lauantai 30. marraskuuta 2013

Lasikellon alla (Lukunurkka)



Ihan suotta olen lykännyt tämän kirjan lukemista luullen sitä vaikeaksi.

Siellä se on minua odottanut mökillä hyllyssä todella käytetyn näköisenä. Isoäitini oli jopa päättänyt jättää merkin etulehdelle, nimmarinsa ja vuosiluvun -76. Minä olen silloin ollut kaksivuotias. Lisäksi sivuilla oli lyijykynämerkintöjä, ihan kuin joku olisi oikein etsinyt tietynlaisia sitaatteja. Ehkä isoäitini on lainannut kirjaansa jollekin oppilaistaan esitelmää varten? Mielenkiintoista.

Minä olisin kyllä valinnut eri sitaatit.

Sylvia Plath (1932-1963) on herättänyt minussa aina jotenkin raskassoutuisia mielleyhtymiä. Ihan taas ilman parempaa tietoa. Tämä Lasikellon alla julkaistiin vasta sen jälkeen kun Sylvia oli keittiössään kaasuttanut itsensä hengiltä. Varmaan se tosiasia on jättänyt tunkkaisen painavan leimansa kaiken päälle.

Oikeasti minä ainakin löysin kirjan ansiosta merkilliseen mustaan huumoriin kyenneen Sylvian, joka osasi hienosti muotoilla dramaattisetkin päähenkilön teot sillä tavalla hauskasti, että lukijaa nauratti mutta kirjailijaa ehkä ei. Sanotaan, että Lasikellon alla on lähes yksi yhteen omaelämäkerrallinen. Kun ihminen muistelee omia masennuskohtauksiaan ja murheen alhojaan, niin on aikamoinen taitolaji osata kirjoittaa niistä eleettömästi. Minä en osaisi.

Tietenkään se ei ole varsinaisesti hauskaa, että ihminen miettii hullun lailla millä keinolla päättäisi päivänsä. Mutta jos kyseinen pohdinta päättyy siihen, että Esther kulkee pitkin taloa epätoivoisesti etsien (ei löydä, ja muistelee isoäitinsä taannoista vanhaa taloa, jossa olisi ollut vaikka kuinka paljon kelvollisia koukkuja ja riittävää korkeutta) sopivaa hirttäytymispaikka keltainen silkkikylpytakin naru valmiiksi kaulaan solmittuna löpsöttäen, niin minä koin lukevani myös huumoria.

Kiva, että löysin internetin uumenista myös iloisen kuvan Sylviasta, minä ihan mielelläni tutustuin häneen nyt ja muistan jatkossa tällaisena:


Huomasin lukevani tätä kirjaa ensisijaisesti kirjana masennuksesta. Jokainen meistä on ollut joskus masennuksissaan ja tietää mitä siihen liittyvä kaikenlainen haluttomuus on. Vaan kun sellainen tunnetila oikein kroonistuu sairaudeksi, niin siitä vaikuttaa tulevan eräänlainen salaliittolainen ihmisen itsensä kanssa. Ainakin kirjan Esther vaikutti potevan jotain sensuuntaista. 

Vaikka minä sekä siivilielämässäni että työn puolesta tunnen paljonkin ihmisiä, joilla on sekä masennus että itsetuhoisia ajatuksia, en ole ilmeisesti koskaan kehdannut tai osannut kysyä asiasta tarpeeksi. Sitä kai ensisijaisesti yrittää piristää ja pelastaa kanssaihmisiä. Lasikellon alla valaisi minua valtavasti, vaikka koitan tietenkin olla yleistämättä. Kai kyse on kuitenkin aika yksityisestä kokemuksesta.

Esther vietti nuoren naisen unelmaelämää New Yorkissa. Oli pintaliitoa ja ilmaisia lounaita. Koko ura edessä ja taustalla hyvä mesenaatti, käytössä hyvät kirjoittajan lahjat. Edustusihmisenä hän piti itseään kylläkin jotenkin kolhona, siinä taisi olla minulle lukijana ensimmäinen merkki masennuksesta. Se, miten Esther näki itsensä ja kuvitteli muidenkin näkevän hänet, oli itse asiassa oikeasti aika synkkää.

Esther oli jotenkin välinpitämätön itsestään. Toisaalta hän kyllä joutui välillä pidättämään itkuaan. Kovin ristiriitaista. 


Ihan oli mielenkiintoista lukea siitä New Yorkin ajasta. Samalla tuli opittua jotain ehkä 50-luvusta. Taitavasti Sylvia myös pomppi ajassa, ei ollenkaan puuduttavasti, niin kuin jotkut. Minähän tunnetusti olen rönsyilyn ystävä, mutta jos liian pitkäksi ajaksi unohtuu sivulauseisiin, niin se voi pahimmillaan olla aika pitkästyttävää. 

Yksi kirjan teemoista - niin se ainakin minulle näyttäytyi - oli nuorten naisten valintojen pohtiminen. Tuli jotenkin mieleen se Mona Lisa Smile -elokuva. Se, miten naimisiin menoa pidettiin naimisiin pääsynä ja kotirouvuutta korkeimpana mahdollisena autuutena. Esther pohti asiaa puhtaasti omalta kantiltaan, ei varsinaisesti arvottanut muiden valintoja. Siitäkin minä tykkäsin. 

Estheriä kiinnosti vaimoksi pääsyä enemmän muun muassa kirjoittaminen. Kunnes sekään ei sitten enää sujunut, kun mieli jämähti järkähtämättömästi alleviivaavaan välinpitämättömyyteen ja kaiken turhuuden ajatukseen. Kuolema vaikutti olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.

Mielisairaala. Niin. Hurjalta tuntuu, miten ihmisen itsemääräämistä voidaankin rajoittaa niin itsestäänselvästi. Että jotkut päättävät vaan jonkun toisen olevan hullu ja sitten pistetään piikkiä, annetaan sähköshokkia ja palaveerataan vapauteen pääsyn mahdollisuudesta. Vähän niin kuin vankilassa. Jännä on tämä ihmislajimme, kun ollaan laajennettu toisistamme huolehtiminen niin pitkälle, että mieleltään sairastuneet ja itselleen vaaralliset yksilöt voidaan sulkea ihan pokkana lukkojen taakse.

Tämä on siis minun ajatuksenjuoksuani, Sylvia pysyi tästäkin kirjoittaessaan jotenkin ihmeellisen neutraalina. Minä puolestani jouduin kirjaa lukiessani tarkistamaan montaakin ajatustani ja kantaani. Jos olisin oikein rohkea, niin uskaltaisin sanoa että tarkistin jopa kantaani elämän itsestäänselvästä arvosta. Siis vain tarkistin, en muuttanut. Kyllä ihmiselämä - ja eläinelämä, ja kasvielämä - on vaalimisen arvoinen, ja kyllä minä voin olla edelleenkin mukana sellaisessa kulttuurissa, jossa pakotetaan itsemurhaa hautovat vielä hetkeksi miettimään aikomuksiaan. 

Se on jotenkin niin surullista, jos ja kun osalta lajitovereistamme menee elämästä iloitsemisen into. Itse olen ajatellut, että katsellaan tämä nyt kumminkin loppuun saakka, vaikka vastaan tulisi mitä paskaa. Mutta saatanhan minä ajatella väärinkin.


"Hiljaa kuin murtovaras minä hiivin ruiskukkien kuvioimassa kylpytakissani aivan kaiteen reunalle. Kaide ulottui melkeim olkapäihini, ja minä vedin kokoopantavan tuolin kaidetta vasten, avasin tuolin ja kiipesin sen hauraalle istuimelle.
     Äkäinen tuuli nosti hiukset pystyyn päässäni. Jalkojeni juuressa nukkuva kaupunki sammutti juuri valojaan, ja sen talot tummuivat kuin hautajaisiin pukeutuneina.
     Se oli minun viimeinen yöni.
   Puristin kädessäni mukaan ottamaani nyyttiä ja vedin siitä esiin jotakin, joka muistutti vaaleata häntää. Käteeni tuli olkaimeton joustokudoksinen alushame, joka oli käytössä menettänyt joustavuuttaan. Minä heilutin sitä kuin valkoista lippua, kerran, kahdesti... Tuuli tarttui siihen ja minä päästin sen.
   Valkoinen hiutale leijui ulos yöhön ja aloitti hitaan laskeutumisensa. Mietin, mille kadulle tai katonharjalle se mahtaisi päätyä.
     Vedin jälleen jotain nyytistä.
   Tuuli teki parhaansa, mutta epäonnistui, ja lepakonmuotoinen varjo vaipui vastapäisen talon kattopuutarhaa kohti.
    Kappale kappaleelta syötin vaatevarastoni yötuulelle, ja nuo harmaat riekaleet leijuivat pois kuin rakastetun tuhka asettuakseen sinne tänne, New Yorkin pimeään sydämeen. Koskaan en tietäisi tarkasti minne."

(Pääsin viikon työreissulla nauttimaan huurreluksuksesta,
onneksi oli edes pokkarikamera mukana.)

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Tällaisina aikoina



Erityisesti tällaisena aikana tarvitaan kotiin hiljaisia meditaatioasetelmia. 

Ei niinkään pelkän pimeyden vuoksi. Vaikka kyllä sitäkin pehmentämään tulee järjestää tunnelmaa. Vaan enemmän ainakin minä tarvitsen vastapainoa arjen lisäksi nyt vallalla olevalle ultrasosiaalisuutta vaativalle pikkujoulukaudelle. Ei riitä, että töissä on edukseen, vaan sitä tulee jouduttua päästyä vapaa-aikanakin kaikenlaisiin villeihin tilanteisiin.

Eikä ole vielä vähään aikaan tilaisuutta paeta maalle.

Voihan se olla hyväkin. Eivät katoa kaikki läheiset kaupungista, kun minäkin joskus näytän naamaani cityssä. Perjantaina oli työmaan viralliset pikkujoulut. Minä löysin jatkopaikassa sisäisen tanssijattareni. Olin niin täpinöissäni, kun yhden työkaverin musiikkiyhtye soitti.

Myöhemmin - anarkistisemman kokoonpanon esiintyessä - löysin myös sisäisen punkkarini.

Saatoin julkisesti riehumalla kompensoida sitä pettymystä, jonka alkuillasta koin jäädessäni kinkkubingossa armottomasti häviölle. Monimutkaiset ovat tunneskaalat tällaisina aikoina.

(Kuvan tekijänoikeudet kuuluvat esimiehelleni.
Tämä oli se tanssittava orkesteri.)
Tunnepuolesta puheenollen, vieläkin on leukalihakset kipeinä eilisestä. Jos pinnistän, niin kiristelen aina vahingossa hampaita ja koko pään kramppiin. Siksipä en paljon yleensä pinnistelekään. Kuitenkin eilen ensin yritin tuloksetta pidättää itkua, kun kuuntelin ystävää, joka oli joutunut luopumaan kissaeläimestään. Antamaan periksi luonnonlaeille ja ottamaan sen vastuun, joka meille eläinihmisille kuuluukin. Kyllä minä järjellä oikein pontevastikin puolustan sitä, että päästetään lemmikit pois kärsimyksistä jos niitä on. Mutta tunnetasolla se on tietenkin suruisaa ja aina yhden aikakauden päätös. Ei ole enää tuttua käpälää klähmimässä ihmisposkea.

Minulla on lukuisia tällaiseen rationaalisemmin suhtautuvia ystäviä, onneksi. 

Toin omille kissoilleni tuliaisiksi viime yönä perintöruokakupin, jossa oli lisävarusteena liukueste. Sekä pehmoisen nukkumapedin. Meidän dooriksille ihan uutta luksusta.

Päästiin tyttöjen kanssa kissan elämän päättymisestä eteenpäin, ja sen jälkeen tulikin enimmäkseen naurettua. Minun pikkusiskoillani on sellainen jännittävä taipumus, että apinoivat toisiaan. Kovaan ääneen. Kaikella rakkaudella kutsun sitä tapaa myös pingviinimatkimisilmiöksi. Minähän tietenkin olen aina vain eteerisesti rauhallinen näin vanhimman roolissa... Niin, että ilta ja alkuyö olivat yhtä löpinää ja keskeyttelyä. On harvinaista, jos joku meistä saa puhua joskus lauseensa loppuun rauhassa. Välissä kiusataan, rönsyillään, lauletaan, apinoidaan ja etenkin tosiaan nauretaan. Ihan jäi kaipuu. 

Yksi sisaruksistani oli vieläpä opetellut tekemään bellini-drinkkejä. Eikä New York -juustokakussakaan ollut valittamista. Ihmeen taitavaa porukkaa. Minä valmistin elämäni ensimmäisen guacamolen. 


Eikä siinä vielä kaikki. Tällä ystävällä, joka joka vuosi on yhtä ihana ja kutsuu meidät sisarukset luokseen mölyämään, on kotonaan oikea sankari. Minä annoin hänelle lempinimeksi Tähtipoika, ja pollevana pidin hihnasta kiinni kun tuli iltapissatuskävelyn aika. Hän on ihan oikea sellainen rescuekoira. Espanjasta. Sellainen, joka ensin pienenä on kuljeskellut orpona kaduilla ja sitten löydetty kalterikoiraksi odottamaan omaa kotia. 

Laitoin eiliseksi tarkoituksella oikein kuolan- ja karvankestävän asun, että sain huoletta osoittaa hellyyttäni hänelle. Toivotin tervetulleeksi pohjolaan ja kehuin kovasti hänen charmiaan. Keskustelimme hetken myös uhmaikään liittyvistä asioista, sillä hän on vasta teini. Ymmärtää jo aika hyvin suomea.

Minä niin haluaisin itsekin koiran, mutta pitäisi olla sellainen työ jonne sen voisi ottaa mukaan. Pysynen kissamummona lopun ikääni.


Ja lintumummona. Sekin on kiva rooli.

Sisätila-asetelemieni lisäksi minä rentoudun myös vakoilemalla lintujen talviruokintapaikan elämää. Auringonkukansiemenrouheen menekki on aika suurta.


Sitten levokseni minä myös räplään vähiä elossa olevia kasvejani. Kyllä minä niiden toivon talvehtivan sisällä. Laventelin, orkidean, neilikan, basilikan sekä chilin. Viimeksi mainittu kaikesta räytyneisyydestään huolimatta yhtäkkiä kukki pari viikkoa sitten. Yritän annostella keinovaloa ja vettä sopivasti, mutta kai tähän kasvien talvehtimisasiaan pitäisi jotenkin perehtyäkin.

Nyt on chili tiputtanut kukkasensa - kaikki kaksi - ja yksi uusi palko on nyt kehittymässä lehdettömiin karuihin varsiin. En ole ottanut vanhoja valmiita chilejä vielä edes pois, kyllä saattaisi olla jo aika. 

Minulla on vielä opiskeltavaa talviajan puutarharointiasioissa.


Minä olen alkanut lepsuilla kuulkaa muuten Lukunurkkani kanssa. En niinkään lukemisen. Mutta annoin itselleni luvan tehdä juuri niin kuin huvittaa. Muuten menee harrastamisesta ilo. Minä en aiokaan nimittäin raportoida kahdesta juuri lukemastani perintökirjasta ollenkaan sillä tavalla pitkästi, puhumattakaan analyyttisyydestä.

Voi se monelle olla helpotuskin. Harvaa kai lopulta niin kiinnostaa, mitä ajattelen kirjoista. Tai muutenkaan.

Älyllisyyteni viettää juuri nyt näköjään pikkuisen lomaa. Voihan se olla, että olisin oikeasti tarvinnut muuta luettavaa. Aila Meriluodon sotalapsi-ihmisen elämästä kertova romaani herätti tietenkin paljon ajatuksia ja satuin töissäkin juttelemaan harjoittelijan kanssa pitkään siitä, miten ylipäätään koko sota-aika vaikuttaa vielä meidänkin sukupolviin ja seuraaviinkin. On se ollut iso trauma kansakunnalle, eikä ole edes maailmanhistoriallisesti ajatellen kaukana.

Niin, että siitä näkökulmasta ei ole yhtään ihme, että Kotimaa kuin mies -kirjan (1977) päähenkilö Elina tuntui sekoilevan vielä aikuisenakin aika huolella. Mikäs ihme se on, jos on lapsena tullut heitellyksi kodeista ja kulttuureista toisiin ihan miten sattuu. 

Minunkin isotädeistäni kaksi on ollut sotalapsena, ja oikeastaan vähän sydämeen sattuu kun sitä ajattelee. Vaikka heidän kokemuksensa ovatkin olleet aika hyvät. Eivät muistele katkeruudella, mutta jätti se isoon sisaruskatraaseen aika pysyvät jäljet, kun osa oli rintamalla, osa kotona ja osa Ruotsissa.  

Kirjoja enemmän on kiinnostanut nyt kaikki sekalainen.

No sitten luin tuon Gabriel García Márquezin novellikokoelman, Mamá Granden hautajaiset (1962). Vähän sillä silmällä, että mitähän opittavaa minulla olisi jos joskus meinaan tarinoita kirjoittaa. Oi voi, ihastuin oikein siihen ajatukseen että kertomukset olivat pieniä ja itsenäisiä, mutta tapahtuivat samalla kylällä. Miljööseen kuului armoton helle, biljardibaari, kirkko ja juna-asema. Ihmisten koteja, yksi hotellikin ja jopa ulkohuussi. 

Melkein niin kuin minun Vuosi Ryötönperällä -menestystrilogiassani! Sitähän on nyt ehkä noin 16 sivua. Paitsi jos karsin ja kiteytän. Ajatuksissa on jo enemmän.

Luin mielenkiinnolla ja ihailin tiivistämisen taitoa, henkilöiden yksinkertaista kuvailua ja toteavaa tyyliä.

Molemmat edellämainitut kirjat kannattaa siispä lukea, mutta minä saatan suunnitelmistani poiketen ottaa kumminkin välipalaksi jotain hömppäkirjallisuutta. Katsotaan. 

Perustin työpaikalle kirjojen kierrätyspisteen.
Alkumenestys on ollut aika vaatimatonta. Höh!

Välillä mieli karkaa mökille. Soitin naapuriin Eino-myrskyn jälkeen ja kaikki oli kuulemma meidänkin tontilla päällisin puolin kunnossa. 

Seuraan päivittäin Ryötönperänkin sääennusteita ilmatieteenlaitoksen sivuilta ja lähetän telepaattisia viestejä tiluksille. Nyt on vaan tämä tällainen aika, että pysytään vielä tovi kaupungissa. Mökillä taitaa olla jo maa valkoisena. Kuurassa ainakin.


maanantai 18. marraskuuta 2013

Kahy-päivä vastavalossa


En minä oikeastaan varsinaisesti pannut pahakseni, kun tänä aamuna heräsin kuuden maissa. Vaikka on vapaapäivä. Liekö leporytmi sekaisin Kuusta vai siitä, että nukuin eilen vahingossa mojovat yövuorojen jälkeiset unet sohvalla Strömsön jälkeen. Minä sitten pyörimisen sijasta päätinkin nousta ylös ja korvata itselleni sen, etten eilen mennyt valokuvaamaan myrskyä meren rantaan.

Niin monena arkiaamuna olen ihaillut valon nousemista ja harmitellut, että on pitänyt mennä sisätöihin. Joten tänään oli se hetki, kun täytyi lähteä ajoissa liikkeelle ja tallentaa elintärkeät momentit muistikortille. Jos vaikka huomenna taas sataa tai mikäli pimeys käy ylivoimaiseksi jonain muuna päivänä. Nyt on sitten voimakuvia plakkarissa, 150 yhteensä. Että jos minä nyt täällä piinaan teitä noin 10 prosentilla siitä, niin kyllä te kestätte.

Tällaiset kahy-päivät (kaamoshyvinvointipäivät) tulisi olla lakisääteisiä.

Kuvattuani laskevan Kuun Kehä I:n viereiseltä kukkulalta, ehdin parahiksi kipitellä hevosten luokse tallentamaan auringonnousua.


(Minulla on aika monta otosta hänen auringonsäteissä kylpevistä turpakarvoistaan.)

Kömmellettyäni tarhojen välisissä ojissa aikani - kumisaappaat olivat kumminkin aika turhat, mutta eipä tarvinnut varoa - luulin, että valo alkaa auringon noustessa käydä jo tylsäksi. Mutta virhearvio oli se. Ei kai enää tähän vuodenaikaan se ole laisinkaan lattea, oli kello sitten mitä hyvänsä. Juurihan olen ääneenkin sen todennut, että hieno vino valaistus on jos sattuu paistamaan. Niin, ja jos on ihmisellä mahdollisuus olla sellaisessa sijainnissa, johon aurinko osuu. 

Moni paikka jää varjoon näin marraskuussa.

Kun tajusin, miten pellonvierusheinät alkoivat kimmeltää, niin minulta kaikkosi vähätkin ylpeydenrippeet ja kyykin maanrajassa aika vaikeissa asennoissa. Sen puoleen oli ihan hyväkin, että kävelylenkki venyi vahingossa yli kolmetuntiseksi. Tuli liikevastapainoa kamera-asennoille. 


Keltaisia vastavalokuvia tuli räpsittyä ehkä muutama kymmen. Ihan olin haltioissani ja nirvanassa. Jokainen otos tuntui hienommalta kuin edellinen, joissain tilanteissa niin oikeasti kävikin. Ainakin omasta mielestäni. Esimerkiksi tässä on maalaisromanttinen aidanpätkä:


Ja "Into this space, life will come." kuten Cartier-Bresson kuulemma on aikoinaan sanonut. Niin minulle yhdessä koulutuksessa väitettiin kun sivuttiin hänen valokuvausfilosofiaansa. Siitä lähtien hän on ollut idolini. Olen minä vissiin siitä aiemminkin vouhottanut. Minun aitakuvaani tuli elämää kesken maassa vääntelehtimiseni. Tulee mieleen sellainen hieno brittiäinen nummimaailma, vaikka itse sanonkin:


Joen varteen kun ehdin, niin oli alkanut jo tuulla. Reittini myötäisesti tosin, niin ei se haitannut paitsi ehkä vähän kuvatessa. Silmistä valui vesi, enkä näköjään ole vieläkään oppinut sitä ettei linssin läpi kannattaisi katsoa ihan suoraan aurinkoon. Mitähän vaurioita mykiöihin on taas tällä reissulla tullut hankittua.

Rantapusikoissa päivän töitään hoitelivat muiden muassa mustarastaat ja jotkut keltaiset pikkulinnut. Kuvamateriaali on aika heikohkoa, joten antaa nyt olla.


Eikä mikään varsinainen vuoden luontokuva ole sorsatallennuksenikaan, mutta kyllä minun mielestäni muillakin kuin minulla saa olla mahdollisuus ihailla hänen hienoa vihreää kuontaloaan.


Ylämaankarjan luokse kun olin kulkenut, niin tajusin olleeni reissussa jo pari tuntia ja aika kaukana kotoa. Ruoka ja vessakin kävivät mielessä, mutta unohtuivat aika pian lehmäeläinten mölistessä. Heillä oli sattumalta juuri ruoka-aika ja tarha oli täynnä kömpelönnäköistä elämää. 

Ihanasti haisi maaseutukakka ja rehu. Tulin siinä miettineeksi, että kyllä tällaiset retket saattavat vähän mökki-ikävää helpottaa. Vaikkei meidän tontilla niin kovin usein kakki haisekaan. Pitää alkaa useammin hakeutua maaseuturomantiikan pariin, kun se ei kerran tämän kauempana ole.

Tiedän että kyseisellä Haltialan tilalla on ainakin joulun lähellä kaikenmaailman lampolatapahtumia ja muita, täytyy mennä sitten virallisina aukioloaikoinakin käymään. En kehdannut tänään kysyä töissä olevilta maajusseilta, että missäs ne lampaat ovat ja voisinko livahtaa katsomaan. 


Harjoittelin karjan kanssa suureläinvalokuvausta. Minusta tuntuu, että monikin yksilö oli jo tottunut poseeraukseen, etenkin hän tuossa alhaalla kuvissa. Aivan selvä valokuvamalli, kyllä osasi hienosti keikistellä ja ottaa ilmeitä. Minä oikein kehuin turvastani aidan toiselta puolelta. Vaikka olisi kyllä tehnyt mieli mennä rapsuttelemaan. 




Kyllä vaikuttivat tyytyväisiltä. Yksikin oikein innostui kirmailemaan ja mölinäasiaa tuntui olevan tosi monella. Ystävällisiä olivat nuorimmaisia kohtaan ja toisaalta näytti siltä, että ymmärsivät jättää porukan jättikokoisimmat rauhaan. Vaikka ne ehkä vähän etuilivatkin ruokajonossa.

Mietin, että syövätköhän he muutakin kuin rehua. Ja sitten jäin ajattelemaan, että ottaisikohan maatila minut joskus vähän TET-jaksolle. Ihan hyvin voisin jonkun pitkän vapaan tai vaikka pelkän viikonlopunkin kuluttaa opiskelemalla karjanhoitoa ja lampaiden ynnä sikojen ylläpitoa. Kanoista nyt puhumattakaan, kun niistähän minä itsekin haaveilen.

Ajatella, jos vaikka saisinkin tänne kaupunkiin itselleni oikein sellaisen maatalousharrastuksen. Nyt kyllä syttyi kipinä. Täytyy ehkä ottaa asioista pikkuisen selvää.


Hän oli ehkä käynyt parturissa?
Minun niin olisi tehnyt mieli antaa hänelle korvahierontaa.

Olin niin innoissani karjakokemukseni jälkeen, että päätin pyörätiellä kokeilla omakuvaa itsestäänlaukaisijalla. Sellainenkin ominaisuus tuli viikonloppuna kamerasta löydettyä, kun yksi nuorison edustaja piti minulle pikakurssia, lähinnä hämärässä kuvaamisesta.

Saatoin ohi suhahtelevien pyöräilijöiden näkökulmasta vaikuttaa vähän hullulta, kun jätin kameran penkille, juoksin sitä pakoon ottaen matkan päässä erikoisia asentoja.

Ei näin:



Vaan näin:

Vastavalo-Saaran omakuva.
Nyt kun tuokin kanava on avattu, niin voittekin jäädä odottelemaan lukuisia kuvia minusta ja talven asuistani. Aion tehdä tästä itselaukaisutekniikasta uuden aluevaltaukseni. Pitääköhän minun hankkia ehjiä kotitrikoita nyt sitten, jos aion kuvata myös vapaa-ajan ilmettäni.

Bonuksena kotimatkalla kolmen tunnin dallailun jälkeen - kun vessahätä ja nälkä meinasivat jo viedä huomioni (ensi kerralla otan ehkä eväät) - bongasin vielä sen, miten jännästi aurinko osui yhteen joen yli rakennetuista silloista.

Kun pääsin kotiin, oli kissaeläimilläkin nälkä ja kauhea mouru. Minä vertasin heidän ääntelyään ylämaankarjan mölinään, ja heti tuli jotenkin maaseutuasioista tietävä olo.


torstai 14. marraskuuta 2013

Kulkijat (Lukunurkka)


Päästiin Nokkahuilukerhon kanssa kirjan julkistamistilaisuuteen pari viikkoa sitten. Satoi kaatamalla ja me yritettiin muotoilla hyvä värssy onnittelukorttiin Kolmessa Kaisassa ennen kuin mentiin tapaamaan Kirjailijaa piireineen. Etukäteen harmitti, että molemmilla meillä oli seuraavana päivänä varhaiset aamuvuorot, niin ei voitu jäädä pitkäksi ajaksi juhlimaan. Asiaa nimittäin siellä kekkereissä olisi riittänyt pöytätovereiden ja itse Kirjailijankin kanssa vaikka kuinka.

Kirjailija - tämä Matti Oittila - yritti ehdottaa esimerkiksi, että otettaisiin Nokkahuilukerhoon mukaan lyömäsoittimia. Minulta vähän epäkohteliaasti lipsahti, ettei ole ruukattu perkussionivälineillä meikäläisten puhallinpiiriä terrorisoida. Mutta voisihan sitä oikeastaan harkita.

Ja pöydässä kun meiltä kysyttiin, että mistä me Matti tunnetaan, niin tuntuihan se persoonalliselta sanoa, että ollaan kerran tavattu baarissa. Vuosi sitten. Jo silloin oli tiedossa, että tämä novellikokoelma julkaistaan ja siitä lähtien minä olen mielenkiinnolla odottanut, miten ihmisen puhuttu huumorintaju taipuu teksteiksi. Ja kadehtiahan tässä nyt sitten saa.

Oli välttämätöntä pitää tauko perintökirjojen lukemisessa ja ottaa agendalle tämä Kulkijat (2013). Ensin yritin tietenkin lukea sillä silmällä, että miten Matti on lauseensa muotoillut. Äkkiä kävikin niin, että olin sisällä tarinoissa. Sellainen taitaa olla hyvän tekstin merkki, siis ettei siihen kiinnitä mitään huomiota. Lukee vaan, ja itkee ynnä nauraa. Huolestuu ja ihmettelee novellihenkilöiden tai -eläinten puolesta. Täytyy ehkä lukea uudelleen kirjoitusasun tarkastelumielessä. Kiinnostaa. 

Minun ei siis tarvitse kirjoittaa tästä kokoelmasta hyvästä tahdostani, kohteliaisuudestani saati mainosmielessä. Kerron Matin kirjasta, koska minä tykkäsin siitä.


No siinähän kävi tietenkin niin, että näin facebookin aikoina piti koko ajan julkisesti elvistellä sillä, miten pitkälle olin aina työmatkabussimatkoilla kirjassa päässyt. Kirjoitin julkkarijuhliin kutsuttujen ryhmän sivuille mm. näin: "... niin ja nimim. Aamubussissa piti melkein itkeä Kaken kohtaloa." Ja " - Onkohan startti ehjä, musta hahmo kysyi. - (Nyt tiedän, miten toimia jos ajan allikkoon vuoden 1988 Seat Ibizallani.) Kiitos, pelastui synkeä musta työmatka."

Siinä oli kyseessä miehekäs kohtaus, ja olin tosi polleva kun autoon liittyvä huumori aukeni minullekin. Vai olikohan se kuolemaan liittyvää komiikkaa. Vai ihmiseen itseensä. Minä niin arvostan sellaista viisautta, jonka hallitsevat osaavat nauraa vakavillekin asioille. Tai niinkin yhdentekeville kuin ihmisten pikkumaisuuksille. Jotkut suhtautuvat vakavasti toisten pinnallisuuteen, mielestäni ihan suotta. Oli helpottavaa seurata Kirjailijan kuvitelmaa jopa sellaisestakin mahdollisuudesta, ettei itse Kuolemakaan ole maallisten intressien yläpuolella.

Minä vaihtaisin Helmikaaran starttimottoorin jatkoaikaan koska tahansa. Vaikka kovin kiintynyt vetoisaan sähkövikaiseen kotterooni olenkin. Mitään täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, kun lähdön aika koittaa, ei edes lempiautoaan. Sellaistakin minä ajauduin ajattelemaan, kun luin Kulkijoita.

Tavallaan siihen syvällisyyteen liittyen minä halusin siellä facebookin sivuilla ilmoittaa myös sen, etten "enää ikinä ohita Stockan jouluikkunaa ajattelematta Max Weberiä." Tällä kyseisellä näyteikkunallahan on minulle aina ollut ihan suurikin merkitys, jo lapsuudesta asti. Viime vuosina olen toistuvasti liikuttunut, kun olen ohikulkeissani katsonut pieniä nuhanenäisiä lapsia jotka silmät lautasina töllöttävät satumaista asetelmaa.

Onko siinä sitten liikuttanut se, että minut vietiin lapsena aina siihen ja että surettaa olla näin vanha. Vai herkistääkö siinä kaikki ne toteutumattomat toiveet, jotka pyörivät pikkuihmisten mielissä. Vai se ilo ja ihmetys niissä lapsissa. Vai tuleeko sittenkin jotenkin paha mieli, kun kulman takana Pelastusarmeija kerää rikkaiden ylijäämästä joulumieltä niille, joilla ei ole mitään. En osaa sanoa, mutta väkisinkin herkistyin - vaikkei Matti edes mässäillyt - kun yksi kaksi Kulkijoista jakoi ajatuksiaan samaisen jouluikkunan ääressä.

Tai siihen minä ainakin yhden novellin erään kohtauksen sijoitin ja tunsin etäistä yhteenkuuluvuutta joulukatua ristiriitaisin tuntein ajattelevien ihmisten kanssa.


Kovasti pidin novellihenkilöiden inhimillisyydestä. Puhumattakaan siitä, miten olen perso eläinten sielunelämän kuvittelulle. Minä oikeastaan odotan jo jatko-osaa yhdelle tarinoista. On monta syytä odottaa kevättä, eikä vähiten Kaken ja muiden valkoposkihanhien vuoksi. Ja minä revin pelihousut, jos Kake ei ole puolen vuoden päästä kunkku. Jos joudun itkemään räkäitkut, niin Matti saa luvan tarjota nenäliinat.

Se draamasta. Siellä julkaisujuhlissa kun plärättiin kirjaa, niin luettiin toisillemme vähän väliä ääneen herkullisia kohtia. Nokkahuilukerho koki yhden sivun niin läheiseksi, että toinen meistä pyysi Kirjailijan nimmarinkin siihen suoraan. Minä halusin omistuskirjoituksen ihan perinteisesti kansilehdelle. On ehkä pakko siteerata sitä sivua 66, jonka tekstistä ainakin meidän kerhomme jäsenet tunnistivat itsensä:

"Jussin omatunto oli selitysten mestari. Saunakaljat. Pari ruuan kanssa. Joku hyvä punkku pihvin oheen. Parille pubiin töiden jälkeen, niin kuin britit. Tai valkoviiniä vieraille kuten ranskalaiset, tai punkkua kuten Espanjassa, tässähän ollaan kuitenkin eurooppalaisia. Pikku snapsit, että ruokahalu herää. Jälkiruokaviini. Pari ruuansulatukseen. Lenkin jälkeen voi ottaa, kun kerran huolehtii kunnostaan. Tuli niin kylmä, että nyt tarvitsee kuumaa rommia. Tuli niin kuuma, että nyt tarvitsee kylmää olutta. Uusi jännittävä viini. Vanha tuttu viini. Osaan arvostaa kalliin konjakin makua. Heittäydyn ronskiksi ja juon kossua. Harrastan viskejä. Maistelen viinejä. Siidereissä on oikeasti eroja. Kas, kuukauden olut, täytyypä maistaa. Illallisella tulee joskus otettua vähän enemmän. Välillä tulee vähän juhlittua. Nythän on loma, nyt kuuluu juoda. 
     Nyt vituttaa niin, että vedän aivan perseet olalle. Nyt ei vituta, vedän perseet. Ei tunnu miltään, vedän perseet. Kauhea krapula, pakko saada jotain. Vetäisinkö perseet? Miksi ei.
     Nyt kannattaa juoda, kun se on niin halpaa. Nyt on ihan sama, juoko vai ei, rahat eivät riitä kuitenkaan.
     Päälle vielä se yksi lasi punkkua päivässä, koska se on terveellistä.
     Ja on se nyt helvetti, jos ei paria saa ottaa ilman syytä! Minua ei holhota!"

Minä luin jokaisen 15 novellista huolella, ja jo ensimmäisestä ajattelin, ettei sitä aina ehkä niin hukassa olekaan, kun pohtii meidän ihmisten toisinaan kohtalokastakin höpsöyttä. 


Eilen kokoonnuttiin Mukavuusalue-kirjoittajapiirin kanssa ja kerroin tästä Matinkin kirjasta. Ystävä puolestaan oli lukenut Juhani Peltosta. Meillä on lähitulevaisuudessa ehkä kirjanvaihtajaiset, että voidaan jakaa lukukokemuksia. Vaikka pääasiahan tapaamisissamme on se kirjoittajuuden pohtiminen ja toistemme tekstien arviointi. Tällä kerralla minä olin aivan hakoteillä, ja pitää nyt tutkia uusia muotoja ja vaihtoehtoja.

Illan mittaan Mukavuusalue muokkautui ajatukseksi siitä, että ensi vuonna kerhomme nimi tulee ehkä olemaan Täydellisyysalue-piiri. (Puheessa käytämme jo nimityksiä Mukavuuspiiri ja Täydellisyyspiiri.) Syntyi pieni anarkistinen uho, että mehän saamme kirjoittaa juuri sitä mitä haluamme. Perustettiin runoryhmä Nousevat Skorpionit.

Ajateltiin pistää pystyyn myös pieni Studia Generalia -luentosarja, jossa ensimmäisten aiheiden joukossa on Kiireettömyys ja Perslihasten sietokyky. Ei ole kirjoittaminen kärsimättömien hommaa, ja silläpä tuleekin ihailtua Mattia oikein todella. Että on jaksanut tehdä valmista. Kirjoittajapiirimme saattaa pyytää hänet YouTube-haastatteluun. Jos hän suostuu. Tai edes vierailijaksi kuukausitapaamiseen.

("Hyvää iltaa täältä Helsingin Akateemisen Kirjakaupan edustalta. Tänään meillä on asiantuntijavieraanamme kirjailija Matti Oittila. Mitä ajatuksia Sinulla on jaettavaksi aloitteleville kirjailijoille... " Jne.) 


P.S. Kirjoittajapiirimme teki myös illan aluksi ekskursion. Kohteena oli kirjakauppa Arkadia Töölössä. Hieno aktiivisten ihmisten paikka. Me mentiin peräloossiin hiljaiseen nurkkaan tekstiemme kanssa ja poistuttiin sieltä minun tekstini jälkeen, ettei oltaisi naurukohtauksessa häiritty alkavaa elokuvaesitystä. Koettiin, että ei ainakaan eilisessä mielentilassamme oltu sopivaa asiakaskuntaa, kun oltiin ihan sisällä omissa jutuissamme. Ne rönsyilivät ja Mukavuuspiirin tavoite toimi paremmin kuin kesän suunnittelupalavereissa osattiin toivoakaan.

Tuli naurettua omille mielikuvillemme niin hysteerisesti, että saattoi siinä jo mainekin kärsiä kun päästiin tutuille kulmille takaisin Kallioon. Kaamos unohtui, ja se oli tarkoituskin.

Mutta Arkadiaan saatan minä vielä palata toisenlaisina hetkinä, tutustumisen ja kannattamisen arvoinen paikka.


sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Lumen alle ei jää...


Ja maa oli autio ja tyhjä. Se lause oikein jankutti eilen mielessä, vaikka Ryötönperän pihapiiri paskakaivosireenin ympäriltä näytti nimenomaan nätiltä kun olin pikkuisen haravoinut. Lause olisi mieluummin voinut olla vaikka Ja maa oli levollinen ja odottava. Juuri sellainen, johon sitten voi rauhassa sadella sitä kuuluisaa lunta, jota pian kaikki alkavat taas haikailla ettei olisi niin mustaa. 

Minulle riittäisi vain sellainen kevyt huurteisuus, en koe mitenkään erityistä sympatiaa valtaisia hankia kohtaan. Vaikka onhan niissäkin oma romantiikkansa. Ja maan alle viljeltyjä asioitakin ne suojaavat kylmältä, että siinä mielessä luminen talvi olisi plussaa.

Pihakalusteetkin siivosin pois, tuskin saan enää ketään pakotettua istuksimaan keskellä pihaa tänä vuonna. Paitsi jos joululomalla tulisi taas askarreltua se iglu. 

Vaan ennen puutarhatöitä ja talviteloille laittamisasioita käytettiin aikaa polttopuutöihin. Kun oltiin ajeltu mökille kertakaikkisen sysipimeässä illassa jo torstaina, niin oli tosi kätevää suunnitella hommat siten, että asialliset työt ensin ja sitten rentoutus. Kahdessa kokonaisessa päivässä ehtii halutessaan aika paljon. Varsinkin kun koko porukka oltiin terhakassa aamuvuorovireessä.

Moottorisahauksesta tykkäävä ystävä oli mukana ja hän kaatoi kokonaisen puun. Ja toisenkin. Taisi siinä mennä kolmaskin. Miesväki kun urakoi pöllien parissa, niin minä tein kevyempiä hommia. Jo perjantai-iltana liiterissä oli valtava läjä klapikonetta odottavaa puuta ja kun minä kävin ikuistamassa tunnelman illalla, suhruisessa kuvassa voimme nähdä miten henkimaailma jatkoi puuhailuaan vaikka me ihmiset oltiin jo asettumassa saunanjälkeiseen ruokapöytään. Kuvan keskellä Liiterin kummitus, the Phantom of the Barn:


Olen vähän hämmästynyt kun kohta on jo marraskuun puoliväli. Jotenkin mieli on jämähtänyt ihan kesäloman jälkeiseen aikaan, kummallista. Tässähän pitää jo alkaa suunnitella talvilomankin ajankohtaa, enkä ole yhtään ehtinyt sellaista ajatella. Marraskuu tulee jatkumaan aika kiireisenä, mutta minäpä - nyt kun olen tosiaan tajunnut ajan kulun - olen jo laskenut, että joulukuussa onkin sitten aika paljon vapaata. Että kyllä sitä sen tiedon avulla muutaman viikon kiitää ihan ilokseen.

Väkisinkin ajatukset karkailevat siihen joulun aikaan. Näyttää tulevan aika vähähössötyksinen sesonki meikäläiselle, eikä siihen ole edes mitään syytä. Yleensä olen jo tähän mennessä aloittanut korttihässäkän, nyt ei ole tullut pieneen mieleenkään. Näköjään alitajuntani on tehnyt sellaisen salaisen suunnitelman, että fiilispohjalta toimitaan joulutervehdysten kanssa tänä vuonna. Oikein hyvä niin.

Jää aika paljon tilaa kaikelle muulle, kun ei täytä vapaa-aikaansa pakkoaskarteluilla.


Esimerkiksi minä olen yrittänyt iltaisin kirjoittaa, kun ensi viikolla on Mukavuusalue-tapaaminen. Kirjoittajapiirin perustaminen on ollut aika hyvä asia, nyt tulee harrastettuakin eikä vain haaveiltua. Mies joutui nyt viikonloppuna olemaan hetken hovilukijanakin, kun minua kovasti mietitytti näkökulma-asiat.

Niin että jos sattuu että kirjoittelen tätä blogia välillä vähän harvemmin, se voi johtua inspiraatiosta muun tekstin tuottamisen suhteen.

Nyt mökillä kylläkin eniten taisin lopulta käyttää aikaa taas lyhtyjen sommitteluun. Mikään ei ole parempaa lääkettä kaamokseen kuin ulkoilla päivänvalossa ja rakentaa parin tunnin sisällä koittavasta pimeydestä mahdollisimman pehmeä. Pihapiiristä tuli eilenkin taas aivan sympaattinen, ja minä saunan lauteiltakin käsin ihailin yläpihan lyhtymerta.

Keksin viritellä sireenin oksanhaaroihin lyhdyt, joissa on sellaiset piikit että ne saa maahan törröttämään. Kyllä ei ollut enää yhtään hautalyhtyvaikutelma, kun laitteli ne puuhun. Ennemminkin näytti katuvalomaiselta. Matka mökistä huussiin tuli siis vahingossa valaistua aika hyvin.



Raivasin nuotiopaikan rakennuspuuskaa (turhaan) odotelleen tiililäjänkin sivummalle pihapiiristä. Niin, että nyt kun talon portailta perinteiseltä paikaltani ihailen näkymää, on se varsin tyydyttävä ja itse tiedän mitä talven alle ei tänä vuonna jää. Sinne ei jää esimerkiksi nuotion makkararitiläkään koska keksin sille hyvän säilytyspaikan. Voipa jopa käydä niin että se on niin tallessa, etten löydä sitä itsekään.

Puhumattakaan, että mies löytäisi. Ihan on klassinen vuoropuhelu meillä se, että jokin kaivattu asia on nenän edessä, mutta ei vaan "näy".

Lisäksi lumen alle eivät jää puutarhatyövälineet eikä edes sademittari. Kyllä jotenkin tunnen itseni aina vaan professionaalisemmaksi pihaihmiseksi.

Aika kivalta näyttää ritilä lyhdyn takana. Omalla tavallaan.
Puiden kaatamisen hetkissä risteili taas kaikelaiset tunteet. Meillä oli kaikilla vähän anteeksipyytelevä sävy koivuille, kun sillä tavalla keskeytettiin heidän elämänsä. Tuntui melkein törkeältä puuttua sillä tavalla luonnon kiertokulkuun. Tietenkin järjellä sen verran ymmärrän minäkin, että puita voi myös kaataa tontin hoitamisen hengessä eikä polttopuidenkaan tarve mikään ihan syntinen motiivi ole.

Sitten minä yhtäkkiä tajusin, miten hyvä ajankohta tämä muuten oli, noin niin kuin muutakin luomakuntaa ajatellen. Päätin, ettei Ryötönperällä kaadella keväisin yhtäkään puuta. Linnut nimittäin. Minulta särkyisi sydän, jos joutuisin katselemaan sitä pikkusiivekkäiden ihmetystä kun kotipuu olisi palasina maassa.

Nyt ainakin erottaa hyvin - kun ei ole lehtiä - että missä puussa on pesiä, ja asumattomiltahan suurin osa pihapuista tällä hetkellä näyttää. Minnekähän ne kaikki pikkulinnut talveksi menevät, sisemmälle metsäänkö ehkä. Kyllä minä muutamia näin sireenissä ja korpinkin (ei kyllä ole mikään pikku) kuulin. Tekisi niin mieli aloittaa mökillä lintujen talviruokinta, mutta se vaatisi aikamoiset säiliösysteemit ja varastot, ehkä vielä naapureiltakin vaivannäköä täydennysten suhteen jos ollaan itse monta viikkoa pois.

Minä siltikin vielä vähän mietin... Olisi ihana olla hyvissä välilöissä lintujen kanssa ja muutenkin jeesata talven yli.


Kotiin lähteminen oli tänään siis vähän normaalia juhlallisempaa, kun nyt tulee pidempi paussi maalla käymiseen. Minulla on tietenkin aina tapana vähän loppusiivota lähtiessä, välillä suoritan keittiössä jopa päivittäisen aamusiivouksenkin, kun minä niin tykkään sen tunnelmasta. Joka aamu sitten voin lähteä hyvin mielin ulkohommiin, kun olen ensin meditoinut kyökkini luona. Vaan nyt meinasin pikkuisen kriisiytyä, kun tuotiin taas suodatinkahvinkeitin mökille.

(Edellisen rikoin "vahingossa".)

Kun niin monet mökkivieraat tykkäävät päiväkahvia keitellä, ja mieskään ei oikein välitä minun mutteri- tai pressokahveistani. Siksi pitää olla se oikea keitin. Koska suodatinkahvinkeittimet ovat kodinkoneita ja vieläpä rumimmasta päästä, niin en millään haluaisi sellaista esille. Koko ikkunapöytä olisi pilalla jos ihanien tokkeloideni (kuvitelkaa niihin tomaatit ja hedelmät, otin kuvan juuri ennen lähtöä kun kaikki ruoka oli jo pakattu mukaan) keskellä töröttäisi kahvinkeitin. Harmoniahan siinä kärsisi.

Keksinkin keittimelle yhden nerokkaan paikan, kun ei se olisi mahtunut samaan piiloon mikroaaltouunin ja leivänpaahtimenkaan kanssa. Kyllä olin niin itseeni tyytyväinen. Nyt on sitten mahdollisia talvivieraita varten kahvimasiina hollilla, niin ei tarvitse siitäkään stressata.


Poikkesin eilen naapurissa. Ilahtunut oli sen suunnitelman vastaanotto, että saatetaan viettää joulun aikaan ihan viikkokin ehkä mökillä, jos kaikki menee niin kuin haaveillaan. Alkoi jo yhteisen illanvieton suunnittelu. Mietittiin, että voitaisiin olla meilläkin. Tai sitten heillä. Sen näkee sitten.

Onhan siihen vielä aikaa, mutta muutama viikko vain. Pitääkö tässä nyt sittenkin alkaa miettiä niitä joulutervehdyksiä. Lumiauramiehelle ainakin jotain, sen olen jo päättänyt.