keskiviikko 31. elokuuta 2011

Helmiä sijoillaan



Voi että miten sataa. Ja niin kuin minä siitä tykkään. Yleensä. Vaan mitenpä sitä ihminen arkivapaansa muullakaan tavoin käyttäisi kuin heräämällä aamuyöllä murehtimaan sisälle vuotavaa kattoa. Piti ihan lähteä kahville alakertaan kun yleisropina alkoi ahdistaa, vaikka siitä vain muutama pisara tihkuu sisälle asti ja siihenkin on näillä näppäimillä tulossa helpotus. Voi rämä talo minkä teit, veit sateesta ilon. Tilapäisesti. Muuten kyllä mukava torppa, en minä sillä.

On ollut sadetta kuunnellessa aikaa miettiä kaikenlaista. Esimerkiksi sitä, että olenkohan jotenkin tynnyrissä kasvanut tai jotain. Sammakot kutevat ojiin ja lammikoihin, etanat tykkäävät meikäläisen maahanpudonneista omenoista. Madot muninevat kaiketi enimmäkseen maan alla. Niin mikä ihme pullauttaa munansa noin vaan pikku kuoppaan keskelle pihaa. Ei ainakaan mikään nisäkäs tai siivekäs.

Ehkä avaruusolento lisääntyy Puutarhanurkassa ja minä vaan varon astumasta jälkikasvun päälle. Pian siellä mönkii jotain pikkuörkkejä, jotka eivät ymmärrä olla ehkä ystävällisiäkään, mikäli elokuviin on uskomista. Haukkaavat nilkkoja kun ihminen yrittää vaikka haravoida. Paitsi jos ovat ET:n jälkeläisiä.


Pakkohan tätä helmihommaa oli vähän googlata. Hyi hitto, alkoi kutittaa joka paikkaa kun tajusin että nämä kauniit helmet ovat sittenkin etanan munasia. Onneksi löysin myös valaisevaa lisätietoa, eikä munista ole varmaan ihan kokonaisvaltaiseksi uhaksi. Vaikka sekin yöllä murehtiessa kävi mielessä. Kuitenkin vain pari prosenttia selviää kai yksilöiksi asti. Päätin ymmärtää tämän asian niin. Mutta ehkä vahingossa kuitenkin sohaisen kasaa jotenkin tässä pian. Julma. 

Kukonlaulunaikaan heräämisessä on omat hyvät puolensa. Kun hakee lehden laatikosta pimeässä, huomaa taas miten maahan tippuneet omenat ovat melkein itsevalaisevia. Ihan kuin aamu alkaisi niistä. Espresso tuoksuu hyvältä, on hiljaista ja kissatkin vielä nukkumassa. Jossain vaiheessa aamunkoittoa alkaa heräily kanavoitua ihan toiminnaksikin asti. Tänään päätin pullottaa ensimmäisen koe-erämme limoncelloa. 

Kyllä meinasi vähän lässähtää lähtökohtaisesti jo vähän väsynyt tunnelma, kun jotenkin haljun väristä näytti olevan tämä sitruunatekele. Ei auttanut paljon sekään, että maku kuitenkin muistutti tavoitetta. Ulkonäkökin on tärkeä. Siksipä askartelin mielen iloksi pulloihin etikettejä, kun sattui materiaaliakin olemaan ulottuvilla. En sentään liimannut niitä kiinni, sillä jos erä menee haaskuuseen, on pulloja helpompi ottaa uuteen käyttöön ilman liimojen hinkkaamista. 

Pienet on ilot ihmisellä, kun jotain toisarvoista nättiä saa aikaiseksi. Ihan tulee viivyttyä tuijottelemassa omaa kädenjälkeä. Vapaapäivän helmihetki.


Pieniä aarteita yllätyksenomaisesti voi tarjota pihamaakin näin lakastumisensa kynnyksellä, etanan munien lisäksi siis. Oli esimerkiksi kompostikehikkoon jo alkukesällä joutunut kuivahtanut kevätkukka päättänyt alkaa uudelleen kukoistaa. Nostin sen varovasti ihan esille silmäniloksi, vaikka se olisi varmaan paremmin viihtynyt siellä muhevuuden joukossa.


Lisäksi pihalla esiintyy päivittäin eräs uteliaan oloinen punarinta. Portin päälle tulee katselemaan. Hän lienee innostunut omenoista. Saisi vedellä napaansa ne etanan alkiotkin, tulisi samalla proteiinia ruokavalioon. En todellakaan anna mitään ruokaa muillekaan pikkulinnuille ennen kuin on routa vienyt pihan selkärangattomat maan alle. Enkä tälle yksilölle kyllä muutenkaan, kun ei sitten ehkä tajua muuttaa etelään.

Jos tällainen aamukukkuminen nyt on jatkuakseen näin vapaa-aikana, niin sitähän ehtii näköjään tehdä vaikka mitä. Kätevää. Olen esimerkiksi jo neuvotellut polkupyörän huoltamisesta erään ekspertin (Mainos. Ja syystä.) kanssa. Pyörä on ollut kiinni tikapuissa muutaman vuoden ja jäänyt kattolumikuormankin alle pari kertaa. Ajattelin mennä huoltoon mukaan ja opiskella aihetta. Sittenhän voisin alkaa vaikka talviaamuöisin kellarissa rassata hylättyjä fillareita mökille. Olisi vähän vaihtelua paperiaskartelulle ja varsinkin turhien murehtimiselle.

Hölmöä suunnitella talviaamujen puhteita, kun kuitenkin vielä on tätäkin jäljellä!










tiistai 30. elokuuta 2011

Hei mä asustan


Kauneimpia tahi erikoisimpia vaatekappaleita tulee pidettyä kodin seinillä ihan koristeinakin. Olen huomannut naistenlehdistä, että moni muukin tekee niin. Tuli aikoinaan haettua yläkerran vierashuoneeseen maalaisromanttista tunnelmaa olkihatulla ja kalastajanlankaneuleella, jonka olen saanut eräältä vaatesuunnittelijaystävältä kerran lahjaksi. On kaunis myös ihmisen päällä se. Vieläkin asetelma miellyttää silmää, vaikka yleensä saan säännöllisin väliajoin yksityiskohtien uudistuspuuskia. 

Kovin vaan tulee arjessa pukeuduttua tavallisesti. Silläpä on aina vähän mekkokriisi kun tulee kutsu juhliin. Jo pidempään seinällä ihasteltavana niin ikään roikkunut mekko pääsi ihan tuuletukseen asti ulos. Sopivasti tuli vähän niin kuin lavastettua tilanne tätäkin kirjoittelua varten ja esiteltyä naapureillekin söpöä mekkoa, jota viisi vuotta sitten käytin pikkusiskon häissä.

Jotenkin se päällä oli alaston olo. Johtui ehkä finnistä selässä. Yövuorojen jälkeen päivää ennen häitä oli mentävä vielä sukkahousujen hankintaan. Mitään muuta en inhoa ja ihmettele niin paljon kuin sukkahousuja. Ihan noin niin kuin keksintönä ylipäätään ja epämukavina asioina. Pistelevät. Samalla kieppasin toivorikkaana vielä kesäaleista jäljellä olevia vaaterekkejä. Yövuoron jälkeen kun ostelee - siihen pitäisi olla jokin kieltolaki - niin ei ikinä voi levättyään olla varma tuliko hankittua rumaa vaiko kaunista.

Se kysymys pyöri mielessä myös siitä 15 euron mekosta, joka tuli univelkaisena sovitettua, hyväksi havaittua ja ostettua. Yhtään en osannut arvioida, oliko tätimäinen hankinta vaiko kuitenkin tyylikäs. Kyllä se veti läheisetkin aika hiljaiseksi, joten mitään vahvistusta ei tullut sieltäkään suuntaan tahi toiseen.

Sitten on tietenkin juhlan alla se kenkä- ja laukkuasia. Olin tuonut muassani Ryötönperältä isoäidilleni kuuluneita ihania kenkiä. Jotenkin tiesin sisälläni, että enhän minä varmaan ne jalassa minnekään hulinoimaan uskalla lähteä. Nilkka voi muljahtaa. Mutta niin ovat viehättäviä esineinä nekin, että päätin etteivät enää ole mökin kaapin perällä pölyssä piiloksissa. Voi saada vaikka ihanan jouluasetelman jommasta kummasta parista tai nostalgiaa eteiseen.

Kun lupasivat juhlapäivästä kesän viimeistä hellepäivää en voinut ajatellakaan laittaa maihareitani mekon kanssa, vaikka se olisi tuntunut omimmalta. Olisin ollut vähän rock. Maihareiden lisäksi kotoisalta tuntuvat varvastossut ja tennarit. Silläpä olisi ollut ihana esiintyä vaihteeksi naisellisesti timanttisolkisissa kengissä. Olisi ollut niihin sopiva pinnikin. Vaan lainasin sitten kenkiä harrastavalta perheenjäseneltä ballerinat. Parhaiten ne meikäläisen pullajalkoihin istuivat. Ja käytännöllisetkin olivat.

Tärkeintä on juhlatilanteessakin mukavuus. Ja niin tuli ihanat juhlat ihan tälläkin asulla. Isoäidin kengät saavat koristaa kotia, ehkä joskus vielä kuskaan ne suutarillekin ja alan harjaannuttaa kantapäätäni nilkkaremmiin. Ehkä seuraaviin juhliin sitten. Vinkkinä vaan toiselle pikkusiskolle tässä samalla.

Kyllä jäin taas haikailemaan sellaisten hehkulamppuvärivalojen perään, kun siellä juhlapaikalla oli sellaiset. Niitä on saatava jostain. Eivät korvaa  mökille hankitut riisipaperipallovärivalot ihan kuitenkaan noita perinteisiä roikkahehkulamppuja. Vaan lohduttavat kyllä tilapäisesti sirkustunnelmaa odotellessa.


Tällä hetkellä kun on ulkona oikein ensimmäinen syyspimeä ja sataa, niin tulee mietittyä puutaloromantiikkaankin liittyviä asioita. Ihana on laitella pieniä valoja ja sirotella perintökenkiä esille iltojen iloksi. Mutta mikseivät esimerkiksi vuotava katto ja ämpäreihin kodikkaasti ropsuvat vesipisarat enää olekaan romanttisia? Kyllä ne vaan söpöiltä tuntuvat Saariston lapsia lukiessa. Nyt on edessä rautakauppareissu ja pikku puhdetyötä heti huomenna. On se hyvä, että välillä on juhlia. Niistä saa voimaa. Kiitos.





maanantai 22. elokuuta 2011

Suuri siivousretki

Pimeänpelon jälkeistä lohtuaskartelua.

Kävin mökillä itsekseni parin yön ikkunanpesureissulla. Ei kovin kiinnostavaa. Voin heti kättelyssä sanoa, että ei ole tuulesta temmattu se yleinen martta-ajatus, että ikkunat pestään keväisin. Ei ollut minkään valtakunnan motivaatiota hinkata laseja pimenevää syksyä vasten. Varsinkaan kun koko ajan jäi rumia raitoja ja harmaata kelmua, yhtään en ymmärtänyt että mitä tein väärin. Oli kunnon välineet sanomalehtiä myöten. Puhti loppui oikeastaan heti. Kaikki paitsi järven eli ilta-auringon puoleiset ikkunat jäi pesemättä.


Niin kuin aina olen inhonnut ja ihmetellyt sitä, miksi ulko-oviin (lisäksi aitassa myös ikkunoihin) on asennettu aikoinaan kummat lämpölasit (vai mitkä ne on), joita ei saa välistä auki - niin tässä ikkunanpesuasiassahan se on suorastaan helpotus. Muutama ruutu vähemmän pestävänä ja kirottavana. Sitäpaitsi ystävä on ommellut vanhasta - ihan vähän vaan kahvin laikuttamasta - kankaasta oviverhot, niin ei tarvitse harmaantunutta lasia ainakaan sisältä päin katsella.

Sen sijaan voi ihailla taannoista marimekkoa, joka on palvellut luullakseni vaikka minkämoisten pippaloiden pöytäliinana perheemme historiassa. Saisivat alkaa tämänkin kankaan valmistuksen uudelleen.  

Saapuessani tälle Suurelle siivousretkelle oli sateinen ja harmaa ilta. Sinänsä tunnelmallista, joten aloin sotkea yläkertaa kun ei ollut kiire rantaankaan auringonlaskua ihailemaan. Siirtelin muun muassa kirjapinoja paikasta toiseen ja pinostin vieraspatjoja. Seuraavana päivänä sää keksi kuitenkin kirkastua ja tuli todellakin muuta hommaa.

Esimerkiksi kesän oletettavasti melko viimeisten pörriäisten tarkastelua.


Päivän mittaan sattui vaikka mitä. Kun lastasin puita laatikoihin liiterissä kotiintuomisiksi, kuulin miten hevonen kävi pihassa. Ensin luulin, että kaveri tulee sauvakävellen tervehtimään, mutta eihän äänestä lopulta voinut erehtyä. Klippa kloppa. Ratsastajapari oli näemmä päättänyt kuitenkin kääntyä takaisin auton ja talot nähdessään, ja vaikka yritin varovasti huudella perään, eivät palanneet. Se olisikin ollut meikäläisen kesän täyttymys, kun olisin saanut katsella miten hevosta uitetaan meidän rannassa. Tai miten se edes söisi vähän heinää pihassa. Ruohokin kun olisi venähtänyt juuri sopivan mittaiseksi siihen tarkoitukseen.

Illemmalla huomasin miten jätti-iso siivekäs lehahti aitan takametsiköstä viistosti alas tielle päin. Mieleen tuli se, miten lapsuudessani näin ja kuulin huuhkajan siellä samalla suunnalla. Nytkin oli kyse niin isosta otuksesta, ettei se mikä tahansa pikkupetolintu voinut olla. Ihan olin yhtä luonnon kanssa ja päädyin portaalle vielä ihmettelemään sitä, miten pörriäinen vetäytyi viileässä sulkeutuvan kukan sisälle selvästikin kertakaikkiaan nukkumaan. Kyllä se oli ikkunanpesua tärkeämpää.



Oli tulossa taas hieno tähtikirkas yö. Olisi ollut hyvä tilaisuus jälleen uppoutua taivaan tarkasteluun. Sen sijaan tapahtui jotain itselleni aika yllättävää. Nimittäin saunomisen aikana oli tullut pimeä. Ja minä aloin ennalta-arvaamattomasti kesken kaiken vähän pelätä. Muistan miten vuosi sitten istua tönötin yksin aurinkotuolissa keskellä tiluksen pimeyttä tähtiä ihaillen. Nyt ei puhettakaan. Laitoin jopa oven lukkoon. Mielikuvitus alkoi harhailla ja muistin kaikki mahdolliset tarinat sekopäisistä ihmisistä ja muutaman häiriintyneistä eläimistäkin. Ihme kyllä, henkimaailman asiat eivät tulleet kummituksineen mieleen. Ja hyvä niin.

Pulssi tapissa odotin ensimmäistä aamunkajastusta ja vannoin, etten ennen ensi kesää tule mökille yksin ollenkaan. Ei kehdannut kellekään yöllä soittaakaan. Vaikka ihan hyvin olisin varmasti voinut. Mutta kun joku järjen ääni kehtasi vielä hävetäkin sitä hölmöyttä. Nukahdin ehkä viiden maissa kun idästä näkyi vähän valoa. Aamulla olin uudesta päivästä niin iloinen, että lykkäsin loppusiivousta ja päädyin askartelemaan iloisia muumilaaksoaiheisia tulitikkuaskeja. Ihminen on irrationaalinen.

No tietenkään en voi odottaa syksyn ja talven jokaiseen mökkiyöhön turvaseuraa, kun kumminkin oma vuorotyö pitkine vapaineen mahdollistaa maalaiselämän välillä silloinkin kun muut eivät ehdi mukaan. On pärjättävä omien pelkojen kanssa. Pistettävä iskelmäradio raikaamaan kaamoksen öihin sitten kun niiden aika taas on.


Ja monesta asiasta jäisi paitsi, jos ei tutkisi ja tunnelmoisi maalla kaikkina vuodenaikoina. Nyt menee tovi seuraavaan reissuun ja sen kyllä huomasi. Tuli tarve tehdä sisätiloihin talvipesiä tai ainakin suunnitella niitä.

Viimeisenä iltana - ennen sitä kuuluisaa pimeää - tunsin itseni vähän pöljäksi, kun sain ihan todella aikaa kulumaan yhden lyhdyn "kaksoisvarjon" ihmettelyynkin. Onneksi se kanavoitui edes jossain määrin uteliaisuudeksi ja tajusin tutkia hieman myös valonlähdettä. Enpä ollut aiemmin tullut ajatelleeksi, että tosiaan - kyllä vedestäkin heijastuva aurinko aiheuttaa valon lisäksi varjoa. Että piti sitäkin äimistellä nyt yhtäkkiä, vaikka on koko kesän siristellyt rannassa.

keskiviikko 17. elokuuta 2011

Tähtien ja veden välissä


Elokuisissa illoissa on ihan parasta se, kun tähdet alkavat taas näkyä. Mahtava on pitää kilpailua siitä, kuka havaitsee ensimmäisen yksilön yöksi tummuvalla taivaalla. Varsinkin juuri alkuvaihe vaatii erityistä tiirailua, sillä silmä tottuu syttyviin tähtiin vähitellen ja näkeminen tavallaan uppoaa sinne avaruuden syvyyteen aika hitaasti. Joskus on tullut kellittyä saaristossa aurinkoisen päivän lämmittämällä kalliolla tätä harrastamassa, mutta nyt tähteily on keskittynyt lähinnä mökille. Hienoa se sielläkin on. Vähän niin kuin olisi oma taivas.

Viime viikonloppuna oli erityisen jännittävää kun olivat luvanneet että perseidit ohittavat maamme läheltä ja tulee tosi paljon tähdenlentoja. Perjantai-iltayöstä kannettiin vasiten tähtistudio keskelle pihaa. Oliko sitten odotukset vähän korkealla - jotain ilotulitustako haikailtiin, kun sitä tuli kumminkin vähän petyttyä. Vaikka näkyi niitä lentoja aika paljon. Tai oltiinko sitä väsyneitä työviikosta. Pitäisi olla sellainen tähtiparvityöajanlyhennys, että jaksaa pitää silmät tarkkoina.

Täytyisi olla toki muitakin vuodenaikoihin ja luonnonilmiöihin liittyviä työajanlyhennyksiä. Kaamoksessa ei esimerkiksi pitäisi kenenkään joutua lähtemään liikkeelle väkisin. Keväällä puolestaan lisääntyvää valoa soisi kaikkien saavan ahnehtia kiireettä. Olen kerran kehitellyt yhden perheenjäsenen kanssa oikein manifestin tästä työaika-asiasta ja sen positiivisista vaikutuksista yhteiskuntaan. Työllisyys ja työteho paranisivat. Ihmisten mielialaongelmat ehkä vähenisivät ja sitä rataa.

Vaan enpä ala tässä politikoimaan, kun ohjelmani ei ole varmaankaan aukoton. Muuten kyllä.


Toisaalta - kun nyt tälle tielle tuli lähdettyä- voisin kyllä manifestoida vielä siitä, että minkä takia eivät sienikurssit kuulu pakollisina aikuisiän opintoihin? Ihan varmasti tukisi ihmisten motivaatiota jatkaa valitsemiensa oppiaineiden parissa, kun olisi välissä kaikille ehdoton kotimaisten sienten peruskurssi. Nyt on sienituntemus oman harrastuneisuuden varassa ja meikäläiseltäkin jäi saunapolun mahtiyksilö maahan, kun en uskaltanut myrkyn pelossa poimia.








Nyt pitää pyytää joku asiantuntijaystävä kurssia pitämään tai tunkeutua mökkinaapurin mukaan sienimetsään vakoilemaan. Yhdessä sienestys ja opiskelu voisi olla mukavaakin, kun ainakaan sieniä ei tarvitse sillä tavalla vaania, että pitäisi olla hiljaa. Ei metsästetä. Keräillään. Samalla sitä voi jutustella. Jopa onkimisessa on se hankala puoli, kun ei saa pölöttää. Toisaalta joskus on kyllä ihan mukava olla hissunkissunkin, vaikka juuri tähtien alapuolella. Paitsi jos on yksin, sitä kuulee helposti metsästä pelottavia rapinoita, jossei itse pidä pientä meteliä.

On jotenkin kodikasta, että on suhteellisen lähellä naapureita mökilläkin. Voi esimerkiksi kysellä juuri sienistä ja päivitellä mustikkasatoa. Yhdellä naapurilla oli airo katkennut katiskareissulla. Hyvä että törmättiin kaupassa ja tuli puheeksi. Meillä kun nojasi rantasaunan seinään turhanpanttina yksi vanha airopari. Puolilahot nekin, mutta naapuri arveli toisen niistä kestävän nyt sen verran mitä enää tänä syksynä tarvitsee. Ihana kun kelpasi ja tuli oltua avuksi.

Vähän huolettaa se rantasaunan vinous ja lahous, vaikka oikomista juhannuksen tienoilla aloitettiinkin. Remontti taitaa jäädä ensi kesään. Airon lainannut naapuri kertoi, että järven pintaa aiotaan nostaa pysyvästi. Noinkohan lähtee ajelehtimaan meikäläisen kylpylä. Pitää sitoa puihin kiinni ja asentaa jotkut ponttoonit. Tyhjiä tynnyreitä vastaanotetaan.



Täytyy nyt tällä erää muistaa nauttia joka hetkestä rannassa ja pistää vaan pokkana somistaen. Nyt voi naulata lyhtyrivin paikoilleen, kun sekin homma jäi kesälomalla kesken linnunpesän takia. Ei siinä voinut hakata vasaralla kun yhdet olivat vauvoja. Oli visio, että eri tasoille roikkumaan asettelen pikkulyhdyt. Mutta jäin miettimään, että miten sitten syysmyrskyissä, heiluvatko liikaa ja menevät rikki kaikki. Osahan hajosi jo juhannusjuhlissa.



torstai 11. elokuuta 2011

Vaihtuvi sesonki


Kävin vapaapäivänä oikein pitkästä aikaa tsekkailemassa lenkkimaastoani. Ihan vaan, että miltä nyt elokuussa näyttää. Ja että alkaisiko lenkkeily taas vähitellen innostaa. Kaikki radiota myöten pokkana hokevat, että tässä elellään vielä kesäkuukautta.  Suomalaisten puolustusmekanismi. Pahinta on, jos joutuu paljonkin kuulemaan sitä Vielä on kesää jäljellä -renkutusta. Onhan se suvellakin elämänkaari, hyväksyttävä se on.  Että ymmärretään nyt vaan ihan Luontoäitiä oikein, ei ole enää paljonkaan kesää jäljellä. Kyllä sen kuka tahansa niittujen tilasta näkee ja aamuisessa kuulaudessa vaistoaa. Ei silti ollut ankeaa lenkkireitillä. Nättiä oli.


Joskus suunnittelin, että alan ottaa luvan kanssa kuvia ihmisistä ja koirista, jotka tulevat lenkillä vastaan. Kirjavan kavalkadin saisi siitä. Jos oikein keräilisi materiaalia pitkin vuotta, olisi monenlaista sauvojaa ja hölmistynyttä eläintä kuono huurussa. Jotenkin se on niin hupaisaa, kun ollaan varta vasten kiertämässä tiettyä reittiä. Vaan en ole kehdannut pysäytellä vastaantulijoita. Hyvä, että tohdin vilkkaan urheilupolun varrella kuvata kasvejakaan. Hullun leiman voi saada. Mutta hevostalleille asti kun pääsee, niin kaikki ovat sen verran ihastuksissaan, että siellä tuntee olevansa normaali kameran kanssa.
Supati supati, oi Polle. Olen hevoskuiskaaja lenkillä.

Naistenlehdissä on taas aika paljon kaikkea "syystunnelmaa kotiin" -teemaa. Siitä voi saada sellaisen erikoisen tartunnankin. Ihan piti mennä itseeni, kun huomasin tutkivani takiaisia sillä silmällä. Että jos niistä askartelisi vaikka ovikranssin. Kun ovat aika kivan näköisiä ja kovia tarttumaan. Yleensä nimittäin jos koristelumielessä luonnonasioita liimailen, niin eivät pysy. Esimerkiksi kävyt ovat hankalia. Mutta takiaiset - nehän tarttuvat tosiaan jo luonnostaan, niin voisi jopa onnistua jonkinlainen häkkyrä. Ei muuta kuin seuraavalle lenkille vasu ja turvahanskat mukaan ja takiaisten keruuseen.


Kai nämä nyt ovat takiaisia.

Kaikenlaiset askartelut häiritsevät mielessä, jota yritän pitää asiallisena. Varsinkin kun pitäisi alkaneen arjen vuoksi siivoilla vähän nurkkia ja muistella miten työelämään taas pukeuduttiinkaan. Mökkikesän löllöttelyn jälkeen on vähän kaupunkilaisen elämä hakusassa ja tekisi mieli lukemisen lisäksi vaan nyprätä jotain, sommitella pikkuvirityksiä. Silläpä sitä varmaan on kranssiasiatkin takaraivossa, vaikken juuri koskaan ole onnistunut sellaisilla oviani koristelemaan. Viime vuonnakin ulko-ovessa roikkui vain Kehä I:n alta puskasta revitty lumimarjapensaan oksa. Eipä silti, kyllä se ihan kivalta näytti. 

Arki-iltoina ja sunnuntaisin sitä huomaa ajattelevansa rautalankaa ja muita materiaaleja. Pahviakin. Kumma homma.


Kyllä se varmaan niinkin on, että kun astuilee vähän kotipihan ulkopuolelle ja suostuu altistumaan vaikutuksille, niin senkin takia tulee mieleen oman kodin somistusasiat. Pelkkä luonto tietenkin itsessäänkin antaa virikettä, mutta hevostallien kartanomiljöö ja ihmisten hartaudella laittamat pihamaat aktivoivat (niiden naistenlehtien lisäksi) äänen, joka käskee sulostuttaa omaakin elinpiiriä. Veikkaan sen liittyvän vuodenajan vaihtumisen läheisyyteen. Vähän niin kuin rituaali. Kai sitä sisustuslehdiltäkin loppuisi asiat, jollei olisi aina kerrattavana sitä miten koti ja pihamaa "puetaan" milloin mihinkin tunnelmaan. Että sitä pitääkin olla ihmisenä heikko ja mennä moiseen hömpötykseen mukaan.

Nyt on laventeli portaalla. Siitä tykkään.
Eipä vaiskaan, näyttelin edellä vähän kriittistä. Kyllä itsekin tykkään pikkuisen laitella, mutta en paljon kun iso projekti jäisi kuitenkin kesken. Pikkuasetelmista on kovin paljon iloa vaivaan nähden. Suuresta työstä toki vielä enemmän, mutta jos niin sanotun sesongin vaihtumisen hengessä aina olisi seinän väriä vaihtamassa, sitä ei meikäläisen tarvitsisi suojamuoveja korjailla välillä pois ollenkaan. Siis jos nyt ylipäätään olisi tullut suojattua. 



Tässä vaiheessa loppukesää (saan huutia, jos käytän sanaa syksy) tyydyin siirtelemään sisäänkäynnin romuja vähän eri järjestykseen. Heitin kellastuneimmat basilikanruppanat kompostiin ja hankin tilalle pari vehreämpää ruukkukasvia.  Tädykkeitä, muistaakseni. Mielestäni tähdyke olisi hauskempi. Kävin välillä portilta asti tarkistamassa, miltä näyttää. Ei hääviltä, jos naapureiden kukka-asetelmiin vertaa, mutta oma silmä on tärkein ja siihen kaikki näytti ihan passelilta.
 


sunnuntai 7. elokuuta 2011

Tänään keittiössä

Voi etikettien irtiliottamisessakin olla jotain meditatiivista. Vähän niin kuin sitä slow-ajattelua vaikka.

Sitä ihminen on alitajuisesti kaukaakin viisas joskus. Esimerkiksi en mitenkään voinut tietää jääkaapin sulatuspuuskan iskiessä, että ihan lähipäivinä tulen tarvitsemaan sieltä inventoituja lasisia pulloja ja purkkeja. Sulatuspuuska iskee harvoin. Niinpä jääkaapin oveen oli kertynyt kaikenmaailman osteriesansseja ja chilikastikkeita, joista vanhimpien parasta ennen oli - kehtaako sitä nyt sanoakaan, 2009.

Monessa asiassa maailman tilaa ajatellen en ehkä ole kovin valveutunut. Mutta lasipurkkien jälleenkäytön ja kierrätyksen suhteen saan melkein itsenikin hermostumaan. Kun tulee se ajatus, että mihin kaikkeen voi astiaa vielä käyttää. Että raaskiiko sitä nyt lasinkeräykseen. Kamalinta on se, että sitä jo näin elokuussa miettii että jos tänä vuonna sitten sitä sinappia joululahjoiksi. Voi alkaa nyt jo säästää purkkeja. Etikettien irti liottaminen on oma lukunsa. Se käy kätevästi isossa kattilassa, jos on lavuaarin tulppa hukassa.

Tästä tuli kuitenkin vahingossa vähän Italia-painotteinen viikonloppu. Kaikki alkoi siitä, kun ihan tavallisesti mietin taas omenoita. Etsin vaihtoehtoja hilloille ja omenasnapsille, joilla aina lahjon kaikki silloin loppuvuodesta. Jotenkin sormet sitten googlatessa lipesivät omenalikööristä sitruunaliköörin valmistuksen äärelle. Olen suuri limoncellon ystävä ja kesälomalla tuli tyhjennettyä omat ja tuliaispullot. Osa oli hyvää, osa liian makeaa. Syntyi ajatus, että itse tekemällä voisi saada parasta.

Kaunein ja maukkain limoncello-muisto on Firenzen liepeiltä Grassinan kylän monitoimitalolta. Siellä kylmäkaapista suoraan jättikokoisesta etiketittömästä huurteisesta pullosta lorotetaan limoncelloa runsas mitta juomalasin pohjalle. Sellaista mutkatonta tunnelmaa haluan omaankin keittiöön. Tuli hyvä tekosyy ostaa 1,5 litran kierrätyslasinen valkkaripullo. Siihen sitten voi pullottaa valmista juomaa, jota valitsemallamme ohjeella tulee kuulemma 2 litraa.

Tässä ensi vaiheessa laitettiin vanhaan kurkkupurkkiin kahdeksan sitruunan kuoret ja litra viinaa kahdeksi viikoksi ässehtimään. Sitä kun hölskyttelee, niin tulee sama rauhoittava olo kuin niiden lapsuuden lumihiutaleravistuslelujen äärellä. Voi vaan tuijotella ja haaveksia Vähän niin kuin olisi yhtäkkiä akvaario keittiössä. Jotteivät kuorettomat sitrukset olisi menneet hukkaan, puristelin ne mehuksi ja säilöin niihin entisiin chilipulloihin. Kokeellisessa mielessä keittelin myös pienen erän sitruunahilloketta. Ajattelin, että homejuuston kanssa tai sacher-tyyppisen leivonnaisen osana voisi olla hyvääkin.


Italia-teemaa alkoi pukata mieleen jo ensimmäisen työviikon aikana viikonloppua suunnitellessa. Kun on koko kesän syönyt enimmäkseen uutta perunaa, niin kyllä sitä ihminen alkaa kaivata jo muutakin. Risotto esimerkiksi on hyvä ruoka tällaiseen tarpeeseen. Ja sitä on sitäpaitsi mukava valmistaa jos on vaikka kaveri kylässä. Voi sitten elvistellä sillä, miten luontevasti sitä meikäläinen vaan valkoviinissä riisejään hauduttelee. Voin, viinin, kasvisliemen ja riisin lisäksi ei ihan välttämättä muuta tarvitakaan kuin aimo kasa parmesania.

Itse käytin lisäainesosina kesäsipulia, herkku- ja siitakesieniä sekä pari kokkaretta gorgonzolaa. Niin ja timjamia. Koristeeksi persiljaa, kun risotto on muuten vähän valjun näköistä. Ei ollut valittamista siinä.

Sitruunoiden äärellä syntyi tietenkin tarve tutkia, mihin kaikkeen niitä voi käyttää. Pitkään aikaan ei ollut tullut tehtyä raviolejakaan, niin niihin liittyen piti tutkia sitruunaisten pastakastikkeiden ohjeita. Niitähän on. Itse toki söisin vaikka lusikalla sitä pelkkää voi-sitruunakastiketta, mutta ei se kaikkien kanssani ruokailevien makunystyjä hivele samalla tavalla. Silläpä löydettiin sitruunan käytön suhteen muutamia maltillisiakin ohjeita.

Ravioleihin oli kätevä käyttää risoton teosta ylijääneet sienet sekä heräteostona hankittua pinaattia jota myös taikinaan laitoin vihreäksi värjäytymistä toivoen. Ei värjäytynyt, mutta ei haitannut koostumustakaan, ihan nättiä tuli. Yhdessä gorgonzolan jämän kanssa syntyi edellä mainituista mahtava täytetahna. Oikein sitä lusikalla maistelin ja totesin, että voisi hyvin sopia tapenade-ajatteluunkin. Itselleni se on vielä vähän vierasta. 

Jostain olen saanut käsityksen, että siinä pelataan  jotenkin tahnojen kanssa.

Eikä siinä vielä kaikki. Lomalta arkeen palatessani huomasin, etteivät basilikani aivan täytä kaikkia perinteisiä kriteerejä. Niitä olisi pitänyt vissiin loman aikana leikellä, että lehdet olisivat ymmärtäneet kasvaa isoiksi. Nyt on pusikkomainen rypäs laihoja kasveja, joissa on pikkuruiset lehdet vain. Mutta haisu on hyvä ja kaveri testasi maunkin. Laitoinpa siis pari oksaa oliiviöljyyn. Jos vaikka siihen liukenisi sitä makua. Kävi miten kävi, nätiltä se pullo ainakin näyttää keittiössä. Joku voi pian luulla, että oikeasti olen innostunut ruoka-asioista.