Tällaisina aikoina

Erityisesti tällaisena aikana tarvitaan kotiin hiljaisia meditaatioasetelmia. 

Ei niinkään pelkän pimeyden vuoksi. Vaikka kyllä sitäkin pehmentämään tulee järjestää tunnelmaa. Vaan enemmän ainakin minä tarvitsen vastapainoa arjen lisäksi nyt vallalla olevalle ultrasosiaalisuutta vaativalle pikkujoulukaudelle. Ei riitä, että töissä on edukseen, vaan sitä tulee jouduttua päästyä vapaa-aikanakin kaikenlaisiin villeihin tilanteisiin.

Eikä ole vielä vähään aikaan tilaisuutta paeta maalle.

Voihan se olla hyväkin. Eivät katoa kaikki läheiset kaupungista, kun minäkin joskus näytän naamaani cityssä. Perjantaina oli työmaan viralliset pikkujoulut. Minä löysin jatkopaikassa sisäisen tanssijattareni. Olin niin täpinöissäni, kun yhden työkaverin musiikkiyhtye soitti.

Myöhemmin - anarkistisemman kokoonpanon esiintyessä - löysin myös sisäisen punkkarini.

Saatoin julkisesti riehumalla kompensoida sitä pettymystä, jonka alkuillasta koin jäädessäni kinkkubingossa armottomasti häviölle. Monimutkaiset ovat tunneskaalat tällaisina aikoina.

(Kuvan tekijänoikeudet kuuluvat esimiehelleni.
Tämä oli se tanssittava orkesteri.)

Tunnepuolesta puheenollen, vieläkin on leukalihakset kipeinä eilisestä. Jos pinnistän, niin kiristelen aina vahingossa hampaita ja koko pään kramppiin. Siksipä en paljon yleensä pinnistelekään. Kuitenkin eilen ensin yritin tuloksetta pidättää itkua, kun kuuntelin ystävää, joka oli joutunut luopumaan kissaeläimestään. Antamaan periksi luonnonlaeille ja ottamaan sen vastuun, joka meille eläinihmisille kuuluukin. Kyllä minä järjellä oikein pontevastikin puolustan sitä, että päästetään lemmikit pois kärsimyksistä jos niitä on. Mutta tunnetasolla se on tietenkin suruisaa ja aina yhden aikakauden päätös. Ei ole enää tuttua käpälää klähmimässä ihmisposkea.

Minulla on lukuisia tällaiseen rationaalisemmin suhtautuvia ystäviä, onneksi. 

Toin omille kissoilleni tuliaisiksi viime yönä perintöruokakupin, jossa oli lisävarusteena liukueste. Sekä pehmoisen nukkumapedin. Meidän dooriksille ihan uutta luksusta.

Päästiin tyttöjen kanssa kissan elämän päättymisestä eteenpäin, ja sen jälkeen tulikin enimmäkseen naurettua. Minun pikkusiskoillani on sellainen jännittävä taipumus, että apinoivat toisiaan. Kovaan ääneen. Kaikella rakkaudella kutsun sitä tapaa myös pingviinimatkimisilmiöksi. Minähän tietenkin olen aina vain eteerisesti rauhallinen näin vanhimman roolissa... Niin, että ilta ja alkuyö olivat yhtä löpinää ja keskeyttelyä. On harvinaista, jos joku meistä saa puhua joskus lauseensa loppuun rauhassa. Välissä kiusataan, rönsyillään, lauletaan, apinoidaan ja etenkin tosiaan nauretaan. Ihan jäi kaipuu. 

Yksi sisaruksistani oli vieläpä opetellut tekemään bellini-drinkkejä. Eikä New York -juustokakussakaan ollut valittamista. Ihmeen taitavaa porukkaa. Minä valmistin elämäni ensimmäisen guacamolen. 

Eikä siinä vielä kaikki. Tällä ystävällä, joka joka vuosi on yhtä ihana ja kutsuu meidät sisarukset luokseen mölyämään, on kotonaan oikea sankari. Minä annoin hänelle lempinimeksi Tähtipoika, ja pollevana pidin hihnasta kiinni kun tuli iltapissatuskävelyn aika. Hän on ihan oikea sellainen rescuekoira. Espanjasta. Sellainen, joka ensin pienenä on kuljeskellut orpona kaduilla ja sitten löydetty kalterikoiraksi odottamaan omaa kotia. 

Laitoin eiliseksi tarkoituksella oikein kuolan- ja karvankestävän asun, että sain huoletta osoittaa hellyyttäni hänelle. Toivotin tervetulleeksi pohjolaan ja kehuin kovasti hänen charmiaan. Keskustelimme hetken myös uhmaikään liittyvistä asioista, sillä hän on vasta teini. Ymmärtää jo aika hyvin suomea.

Minä niin haluaisin itsekin koiran, mutta pitäisi olla sellainen työ jonne sen voisi ottaa mukaan. Pysynen kissamummona lopun ikääni.

Ja lintumummona. Sekin on kiva rooli.

Sisätila-asetelemieni lisäksi minä rentoudun myös vakoilemalla lintujen talviruokintapaikan elämää. Auringonkukansiemenrouheen menekki on aika suurta.

Sitten levokseni minä myös räplään vähiä elossa olevia kasvejani. Kyllä minä niiden toivon talvehtivan sisällä. Laventelin, orkidean, neilikan, basilikan sekä chilin. Viimeksi mainittu kaikesta räytyneisyydestään huolimatta yhtäkkiä kukki pari viikkoa sitten. Yritän annostella keinovaloa ja vettä sopivasti, mutta kai tähän kasvien talvehtimisasiaan pitäisi jotenkin perehtyäkin.

Nyt on chili tiputtanut kukkasensa - kaikki kaksi - ja yksi uusi palko on nyt kehittymässä lehdettömiin karuihin varsiin. En ole ottanut vanhoja valmiita chilejä vielä edes pois, kyllä saattaisi olla jo aika. 

Minulla on vielä opiskeltavaa talviajan puutarharointiasioissa.

Minä olen alkanut lepsuilla kuulkaa muuten Lukunurkkani kanssa. En niinkään lukemisen. Mutta annoin itselleni luvan tehdä juuri niin kuin huvittaa. Muuten menee harrastamisesta ilo. Minä en aiokaan nimittäin raportoida kahdesta juuri lukemastani perintökirjasta ollenkaan sillä tavalla pitkästi, puhumattakaan analyyttisyydestä.

Voi se monelle olla helpotuskin. Harvaa kai lopulta niin kiinnostaa, mitä ajattelen kirjoista. Tai muutenkaan.

Älyllisyyteni viettää juuri nyt näköjään pikkuisen lomaa. Voihan se olla, että olisin oikeasti tarvinnut muuta luettavaa. Aila Meriluodon sotalapsi-ihmisen elämästä kertova romaani herätti tietenkin paljon ajatuksia ja satuin töissäkin juttelemaan harjoittelijan kanssa pitkään siitä, miten ylipäätään koko sota-aika vaikuttaa vielä meidänkin sukupolviin ja seuraaviinkin. On se ollut iso trauma kansakunnalle, eikä ole edes maailmanhistoriallisesti ajatellen kaukana.

Niin, että siitä näkökulmasta ei ole yhtään ihme, että Kotimaa kuin mies -kirjan (1977) päähenkilö Elina tuntui sekoilevan vielä aikuisenakin aika huolella. Mikäs ihme se on, jos on lapsena tullut heitellyksi kodeista ja kulttuureista toisiin ihan miten sattuu. 

Minunkin isotädeistäni kaksi on ollut sotalapsena, ja oikeastaan vähän sydämeen sattuu kun sitä ajattelee. Vaikka heidän kokemuksensa ovatkin olleet aika hyvät. Eivät muistele katkeruudella, mutta jätti se isoon sisaruskatraaseen aika pysyvät jäljet, kun osa oli rintamalla, osa kotona ja osa Ruotsissa.  

Kirjoja enemmän on kiinnostanut nyt kaikki sekalainen.

No sitten luin tuon Gabriel García Márquezin novellikokoelman, Mamá Granden hautajaiset (1962). Vähän sillä silmällä, että mitähän opittavaa minulla olisi jos joskus meinaan tarinoita kirjoittaa. Oi voi, ihastuin oikein siihen ajatukseen että kertomukset olivat pieniä ja itsenäisiä, mutta tapahtuivat samalla kylällä. Miljööseen kuului armoton helle, biljardibaari, kirkko ja juna-asema. Ihmisten koteja, yksi hotellikin ja jopa ulkohuussi. 

Melkein niin kuin minun Vuosi Ryötönperällä -menestystrilogiassani! Sitähän on nyt ehkä noin 16 sivua. Paitsi jos karsin ja kiteytän. Ajatuksissa on jo enemmän.

Luin mielenkiinnolla ja ihailin tiivistämisen taitoa, henkilöiden yksinkertaista kuvailua ja toteavaa tyyliä.

Molemmat edellämainitut kirjat kannattaa siispä lukea, mutta minä saatan suunnitelmistani poiketen ottaa kumminkin välipalaksi jotain hömppäkirjallisuutta. Katsotaan. 

Perustin työpaikalle kirjojen kierrätyspisteen.
Alkumenestys on ollut aika vaatimatonta. Höh!

Välillä mieli karkaa mökille. Soitin naapuriin Eino-myrskyn jälkeen ja kaikki oli kuulemma meidänkin tontilla päällisin puolin kunnossa. 

Seuraan päivittäin Ryötönperänkin sääennusteita ilmatieteenlaitoksen sivuilta ja lähetän telepaattisia viestejä tiluksille. Nyt on vaan tämä tällainen aika, että pysytään vielä tovi kaupungissa. Mökillä taitaa olla jo maa valkoisena. Kuurassa ainakin.