Lasikellon alla (Lukunurkka)

Ihan suotta olen lykännyt tämän kirjan lukemista luullen sitä vaikeaksi.

Siellä se on minua odottanut mökillä hyllyssä todella käytetyn näköisenä. Isoäitini oli jopa päättänyt jättää merkin etulehdelle, nimmarinsa ja vuosiluvun -76. Minä olen silloin ollut kaksivuotias. Lisäksi sivuilla oli lyijykynämerkintöjä, ihan kuin joku olisi oikein etsinyt tietynlaisia sitaatteja. Ehkä isoäitini on lainannut kirjaansa jollekin oppilaistaan esitelmää varten? Mielenkiintoista.

Minä olisin kyllä valinnut eri sitaatit.

Sylvia Plath (1932-1963) on herättänyt minussa aina jotenkin raskassoutuisia mielleyhtymiä. Ihan taas ilman parempaa tietoa. Tämä Lasikellon alla julkaistiin vasta sen jälkeen kun Sylvia oli keittiössään kaasuttanut itsensä hengiltä. Varmaan se tosiasia on jättänyt tunkkaisen painavan leimansa kaiken päälle.

Oikeasti minä ainakin löysin kirjan ansiosta merkilliseen mustaan huumoriin kyenneen Sylvian, joka osasi hienosti muotoilla dramaattisetkin päähenkilön teot sillä tavalla hauskasti, että lukijaa nauratti mutta kirjailijaa ehkä ei. Sanotaan, että Lasikellon alla on lähes yksi yhteen omaelämäkerrallinen. Kun ihminen muistelee omia masennuskohtauksiaan ja murheen alhojaan, niin on aikamoinen taitolaji osata kirjoittaa niistä eleettömästi. Minä en osaisi.

Tietenkään se ei ole varsinaisesti hauskaa, että ihminen miettii hullun lailla millä keinolla päättäisi päivänsä. Mutta jos kyseinen pohdinta päättyy siihen, että Esther kulkee pitkin taloa epätoivoisesti etsien (ei löydä, ja muistelee isoäitinsä taannoista vanhaa taloa, jossa olisi ollut vaikka kuinka paljon kelvollisia koukkuja ja riittävää korkeutta) sopivaa hirttäytymispaikka keltainen silkkikylpytakin naru valmiiksi kaulaan solmittuna löpsöttäen, niin minä koin lukevani myös huumoria.

Kiva, että löysin internetin uumenista myös iloisen kuvan Sylviasta, minä ihan mielelläni tutustuin häneen nyt ja muistan jatkossa tällaisena:

Huomasin lukevani tätä kirjaa ensisijaisesti kirjana masennuksesta. Jokainen meistä on ollut joskus masennuksissaan ja tietää mitä siihen liittyvä kaikenlainen haluttomuus on. Vaan kun sellainen tunnetila oikein kroonistuu sairaudeksi, niin siitä vaikuttaa tulevan eräänlainen salaliittolainen ihmisen itsensä kanssa. Ainakin kirjan Esther vaikutti potevan jotain sensuuntaista. 

Vaikka minä sekä siivilielämässäni että työn puolesta tunnen paljonkin ihmisiä, joilla on sekä masennus että itsetuhoisia ajatuksia, en ole ilmeisesti koskaan kehdannut tai osannut kysyä asiasta tarpeeksi. Sitä kai ensisijaisesti yrittää piristää ja pelastaa kanssaihmisiä. Lasikellon alla valaisi minua valtavasti, vaikka koitan tietenkin olla yleistämättä. Kai kyse on kuitenkin aika yksityisestä kokemuksesta.

Esther vietti nuoren naisen unelmaelämää New Yorkissa. Oli pintaliitoa ja ilmaisia lounaita. Koko ura edessä ja taustalla hyvä mesenaatti, käytössä hyvät kirjoittajan lahjat. Edustusihmisenä hän piti itseään kylläkin jotenkin kolhona, siinä taisi olla minulle lukijana ensimmäinen merkki masennuksesta. Se, miten Esther näki itsensä ja kuvitteli muidenkin näkevän hänet, oli itse asiassa oikeasti aika synkkää.

Esther oli jotenkin välinpitämätön itsestään. Toisaalta hän kyllä joutui välillä pidättämään itkuaan. Kovin ristiriitaista. 

Ihan oli mielenkiintoista lukea siitä New Yorkin ajasta. Samalla tuli opittua jotain ehkä 50-luvusta. Taitavasti Sylvia myös pomppi ajassa, ei ollenkaan puuduttavasti, niin kuin jotkut. Minähän tunnetusti olen rönsyilyn ystävä, mutta jos liian pitkäksi ajaksi unohtuu sivulauseisiin, niin se voi pahimmillaan olla aika pitkästyttävää. 

Yksi kirjan teemoista - niin se ainakin minulle näyttäytyi - oli nuorten naisten valintojen pohtiminen. Tuli jotenkin mieleen se Mona Lisa Smile -elokuva. Se, miten naimisiin menoa pidettiin naimisiin pääsynä ja kotirouvuutta korkeimpana mahdollisena autuutena. Esther pohti asiaa puhtaasti omalta kantiltaan, ei varsinaisesti arvottanut muiden valintoja. Siitäkin minä tykkäsin. 

Estheriä kiinnosti vaimoksi pääsyä enemmän muun muassa kirjoittaminen. Kunnes sekään ei sitten enää sujunut, kun mieli jämähti järkähtämättömästi alleviivaavaan välinpitämättömyyteen ja kaiken turhuuden ajatukseen. Kuolema vaikutti olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.

Mielisairaala. Niin. Hurjalta tuntuu, miten ihmisen itsemääräämistä voidaankin rajoittaa niin itsestäänselvästi. Että jotkut päättävät vaan jonkun toisen olevan hullu ja sitten pistetään piikkiä, annetaan sähköshokkia ja palaveerataan vapauteen pääsyn mahdollisuudesta. Vähän niin kuin vankilassa. Jännä on tämä ihmislajimme, kun ollaan laajennettu toisistamme huolehtiminen niin pitkälle, että mieleltään sairastuneet ja itselleen vaaralliset yksilöt voidaan sulkea ihan pokkana lukkojen taakse.

Tämä on siis minun ajatuksenjuoksuani, Sylvia pysyi tästäkin kirjoittaessaan jotenkin ihmeellisen neutraalina. Minä puolestani jouduin kirjaa lukiessani tarkistamaan montaakin ajatustani ja kantaani. Jos olisin oikein rohkea, niin uskaltaisin sanoa että tarkistin jopa kantaani elämän itsestäänselvästä arvosta. Siis vain tarkistin, en muuttanut. Kyllä ihmiselämä - ja eläinelämä, ja kasvielämä - on vaalimisen arvoinen, ja kyllä minä voin olla edelleenkin mukana sellaisessa kulttuurissa, jossa pakotetaan itsemurhaa hautovat vielä hetkeksi miettimään aikomuksiaan. 

Se on jotenkin niin surullista, jos ja kun osalta lajitovereistamme menee elämästä iloitsemisen into. Itse olen ajatellut, että katsellaan tämä nyt kumminkin loppuun saakka, vaikka vastaan tulisi mitä paskaa. Mutta saatanhan minä ajatella väärinkin.

"Hiljaa kuin murtovaras minä hiivin ruiskukkien kuvioimassa kylpytakissani aivan kaiteen reunalle. Kaide ulottui melkeim olkapäihini, ja minä vedin kokoopantavan tuolin kaidetta vasten, avasin tuolin ja kiipesin sen hauraalle istuimelle.

     Äkäinen tuuli nosti hiukset pystyyn päässäni. Jalkojeni juuressa nukkuva kaupunki sammutti juuri valojaan, ja sen talot tummuivat kuin hautajaisiin pukeutuneina.

     Se oli minun viimeinen yöni.

   Puristin kädessäni mukaan ottamaani nyyttiä ja vedin siitä esiin jotakin, joka muistutti vaaleata häntää. Käteeni tuli olkaimeton joustokudoksinen alushame, joka oli käytössä menettänyt joustavuuttaan. Minä heilutin sitä kuin valkoista lippua, kerran, kahdesti... Tuuli tarttui siihen ja minä päästin sen.

   Valkoinen hiutale leijui ulos yöhön ja aloitti hitaan laskeutumisensa. Mietin, mille kadulle tai katonharjalle se mahtaisi päätyä.

     Vedin jälleen jotain nyytistä.

   Tuuli teki parhaansa, mutta epäonnistui, ja lepakonmuotoinen varjo vaipui vastapäisen talon kattopuutarhaa kohti.

    Kappale kappaleelta syötin vaatevarastoni yötuulelle, ja nuo harmaat riekaleet leijuivat pois kuin rakastetun tuhka asettuakseen sinne tänne, New Yorkin pimeään sydämeen. Koskaan en tietäisi tarkasti minne."

(Pääsin viikon työreissulla nauttimaan huurreluksuksesta,
onneksi oli edes pokkarikamera mukana.)