sunnuntai 25. syyskuuta 2011

Heijastimista, itse tehdyistä.

Melkeinpä parasta tekemisessä on alkuvisiointi.


Olen saanut läheiseltä kirjallisuutta ja lahjakortinkin ompelutaitojen opiskelua varten. Ehkä tarpeellisin lahja ikinä. Visioita olisi miljoona, mutta puuskan iskiessä ovat taidot edelleen ennallaan. Elikkä surkeat. Pitää aktivoitua ja kaivaa ompelukone esiin. Se on luonani hoidossa, kun ystävän asuntoon ei mahdu. Ompelukone, kärsivällinen ihmisopas ja pitkä ilta. Tämä on suunnitelma.

Nimittäin kun kaivelin askartelukasoistani viimevuotiset heijastinmateriaalit esiin ja aloin hommiin, tuli taas vähän tuskainen olo. On ihana suunnitella, mutta tarvitsisin näppäryyttä toteuttamispuolelle. Mistä ihmeestä löytyikään se rauha lahjoa viime jouluna koko lähipiiri esikoulutasoisilla itse tehdyillä heijastimilla. Oikein oli syyspimeinä iltoina ilostuttavaa ihailla kaikkea sitä väriloistoa, jota olin haalinut.

Sieluni silmin näin, että kyllä on sitten kiva pimeässä loskasäässä kun on kaikilla perheenjäsenillä ja ystävillä käytännölliset väripilkut asuissaan tuomassa turvaa ja ilahduttamassa arkea. Totuushan on, että ensimmäisistä heijastimista tuli aivan järkyttäviä. Ja siksi ne ovat vielä tallessa, en kehdannut antaa niitä kellekään:

On ehkä terapeuttista tehdä tästä julkista.
Yritin tosi pitkään torjua sitä tosiasiaa, että valkoinen heijastinkangas näyttää ihan paperilta. Olin sitä innoissani ostanut aika paljon, joten käytettävä oli. Onneksi, onneksi on jotain luovuudenrippeitä tallella ja keksin alkaa yhdistellä harmaata ja valkoista kangasta samaan tuotokseen. Sain loistavia ideoita liikennemerkeistä. Ainoa varjopuoli niissä oli se, että on vähän pikkutarkkaa hommaa. Ja kun kankaat irtosivat toisistaan kangasliimauksesta huolimatta, oli pakko korjailla lopputulosta pienin pistoin. Eli lukuisissa tuttujen eteisten lipastonlaatikoissa makaa nyt liimatuhruisia harsittuja tekeleitä.
 
Myös reinotossun voisi uudistaa heijastimella.
Taustoina heijastimille käytin isältä perittyä villapaitaa, jonka huovutin pesukoneessa. Alunperin vahingossa tietenkin. Ja mummin samalla tavalla käsiteltyä villahuivia ynnä keltaista baskeria. Värit olivat jokseenkin houkuttelevammat kuin kaupasta ostettujen huopakankaiden, joita niitäkin hätäpäissäni yritin käyttää. En osannut aavistaakaan, miten suuri tunnearvo heijastimille sisaruspiirissäni syntyikään kun oli tämä taustakangasasia. Pala edesmennyttä perheenjäsentä aina pimeässä mukana. Siinä oli siis suoranainen onnistumisen momentti, vaikka kädentaidot eivät meikäläiselle koskaan periytyneetkään.

Kiinnitin heijastavat kuvat villakankaisiin heijastinlangalla. Ja syytän lankaa tönköstä jäljestä. Sitäpaitsi se katkeaa aika helposti, joten ei kannata yrittää vetää kovin kireälle. Miten mahtavaa jälkeä tulisikaan, jos koneella ompelisi kuvat ja vaikka merkin vielä vaatteeseen paikalleenkin. Jotta ei löpsötä takissa, olisi hyvä olla ainakin kaksi hakaneulaa taakse kiinnitettynä.


Kamalasti on jäljellä kaikkea pikkuhelmeä ynnä muuta tilpehööriä, kun lopulta päädyin  kuitenkin suosimaan yksinkertaisuutta. Ettei näytä katukuvassa aivan pöljältä vappuiseen tyyliin hurahtaneelta tantalta. Tai prinsessa-asteelle jääneeltä tyttöseltä. Pitää miettiä, mitä helmistä voisi tehdä. Tai sitten lahjoitan ne jonnekin päiväkotiin. Pienessä mittakaavassa muutaman helmen sirottelu itse heijastimeenkin voi tuottaa kohtuullista mielihyvää.


Onneksi nykyään on muotia kaikenlainen industrial style. Voi tehdä oikeastaan mitä vaan itse. Esimerkiksi ihan remontoinnistakin on tullut mukavaa, kun ei tarvitse viimeistellä niin tarkkaan.

Ja muistetaan sitten, että tällaiset syysiltojen askarteluilot eivät täytä minkään valtakunnan turvallisuusstandardeja. Eivät korvaa oikeita järkeviä heijastimia.

sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Sienessä



En ollut koskaan ennen käynyt sienessä. Hittolainen kun en muistanut sitä silloin kun pelattiin kavereiden kanssa "En ole koskaan" -peliä. Olisin pessyt varmasti kaikki. Harva sitä tällä tavalla keski-ikäisenä saa sieniherätyksen. Nyt pitää sitten ostaa kaksi sienikirjaa. Itselle yksi ja toinen sille, jolta lainattiin opus mukaan mökille.

Sienikirja nimittäin putosi jonnekin metsään samoilureitin varrelle. Ikävästi jäi aiheen opiskelu kesken. Olin jo menomatkalla tutustunut sienien ihmeelliseen maailmaan ja perjantai-iltana oikein takkatulen ääressä lueskeltiin lisää. Suunniteltiin mitä kaikkea tehdään ruoaksi sitten sieniretken jälkeen.

Hirveästi jäi vaivaamaan esimerkiksi se erikoinen sienilaji, joka kasvaa muurahaisessa. Kun itiö menee murkkuun, eläin tajuaa jonkin olevan vialla. Se pysyttelee kauempana pesästä, ettei kasvusto leviä kavereihin. Lopulta sieni valtaa koko muurahaisen ja se onkin sitten sen eläimen lorun loppu. Sieni se vaan jatkaa elämäänsä tyytyväisenä. Jotenkin tuli sellainen olo, että ei tässä ollakaan ihan kasvissyöjiä viattomasti luonnonantimien äärellä. Moni murkku on menehtynyt sienten tähden.

Sitäpaitsi osa sienistä näyttää lihansyöjiltä jo lähtökohtaisesti. Paitsi etten ole ihan varma, onko tämä sammal vaiko sieni. Ihan selkeästi kuitenkin oikeassa reunassa oleva yksilö parasta aikaa haukkailee ilmaa ötököiden toivossa:


Oma lukunsa on värjääminen. Siitä varsin innostuin. Ikinä ennen ei ollut tullut sellainenkaan askartelu mieleen. No, ehkä joskus punajuurien ja mustikoiden kanssa sotkiessa. Näin jo itseni sammion äärellä keittelemässä värjäystuotteita. Tietenkin ensin pitäisi keksiä, että mitä sitä lähtisi värjäilemään. Kun ei ole omavaraisuus vielä sillä asteella, että olisi vaikkapa lampaita joiden villaa voisi itsekseen sävytellä. Mutta voisihan sitä esimerkiksi uudistaa jonkun kulahtaneen villapaidan, johon on joskus loiskunut epähuomiossa punaviiniä.

Tämä värjäysasia innosti senkin vuoksi, kun heti Ryötönperän reunalta löytyi verisieni, jonka äsken googlaamalla veriseitikiksi tunnistin. Se veriosa nimestä oli jäänyt jo kirjasta mieleen ja värjäysmateriaalimahdollisuus. Ihanaa viininpunaista saisi siitä. Voi että, alan opiskella heti lisää tätä. Koskapa oli antoisaa se metsässä ihmettely. Kulkiessaan sitä voisi aina keräillä värjäysmatskua.
 

No hyi, kävin kuitenkin samalla vähän googlaamassa sitä murkkusieniasiaa. Ei ole todellista. Mistä sitä nyt ikinä enää tietää muurahaisen kohdatessaan, onko zombi vai aito elävä. Ja oli se ihan kotimaisten sienten kirja, jota autossa luin. Ei ole vain eksoottinen ilmiö tämä. Murkuilla on myös tehtävänä talloa maata, jotta sienillä olisi mukavampi alkaa kasvaa. Ja minä kun luulin, että muurahaisten hommaa on pitää vaan käärmeet loitolla. Raukat, kamalasti töitä. Ei ole syyttä muurahaisilla ahkera maine.


Vähän harmitti, kun ei nähty metsässä mitään eläimiä. Olin odottanut esimerkiksi hirven tapaamista. Tai kauriiden. Majavatkin olivat kadonneet padolta, kun siellä on meneillään voimalaitoksen remontti. Joku eläin mekasti perjantai-illan pimeydessä tontin rajalla. Kuulosti ihan isojen kissaeläinten tappelulta. Tai kettujen. Ajatella, jos naapurissa onkin ilves, enkä ole vielä tutustunut. Ääni tosin loittoni niin nopeasti, että kävi korppi mielessä. Yritti ehkä pelotella esittelemällä uhkausäänirepertuaariaan. Kun ei ollut kuukauteen kukaan mökillä ollut. Sitä aina luonto ottaa paikasta vallan ihmisten ollessa kaupungissa.


Jäi aika paljon ajatuksia sekä metsästä että sienikirjasta. Kysymyksiä varsinkin. Entisajan ihmiset herättävät kyllä kunnioitusta, kun ovat jaksaneet eri sienten syötävyyttä testailla. Montakohan henkeä suorastaan on menetetty, ja kuka ylipäätään alunperin on keksinyt alkaa sieniä syömään. Jotenkin itse sienetkin alkoivat tuntua sympaattisilta - paitsi tämä murkkuosasto - esimerkiksi haisuseitikin vuoksi tuli melkein kurja olo, kun kaikki häntä vieroksuvat. Ei sille itse mitään voi, jos vähän tuoksahtaa. Puhumattakaan löyhkäseitikistä.


Sieniretkemme taktiikka oli se, että kerätään ainakin tuttuja tatteja ja sitten muitakin, joita ehkä voi syödä. Ja sitten perillä mökkirannassa kirjan kanssa tutkitaan ja lajitellaan ennen kuin aletaan tehdä ruokaa. Kirjan kadottua piti alkaa lähetellä kuvaviestejä ystäväpiirin sienieksperteille. Huolestuttavinta oli se, että yleisin neuvo oli maitiaisnesteen värin tutkiminen. Puristeltiin helttoja antaumuksella. Hyvin harvasta tuli mitään nestettä. Yhden neste kirveli sormissa. Se oli ehkä myrkyllinen.

Osa kummallisimmista sienistä jätettiin metsään. Tunnistus on vielä kesken:


Koska varmuudella tatteja oli vain kolme, niin illalla ei tullut kovin montaa tattiraviolia ja pastataikinaakin jäi yli. Tehtiin sitten ihan perusnauhamakaroonia kermakastikkeessa. Mutta erityisen maukasta oli tattitäyte, vaikka kuvassa näyttääkin vähän limaiselta:


Niin, ja vielä jakoon kuivaustelineniksi. Nimittäin kun pastataikina tuli tehtyä jo ennen rantasaunomista, niin käteväksi tagliatellen säilytystelineeksi osoittautui tämä. Ollaan joskus kokeiltu kuivattaa pastaa samalla tavalla solmumaisesti kuin mitä paketeissa myydään, mutta eivät ole auenneet keitettäessä oikein.


maanantai 12. syyskuuta 2011

Terveisiä Tiranasta


Pitäisi olla matkalla aina erikseen yksi päivä varattuna valokuvaukseen, kun ei koko ajan jaksa kaivaa kameraa liikkeellä ollessa. Varsinkin jos on kuuma ja olet esimerkiksi työhön liittyvällä reissulla. Pukkaa tapaamisia ja ryhmäpainetta. Ei voi koko ajan pysähtyä. Tällainen oli tilanne Tiranassa, jossa pääsin käymään. Esimerkiksi yllä oleva talo ei ole läheskään niin monivärinen kuin moni muu pytinki. Ihan jo talonvärjäysten takia kannattaa matkustaa Albaniaan, ja todella kuulkaa muutenkin. Nyt.


Ihmiset ovat siellä ystävällisiä. Suorastaan avuliaita. Olo oli kaikkinensa turvallinen. No, välillä liikenteessä hirvitti. Ruoka oli hyvää. Viini oli hyvää. Englannilla pärjää, suuri osa paikallisista osaa sitä. Vielä paremmin selviää, jos osaa italiaakin. Kaikki oli edullista. Melkein hävetti kun mikään ei maksanut Suomen mittakaavassa mitään. Taksien kanssa ei ollut ongelmia, sopi hinnan etukäteen tahi ei. Tai no, katuosoitteita eivät vissiin päivitä yhtä usein kuin Suomessa. Joitakin paikkoja sai etsiä tovin, kysellä ja vähän soitellakin. Saatiinpa ihan saattoapuakin, kun ei kertakaikkiaan meinattu löytää sovittuun paikkaan. Niin että jos on menossa varta vasten jonnekin  viralliseen mutta vähemmän tunnettuun kohteeseen, ehkä kannattaa sopia vastaanottajan kanssa vaikka treffit jollekin monumentille. 


Esimerkiksi pyramidille, Enver Hoxhan monumentille. Sen vierestä alkaa parhaan elintason kaupunginosa Bllok. Ihan viihtyisä meininki oli siellä illalla tiranalaisten seassa näyttäytyä. Tai no, itsellä oli aika kassialmalook verrattuna pukeutumisensa siisteyteen panostaviin paikallisiin. Todettiin, että alakulttuuripukeutuminen ja minkäänsortin erikoisuudentavoittelu loistivat poissaoloillaan. Ei ollut hippejä tai hiphoppareita. Ihan tuntuivat nauttivan tavallisuudesta. Varmaan se onkin kivaa, kun aiemmin on saanut olla hädintuskin olemassa. Ennen matkaakin Albanian historia kiinnosti vähän, mutta nyt se vasta kiinnostaakin. Mukava onkin alkaa perehtyä kun on itse käynyt. Uudelleenkin pitää kyllä mennä. Paljon jäi tietenkin näkemättä.

Meidän porukka sopi enimmäkseen treffejä oopperatalon portaille. Helppo paikka, josta avautuu näkymä Skanderbergin aukiolle. Joka kylläkin nyt oli remontissa:


Hyvää teki myöskin vähän tarkastella meikäläisten nipottamista. Mitään haittaa ei ollut siitä, että joku asia toimi vähän sinne päin tai vaikeamman kautta. Tai omalla aikataulullaan. Esimerkiksi palvelukulttuuri on tosiaan aivan ystävällistä, mutta ehkä vähän monimutkaista. Laskujen erittely vaikka ravintolassa on mahdotonta. Ruokakauppakäyttäytyminen ja kahviloissa asiointi - niissä ei oikein ikinä ollut varma, että miten piti toimia. Mutta aina sai sitä mitä halusi. Omaa epävarmuuttahan se vaan on, jos ei ymmärrä pyytää mitä tarvitsee. Lisäksi moni ihminen oli valmis keskeyttämään omat hommansa jeesatakseen meitä asiassa kuin asiassa.

Tunnelma on monin paikoin suorastaan leppoisa. Sillä asenteella on hoidettu myös moni sähkötyö kaupungilla. Matkaoppaissa varoitellaankin sähkökatkoksista, mutta sellaiseen tällä muutaman päivän reissulla törmättiin vain kerran.


Yhteiseen hyvään tähtäävää kansalaistoimintaa on. Oli aika hienoa päästä tutustumaan siihenkin puoleen. Melkein tuli sellainen olo, että pitäisikö hankkiutua sinne vapaaehtoistyöntekijäksi joskus. No, helppohan se on täältä käsin idealisoida. Rouvat ovat aloittaneet hommat oikeasti nollasta. Tuli itselle vähän vaatimaton olo siinä rauhanpalkintoehdokkaan kanssa kahvitellessa ja jutellessa. Puhuttiin vakavien asioiden lisäksi myös kissoista. Niistähän meikäläinenkin pullamössövellihousu sentään ymmärtää jotain. Vähän piti skarpata liikutuksen kanssa kun hyvästeltiin Tiranan Täydelliset naiset.

Romanikaupunginosassa oli vähän toisenlainen meininki kuin ydinkeskustassa. Jotenkin silti ystävällinen ja kodikas. Pistäydyttiin siellä lapsityötä tekevän järjestön vieraana. Että onkin ihmisillä intohimoa ja sinnikkyyttä ahkeroida kaikista huonoimmassakin asemassa olevan ihmisryhmän kanssa. Hienoa. Ei sitä oikein osaa muutakaan sanoa, tuntuu lässyttämiseltä täältä käsin. Anteeksi vaan. En oikein osaa selittää. Kun ei sitä minkään raadollisuudenkaan äärellä tuntenut olevansa kun siellä kyläili.


No mutta. Ei jäädä tuleen makaamaan. Hyvä mieli tuli järjestöissä vieraillessa. Hyvissä käsissä on albanialainen kansalaistoiminta. Toivon, että muualta Euroopasta eivät rahahanat ihan heti sulkeudu. Takaisin leppoisiin tunnelmiin, sillä paikalliset osaavat myös hillityn nauttimisen taidon.


Oi, hups. Tulikin vahingossa kuva bunkkerista. Niihin on vaikea olla törmäämättä Albaniassa. En ehtinyt perehtyä siihen, joutuivatko ihmiset paljonkin viettämään niissä aikaa Hoxhan hallitessa.


Vaikka olikin vain vähän aikaa kierrellä itse Tiranassa, niin piti vapaapäivänä päästä katsomaan satamakaupunki Durresia. Sinne on helppo kulkeutua. Menee vaan juna-/linja-autoasemalle ja hyppää välineeseen. Itse menin bussilla. Rahastaja tulee sitten kyllä, ei tarvitse huolehtia. Kannattaa varata pikkurahaa, sillä joukkoliikenteen hinnat ovat alhaiset. Olisin niin halunnut kokea junamatkankin kun olin niistä lukenut, mutta palattiin Durresista sitten paikallisten yksityisellä pikkubussikuljetuksella kun viimeinen bussi oli jo mennyt ja junaan oli aikaa.


Sen verran Durresista, jos vaikka joku sinne julkisilla uimarannan toivossa menee: Asemalta ei siis oikein pääse kävellen rannalle. On moottoritiehenkistä ramppihässäkkää välissä. Kokeiltiin, mutta ajauduttiin mennen tullen suuren sataman porteille. Niiltä saa kyllä ihan kätevästi takseja sitten.  Varsinkin jos osaa numerot italiaksi kun hinnasta puhutaan. Mutta kyllä sormillakin pärjää. Rannalle viedessään taksinkuljettaja tosin - silkkaa ystävällisyyttään varmaan - ajoi meidät suljetulle resortille kilometrien päähän. Sieltä sitten käveltiin tienlaitaa pitkin takaisin. Eli jos kuljettaja kyselee että "Tropical, Tropical?" niin ei sinne. Paitsi jos siis haluaa siistiin ja kliiniseen luksuspaikkaan, jossa ei ole ketään.


Kansanrannalla olikin sitten ihmisiä nauttimasta Adrianmerestä. Vaan matkaoppaissa varoittelevat  meitä hygieenikkoja sen likaisuudesta. Kyllä siellä ihan vauvojakin uitettiin ja moni lillui aivan hartaudella, että ei se vesi nyt ainakaan ihan tappavaa voi olla. Vaikka itseäni sataman läheisyys vähän arveluttikin uima-asioita miettiessä. Ja uikkarikin oli kyllä unohtunut Tiranaan.

Rannalla oli baareja ja muitakin puljuja, torimeininkiäkin. Mutta se mikä puuttui sekä Tiranasta että Durresista - voisin päätellä että koko Albaniasta - oli sisäänheittäjät. Aivan mahtava oli rauhassa pysähdellä ja pällistellä, miettiä mikä olisi kiva kuppila hengähtämiseen, eikä kukaan ollut repimässä ja houkuttelemassa mummon lihapullilla.



Yleisesti ottaen siis positiivinen kokemus tämä Tirana ja Durres. Varmaan paljon on omasta asenteestakin kiinni. Jos hermostuu siitä, ettei ravintoloiden vessoissa ole aina paperia tai siitä, että taksikuski viittilöi sinut taksiin mutta vaihtaakin vielä muutaman sanan naapuriauton kuljettajan kanssa - tai jopa häipyy hetkeksi jonnekin, niin ei ehkä kannata lähteä Albaniaan asti kitisemään. Kahvilan tiskillä olet saattanut saada tilauksesi tehdyksi, mutta baarihenkilöstö puuhaakin jotain muuta. Kyllä se drinkki sieltä tulee kun vaan odotat.

Lentokenttä Tiranassa on todella hyvä ja näppärä. Rahanvaihtoakin voi hoitaa siellä heti matkalaukkuhihnojen vieressä. Kätevää, sillä lekejä ei täältä Suomesta saa. On matkamuistokaupat ja kahvilabaareja ja ylipäätään selkeys. Kirjojakin möivät. Paluulentoa odotellessa ostin yhden ilmiöstä, josta en ollut perillä ehtinyt puhua kenenkään kanssa mitään, vaikka piti. En tiedä onko sosiaalipornoa vaiko mitä ottaa selvää tarkemmin siitä, miksi joissakin pikkukylissä jotkut naiset elävät miehinä.

Lonely Planet ilmoitti, että Albania olisi nyt sitten se trendimatkakohde. Tuli oltua siis aivan aallonharjalla, yhteisesti todettiin. Vaan kyllä jäikin sellainen olo, että maa - ainakin nämä kaupungit - muuttuvat sellaisella tahdilla, että pian on jo erinäköistä. Maaseudulla varmasti on tilanne toinen. Siellä aika on ymmärtääkseni pysähtyneempää, ei kai vielä nettikahviloita.


Kuvat kävelykadusta, pyramidista ja sähköjohtohässäkästä ovat kaverilta lainattuja, kiitos!

tiistai 6. syyskuuta 2011

Suuri vessareportaasi

wc-tila voi olla oivallinen paikka myös keräilyharrastukselle.
Kun on pikkuruinen vessa tahi kylppäri, niin nopsasti saa siellä sisustamisella tunnelmaa. Tulee arkisesta tilasta vähän niin kuin esteettinen kokemus. Vai olisiko somistuksen syynä myös pikku turhamaisuus. Kun kaikki vieraathan yleensä jossain vaiheessa kyläilyä poikkeavat myös käymälässä. Niin on oivallinen tilaisuus osoittaa omaa hyvää makua ja vähäisten matkustelujenkin antia juuri niissä tiloissa, joissa vieras pysähtyy hetkeksi yksin.

Myönnän, että tämän tekstin laatiminen ja etenkin kuvien ottaminen on ollut aika hauskaa. Varsinkin omakuvien.

Tietenkin pesutilojen kokonaisuutta leimaa eniten käytännöllisyys. On pyyhettä ja pesuainetokkeloita. Joskus on tullut sorruttua todella kalliisiinkin kylpytuotteisiin vain niiden ulkonäön vuoksi, mutta sittemmin olen alkanut myös vähän pihiksi.

Ruusunaamanpesusaippua on tuo möhkäle oikealla.
Hartaudella olen sijoittanut lavuaarin reunalle Italian marketista ostetun kaikista halvimman kasvoveden, eli ruusuveden. Vaikka onkin muovipullo. Säilytän sitä aina pitkään tyhjilläänkin, kun tulee käytyä Italiassa yleensä vain joka toinen vuosi. Matkamuistojen haaliminen kylppäriin on ensinnäkin kivaa ja toisekseen kätevä tapa säästää muu huusholli pikkutilperhööriltä. Eikä sitä nyt tietenkään kasvovesipulloa ensimmäisenä tulisi muutenkaan kirjahyllyyn tällättyä.

Alempi Lissabonista.
Sama pätee ulkomailta saatuihin postikortteihin. Niistä tulee rakenneltua kollaaseja vessan oviin, joskus seiniinkin. Hyväksyttävä on se, että kosteudesta vähän käpristelevät, mutta eihän se oikeastaan haittaa. Osalla on paljonkin tunnearvoa. 

Esimerkiksi kerran meillä oli vanha lissabonilainen mies ystävänä. Tutustuttiin katukahvilassa. Hän oli ollut sota-aikana kielenkääntäjä. Kovasti piti myös elokuvista. Oli paljon puhuttavaa. Saatiin sittemmin postikortteja ja kirjeitä. Lähetin hänelle Taikatalven englanniksi. Lissabonin kortit erityisen hartaudella olen sijoitellut kotiin tästä herrasta muistoksi. Kirjeitä ei ole enää tullut.


Valitsin yläkerran vessan itsekuvauksiin jatkuvasti käyttämäni Lindexin raitapaidan. Olisi pitänyt keväällä ostaa kaksi. Oikein hyvä, riittävän pitkät hihat. Itsestään laukaiseva kamera voisi olla kätevä, mutta kyllä peilinkin kautta ihan mukavasti sai kuvan. Siinä näkyy realistisesti hammastahnaroiskeet ja johdotkin. Valaisimeksi olen tosiaan virittänyt lempeän jouluvalon, kun ei olla saatu sitä oikeaa valoa laitettua.

Niin kuin ei korjattua suihkua tahi vessan vetämisen nuppiakaan. Molemmat toimivat onneksi pikku niksein.

Alakerran neuvostoaiheisen vessan reportaasiin oli paljon vaikeampi valita asua. Päädyin sävyyn sopivaan neulehuppariin. Se on Tikkurilan Intersportin alesta noin seitsemän vuotta sitten, lasten osastolta.

Aika hankalaa oli pitää sisustuskuvauksia alakerran pikkuvessassa, vaikka kuinka on peili. Ihan voisin ottaa vastaan vinkkejä, että miten toimitaan  kameran kanssa pienessä tilassa. Vai jätetäänkö ne kuvaamatta. Tai ehkä ainakin itsensä voisi jättää pois. Moni nettikirjoittelijahan tosiaan ilmineeraa päivän teeman asuaan ihan ulkotiloissa.

Älkää ihmeessä muotibloggarit loukkaantuko, (jos nyt joku sellainen sattuu tätä lukemaan) halusin vain vähän pitää hauskaa tälläkin tyylilajilla, jääköön se meikäläiseltä kuitenkin tämän jälkeen.



En ammu. Osoitan.
Se, että tuli alakerran veskiin valittua totalitaarisen punainen teema johtui ainoastaan huumorista ja siitä, että oli sopivaa materiaalia saatavilla omissa arkistoissa. Tuli samalla niin sanotusti sisältöä tilaan. On kaikkea punaista tavaraakin, niin ei ollut mikään ongelma saavuttaa yhtenäisyyttä ilmeeseen.

Joskus tietenkin voisi heittää jotain poiskin. Välillä askarruttaa, että minkälaisen romuläjän sitä jälkeensä jonain päivänä jättääkään jos kaikki söpö pikkuroina tulee aina säästettyä.

Tulitikkuaskeja, kiviä, simpukoita, hotellisaippuoita, magneetteja, pinnejä, näytetuubiloita jne. on hyödyllisten asioiden joukossa. Niin kuin esimerkiksi lääkehiilen, joka ei mahtunut edes lääkekaappiin kun on niin iso pullo. Enkä edes tiedä, miten sitä hätätilanteessa käytetään, mutta oltava sitäkin on.



Joulupukkiaiheista matkakylpysaippuapakkaustahan ei voi laittaa pois:



Puhumattakaan tyhjistä tulitikkuaskeista, tosiaan. Nättejä ovat.


Jos realismin nimessä poikkean vähän söpöstelyn polulta, niin ei ole alakerrankaan vessa ihan terässä. Sitä ollaan hätäensiapukorjattu ruokailuveitsillä, joilla pidetään säiliön punnus oikeassa asennossa. Olen liimannut pikku vinkiksi Tee itse -lehdestä artikkelin seinälle. Jos vaikka joskus saataisiin se pönttö kuntoon. Ehkä todellakin teen sen itse:


Eikä kylppärissä ole suinkaan asiat aina omilla paikoillaan hyllyssä. Vaan levällään ovat, helpommin ne ehkä arjessa löytääkin, pinnit ja muut, kun on sirotellut niitä kätevästi ympäriinsä. Yksi varmimmista paikoista on pesukoneen päällinen, kun sinne tulee aina tyhjennettyä taskut. Tai yleensä. Pinni inhottavasti voi saada pesukoneen rummun jumiin. Kokeiltu on.


Takaisin sulostuttamiseen: Inspiraation lähteenä voi vessa- ja peseytymistilojen suhteen toimia monikin asia. Itse ilahdun aina vaan uudelleen vuosia sitten Virosta hankkimastani teoksesta, jossa esitellään ihmisten persoonallisia ulkovessoja. Ryötönperän tulevan pihakäymälän suunnittelun lisäksi kuvista saa lukuisia hauskoja ideoita myös sisätilojen mukavuuslaitoksiin:






Kolme viimeisintä kuvaa ovat siis Madis Jürgenin opuksesta Hää Koht, Eesti Ekspressi Kirjastuse AS, 2003. Luulisin kirjan olevan edelleen saatavissa Tallinnan kirjakaupoista - ainakin itse olen sitä ostellut tuliaisiksi viime vuosinakin. Sivuilta lainatut kuvat ovat valokuvaaja Ingvar Muusikuksen ottamia, hauskoja ja hyviä ovat ne.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Omenat - vinkkejä kaivataan



Joo, on taas se aika vuodesta kun tulee mieleen taannoisen nuoruuteni yläasteen kotitalouden oppikirja. Siinä raikkaasti aloitettiin syksy omenakuvilla, niin että melkein tuoksu tuntui. Silloin päätin, että jos minulla joskus isona on hallittavanani omenapuita, niin muutun ihan hengettäreksi. Pyöräyttelen piiraita ruutuessu päällä ja sitä rataa. Nyt on puu pihassa ja omia omenoita.

Ensinnäkään ei tule kovinkaan paljon leivottua. Tai jos joskus tulee, jää yleensä syömättä. Ainakin osa. Yhteen aikaan oikein hartaudella pakastin omenanlohkoja kanelin ja sokerin kanssa leivontaa tahi jälkiruokia varten. Seuraavana syksynä uuden sadon tullen ne tuli yleensä heitettyä pois. Onneksi on enää vain pakastelokero. Ei ole pakastuspaineita.

Sen sijaan jokasyksyinen rituaali on ollut muutaman hillolitran keittäminen sekä omenasnapsin valmistaminen. Niihin alkaisin kaivata vaihtelua. Olisin kiitollinen hyvistä vinkeistä. Mieluiten sellaisista, joihin saisi menemään oikein paljon omenaa ja että säilyvyys olisi hyvä. Lahjaksi antamisen mahdollisuus olisi pelkkää plussaa. Kun veikkaan, että lähipiirissä on edellisetkin hillot ja snapsit vielä kaapissa. Olisi kiva lahjoa uutuuksilla.


Aina hillotessani mietin, että mahtavaa on sitten talvella puuron kanssa tämä. Jospa vaan muistaisi puurotella. Silläpä on sylttyä tullutkin lähipiirille tyrkytettyä, kun ei itse muista sitä syödä. 

Olen harrrastanut hillohommissa myös variaatioita. Esimerkiksi pihlajanmarjojen ujuttamista joukkoon. Tulee vähän niin kuin erähenkinen olo, kun samoilee metsässä etsimässä sopivia pihlajia. Olin jo ehtinyt kokeilla ohjetta, johon tuli omenoiden kaveriksi calvadosta ja puolukkaa. Yhtään sen pahempaa ei tullut pihlajanmarjojen kanssa. Siis hyvää on omenahillo puolukoilla, pihlajanmarjoilla tai ilman. Aina.

Mutta niille, jotka eivät vielä ole kokeilleet, niin vinkkinä vaan se omenasnapsi. Netistä löytyy ohjeita, mutta voin tässä kerrata omankin tapani tehdä, joka ei tosin paljonkaan muiden neuvoista poikkea. Juuri maistelin vuosi sitten hautumaan laitettua, joulun tienoilla pullotettua ja siitä saakka pullossa ollutta tuotostani. Ja voin sanoa, että omenaista ja pehmeää oli. Näin siis kommentoi ihminen, joka ei pahemmin snapseja juo (siksipä kaipaankin hyvää omenaliköörin ohjetta, miksei viininkin, jos ei ole vaikeaa). 

Eli otetaan iso lasipurkki, kurkkupurkin kokoa, onko se nyt 1,5 litraa, no iso kumminkin. Se täyteen pestyjä ja siistittyjä omenalohkoja. Joukkoon kanelitanko vaikkapa. Täytä purkki viinalla, eli hukuta omenat. Sulje kansi ja anna olla ainakin kuukausi, vaikka paljon pidempäänkin. Välillä voi omaksi iloksi vähän hölskytellä. 


Kun on löytynyt sopivia pulloja ja tulee se sateinen sunnuntai kun tekisi mieli vaikka alkaa tähän hommaan, niin sitten vaan siivilöidään omenat viinasta pois. Ihan on muuttunut ruskeaksi liemi. Sitä pulloihin ja sekaan ruokosokeria vähän. Pieneen pulloon ripauksia, isompiin teelusikallinen tai pari. Ei ole juotavaa vielä. Vasta kun sokeri on sulanut viinaan ja aina vaan paranee vanhetessaan.

Viime vuonna intouduin oikein etikettiasiastakin, käytin hyödyksi vanhojen valokuvien kopioita. Kyllä ihan kontaktimuovinkin avulla saa suhteellisen aitoa etikettitunnelmaa. Myös hillopurkkeihin ja niiden kansiin.