maanantai 18. marraskuuta 2013

Kahy-päivä vastavalossa


En minä oikeastaan varsinaisesti pannut pahakseni, kun tänä aamuna heräsin kuuden maissa. Vaikka on vapaapäivä. Liekö leporytmi sekaisin Kuusta vai siitä, että nukuin eilen vahingossa mojovat yövuorojen jälkeiset unet sohvalla Strömsön jälkeen. Minä sitten pyörimisen sijasta päätinkin nousta ylös ja korvata itselleni sen, etten eilen mennyt valokuvaamaan myrskyä meren rantaan.

Niin monena arkiaamuna olen ihaillut valon nousemista ja harmitellut, että on pitänyt mennä sisätöihin. Joten tänään oli se hetki, kun täytyi lähteä ajoissa liikkeelle ja tallentaa elintärkeät momentit muistikortille. Jos vaikka huomenna taas sataa tai mikäli pimeys käy ylivoimaiseksi jonain muuna päivänä. Nyt on sitten voimakuvia plakkarissa, 150 yhteensä. Että jos minä nyt täällä piinaan teitä noin 10 prosentilla siitä, niin kyllä te kestätte.

Tällaiset kahy-päivät (kaamoshyvinvointipäivät) tulisi olla lakisääteisiä.

Kuvattuani laskevan Kuun Kehä I:n viereiseltä kukkulalta, ehdin parahiksi kipitellä hevosten luokse tallentamaan auringonnousua.


(Minulla on aika monta otosta hänen auringonsäteissä kylpevistä turpakarvoistaan.)

Kömmellettyäni tarhojen välisissä ojissa aikani - kumisaappaat olivat kumminkin aika turhat, mutta eipä tarvinnut varoa - luulin, että valo alkaa auringon noustessa käydä jo tylsäksi. Mutta virhearvio oli se. Ei kai enää tähän vuodenaikaan se ole laisinkaan lattea, oli kello sitten mitä hyvänsä. Juurihan olen ääneenkin sen todennut, että hieno vino valaistus on jos sattuu paistamaan. Niin, ja jos on ihmisellä mahdollisuus olla sellaisessa sijainnissa, johon aurinko osuu. 

Moni paikka jää varjoon näin marraskuussa.

Kun tajusin, miten pellonvierusheinät alkoivat kimmeltää, niin minulta kaikkosi vähätkin ylpeydenrippeet ja kyykin maanrajassa aika vaikeissa asennoissa. Sen puoleen oli ihan hyväkin, että kävelylenkki venyi vahingossa yli kolmetuntiseksi. Tuli liikevastapainoa kamera-asennoille. 


Keltaisia vastavalokuvia tuli räpsittyä ehkä muutama kymmen. Ihan olin haltioissani ja nirvanassa. Jokainen otos tuntui hienommalta kuin edellinen, joissain tilanteissa niin oikeasti kävikin. Ainakin omasta mielestäni. Esimerkiksi tässä on maalaisromanttinen aidanpätkä:


Ja "Into this space, life will come." kuten Cartier-Bresson kuulemma on aikoinaan sanonut. Niin minulle yhdessä koulutuksessa väitettiin kun sivuttiin hänen valokuvausfilosofiaansa. Siitä lähtien hän on ollut idolini. Olen minä vissiin siitä aiemminkin vouhottanut. Minun aitakuvaani tuli elämää kesken maassa vääntelehtimiseni. Tulee mieleen sellainen hieno brittiäinen nummimaailma, vaikka itse sanonkin:


Joen varteen kun ehdin, niin oli alkanut jo tuulla. Reittini myötäisesti tosin, niin ei se haitannut paitsi ehkä vähän kuvatessa. Silmistä valui vesi, enkä näköjään ole vieläkään oppinut sitä ettei linssin läpi kannattaisi katsoa ihan suoraan aurinkoon. Mitähän vaurioita mykiöihin on taas tällä reissulla tullut hankittua.

Rantapusikoissa päivän töitään hoitelivat muiden muassa mustarastaat ja jotkut keltaiset pikkulinnut. Kuvamateriaali on aika heikohkoa, joten antaa nyt olla.


Eikä mikään varsinainen vuoden luontokuva ole sorsatallennuksenikaan, mutta kyllä minun mielestäni muillakin kuin minulla saa olla mahdollisuus ihailla hänen hienoa vihreää kuontaloaan.


Ylämaankarjan luokse kun olin kulkenut, niin tajusin olleeni reissussa jo pari tuntia ja aika kaukana kotoa. Ruoka ja vessakin kävivät mielessä, mutta unohtuivat aika pian lehmäeläinten mölistessä. Heillä oli sattumalta juuri ruoka-aika ja tarha oli täynnä kömpelönnäköistä elämää. 

Ihanasti haisi maaseutukakka ja rehu. Tulin siinä miettineeksi, että kyllä tällaiset retket saattavat vähän mökki-ikävää helpottaa. Vaikkei meidän tontilla niin kovin usein kakki haisekaan. Pitää alkaa useammin hakeutua maaseuturomantiikan pariin, kun se ei kerran tämän kauempana ole.

Tiedän että kyseisellä Haltialan tilalla on ainakin joulun lähellä kaikenmaailman lampolatapahtumia ja muita, täytyy mennä sitten virallisina aukioloaikoinakin käymään. En kehdannut tänään kysyä töissä olevilta maajusseilta, että missäs ne lampaat ovat ja voisinko livahtaa katsomaan. 


Harjoittelin karjan kanssa suureläinvalokuvausta. Minusta tuntuu, että monikin yksilö oli jo tottunut poseeraukseen, etenkin hän tuossa alhaalla kuvissa. Aivan selvä valokuvamalli, kyllä osasi hienosti keikistellä ja ottaa ilmeitä. Minä oikein kehuin turvastani aidan toiselta puolelta. Vaikka olisi kyllä tehnyt mieli mennä rapsuttelemaan. 




Kyllä vaikuttivat tyytyväisiltä. Yksikin oikein innostui kirmailemaan ja mölinäasiaa tuntui olevan tosi monella. Ystävällisiä olivat nuorimmaisia kohtaan ja toisaalta näytti siltä, että ymmärsivät jättää porukan jättikokoisimmat rauhaan. Vaikka ne ehkä vähän etuilivatkin ruokajonossa.

Mietin, että syövätköhän he muutakin kuin rehua. Ja sitten jäin ajattelemaan, että ottaisikohan maatila minut joskus vähän TET-jaksolle. Ihan hyvin voisin jonkun pitkän vapaan tai vaikka pelkän viikonlopunkin kuluttaa opiskelemalla karjanhoitoa ja lampaiden ynnä sikojen ylläpitoa. Kanoista nyt puhumattakaan, kun niistähän minä itsekin haaveilen.

Ajatella, jos vaikka saisinkin tänne kaupunkiin itselleni oikein sellaisen maatalousharrastuksen. Nyt kyllä syttyi kipinä. Täytyy ehkä ottaa asioista pikkuisen selvää.


Hän oli ehkä käynyt parturissa?
Minun niin olisi tehnyt mieli antaa hänelle korvahierontaa.

Olin niin innoissani karjakokemukseni jälkeen, että päätin pyörätiellä kokeilla omakuvaa itsestäänlaukaisijalla. Sellainenkin ominaisuus tuli viikonloppuna kamerasta löydettyä, kun yksi nuorison edustaja piti minulle pikakurssia, lähinnä hämärässä kuvaamisesta.

Saatoin ohi suhahtelevien pyöräilijöiden näkökulmasta vaikuttaa vähän hullulta, kun jätin kameran penkille, juoksin sitä pakoon ottaen matkan päässä erikoisia asentoja.

Ei näin:



Vaan näin:

Vastavalo-Saaran omakuva.
Nyt kun tuokin kanava on avattu, niin voittekin jäädä odottelemaan lukuisia kuvia minusta ja talven asuistani. Aion tehdä tästä itselaukaisutekniikasta uuden aluevaltaukseni. Pitääköhän minun hankkia ehjiä kotitrikoita nyt sitten, jos aion kuvata myös vapaa-ajan ilmettäni.

Bonuksena kotimatkalla kolmen tunnin dallailun jälkeen - kun vessahätä ja nälkä meinasivat jo viedä huomioni (ensi kerralla otan ehkä eväät) - bongasin vielä sen, miten jännästi aurinko osui yhteen joen yli rakennetuista silloista.

Kun pääsin kotiin, oli kissaeläimilläkin nälkä ja kauhea mouru. Minä vertasin heidän ääntelyään ylämaankarjan mölinään, ja heti tuli jotenkin maaseutuasioista tietävä olo.


4 kommenttia:

  1. I love the first and third photo! Those long haired cattle are cool looking. I see one blowing smoke... and one doing something else. LOL!

    VastaaPoista
  2. Nautaeläimissä on jotain alkukantaista ja varsinkin noissa isosarvisissa ja pitkäkarvaisissa. Muistan josku kauan kauan sitten myös törmänneeni tuolla Hattulassa tienvieressä olevaan aitaukseen, jossa mölisi mahtavaäänistä porukkaa. Ihan siinä tanner kumisi kun huutelivat varmaan jotain ruoka-aikaa jo tulevaksi. Ajattelin mä silti niitä makoisina pihveinä. Sen verran alkukantainen olen minäkin. Kyllä aikainen nousu kannatti. :)

    VastaaPoista
  3. Mahtavia kuvia! :) Ja eläimiä. Itsellä olisi tarkoitus ostaa kaverin kanssa jossain kohtaa Ylämaan sonnit. Saas nähdä kuinka käy... ;)

    VastaaPoista
  4. Onneksi sait, Saara, kuvan tuosta kuusta! Minua niin harmitti, kun olin töihin menossa niin myöhässä etten ehtinyt jäädä kunnolla kuvailemaan sitä. Mutta se onkin nyt tallennettu.

    VastaaPoista