Kulkijat (Lukunurkka)

Päästiin Nokkahuilukerhon kanssa kirjan julkistamistilaisuuteen pari viikkoa sitten. Satoi kaatamalla ja me yritettiin muotoilla hyvä värssy onnittelukorttiin Kolmessa Kaisassa ennen kuin mentiin tapaamaan Kirjailijaa piireineen. Etukäteen harmitti, että molemmilla meillä oli seuraavana päivänä varhaiset aamuvuorot, niin ei voitu jäädä pitkäksi ajaksi juhlimaan. Asiaa nimittäin siellä kekkereissä olisi riittänyt pöytätovereiden ja itse Kirjailijankin kanssa vaikka kuinka.

Kirjailija - tämä Matti Oittila - yritti ehdottaa esimerkiksi, että otettaisiin Nokkahuilukerhoon mukaan lyömäsoittimia. Minulta vähän epäkohteliaasti lipsahti, ettei ole ruukattu perkussionivälineillä meikäläisten puhallinpiiriä terrorisoida. Mutta voisihan sitä oikeastaan harkita.

Ja pöydässä kun meiltä kysyttiin, että mistä me Matti tunnetaan, niin tuntuihan se persoonalliselta sanoa, että ollaan kerran tavattu baarissa. Vuosi sitten. Jo silloin oli tiedossa, että tämä novellikokoelma julkaistaan ja siitä lähtien minä olen mielenkiinnolla odottanut, miten ihmisen puhuttu huumorintaju taipuu teksteiksi. Ja kadehtiahan tässä nyt sitten saa.

Oli välttämätöntä pitää tauko perintökirjojen lukemisessa ja ottaa agendalle tämä Kulkijat (2013). Ensin yritin tietenkin lukea sillä silmällä, että miten Matti on lauseensa muotoillut. Äkkiä kävikin niin, että olin sisällä tarinoissa. Sellainen taitaa olla hyvän tekstin merkki, siis ettei siihen kiinnitä mitään huomiota. Lukee vaan, ja itkee ynnä nauraa. Huolestuu ja ihmettelee novellihenkilöiden tai -eläinten puolesta. Täytyy ehkä lukea uudelleen kirjoitusasun tarkastelumielessä. Kiinnostaa. 

Minun ei siis tarvitse kirjoittaa tästä kokoelmasta hyvästä tahdostani, kohteliaisuudestani saati mainosmielessä. Kerron Matin kirjasta, koska minä tykkäsin siitä.

No siinähän kävi tietenkin niin, että näin facebookin aikoina piti koko ajan julkisesti elvistellä sillä, miten pitkälle olin aina työmatkabussimatkoilla kirjassa päässyt. Kirjoitin julkkarijuhliin kutsuttujen ryhmän sivuille mm. näin: "... niin ja nimim. Aamubussissa piti melkein itkeä Kaken kohtaloa." Ja " - Onkohan startti ehjä, musta hahmo kysyi. - (Nyt tiedän, miten toimia jos ajan allikkoon vuoden 1988 Seat Ibizallani.) Kiitos, pelastui synkeä musta työmatka."

Siinä oli kyseessä miehekäs kohtaus, ja olin tosi polleva kun autoon liittyvä huumori aukeni minullekin. Vai olikohan se kuolemaan liittyvää komiikkaa. Vai ihmiseen itseensä. Minä niin arvostan sellaista viisautta, jonka hallitsevat osaavat nauraa vakavillekin asioille. Tai niinkin yhdentekeville kuin ihmisten pikkumaisuuksille. Jotkut suhtautuvat vakavasti toisten pinnallisuuteen, mielestäni ihan suotta. Oli helpottavaa seurata Kirjailijan kuvitelmaa jopa sellaisestakin mahdollisuudesta, ettei itse Kuolemakaan ole maallisten intressien yläpuolella.

Minä vaihtaisin Helmikaaran starttimottoorin jatkoaikaan koska tahansa. Vaikka kovin kiintynyt vetoisaan sähkövikaiseen kotterooni olenkin. Mitään täältä ei kuitenkaan mukaansa saa, kun lähdön aika koittaa, ei edes lempiautoaan. Sellaistakin minä ajauduin ajattelemaan, kun luin Kulkijoita.

Tavallaan siihen syvällisyyteen liittyen minä halusin siellä facebookin sivuilla ilmoittaa myös sen, etten "enää ikinä ohita Stockan jouluikkunaa ajattelematta Max Weberiä." Tällä kyseisellä näyteikkunallahan on minulle aina ollut ihan suurikin merkitys, jo lapsuudesta asti. Viime vuosina olen toistuvasti liikuttunut, kun olen ohikulkeissani katsonut pieniä nuhanenäisiä lapsia jotka silmät lautasina töllöttävät satumaista asetelmaa.

Onko siinä sitten liikuttanut se, että minut vietiin lapsena aina siihen ja että surettaa olla näin vanha. Vai herkistääkö siinä kaikki ne toteutumattomat toiveet, jotka pyörivät pikkuihmisten mielissä. Vai se ilo ja ihmetys niissä lapsissa. Vai tuleeko sittenkin jotenkin paha mieli, kun kulman takana Pelastusarmeija kerää rikkaiden ylijäämästä joulumieltä niille, joilla ei ole mitään. En osaa sanoa, mutta väkisinkin herkistyin - vaikkei Matti edes mässäillyt - kun yksi kaksi Kulkijoista jakoi ajatuksiaan samaisen jouluikkunan ääressä.

Tai siihen minä ainakin yhden novellin erään kohtauksen sijoitin ja tunsin etäistä yhteenkuuluvuutta joulukatua ristiriitaisin tuntein ajattelevien ihmisten kanssa.

Kovasti pidin novellihenkilöiden inhimillisyydestä. Puhumattakaan siitä, miten olen perso eläinten sielunelämän kuvittelulle. Minä oikeastaan odotan jo jatko-osaa yhdelle tarinoista. On monta syytä odottaa kevättä, eikä vähiten Kaken ja muiden valkoposkihanhien vuoksi. Ja minä revin pelihousut, jos Kake ei ole puolen vuoden päästä kunkku. Jos joudun itkemään räkäitkut, niin Matti saa luvan tarjota nenäliinat.

Se draamasta. Siellä julkaisujuhlissa kun plärättiin kirjaa, niin luettiin toisillemme vähän väliä ääneen herkullisia kohtia. Nokkahuilukerho koki yhden sivun niin läheiseksi, että toinen meistä pyysi Kirjailijan nimmarinkin siihen suoraan. Minä halusin omistuskirjoituksen ihan perinteisesti kansilehdelle. On ehkä pakko siteerata sitä sivua 66, jonka tekstistä ainakin meidän kerhomme jäsenet tunnistivat itsensä:

"Jussin omatunto oli selitysten mestari. Saunakaljat. Pari ruuan kanssa. Joku hyvä punkku pihvin oheen. Parille pubiin töiden jälkeen, niin kuin britit. Tai valkoviiniä vieraille kuten ranskalaiset, tai punkkua kuten Espanjassa, tässähän ollaan kuitenkin eurooppalaisia. Pikku snapsit, että ruokahalu herää. Jälkiruokaviini. Pari ruuansulatukseen. Lenkin jälkeen voi ottaa, kun kerran huolehtii kunnostaan. Tuli niin kylmä, että nyt tarvitsee kuumaa rommia. Tuli niin kuuma, että nyt tarvitsee kylmää olutta. Uusi jännittävä viini. Vanha tuttu viini. Osaan arvostaa kalliin konjakin makua. Heittäydyn ronskiksi ja juon kossua. Harrastan viskejä. Maistelen viinejä. Siidereissä on oikeasti eroja. Kas, kuukauden olut, täytyypä maistaa. Illallisella tulee joskus otettua vähän enemmän. Välillä tulee vähän juhlittua. Nythän on loma, nyt kuuluu juoda. 

     Nyt vituttaa niin, että vedän aivan perseet olalle. Nyt ei vituta, vedän perseet. Ei tunnu miltään, vedän perseet. Kauhea krapula, pakko saada jotain. Vetäisinkö perseet? Miksi ei.

     Nyt kannattaa juoda, kun se on niin halpaa. Nyt on ihan sama, juoko vai ei, rahat eivät riitä kuitenkaan.

     Päälle vielä se yksi lasi punkkua päivässä, koska se on terveellistä.

     Ja on se nyt helvetti, jos ei paria saa ottaa ilman syytä! Minua ei holhota!"

Minä luin jokaisen 15 novellista huolella, ja jo ensimmäisestä ajattelin, ettei sitä aina ehkä niin hukassa olekaan, kun pohtii meidän ihmisten toisinaan kohtalokastakin höpsöyttä. 

Eilen kokoonnuttiin Mukavuusalue-kirjoittajapiirin kanssa ja kerroin tästä Matinkin kirjasta. Ystävä puolestaan oli lukenut Juhani Peltosta. Meillä on lähitulevaisuudessa ehkä kirjanvaihtajaiset, että voidaan jakaa lukukokemuksia. Vaikka pääasiahan tapaamisissamme on se kirjoittajuuden pohtiminen ja toistemme tekstien arviointi. Tällä kerralla minä olin aivan hakoteillä, ja pitää nyt tutkia uusia muotoja ja vaihtoehtoja.

Illan mittaan Mukavuusalue muokkautui ajatukseksi siitä, että ensi vuonna kerhomme nimi tulee ehkä olemaan Täydellisyysalue-piiri. (Puheessa käytämme jo nimityksiä Mukavuuspiiri ja Täydellisyyspiiri.) Syntyi pieni anarkistinen uho, että mehän saamme kirjoittaa juuri sitä mitä haluamme. Perustettiin runoryhmä Nousevat Skorpionit.

Ajateltiin pistää pystyyn myös pieni Studia Generalia -luentosarja, jossa ensimmäisten aiheiden joukossa on Kiireettömyys ja Perslihasten sietokyky. Ei ole kirjoittaminen kärsimättömien hommaa, ja silläpä tuleekin ihailtua Mattia oikein todella. Että on jaksanut tehdä valmista. Kirjoittajapiirimme saattaa pyytää hänet YouTube-haastatteluun. Jos hän suostuu. Tai edes vierailijaksi kuukausitapaamiseen.

("Hyvää iltaa täältä Helsingin Akateemisen Kirjakaupan edustalta. Tänään meillä on asiantuntijavieraanamme kirjailija Matti Oittila. Mitä ajatuksia Sinulla on jaettavaksi aloitteleville kirjailijoille... " Jne.) 

P.S. Kirjoittajapiirimme teki myös illan aluksi ekskursion. Kohteena oli kirjakauppa Arkadia Töölössä. Hieno aktiivisten ihmisten paikka. Me mentiin peräloossiin hiljaiseen nurkkaan tekstiemme kanssa ja poistuttiin sieltä minun tekstini jälkeen, ettei oltaisi naurukohtauksessa häiritty alkavaa elokuvaesitystä. Koettiin, että ei ainakaan eilisessä mielentilassamme oltu sopivaa asiakaskuntaa, kun oltiin ihan sisällä omissa jutuissamme. Ne rönsyilivät ja Mukavuuspiirin tavoite toimi paremmin kuin kesän suunnittelupalavereissa osattiin toivoakaan.

Tuli naurettua omille mielikuvillemme niin hysteerisesti, että saattoi siinä jo mainekin kärsiä kun päästiin tutuille kulmille takaisin Kallioon. Kaamos unohtui, ja se oli tarkoituskin.

Mutta Arkadiaan saatan minä vielä palata toisenlaisina hetkinä, tutustumisen ja kannattamisen arvoinen paikka.