi NCIS-tyyppien henkilökemioita.

Puskan juurella kun siivosin, niin iltapäivän aurinko sai tunnelman tuntumaan melkein keväiseltä, kun valo taas kivasti siivilöityi putsaamisen ansiosta. Naapureitakin alkoi palata töistä kotiin, eikä yhtään enää hävettänyt vaan sanoin yhdellekin rouvalle ihan suoraan, että kamalan kätevää tämä kun siivoaa pihan vasta villeimmän kasvukauden jälkeen.

Hän ainakin kertoi olevansa kovasti samaa mieltä, että mitäs sitä nyt alvariinsa kyykkimään.


Minä pysähdyin kadulle arvioimaan aika isoja vaahteroitamme ja ehkä pikkuisen liian korkeaksikin venähtänyttä pensasaitaa. Siellä välissä kasvaa jo uusia vaahteroita, joita kovasti yritin karsia. Pitäisi olla jotkut tikkaat, oikein korkeat. Että pääsisi mataloittamaan kasvustoa. Vai onkohan orapihlajilla jokin vakiintunut lopullinen säkäkorkeus.

Mies piti taukoa riippukeinutelineen kanssa ähräämisestä ja oli kuuliaisen näköinen, kun selvitin ajatuksiani pienistä puuston taltutustoimenpiteistä. Josko ensi keväänä kutsuttaisiin se miehen kummityttö hoitamaan rämettynyttä vanhaa omenapuuta. Kun on kerran oikea puutarhuri. Voisiko tuolta ainakin pikkuisen leikellä ihan omin ottein.

Vaikea uskoa, että onnistuisin tappamaan mitään pihalla elämänmittaisen ajan kasvanutta puskaa tahi puuta, vaikka väärään aikaan leikkelisin tai vahingossa liian runsaasti. Sitäpaitsi on sellainen tunne, että olen aina liian kiltti kasveille. Ei kai meillä muuten olisi aika paljon niin sanottuja rikkaruohoja.


Oli mielessä, että teen oikein kauniin viestikyltin naapureita varten. Omena-asioihin liittyen. Vaan vapaapäivän jälkeen on ollut sellainen kiireen tuntu, ettei muka ehdi paneutua askarteluihin. Ei taas riitä muka tunnit vuorokaudessa ja iltaisin pitää väsymystä kiukutella kuin pikkukakara. Joten kirjoitin vaan aaltopahville viestin, että ottavat nyt herranjestas meidänkin puolen omenoita ja lainaavat sitä varrellista härpäkettäkin. Jätin sen oikein näkysälle.


Tuskin puutarhan siivoukseni sai varsinaista kimmokettaan siitä, että kävin sunnuntaina yhden isotätini luona tapaamassa muitakin sukulaisia. Ja hänellä on nätti puutarha, joten ehkä se innoitukseeni vähän vaikutti. Sinne on jopa tuotu salaa keisarinkruunuja Karjalasta heidän lapsuudenkotinsa pihalta. Niitä minä siellä aina pohdin. Ajatella, minäkin koskeskentelin sukujuuriltani asti tänne trokattuja kukkasia. Olivat jo tältä kesältä kukkineet, mutta ei se mitään.

Muutenkin oli harkittua asetelmaa ja ruusukin kukki, ja suihkulähde saukkopatsaineen oli loistossaan. Minä niin tykkään saukoista, en panisi tuttavuutta pahakseni. Siili piti meteliä piilossaan kun kuljin ohi, oikein oli kodikasta kun tiesi sen asuvan puskan juurella. Ei ollut tarkoitus häiritä.


Sain omakseni ja muistoksi kummitätini opintokirjan. Muisteltiin.


Ihmettelin, että miten siitä tuli niin outo olo. Yölläkin tuli ajateltua taas. Hittolainen, olin kaikkien kesän rantasaunaremonttien ja muiden hässäköiden aikana kokonaan unohtanut että elokuuhun oikeastaan kuuluu se perinteinen yliopistolle ilmottautuminen... Moneen vuoteen en ole siellä varsinaisesti mitään kyllä tehnyt.

Yhtenä iltana kiukuissani rähisin, että en enää ikinä ilmottaudu tiedekuntaankaan enkä mihinkään. Keskityn vaan vapaa-aikaan palkkatyön ulkopuolella ja jätän gradujen viimeistelyt muiden huoleksi. Olkoon kaikki.

Mutta oikeammin, minä vielä mietin. Katsotaan. Ei kannata kysellä.

Riippukeinuteline saatiin lopulta osiksi rautasahalla.


perjantai 10. elokuuta 2012

Saunakamari





Onneksi Maisa-koira tuli emäntänsä kanssa morjenstamaan minua Ryötönperälle, kun jäin sinne vuorokaudeksi yksin rakennusiivoamaan ja ihmettelmään kesän aikana syntyneitä kättemme jälkiä. Oli mahtavaa kun sai esitellä kaikkea. Maisakin kolusi rantasaunan alla ja toi sieltä lahjaksi styroksin palasen. Noutaja kun on, vaikka vielä hyvin nuori sellainen.

Nyt olen jo palannut kaupunkiin ja on epätodellinen olo kun mieli on vielä maalla. Kyllä palkkatyö varmaan viimeistään palauttaa tähän arkisempaan todellisuuteen, jossa ei kyllä ole mitään vikaa. Kaikille pitää vaan esitellä kuvia mökiltä, niitäkin yksin yöllä otettuja suhruisia taidekuvia saunakamarista, koska en saa itse niistä tarpeekseni. En ehtinyt riittävän kauan tunnelmoida itse tilassa ennen kotiinpaluuta.

Jotenkin saatiin niin paljon aikaiseksi, etteivät ajatuksetkaan ole pysyneet perässä. Tunneskaalakin on ollut aika laaja, vaikkei siihen oikein mitään negatiivista ole mahtunut. Paitsi ehkä vähän huolensekaista epätoivoa kaaosvaiheissa, että mitähän tästä oikein tulee. Meillä on näköjään vähän sellainen toiminnan filosofia, että pikkuisen huolimattomasti tehdään välisiivouksia ja suojauksia, niin senhän sitten eri työvaiheissa edestään löysi. Kamalan sotkun, ennen kuin pääsi esimerkiksi maalamaan.

Ennen:



Jälkeen:

Vanhan tiiliseinän rappaaminen onnistui sekin mieheltä ihan tuosta noin vaan, kun oli aiemmin saanut kunnon ohjeet ammattitaitoiselta ystävältä. Saunaa yksikseni lämmittäessäni istuin ja vaan tuijotin raplingin hiljaista kuivumista ja kuvittelin onnessani, miltä se näyttää valkoiseksi kalkittuna ja uuden takkasydämen kanssa. Uusi kamina odottaa nyt vielä liiterissä, kunnes ensi kerralla se nostetaan paikoilleen. 

Minä viihdyin saunakamarissa todella hyvin ilman sitäkin, muutankohan sinne kokonaan asumaan sitten kun takkakin on paikoillaan ja seiniä täydennetty vähän taiteella. 

Omia asetelmiani en lakannut ihastelemasta niitäkään ja toisaalta mietin, tuliko vähän liian sommiteltua. Mutta senhän tilanteen voi sitten helposti korjata, jos alkaa pistää silmään. Ja eiköhän sitä romua kerry  koristeiden keskelle sitten ihan itsestäänkin lisää. Päivällä olin käyttänyt eniten aikaa siihen, että ramppasin saunapolkua edestakaisin ja hain hyllyihin esineitä yksi kerrallaan. Se oli aika kivaa, en tuntenut itseäni ollenkaan hölmöksi vaikka joku voisi olla toistakin mieltä.

Muutaman vanhan kirjankin valitsin oikein hartaudella, illanviettotarkoituksiakin vähän ajatellen. Voidaan sitten syysiltoina löylyn lämpenemistä odotellessa vaikka tutkia laihdutusopasta 50-luvulta tahi lintukirjaa, tai Keskikoulun Luonnonoppia, jossa on myös käytösohjeita. Vaikka onhan se ehkä vähän epäkohteliasta nauraa vanhan ajan valistavalle sävylle, kun ihmiset ovat kumminkin laatineet kirjallisia tietoteoksia aivan vakavissaan.



Hyllyt on viritetty kehikoista, jotka löysin liiterin ylisiltä. Kun alunperin esittelin ideaani miehelle, en saanut juurikaan kannustusta. Mutta kun kannoin kehikot esille ja imuroin niistä roskat pois, niin johan puolisokin innostui. Ruosteinen verkko tuo aika hauskaa kontrastia vielä niin raikkaalta tuntuvalle seinälle. Kätevästi siihen saa liitettyä kaikenlaista puolitarpeellista. Lämpömittarin, ilmankosteusmittarin (joka oli melkein tapissa välillä kun tuli ankaria sadekuuroja tai minä menin saunan jälkeen viereen höyryämään) ja kompassin.

Ei tarvitse enää ilmansuunnista siispä kiistellä, kun ne voi tarvittaessa tarkistaa.

Mysteeri on se, että mihin näitä kehikoita on muinoin käytetty. Jotakin niillä on varmaan seulottu.



Olisin ihan hyvin voinut saunan lämpiämistä odotellessa käyttää aikaa noen ja lian putsaamiseen vanhoista huonekaluista. Siirsin sen puuhan kumminkin toiseen kertaan, sillä oli jo lähes yö. Vuorokaudenaika on hyvä tekosyy olla jouten. Eikä pelottanut yhtään, vaikka järveltäkin oli alkanut tuulla ja sataa aika myrskyisästi. Ukkonenkin jyrisi, onneksi kaukana. Kuuntelin sitä, vaikka radiotakin olisin voinut.

Sitä paitsi sitten kun on seinän kalkitsemisen aika, niin voin pyyhiskellä kalusteita vieressä että näytän toimeliaalta minäkin.

Myönnän, että räpläsin seuran puutteessa vähän kännykkää ja lähetin ainakin viidelle ystävälle kuvaviestejä tästä uudesta ylpeydenaiheestani. Alkaakohan lähipiiriäni jo vähän ärsyttää tämä leveily ja yksipuoliset puheenaiheet. Täytyy alkaa vähitellen kiinnostua muistakin asioista, että riittää ystäviä jatkossakin.


Välillä menin jopa ulos terassille tarkistamaan, että värivalot tosiaan pysyivät nauloissaan kiinni kovasta tuulesta huolimatta ja että kasteleeko sade pahastikin maton, jonka laitoin pöytien alle. Päivällä olin raahannut ikkunan edestä pois pitkän lahonneen penkin, jolla Taatakin aikoinaan istui ja vilvotteli ja puhisi kovien löylyjen jälkeen. Kyllä senkin toispuoleisen, tiilien avulla pönkätyn viritelmän oli jo aika mennä.

Sen alta löytyi miehen kadonneet silmälasitkin ja aika paljon pyykkipoikia.

Tiedän, että puolisoa polttelee ajatus että vielä tänä syksynä korjattaisiin myös paikoin vaarallisenkin huonoon kuntoon päässyttä terassilaudoitusta. Ulko-oleskelutilan laajentamisestakin hän haaveilee. Eikä minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka mielestäni sen homman voisi jättää ensi kesäänkin. Toisaalta toimeliaisuus mökillä on nyt ollut niin antoisaa, että malttaakohan sitä itsekään olla puuttumatta epäkohtiin ja vaan olla.

Ajatella, jos ollaan muututtu ihmisten mielestä ärsyttävän puuhastelevaksi pariskunnaksi. Vain antennipipot puuttuu.


Seuraavana aamuna kotiinlähtemiseni viivästyi, koska en vaan olisi malttanut lähteä tiloista ja tilukselta pois. Toivoin salaa vähän, ettei Helmikaara käynnistyisi viikon tauon ja sateiden jälkeen. Koska pikkuisen tunsin itseni haikeaksi, tuli tarve ajatella jo seuraavaa mökille palaamista. Psyykkasin itseäni, että ei puolitoista viikkoa ole paljon. Niin kuin ei olekaan.

Yhtenä aamuna miehen vielä nukkuessa olin raahannut hienon puisen laatikon liiteristä saunan eteiseen klapeja varten. Sen laatikon, jonka sisältä kaksi vuotta sitten löysin vanhoja Valittuja Paloja ja hauskoja kirjoja. Ajattelen, että sen voi sitten talven perjantai-iltoja varten aina täyttää ihan kukkuroilleen puita. Niin kun tullaan iltapimeällä mökille, voi vaan tepastella saunaa lämmittämään eikä tarvitse kantaa halkoja otsalampun kanssa.

Viime töikseni ennen lähtöäni toin siihen vielä täyden puukorillisen. On sitten tervetullut olo, kun mennään takaisin.


Olin lähtöaamunani vähän hämilläni siitäkin, etten ollut yöllä pelännyt yhtään. Kyllä näköjään tohkeus voittaa pelkotilat. Sellaisen soisi jatkuvan. Muistan kyllä viime vuoden loppukesän yksinäiset yöt mökillä, kun lietsoin itseni ihan hulluun äänien ja varjojen kammoksumiseen, mielikuvitus laukkasi ja keksi mahdottomia häiriintyneitä eläimiä ja ihmisiä ja vaaratilanteita keskellä yötä.

Minusta on kyllä tullut vähän rohkeampi, toivon tosiaan ettei siihen tule muutosta.


maanantai 6. elokuuta 2012

Kuu kiulusta kesähän




Aamurutiineihin maalla kuuluu pienimuotoinen inventaario pihamaalla. Onneksi siihen on aikaa. Nyt kun on askarreltu rantasaunaremontin parissa, niin puutarhatyöt ovat jääneet vähemmälle. Se ei tarkoita sitä, etteivät ne olisi alati mielessä. Voi olla hyväkin, että hautuvat takaraivossa, niin ei tule tehtyä mitään älytöntä. Tontti odottaa pontevaa karsimista edelleen. Kiirehän sillä ei ole, kun ei ole ollut tähänkään asti.

Kun herättyään miettii eilisen tekemisiä ja käy rannassa sammuttamassa yötä valaisseet värivalot ja kokeilemassa onko saunan öljytty lattia jo kuiva, niin tulee jäätyä pihamaalle patsastelemaan. 

Maa on märkä joko sateesta tai kasteesta. Veikkaan jälkimmäistä, sillä yöstä tuli kylmä. Vettä tuli viimeksi eilen iltapäivällä. Paljon kerrallaan. Säätiedotus oli luvannut vain kevyitä sadekuuroja, mutta kyllä täällä ainakin perunatkin lakosivat niin että miehen piti ihan huolestua ja käydä puhumassa myös varsiaan venyttäneille pavuille. Jännä, että raavaasta miehestä on kuoriutunut sellainen kasveille höpöttävä viljelijä, joka ei uskalla kurkata maan sisään että olisiko perunaa jo nostokunnossa. 

Pitää minun vissiin salaa kuopsaista rosamundan juurelta.


Kummallisesti aamujen yksinolossa tulee syvällisiäkin ajatuksia mieleen. Ei onneksi ahdistavia, vaikka on minulla niihinkin joskus taipumusta. Nyt olen vaan huokaillut sitä onnea, miten täällä asiat etenee. Rantasauna on vihdoinkin saamassa oikeudenmukaista kohtelua ja kunnostusta, olisi niin mukava kun voisi isovanhemmille tai vanhemmille siitä kertoa tai laittaa edes tekstiviestin taivaaseen. Olisivat luultavasti aika ylpeitä meistä. Tyytyväisiä, kun minäkin rakastan tätä paikkaa.

Olen vähän lapsellisestikin miettinyt, miten olen osa vähän erikoislaatuista perhettä, vielä jäljellä sentään. Minä kosken samoihin kasveihin ja tavaroihin, ovenkahvoihin ja seiniin kuin läheiseni aikoinaan. Nekin ihmiset, joita en koskaan ehtinyt tavata.

Onneksi on sentään eno, jolle pistin kaksi kuvaviestiä saunalta. Saatiin iloisia kehuja takaisin.

Se ainoa kirja, jonka tänä kesänä olen ehtinyt lukea (vaikka olin kyllä taas hamstrannut aika paljon lomalukemista) olikin sitten täsmäkirja. Sattumalta. Voi olla, että siksikin tällaiset sukurakkaat ajatukset ovat nousseet mieleen. Hyvällä tavalla, ei ole itkettänyt. On vähän naurattanutkin, kun ei meillä ollut varsinaisesti mitään idyllistä vaikka siihen pyrittiin.

Tämäntyyppisten kohtien äärellä samastuin päähenkilöön:

"Avaan tuuletusikkunan ja katson maisemaa, joka avautuu rantaan. Lahti on jo osin jäätynyt, mutta joutsenet kelluvat vielä kauempana lahdella ja pihalla on edelleen kukkapenkki ja sen keskellä korkea pilari, johon isoäiti oli istuttanut ruusuja ja niiden juurelle krasseja. Oranssikukkaiset varret valuivat alas pitkin pilaria kuin vesiputous ja niiden alapuolella oli kolmen värisiä pioneja, valkoisia, vaaleanpunaisia ja hehkuvan tulenpunaisia. Krassit piti joka vuosi kylvää uudelleen siemenistä ja Månvikin terassi oli täynnä pieniä ruukkuja. Laskin kerran, että jotkut puutarhan vanhimmat perennat, omena- ja luumupuut sekä korkeat, pilarimaiset tuijat saattavat olla yli 70-vuotiaita, jos isoäiti oli istuttanut ne siihen aikaan, kun Månvik oli rakennettu. Siihen verrattuna kolme vuotta tuntuu lyhyeltä pyrähdykseltä, mutta neljätoistakesäiselle se on ikuisuus. Siinä ajassa turtui siihen, että jotkut ovat pysyvästi poissa, kun itse muuttui ja kaikki muukin, koko maailma ympärillä muuttui."

Vaikka Ryötönperän puutarhanhoito on kautta linjan ollut perinteisesti aina vähän sinne päin. Puolihuolimatonta.


Ei ehkä mitään klassikkoainesta ole tämä kesälukemistoni, mutta minusta on mukavaa lukea myös ihmisten niin sanottuja terapiaromaaneja. Pääsee vähän mässäilemään toisten perhekommervenkeilla, vaikka ne olisivatkin fiktiota. Oman perheeni tarinaan ei kyllä tarvitsisi erikseen keksiä draamaa. Olenkin suunnitellut kirjan kirjoittamista. Pitäisi ottaa vuorotteluvapaa ja tulla kissojen kanssa tänne mökille vuodeksi olemaan salaperäinen retriittikirjailija. Mies voisi huolehtia ruokapuolesta ja saunan lämmittämisestä.

Kirjan pääsanoma olisi se, että ihminen toimii aina sillä viisaudella mikä on. Harva tekee ilkeyttään virheitä. Meidän keski-ikäisten pitäisi jo ymmärtää olla syyttämättä omia vanhempiaan omista ongelmistaan. Ottaa ihan itse vastuu omista teoistaan ja mutkista matkassa, jos niitä on.

Noin, enää 300 sivua. Heh.


Syvälliset mietteet ovat poikkeuksetta muuttuneet toiminnaksi aamupäivän jälkeen, kun mieskin on herännyt. Siinä jää eiliset tiskit ja kahvikupit pesemättä, kun tulee melkein kiire rantaan. Huoletti, kun armas puoliso alkoi sahata reikää saunan ja takkahuoneen väliseen seinään. Unelmasta oli tulossa totta, mutta kyllä se alun repaleisuus ja sorkkaraudan kanssa heiluminen minun silmääni näytti pelkältä talon raatelulta.

On se vaan kätevää, kun osaa. Oltiin hankittu Tampereelta rakennuskierrättämökirpparilta (nimeä en muista) vanha saunamökkiin rimmaava ikkuna pokineen ja nyt se vaan yhtäkkiä oli paikoillaan. Mies sen parissa touhusi eilen koko ajan huolettomana ja hyväntuulisena. Tuli upea ja kun meni remonttihommissa myöhään, niin löylyistä pystyi nyt ensimmäisen kerran seuraamaan miten sumu hiipi järvelle auringonlaskun jälkeen. Historiallista. Loppui se meikäläisenkin alalauteilla velttoilu. Nousee saunakunto kun tekee mieli katsoa maisemaa.


Yritin suhtautua tiilien kärräämiseen kuntoilumielessä, vaikka tuntuikin marttyyriselta. Mies sai puuhata ikkunansa parissa ja minä vain jouduin tekemään raskasta työtä. Kottikärryt ja jalkajänteet siinä nitkuivat kun työnsin lastia saunapolulla ylämäkeen. Nyt on oivallinen tiilikasa odottamassa oikean nuotiopaikan rakentamista.

Takkahuoneesta nimittäin purettiin vanha savuttava ja muutenkin vähän hontelo avotakka ja siihen on tulossa kaminatyyppinen tulisija tilalle. Ei edes ollut haikeaa, mitä ihmettelin. On tässä jo pari vuotta saanut vanhan takan ääressä omistajan elkein kiroilla, niin tuntuu juuri sopivalta ajankohdalta muutokselle.

Kauhea sotku ja pöly siitä purkamisesta tuli. Olen alkanut kaivata remontti-imuria, mutta sitä ei nyt tähän hätään ole. Käsipelillä on siivottava.


Kesken viikonlopun tekemisten on tullut ukkosia. En oikein tiedä, mihin pitäisi mennä kun jyrisee. Pelottaa, vaikka samalla jotenkin tykkään. Viinilasillinen luonnonmöykän keskellä tuo vähän rohkeutta ja ansaitun tauonkin tavallaan. Pitää oppia asennoitumaan luonnonvoimiin sillä tavalla kohtalo mielessä, että iskee jos iskee. Sille ei sitten mitään voi. Olisi niin hyvä kun uskaltaisi vain ihailla, koska kumminkin tykkään näistä ilmaston aiheuttamista tapahtumista.


Kun iltasella on aika laskea remonttivälineet käsistä ja pistää sauna lämpiämään, niin yhdessä tutkitaan päivän saldoa. Minä huomasin epäröiväni takkahuoneen seinämaalin sävyn äärellä. Kyllä siitä voi vielä hyvä tulla kun saan koko tilan valmiiksi. Ei liian puhtoinen, vaan sopivasti raikastettu.

Istutaan alas ja katsellaan saunan terassin romuläjiä. Jälkien siivoaminen on kaikkein tylsintä hommaa. Niinpä tulee pohdittua mukavampia, eli huonekaluja ja saunakamarin sisustusta. Mitkä vanhoista tuoleista jäävät, vaihdetaanko päärakennuksesta jotain tilalle vaiko miten tehdään. Kunnostustakin vaatii osa mööpeleistä. 

Mies kun meillä on kankaisiin(kin) liittyvissä asioissa osaavampi, niin hän otti ja tarttui koemielessä päällystyshommiin ja minä hain lisää niittipyssyn niittejä mökistä. Ollaan jo varmaan ainakin vuosi mietitty, että haalimistani vanhoista armeijan vilteistä saisi hyvät nojatuolinpäälliset. Kun muuten ovat vähän painavia hartiahuivikäyössä, mutta niin nättejä.

Aika hyvä tuli:

Taustalla uutta seinäväriä, arveluttaa.

Koska onnekseni olen nyt vielä muutaman päivän arkivapailla, niin olin suunnitellut että kun kerran jään mökille, niin pistän taloa vähän syksykuntoon samalla. Pesen ikkunoita ja imuroin hämähäkinseittejä hirsien väleistä. Siivoan kaappeja. Vaan onko niillä nyt niin väliä kumminkaan. Tai kiire. Enemmän on mielessä ollut taas talviaamujen tunnelmavalaistuksen varmistaminen ja muut somistushommat.

Löysin yllättäen keittiön avohyllyjen takaa töpselin. Olen vähän sellainen, että missä töpseli - siinä pikkuvalo. Ettei tarvitse käyttää kattovaloja. Yläkerran vierashuoneesta hain toisen lukulampun ja virittelin sitä kokeeksi keittiön hyllyyn. Jos siihen löydän jostain sopivamman lampun, niin kyllä kelpaa sitten kaamosaamuissa hissutella kahvinkeittoon muiden vielä nukkuessa.

Tykkään rikkoa keittiömäistä tunnelmaa "vääränlaisilla" esineillä. Tulee olotilamaisempaa.



Iltajunalla tulee ehkä lapsuudenystävä kylään. Jo pikkutyttönä hän vieraili täällä. Oli vielä se vanha torppa, joka paloi rippikoulukeväänäni. Viimeksi ystävä oli täällä vuosi sitten, joten joutuu nyt käymään koko tontin ja rakennusten kierroksen taas uudelleen ja kuuntelemaan loputtomat esittelyni ja osallistumaan pulmakohtien ratkomiseen. Tulee kivaa. 

Jos sen sijaan jäänkin tänne itsekseni, niin ehkä aloitan sen kirjan. Vaan enpä usko, hoidan ehkä vähän pihaa ja tartun myös siivoustöihin. Lupasin muutamalle ystävälle, että palaan kaupunkiin niin että ehditään tällä viikolla tavata, mutta voi olla etten maltakaan. Toivottavasti saan ymmärrystä.