torstai 28. kesäkuuta 2012

Välipyykkiä


Kun käy maalaisviikonloppujen välissä asioimassa kaupungissa, niin tietenkin siihen liittyy välipyykinpesu. Monessakin mielessä. On paha tapa laskea, että milloin ja kuinka pitkäksi aikaa ehtii seuraavaksi mökkirantaan. Mikä on ja tulee olemaan kesän lopputulema. On aika hölmöä sellainen, miksei sitä voisi keskittyä taas olennaiseen eli hetkeen. Pysyvä puute psyykessä, selvästi.

Vaan onhan se ihan hauska esitellä kaupunkitutuille valokuvia maalta, lässyttää kaikki uuvuksiin. Toivottaa tervetulleeksi kylään Ryötönperälle nekin, jotka vielä eivät ole käyneet. Kyllä niitä riittää. On tiedossa tiluksen esittelykierroksia vaikka kuinka monelle. Pitkät jorinat uusille vieraille, sivulauseista ei tule pulaa. Eivät taida tietää, minne ovat joutumassa.

Mökkipyykin rahtaamisessa kotiin on sekin hyvä puoli, että leppoistelu maaseudulla ei tunnu olevan ihan niin kaukana kun voi pinota puhtaita lakanoita odottelemaan kyytiä takaisin sijoilleen aittaan ja vierashuoneeseen. Oikein välttelen niiden liian aikaista pakkaamista kasseihin, että voin katsella. Jotkut lakanoista ovat ties kuinka monta vuosikymmentä palvelleet mökillä, eikä montaakaan reikää ole. Ennen tehtiin laatua.

Riskinä esillä pitämisessä on, että kotona kissat keksivät kellahtaa puhtaan pyykin kasaan ja karvatupsuja kantautuu mökillekin. Olen yrittänyt muotoilla kiikkerän epähoukuttelevan pinon.



Kovin monet ovat valitelleet säätilaa. Minusta ei ole ollut mitenkään erityisen mieleenpainuvaa. Ei hyvässä eikä pahassa. Tuskin tässä mitään historiallista on ollut, jos nyt vähän ovat ilmatilat oikutelleet. Taidan säämummoudeltani olla vahvimmillani keväisin ja syksyisin, kun on enemmän niitä riskejä ja mahdollisuuksia monenlaisiin ääri-ilmiöihin. Silloin kiinnostaa. Kesällä riittää valo ja kaikki muu on pelkkää pukeutumiskysymystä. Sehän voi suorastaan olla vähän tylsääkin.

(Kamalaa, sanoinko tosiaan noin. Seuraavassa ukkosessa minuun iskee varmaan salama.)

Säänmukaisuudessa en ole onnistunut esimerkiksi jalkineiden osalta. Espadrillosten pohjat ovat aika monta kertaa imeneet kuurosateiden nesteet itseensä ja olen joutunut illan kuivennuttuakin lompsimaan niin, että vesi tursuaa varpaiden välistä. Vähän niin kuin kävelisi pesusienillä.

Omanlaisensa raikas elämyksensä sekin. Minä kun en usko mihinkään jalkojenkastumisvilustumisiin. En vedosta tulevaan niskasärkyyn enkä verensokerin heittelyn tuomaan pyörrytykseen. Joten kuumille jaloille tekee hyvää pikku espadrilloslillutus, olen päättänyt. Enemmän on riskejä vesimärissä varvastossuissa.

Tietenkin se voi olla kiusallista, jos menee kylään sisätiloihin lirisevissä espiksissä. Kastuu ihmisten eteiset.


Kotipihalla tapahtuu tietenkin taas unikkorintamalla. Juhannuksen jälkeen sopivasti arkipäiviä sulostuttamaan pompsahtivat kukkaan taas ne lohenväriset unikot. Nyt ei ollut pioneilla mitään mahdollisuuksia voittaa kukkimisnopeuskilvassa. 

Joillakin ihmisillä on pontevat melkein pensaat unikoistaan, mutta meillä ne nimensä mukaisesti vähän uinuvat kun kasvavat rinteessä. Jännästi taittuu varsi alamäkeen ja sitten kukkapömpsäys yhtäkkiä aurinkoa kohti tai sateessa alavireisyyteen taivutaan.

On siinäkin erikoinen kukka, herättää ihmeen paljon keskustelua ja intohimojakin ihmisissä. Itseäni vuosi vuodelta ihmetyttää lähinnä tuo väri. Voisin vaihtaa kunnolliseen punaiseen, joka vuosi siitä kitisen. Pitää oppia arvostamaan myös lohenpunaista. Voisihan sitä sitten tullakin omia unikoita ikävä, jos yhtäkkiä tilalla kasvaisi jotain dramaattisempaa. Itse asiassa olen ehkä alkanut tykätä niiden sinnikkyydestä.

Miten nyt sattuukin olemaan vähän kriittinen olo. Ehkä heinäkuun läheisyys painaa jo.



Tämä keskikesä on vähän tällaista toteamista vaan. Jotenkin pysähtynyttä. Kun siihen vielä yhdistyy joutilaisuus, niin kyllä sitten ehkä toimeliaampi kausi taas maistuu.

Vaan nyt en ole ehtinyt itse vielä kovin montaa tovia pitkästyä, ihan vain iltaisin olen lukenut muutaman rivin kirjaa jossa on äreä mies. Sille olen nauranut, tainnut vähän samastuakin kun hän niin joka asiasta ja henkilöstä ajattelee monisanaisen valittavasti. Nuku siinä sitten, kun nauru kuplii mahassa ahkeran päivän päätteeksi, kun sivuhenkilö valittaa hupaisasti.

Esimerkkinä itsestäni vaikka sellainen ilmiö, että kävelen aika nopeasti vaikkei olisi kiirekään. Niin tulee ajateltua edessä lompsivista tallaajista tosi rumasti. Kun ovat muka meikäläisen vauhdin tiellä. Että menes nyt siitä lyllertämästä ja voi herranjestas sentään että pitää olla harhailevan vaivalloista nuoren ihmisen meno. Kävelisit sinäkin useamman pysäkinvälin niin tulisi jotain ryhtiä tuohonkin laiskaan löntöstämiseen.

Totuuden nimissä oma askellukseni niissä vetisissä espadrilloksissa ja maata laahavissa kesäpöksyissä - ei se ole mitään sporttista sekään. Tuntuu, että joka paikka hölskyy kun on jo pidemmän tovin ollut kuntoilu rästissä.

Juhannuspöytäliina kuivuu puhtaana seuraavaa mökkikattausta odotellen.
Sen verran olen pitänyt lomatavoistani kiinni, että olen normaalia enemmän keskittynyt Hesarin lukemiseen aamuisin. Keittänyt monta mutteripannullista kahvia, maha menee melkein sekaisin. On niin kiva kytätä niitä tyhjästä temmattuja kesäuutisia. Niitä on ollut aika vähän, kun kaikenmaailman talouskriisit, sodat ja mahtivaltioiden ulkoministerit vievät huomion. Hohhoijaa. Jäisivät jo lomilleen.

Kiinnostavampaa on, että yksi sammakko oli esimerkiksi piileskellyt sata vuotta, vaikka luultiin sukupuuttoon kuolleeksi. Teki mieli saivarrella, että aika vanha konna oli jälleen löytyessään. Sitten se Yrjö Yksinäinen, vai mikä kilpikonna nyt olikaan - oikeasti vanha, oli kuollut. Menehtynyt ehkä mystisesti ja nyt sitä tutkitaan. Nämä molemmat jossain kaukomailla.

Missä viipyy Ruokolahden leijona?! Suuret kesäuutiset kotimaasta vielä antavat odottaa itseään.

Onneksi ruokasivuilla tänään muistutettiin, ettei aina tarvitse grillata. Sain sellaista ajateltavaa. Grillitouhu alkaa ainakin meidän perheessä jo kyllästyttää ja toivon, että itsekin toteamamme wokkiajatus kanavoituisi tulevana viikonloppuna myös toimintaan:

HS 28.6.2012
Kaupungissa liikkumisessa kesällä on se hyvä puoli, että tulee törmättyä ystäviin - tahallisesti ja vahingossa. Ihmiset ovat vähän spontaanimpia kuin kylmässä arjessa. (Tai sitten vain luulen niin, koska itse olen normaalioloissa tosi epäspontaani ja nyt vähän ehkä helpompi lähestyttävä lyhyellä varoitusajalla tahi jopa ilman.) Voi jämähtää oluelle Vaasankadulle ja pohtia porukalla vaikka sitä, ottaisiko yksi ystävä vastaan työpestin ihan toisella mantereella vai ei. On aikaa laskea hyviä ja huonoja puolia kesäillassa.


Tai voi suunnitella vaikka sitä kuuluisaa Ryötönperän saunaremonttia, joka elää vain puheissa. Olisi voitu vaikka lyödä talkoita lukkoon, mutta kellään ei ollut almanakkaa mukana. Mielestäni varsin tervettä vaihtelua sekin.

Moni vasta jää lomalle, sellainenkin tunnelma leijui jo puoliksi huolimattomassa illassa. Tästä maailma vielä pikkuisen pysähtyy ja niin sen pitääkin.



Aivan suunnitellusti sentään tapasin pitkästä aikaa yhden runoilijaystäväni vuosien takaa. Olin jo keväällä hankkinut uusimman opuksen, kun se ilmestyi. Liikuttunut erityisesti yhdestä laatikkorunosta yövuoron jälkitunnelmissa. Vähän itkin bussissa silloin. Muutenkin tykkään kokoelman sävystä, kun se on sellainen hyväntahtoisesti tarkkaileva. Ei yhtään synkkä ja myrskyinen yö, sydämeni soittaa urkuaariaa -tyyppinen. Vaan asioiden hupaisuuksia näyttävä, päälaelleen laittava, siispä ihailtava.


Olin oikein ottanut kappaleeni mukaan, että saan ystävältä juhlallisesti omistuskirjoituksen. Kyllä nyt on kiva. Voin "unohdella" kirjaa pöydänkulmille, jos tulee vieraita. Niin kaikki saavat tietää, että tässä sitä vaan ollaan runoihmisten ystäviä.

Oikeammin, vaihdeltiin pikakelauksella parin vuoden kuulumiset. Onneksi sellainen onnistuu mutkattomasti vanhan tutun kanssa, ei mene sekaisin kumpikaan jos vähän rönsyillään. Sellaiseenkin on kesäillassa aikaa.




" --- Hän istahteli kylpyammeen reunalla ja ajatteli pitkää vesijohdon virtaa, vaahtoa ja hyötykasvipuutarhaa, jonne jossakin mielessä myös kevyesti ravinteistettu vesi pääsisi. Hän ajatteli turbaanipäistä miespuutarhuria, joka lohkaisisi kiven kaulasta hyödyllisen, terveellisen liuskeen tai viisteen, sen päälle kaikki kukat asetettaisiin aivan valmiina, terälehdet, varsi ja kaksi tasapainoista lehteä varteen. Hän ajatteli vettä jota sai hengittää ja juoda. Veden läiskä kiviliuskeen päällä oli hyvin hapekas. Ja kun puutarhuri tarttui kastelukannuun liuskekiven vieressä, alkoi kiven päällä vesi porista. Se soi niin kuin vain aito happi osaa soida. --- " 



maanantai 25. kesäkuuta 2012

Juhannussaldo


Riittää aivoilla käsiteltävää monipuolisen juhannuksen jäljiltä. Silläpä olen nukkunut kaksi viimeisintä yötä aika mahtipontisen hyvin. Onneksi. Johan sitä unentuloa oli odoteltukin. Oikeastaan vieläkin vähän nukuttaisi, mutta on otettava pieni väliaikainen ryhtiliike. Vaikka väärinhän se on, kun kerran olen lomalla. 

Ihminen on vähän pöljä, kun säästää sivutyöltä tuntuvia asioita lomallensa. Vaan niihin pitää suhtautua sillä tavalla, että tässähän on nyt koko maailman aika käytössä, kun ei kumminkaan tarvitse herätyskellon kanssa elää. Ottaa asioita harrastuksena. Tehdä niitä vaikka valoisissa öissä, jos päivällä ei huvita.

Harrastamisesta puheenollen; eilen illalla huomasin, miten tärkeäksi rentoutumisen keinoksi tämä kirjoittelu tänne on tullut. Sain vasiten hirvittävän marttyyrikohtauksen, kun ei taas mokkula toiminut. Kiukuttelin, että en enää ikinä ala harrastaa mitään kivaa, kun kerran sekin viedään. Lopetan koko blogin. Sitten menin nukkumaan. Mikä oli viisasta juhannuksen sosiaalisuuden ja paluuruuhkassa ajamisen jälkeen.

Nyt olen aika tyytyväinen, nimittäin. Hyvät ovat muistot menneestä juhlasta.

Ryötönperän tilus oli elementissään ja erinomaisessa käytössä keskikesän juhlassaan, oikein edustava. Voin olla ylpeä, kun saatiin tarjota usealle ihmiselle - ja muutamalle koiralle - hengähdystä arkeen.



Olenkohan tullut vähän isovanhempiini, kun pitää olla niitä rituaaleja. Lipunnosto esimerkiksi. Pelkän teknisen toteutuksen lisäksi olen kasvattanut sen ympärille kaikenlaista ylimääräistä. Asu pitää olla. Suomenlipunvärinen mariyöpaita. Ja miesten saappaat, koska vähän aina pelkään mennä heinikkoon. Sitten laulua yleisöltä, joka on haalittu ja pakotettu paikalle tontin eri puolilta hengailemasta. Omista rauhoistaan revitään reppanat kesävieraat rituaalin äärelle. Sommartiden hej hej. Yleensä se soi aika vaisusti. Kuka sitä nyt vaadittuna innostuisikaan veisaamaan, ihan ymmärrettävää. 

Lauluhetkestä voisin ehkä luopuakin.

Toisaalta saan siitä kyllä itse jotain kieroa loputonta huvia, kun edes yhden kerran kaikki ovat samassa hetkessä Ruhtinatarta tottelemassa. Muutenhan olen aika kiltti tontin hallitsija, mielestäni. Tänä vuonna myös mies - joka sai viikko sitten tasapuolisuuden nimissä lempinimen Paroni - oli mukana lippua nostamassa. Kai halusi säästää vieraat siltä kiusaannukselta, jos meikäläisellä (taas) menee hermo.


Koirakesävieraita en sentään pakottanut mihinkään. Johonkin se raja pitää vetää ja eläinten (ja lasten) kanssa olen muutenkin tajunnut, että paras vaan kun antaa tilaa. 

Jännä rotu tämä vinttikoira. Käy koikkelehtimassa ja loikkimassa yhtäkkiä valtaisat spurtit pitkin tonttia ja sitten menee nukkumaan. Ei hössötä, ei hysterisoi, ei erityisemmin ole kenestäkään kiinnostunut. Paitsi välillä haukkoo ilmaa sen merkiksi, että no vähän voisit ehkä rapsuttaa. Niinpä kun lipunnoston jälkeen vein hänelle meidän sänkyyn maripaidan peitoksi, niin hetkeksi jäin lepertelemään, eikä tuo tuntunut pistävän pahaksi lainkaan.

Maripaidalla ajattelin hänellekin viestittää vähän suomalaisuutta, kun on sillä tavalla kansainvälinen eläin, että asuu Saksassa mutta puhuu brittienglantia. Kyllä ymmärsi vähän suomeakin, totesin.


Sitäpaitsi hän oli käynyt aiemmin päivällä tutkailemassa sopivaa kokon paikkaa rannassa, niin kyllä silloin saa eläin levätä ihan rauhassa. Kun on melkein sananmukaisesti kantanut kortensa kekoon.


Onnistuin tietenkin olemaan koko aaton kroonisesti huolestunut kokkoasiasta. Kun tuuli kävi järveltä päin. Että jos sitten roihu leviääkin metsään tahi polttaa rantasaunan. Vaan sinnikkäät kaupunkilaiset kokkoneidit alkoivat kantaa risuja, niin eihän minulla ollut sydäntä jättää riskiä ottamatta. 

Olin kyllä ehdottanut ihan vaan jotain pikkunuotiota ja kanniskelin vanhaa ruosteista pömpeliäkin sitä varten pitkin rantaa. Niin kuin vihjeeksi. Ei mennyt perille.

Ja mikäs siinä lopulta oli minun saunanportaalla istuessa ja omiani ajatellessa, kun neitoset raapivat itseään risukossa. Tavallaan ihan kätevää.


Olisihan minun pitänyt historiastani se muistaa, että tuulella on tapana tyyntyä juhannusyöksi ja että kaikki on ihan hyvin. Kohtalollakin on tapana kuunnella toiveitani, eikä kokosta syntynyt edes mitään vaarallista roihua.

Toisaalta sitten vähän harmittikin, koska perinteenä on vähän kilpailla vastarannan kanssa. Nyt taidettiin pikkuisen jäädä alakynteen tulen koossa. Ja vettä pitkin kiiri vieläpä ankara rummutus ja kaikenmaailman inkkarihuudot. Harvinainen sointi kesäyössä, mutta sellaista se on kun asuu vastapäätä erikoisten hippi-ihmisten yhteisöä.

Yritän sinnikkäästi pitää mielikuvitukseni ja etenkin kielenkantani kurissa heitä ajatellessani. Pitäisi ehkä mennä tutustumaan, niin olisi jotain tietopohjaa ajatusten tilalla.


Sitten saapui yllätysvieras paimenkoiran kanssa rantaan muisteloimaan edesmennyttä perhettäni ja kertomaan yksityiskohtia perimistäni asioista. Esimerkiksi huoltoa odottavasta Ryötönperän soutuveneestä. Sopii hyvin Ruhtinattaren arvoon se, että vene on suorastaan historiallinen Muovilamin alkuyksilö. Kunnallisneuvoksen (tai jonkun vastaavan) mieliksi rakennettu.

Voi että, kyllä nyt kelpaa. En ehkä teekään veneestä kukkapenkkiä vaan vaadin sen puuosien kunnostusta mieheltä heti saunaremontin jälkeen. Tai sitten opettelen itse.

Tässä vaiheessa tunnelmaa iski kokkoneitoihin levottomuus. Löysivät vieraskirjan kannesta taksin numeron ja lähtivät kylille liesuun.


Juhannuspyhän aamupäivällä kun sitten alettiin havahtua takaisin tähän maailmaan, niin huomattiin että toisella kokkoneidoista oli käynyt juhannusheilaflaksi. Tuvan puusohvalta heräili pikkuisen hämmentynyt mutta mukava pohjanmaanmurretta ihanasti höpöttelevä mies. Hänellä ei ollut hajuakaan, missä oli. Ja minähän kerroin. Aloin itsekin taas puhua murretta, vaikken oikeasti edes osaa.

Kävi ilmi, että rauhallisemmilla neidoilla aitassa oli ollut vähän hiljaisempaa. Olivat keräilleet kukkia tyynyjensä alle. Ei ole vaikeaa löytää seitsemää erilaista Ryötönperän niitulta. Yksi ei ollut nähnyt mitään unta ja toinen oli tavannut nukkuessaan niin paljon tyyppejä, että oli mahdotonta päätellä kuka niistä olisi tuleva puoliso.

Paljon on siis päänvaivaakin juhannuksesta ja puhuttavaa. Jossain vaiheessa itse aina väsyn. Sen merkiksi menen kitkemään hyötymaita, on se hyvä että niitä on. Saa olla hetken hiljaa.

Saldot laskettuaan muu porukka hyytyi täysin. Minä olin tullut takaisin hyväntuuliseksi ja toimeliaisuuden puuskassani raahasin rapsuttelua odotelleen lipaston pihalle ja aloin hommiin. Talvi-iltojen vinyylilevyviihdekeskus siinä alkoi saada esiastettaan. Näköjään heti kesän pisimmän päivän mentyä sitä alkaa varmistella viihtyvyyttään myös pimeisiin iltoihin.

Raportoin kyllä sitten, kun vietetään viihdekeskuksen kastajaisia. Vasta sitten kun tosi kylmä tuuli vihmoo.



Vinttikoiran kaveri oli myös kiinnostava tapaus. Ensi kontaktini tämänkin rodun kanssa. Olen tottunut leppoisiin noutajiin ja sekarotuisiin hölmöilijöihin. Kutsuin häntä loukkaavasti koko ajan boxeriksi, vaikka on ranskanbulldoggi. Ei mikään ihme, ettei hän koko ajan ollut meikäläisen seurasta kiinnostunut. Rentoutui kuitenkin ajan myötä ja alkoi pitää koko porukkaa jossain määrin laumanaan.

Erheellisesti - ja kuulemma tyypillisesti - luulin tätä lajia jotenkin vaaralliseksi. Varsin on nallemainen ja hellyydenkipeä, pikkuisen äänimaailmaltaan possumainen. Ihmettelen ihmistä, että pitää jalostaa koiraeläimiä niin pitkälle. Niin kuin olen ihmetellyt myös käsilaukkuun sopivien koirien kokoa ja villakoirien puudelointia. Jotain rajaa!

Mutta itse eläinyksilöhän ei sille mitään voi ja niinpä aivan kamalasti tykkäsin tästäkin ja ihan tuli haikea olo, kun koirat ja rauhalliset aittaneidot lähtivät eilen edeltä kotimatkalle. Jotenkin tyhjää tuli.



Rantakoivujen solmuun pesänsä laittanut rastas sai jäädä rauhassa ruokkimaan jälkikasvuaan, joka oli parahiksi juhannukseksi kuoriutunut. Olisi niin tehnyt mieli mennä ihan lähelle ottamaan valokuvaa, mutten halunnut häiritä. Ja kun ei kellään ollut parempaa linssiä mukana, niin kuva on tietenkin töhryinen.

Sinne hän jäi, pikkuisen kriittisen näköisenä hoivaamaan. Ensin ei meinannut uskaltaa viedä poikasille ruokaa ollenkaan, kun vietetiin aikaa rannassa. Mutta ymmärsi kyllä sitten, että ollaan hänen ja perheensä puolella.

Vähän huolettaa, jos orava keksii mennä pesään asioimaan kun en nyt ehdi olla paikalla puolustamassa. Viime vuonna otin melkein yhteen yhden kurren kanssa, kun suojelin saunalla pientä pesuetta. Nyt joutuu olemaan perhe tovin omillaan, kun meillä on taas näitä kaupunkiasioita.

Pitää hoitaa ne äkkiä alta pois, että pääsee takaisin.


maanantai 18. kesäkuuta 2012

Niittuaika.

Niin siis, tämän lempikukkani nimeä en vielä tiedä.

Aivan näillä näppäimillä alkavat kunnon päivänkakkarat kukkia Ryötönperällä. Tein sen havainnon tänä aamuna kun ihailin akileijaniittuani auringonnousun jälkeen. Kaste ja eilinen sade olivat juuri ehtineet kuivua. Vaikkei pieni märkyys ruohikossa olisi kyllä haitannutkaan, virkistävää olisi ollut kaupunkijaloille kastuminen. Kävin tosin perjantaina uimassa kastelemassa koko ihmisen. Pois työpölyt.

Päivänkakkara on päivänkakkara ja saunakukka on saunakukka, niitä ei sovi sekoittaa. Ensimmäistä arvostetaan, ja toinen on muuten vain nätti. Kyllä kelpaa meikäläiselle molemmatkin, mutta onhan se hienoa, jos omaan tilukseen pukkaa ihan kakkaroita. Voi sitten elvistellä, jos tulee sellainen tarve.

Vähän olen huolestunut, että pitääkö sitten juhannuksena olla kukkakimppuja vaasissa. Että mistä raaskiin leikata, en ainakaan akileijaniittuun kajoa. Paitsi horsmiin. Ehkä käyn tienvarsikävelyllä ja sieltä saksin. Tai menen aittaniitun takaosaan katkomaan leinikkejä ja kurjenpolvia. Ei heti näy paraatipaikalle, jos on pieni lovi kasvustossa. 

Vaikken minä varsinaisesti ole ymmärtänyt sitä, miksi maalaisoloissa pannaan kukkasia maljakkoon, kun niitä kerran kasvaa ympärilläkin joka puolella. Kaupungissa on eri juttu, kun halutaan tunnelmaan.

Mekko on myös patsastelukäytössä. Tukka hyvin taas vasta kaupungissa.
Kamalasti syyhysi sormet koiranputkisavottaan ja muuhun raivaukseen. On aika paljon ylimääräisiä kukkia. Vaan lähdin kumminkin kitkemään Ryötönperän hallintakauteni ensimmäistä pottumaata. Vaikka alunperin oli kyllä vähän sellainen työnjako, että hyötymaa on miehen homma ja minä huolehdin kukkasista. Pitää ihmisen voida joustaa, jos toinen on väsynyt.

Ihan mielelläni - kun tarkemmin ajattelee - tutkin sitä mitä pojat olivat kevään mittaan kylväneet. Jotenkin olin ollut siinä vain suurpiirteisesti mukana. Kitkin horsmat pois, koska ne tunnistin. En meinannut uskoa todeksi, että vitsinä toukokuun alussa kylvetty lapinpuikula oli oikein alkanut kasvaa. Oli sellaisia vihreitä alkuja! Ne pitää kai sitten oikeaoppisesti peitellä mullalla kun ovat vähän isompia.

Tarina kertoo, että peruna ei kasvata perunoita jos saa liikaa kasvattaa vartta, nimittäin.

Ennen mökille lähtemistä vitsailin miehelle, että voin loppukesällä edelleenluovuttaa hänelle isoisoisäni diplomin, jos käy sato-onni. Pappa oli palkittu vuonna 1935 Karjalassa aiheesta papu

Joudun ehkä lunastamaan lupaukseni, sillä härkäpapu oli itänyt varsin elinvoimaisena, kuvassa etualalla:



Lapio on kiven päällä muistakin kuin esteettisistä syistä. Kitkuuhommien aikana sunnuntaina kiroilutti hyttyset. Sitten tuli tyyni vesitihkusade sotkemaan kiven päälle viriteltyä hyttyssavusysteemiäni. Meinasi kastella kiekuran toimintakyvyttömäksi, niin hätäpäissäni otin lapion suojaksi.

Tuli todettua, että lapion lapa toimii hyvänä hyttyssavun levittimenä ihan kuivemmallakin säällä, joten jätin sen niille sijoilleen. Feng shui -asiantuntijat voivat olla eri mieltä, mutta meillä on tavattu pitää hyväksi havaituista käytännöistä kiinni, vaikka esteettisyys pikkuisen kärsisi. Tuuli on oikullinen, eikä aina hyttyssavu osu ihmisen suojaksi. Lapiolevittimellä on mahdollisuus parempaan lopputulokseen.

Jännä, kun tulee tehtyä tällaisia innovaatioita. On aika nerokas olo.

Ai niin. Ryötönperälle tuli ihana sukulaisinvaasio lauantaina. Voi että. Kyllä pikkuserkkuus on kivaa, etenkin sellaisen jälkikasvu. Jotkut piirteet saattavat hyppäillä kummallisesti sukupolvien ja liittojen yli ja yhtäkkiä onkin tontilla nuori näköisihminen, jolla on samat intressit.

Vuorotellen otettiin paparazzikuvia toisistamme puutarhanuorison kanssa. Minusta tuli kuulemma hupaisia steppailukuvia sen lisäksi, että takapuoleni oli hyvin edustettuna joissakin otoksissa kun pyllistelin pohtimassa miksi osa laventeleista oli räytyneitä. Sama nuoriso kuvasi myös puita ja kukkia. Saunapolulla tajusin, että hittolainen, onkohan ihmettely sittenkään omakeksimääni kun sillä tavalla vaan alle kouluikäinen siellä räpsi menemään, äitinsä kännykän täyteen varmaan.

Ehkä papupapan geenit jylläävät meissäkin. Hyvä ajatus. Että luonnon ihmettely ei olisikaan pelkästään opittua.


Eikä siinä vielä kaikki. Näköisneidin pari vuotta vanhempi isoveli kävi kanssamme pitkät keskustelut muun muassa Jedin paluusta. Lapsuuteni idolifilmi! Osasin aikoinaan Yodan viisaudet ulkoa. Toivon, että ne ovat nyt kanavoituneet toimintaani, kun en enää muista repliikkejä.

Ei ole ihminen yksinkertainen nuorena ollenkaan. Olin antautunut jostain syystä lapsuuden olemuksen pohdintaan jo ennen pikkuserkkusukuvierailua. Melkein liikutuin, kun olin niin olevinani viisas. Että lapsi - se on ihminen nuorena. Meidän isompien yksilöiden pitää opastaa ja neuvoa.

Jos lohkeaa tikkarista vaikka terävä pala kurkkuun ja sattuu pelottavasti. Niin silloin kuuluu kertoa, että sama on sattunut meille kaikille isoille. Ja monta kertaa. Aina on selvitty, ei hätää. 

Kunpa vaan kaikilla maailman lapsilla olisi yhtä pienet pulmat.


Aamulla tänään, ikävästi maanantaina, piti lähteä takaisin kaupunkiin käymään. Minä olin ensin jo neljältä hereillä, mutta onneksi nukahdin uudelleen. Nousin seitsemältä. Miestä ei saa maaseutuoloissa hereille millään, ja minusta se on oivallinen piirre. Osaa ihminen ottaa edes hetken vapaata. Eikä häiritse meikäläisen aamurauhaa.

Sitten kun se pitää herättää, niin ei ole vaikeaa. Makuuhuoneen ikkuna auki, linnunlaulut ja pörriäiset sisään. Kyllä siinä herää normaali ihminen.


Nyt kotikulman kesäyössä naapurin mies soittaa bluesia. Aika kiva.




perjantai 15. kesäkuuta 2012

Ei tartte enää toivoa


Oli aikaa tarjota rapsutusta aamulla vastaan tepsutelevalle Toivo-koiralle. Siitä tiesi, että nyt on luvassa joutilaat ajat. Aina en pysähdy neuvottelemaan vieraiden eläinten kanssa, vaikka useimmiten kyllä mieli tekisi. Luulen, että se on monista omistajista ärsyttävää jos lemmikille alkaa vastaantulija sössöttää omia asioitaan. Luonnoneläimet ovat tietenkin toinen juttu kun ne eivät ole kenenkään omia. Saa ihminen vapaasti tilittää.

Kotipuutarhassa asuu esimerkiksi iso siili. Mutta hän ei ole vielä rekisteröinyt minua. Lyllertää vaan ja toivottavasti syö etanoita. Odotan aitoa kohtaamista.

No tänä aamuna siis palasin arjen viimeisestä yövuoroputkesta ja muilta asioilta, dallailin kotikulmilla kapsäkkeineni. Toivo alkoi jo kaukaa tuijottaa. Vähän kävi mielessä, että olenkohan uhkaava, käykö pieni eläin nilkkalihaan kiinni. Joskus yllättävästi voi vieraan eläimen katse aiheuttaa levottomuuttakin.

Lähempi tarkastelu ja tutustuminen osoitti, että Toivo kyllä ihan haikaili herkkuja kassistani. Ja olihan siellä niitä. Apulaiselle kissanhoitoherkkuja kiitokseksi. Siinä herpaantui Toivo-koiran mielenkiinto kun en avannut laukkua hänelle. Tykkää selvästikin rapsutuksesta vähemmän kuin herkuista. Sammui katsekontakti ja jatkui matkat, minun lomalle ja Toivon lähikaupalle varmaan.

Ehkä koira mennessään ajatteli nakkeja samalla intensiteetillä kuin minä kodin loppusilausta, että päästäisiin lähtemään äkkiä mökille.


Puutarhanurkka jäi kyllä aika villiintyneeksi, se nyt ei ole mikään uutinen. Ehkä saan naapureilta anteeksi, koska meillä on kylän suurin alppiruusu kukassa. Yksi Kaisu on yrittänyt minuakin siedättää kuvamateriaalilla. Että oppisin arvostamaan. Pakko kai se on alkaa tykätä, onhan kasvilla varmaan pidempi historia konsanaan kuin itselläni. Pitäisikin oikein läpimitata ja kysyä joltain puutarhurilta. Niin tietäisin kuinka paljon ruusuani kokemattomampi varsin olenkaan.

Jos kerran Kaisu ja moni muukin on alppi- eli mummoruusun ystävä - ja vakaasti - niin ei se voi olla pelkkä makuasia. Minulla on ehkä aukko suorastaan käytöstavoissa, ja sellaisenhan täytyy loppua.

En meinannut millään jaksaa enää antaa levolle sijaa, kun alkoi loman läheisyys piinata jo viimeisten työvuorojen välissä. Tavallaan hyväkin, koska siivosin raivoissani vihdoinkin ulkoeteisen, jota paremmissa piireissä voi ihan kutsua kuistiksikin. Meillä se on inhottavasti aina ihan kierrätyskeskuksena. Olen taistellut sitä vastaan satunnaisesti, onnistumatta.

Nyt päätin, että asiantilan tulee muuttua senkin pysyvästi. Perustin peltitynnyri- ja kesäkassihenkisen kodin kierrätyspisteen ja pidin miehellekin puhuttelun, että missä mennään. Kun tursuaa pahvia tai lasia laukkujen laitojen yli, niin ne otetaan kauppareisulle mukaan ja tyhjennetään. Piste. Ei kerätä enempää, ei saa rönsyillä lattioille.

Jännä nähdä, kauanko kestää tämäkin päätös. Kyllä voi ihminen joskus muuttua. Olenhan jo käyttänyt polvipituista kukkamekkoakin tänä kesänä.




Venus ja David pääsivät muuttamaan eteiseen ystävältä hoidossa olevan jätti-ison puulaatikon päälle. Ovat niin painavia, että ei heti tee mieli alkaa availla laatikon kantta. Silläpä täytin boksin talvi- ja välikausikengillä. Joutaisi niistäkin suurin osa hyväntekeväisyyteen, huomasin. Käytän niistä tasan kahta paria kylmempinä vuodenaikoina. 

On siinä näköjään oma riesansa, kun on kenkäfriikin perillinen. Joko alat käyttää tyylikkäitä jalkineita tai pistät kierrätykseen. Annan vielä ensi syksyn aikaa näyttää, herääkö kukkamekkokesän jälkeen kiinnostus maihinnousukenkien ja tennareiden ulkopuolellekin. Viimeistään jouluna pistän popolajitelman Pelastusarmeijalle, jos en ole käyttänyt!

Muistakaa vaatia tilille sitten. 

Mutta ei puhuta vielä kaamoksesta, kun kerran olen vasta luonut rantalomatunnelman ulkoeteiseen. Levittelin huvikseni kirjavia kankaita esille, koska pienen somistamisen tulee poikkeuksetta olla raskaansarjan siivoustyön palkinto.




Nyt on sitten kiva, kun tulee alkuviikosta kotiin kaupunkilomapäiville. Ensin kukkii ovella itsekylvetyt orvokit. Sitten on siisti ulkoeteinen. Olen yllättänyt siivouspuuskan jälkeen itseni "asioilta" eteisestä. Todellisuudessa ravaan siellä ihailemassa kätteni jälkeä. Huokailen onnellisena tilantuntua ja keltaista sadetakkia romanttisesti naulakossa. 

Kuratakki olikin ollut aika pitkään röykkiöiden alla kadoksissa. Nyt saa sadepäivät taas tulla. Niistäkin minä tykkään, kun ei ole liian kuuma.



Varmaan viihtyisin koko loman pötköön maallakin, mutta on siinä kaupungissa toisaalta oma viehätyksensä. Niin se on ajateltava, kun on siellä vaikka kuinka paljon kaikenlaista puolipakottavaa puuhaa. Sitäpaitsi käyn kesken loman viikon ihan omassa palkkatyössäkin, niin saan tavallaan kesän loppupäästä lisäaikaa lorvailuun.

Nykyään ei kaupunki ole ehkä enää niin hiljainen kesäisin, kuin ennen. Pikkuisen kaipaan niitä ihan tyhjiä katuja.

Vaan on siinä helteisessä ihmisporukassa kesäaikaan ihan letkeä tunnelma kumminkin. Liikkeet ovat hitaampia ja huulenheitto herkemmässä kuin muulloin.

Ei se ole mikään ihme, että ihmiset ovat alkaneet viihtyä kesiään cityssä, kun kerran juhannusruusukin kukkii Pengerkadun varrella. Mielestäni ihan järkevä logiikka.


On se kotikaupunkikin vaan kaunis. Melkein voisi tehdä jonkun meriretkenkin! Etenkin jos tulee tosi kuuma. Viilenee aina vähän se ilmanala meriolosuhteissa. On minulla tietenkin joitakin purjehduskokemuksia. Köysien solmimisen kohdalla on joku musta oppimisaukko aivoissa, joten ei aiheesta nyt tässä yhteydessä enempää. Paitsi että ymmärrän hyvin niitä, joilla on ollut parisuhde koetuksella veden armoilla lomailtaessa.


Aamulla - no miksen minä sitä voi rehellisesti kertoakin - kun kävin Hesarin Alkossa - ihan vaan kissanvahdille hakemassa portugalilaista vinho verdeä lahjaksi - taisi meikäläisenkin silmiin syttyä Toivo-koiramainen kiilto.

Oli ihmisiä terassilla. Kylmää olutta tuopeissa. Vähän hävetti kun alkoi tehdä mieli liittyä seuraan. Istua alas, pistää jalat rehvakkaasti oikoiseksi vastapäiselle tuolille ja alkaa laiskottelu ja hunninko. Olisiko se nyt ollut niin kauhea synti, tuoreelta lomalaiselta. Kellohan oli jo vähän yli yhdeksän.



sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Korkeaa tekniikkaa ja pysähdyksiä


Kun elää useamman viikon sillä tavalla, ettei oikein ole vapaata aikaa, niin eipä kyllä ole aikaa murehtia sitäkään että kesä kasvaa ja meikäläinen se vaan saa tehdä havaintojaan sisältä käsin. Vielä viikko näin. Huh. Autuaita ovat jo kesälaitumille päässeet, sanon minä. Vaan tiedän kyllä niitäkin, joilla ei ole lomaa ollenkaan. Joten parempi on ruikuttaa vaan ihan hissukseen. Mieluummin ei ollenkaan.

Viikon päästä on jo hyvinkin tiedossa, kasvaako Ryötönperän uudella pottumaalla lähinnä horsmaa. Sitten on kyllä aikaa kitkeäkin, ei jää toteamisen asteelle.

Kaiken keskellä on ollut kummallisia teknisiä ongelmia. Hiustenkuivaaja olikin yhtäkkiä rikki. Pamautti talosta yhden sähkövaihteen ja niin pysähtyi lämminvesivaraajan ja eteisen valojen toiminta. Puolet keittolevyistä onneksi suostuivat lämpenemään, niin sain sentään aamukahvia. 

Ennen yövuoroa piti käydä niin ajoissa suihkussa, että tukka kuivui itsestään. Vähän sekin stressasi, mutta toisaalta olin tyytyväinen ettei hiustenkuivaajaepisodissa tullut ihmisvahinkoja. Töpselin viereinen seinäosa vain mustui vähän ja sähkömiehille kokonaisvahingon korvaaminen oli pikkujuttu.

Kyllä arvostan ammattilaisia, joihin voi turvata.



No sitten tuli klassinen nestevahinko. Hölskyi tietokoneen päälle. Ja mokkulan. Olen kehittänyt niihin riippuvuuden, niin se melkein hermostutti enemmän kuin hiustenkuivaaja. Jonka hankkiminen on muutenkin helpompaa kuin hienomman tekniikan. Vaikka kävi sekin kätevästi. On nyt uudet pelit ja vehkeet, ja kotivakuutuskin tulee vastaan.

Nyt sitten ottaa nuppiin kaikki päivitykset ja muut. Minä luulin, että voin vaan alkaa käyttää laitteita entiseen malliin ja niin sen kai piti ollakin. Vaan on sitä hienosäätöä opiskeltavana. En minä ymmärrä, mitä tarkoittaa verkkoon rekisteröityminen, esimerkiksi. Niin se kone vaan käskee, ja jouduin turvautumaan miehen mokkulaan että pääsen muun muassa lukemaan edes muiden puutarhakuulumisia. Mistä minä nyt sellaisen rekisteröitymisjutunkin selvitän kun olen muutenkin koko ajan töissä tai jossain tärkeissä juoksuissa.

Pitää ihan tehdä kasvojumppaa, kun alkaa olla kireyttä leukapielissä. Etuhampaat kuultaa kohta kokonaan läpi, kun tulee kiristeltyä.

Oheinen päänraapimiskuva on Apulaisen kanssa lavastettu kun tuli niin hieno valo, mutta ei tässä hiusten nyhtäminen enää kaukana ole. Kohta pitää alkaa tehdä listoja, että pysyy ajatukset kasassa.



Ja on siinä tietokoneasiassa sellainen ilonaihe sentään, että kovalevy säästyi. Toisaalta olisi voinut olla vapauttavaa, kun vanhat murheelliset päiväkirjakirjoitukset olisivat vaan kadonneet. Ilman niitä aika pääsisi paljon tehokkaammin kultaamaan muistoja. Vaikkei niissä varsinaisesti mitään vikaa vähän synkkinäkään ole.

Kiireen keskellä - tai siis korvien välissähän se niin sanottu hektisyys vain on, niin koitan tolkuttaa - olen päässyt kyllä pysähtymäänkin. Ystäväperheen surujuhlassa ja pikkuisen siskonpojan nimikekkereissä. On aika osuvaa, että sattuivat peräkkäisiin päiviin. Sain itsekin oikein kunnon muistutuksen siitä, että on kuitenkin olemassa jotain isompaa ja tärkeämpää kuin meikäläisen liian hienot ja mutkikkaat mokkula-asiat.

Ei ole aina oma napa kuitenkaan se keskipiste, kun tulee kutsutuksi läheisten merkkipäiville.


Vaan kyllä minä eilen aika pollevana patsastelin pikkujampan nimijuhlassa, kun kerran pääsin kummiksi. Ei jäänyt moster-Saaran ylpeily kenellekään epäselväksi. Taisin vähän omia sitä lasta ja yritin kaikille viestittää, että hän on mahtanut periä meikäläisen säkenöivän viisauden (heh), eteerisyyden ja huumorintajun, kun oli koko monen tunnin juhlan aivan vain rauhallinen ja tarkkaileva.

Koska juhla oli niin sanotusti pakanallinen rituaali, niin varsinainen kaste hoidettiin meidän kummien toimesta hauskalla tavalla. Maljaan oli haettu merivettä, kun kerran lähellä rantaa asuu tämä pieni perhe ja tuoreen isän lapsuusseutuakin on se. Veteen muutama havu Jampan äidin kotikylältä. Niin oli ikään kuin molempien juuret siinä vedessä.

Ei ollut meidän keksintöämme tosin se, vaan itse isän ja äidin.

Kummisedän kanssa juhlavieraiden ihmetykseksi vedettiin lapselta mahtipontisesti sukat jalasta ja dipattiin varpaat veteen. Samalla toivotettiin tervetulleeksi sukuihin ja ystäväpiireihin. Jouduin lunttaamaan lapusta, että tuli kaikki suvut sanottua oikein.

Jamppa kuunteli - tuli ihan mieleen pieni nuuskamuikkunen - todella tarkkaan kun isoisoisä soitti huuliharpulla juhlafanfaarin. Pieni kurttu nuoren miehen otsalla ja keskittynyt ilme kertoi, että kyllä hän taisi ymmärtää että jotain merkillistä ja merkittävää tässä nyt tapahtuu.

Harvoin on ollut niin hyvä mieli, kuin näissä juhlissa. Melkein tekee mieli sortua ylisanoihin ja kertoa, että rakkaus oli kaikinpuolin käsinkosketeltavaa.



Kun olen iltaisin palannut kotiin, olen kyllä ehtinyt ihailla taivasta ja haistella kotiraitin sireenejä. Olen pakottanut miehen kanssani pihaportaille puimaan päivän saldoa vielä hetkeksi, höpöttänyt hänet varmaan uuvuksiin vaikka lintujen lauluahan sitä pitäisi kesäillassa kuunnella.

Pikkuisen hämärässä ei pistä silmään sekään, että naapuri on jo ajanut nurmikon. Meidän puoli rehottaa heinikkona taas. Joka vuosi sama juttu. Katsokaas kun unohdin moottorittoman leikkurimme talveksi ulos. On tylsät terät, ei edes viitsi alkaa kokeilla sitä polvenkorkuiseen ruohoon. Taittuu vaan ja lakoaa. Kyllä pitää ihmisen olla huolimaton ja tyhmä. Kertakaikkiaan.

Yövuoroissa kuuntelen hiljaista kaupunkia - jos ehdin - ja olen miettinyt eivätkö lokit nuku ollenkaan. Kaduilla raikaa heidän asioimisensa aika merellisellä tavalla, ei siis ole rumaa raakuntaa vaan ihan tunnelmallista. Kyllä siinä mielessä on työnteollakin vielä tähänkin vuodenaikaan paikkansa.



Siellä ystäväperheen surujuhlassa oli tietenkin aika ja paikka hiljentyä. Hyvää sekin teki. Itse kirkkorakennus oli aika hienokin sitäpaitsi. Tuntui niin kuin olisi ollut ulkona vaikka oli sisällä. Iso homma on ollut kasata rakennus 350 000 tiilestä, kun ne oli vieläpä käsitelty vanhan näköiseksi ensin. 

Ennen sitä tietoa olinkin ehtinyt jo miettiä, että mistä niin paljon kolhiintuneita tiiliä löytyy ja että itsekin voisin tarvita muutaman mökille.

Monenlaista muutakin ajatusta siinä ehti mieleen tulla, mutta tykkäsin että kirjavissa mielentiloissa siellä vierailevaa seurakuntaa muistutettiin ihan reilusti ja suoraan, että turhan hötkyilyn voisi jättää. Niin minä sen viestin seinässä halusin tällä kerralla tulkita, kun olen vähän kireänä kulkenut näitä päiviä.




perjantai 1. kesäkuuta 2012

Suuri valmistautuminen



Kaikenlainen lakastuminen vähän huolettaa. Meinaa hiipiä takaraivoon klassinen lause "Soon kesä menny." Pitäisi pystyä suhtautumaan rationaalisesti. Kyllä tavallaan ymmärrän esimerkiksi kevätsipulikukkasten työn. Se on ihmis- ja luonnonelon sulostuttaminen, silloin lumiajan loppupuolella. Eihän siitä pitkä tovi vielä edes ole. Takatalvesta ja odottelun meiningistä. 

Järkeilin, että ihan voin palauttaa hetkeksi mieleen senkin ajan, vaikka yleensä murehdin tulevaa. Että muistaisi nyt arvostaa tätä. Koululaiset ovat juuri pääsemässä lomalaitumille ja bussit kulkevat vasta ensi viikolla kesäajassa. Ja minä jo vääntelen käsiäni puutarhoissa vaikeana.

Osa siitä johtuu ehkä tekemättömistä pihatöistäkin. Tai siis tietenkin siitä, mitä naapurit ajattelevat kun rehottaa. Kyllä minä kokemuksesta tiedän, että villinäkin voi olla nättiä. Ja että ennen pitkää saavat Fiskarsin rintasyöpäkampanjasakset taas töitä, kun leikkaan niillä hissukseen ruohoa kivien välistä. Sitten lomalla ehkä.

Sitäpaitsi vastahan ne ensimmäiset kukkaset ovat tipauttaneet terälehtensä, ja senkin kai vaan puhtaasti metamorfoosin nimessä. On hommana muuttua kukkahedelmäksi ja alkaa siemennyshommiin, vaikka. 

Jos oikein opiskelisin aihetta, niin osaisin iloita enemmän. Oikeastaan jo pelkkä ajatus piristää. Pitääkö sitä kevään lapsena alkaa heti kesäkauden portilla vikistä. Loputtava on sellaisen. On luonnonihmeiden aika, eikä sen aina tarvitse liittyä ensisijaisesti lumensulamisen välittömään yhteyteen. Oikeastaan koskaan. Optimisti sanoisi, että ihmeitä riittää ympäri vuoden. Se on vähän sellainen positiivisten ihmisten homma, muistuttaa asioista.

Minä ryhdyn sellaiseksi.


Meillä erityisesti mies tykkää saniaisista. Haaveilee myös pensasmustikoista. Minä olen vain lukenut ja kuunnellut kokeneempia puutarhaihmisiä, ettei kannata alkaa vanhan pihan kanssa taistella. Jos vaikka haluaisinkin nähdä saniaiset kivipenkereen yläpuolella oikein omana metsänään ja kivien väliköt vainen sammaleena ja matalakasvustona, niin urakkahan siinä olisi. Kasvit loukkaantuisivat ja varmaan piruuttainsakin kasvaisivat takaisin, jos olisin erehtynyt siirtelemään.

Silläpä en puutu. Voisin kyllä alkaa jalostaa kääpiösaniaisia. Eivät reuhottaisi liiaksi kivien ylle ja olisi sellainen tyylikkään minimalistinen tunnelma.

Nuorena opiskelijana ensimmäisissä kodeissa iski jo vähän saniaisvietti. Siitähän ei tullut kuin paha mieli, pidemmän päälle. Luulin vielä siihen aikaan olevani huonekasvi-ihminen. Oikein askartelin pikkukivistä, ruukuista ja vedestä - niin ja huonekasvisaniaisesta - asetelman nuoren kodin keittiötä somistamaan. Aika pian oli kuiva ja variseva aavikkotunnelma.

Ymmärsin onneksi jo silloin syyttää itseni sijasta olosuhteita. Keskuslämmitys ja mikroaaltouuni aitiopaikalla. Kuka sellaisessa viihtyy?


En minä kyllä ole huonekasviaikaan siirtynyt vieläkään. Vaikka asunkin vetoisassa, kosteassa talossa ja olen piilottanut ruman mikroaaltouunin kaappiin. Jos sitä joskus tarvitaan, niin aikamoinen homma on kaivaa se arkistojeni takaa esille.

Niin luulisi viherkukkastenkin nyt viihtyvän kun kerran on hyvä hengittääkin.

Olenkohan aiemmin julkisesti ottanutkaan kantaa kodinkoneisiin. No nyt otan. Harvinaisen rumia, enimmäkseen turhia ja vaikeasti pestäviä, suurin osa. Pannu, kattila ja mutterikeitin. Niistä tykkään. Eikä tämä ole mikään hitaan elämän tai hippeilyn julistus. Kyllä meiltäkin liiaksi kaikkia gadgeteja löytyy. Mutta kun ne piilottaa esteettisistä syistä, niin ei niitä kyllä tule käytettyäkään. On elämä vähän niin kuin vahingossa yksinkertaista.

Jos perustaisi niille laitteille oman industrial style -vitriinin. Olisivat paremmin käden ulottuvissa.

Jäätelökone on lainassa. Spiromaatti yläkaapissa. Rasvakeitin on onneksi sekin lainassa. Blenderi mökillä piilossa. Toissakesänä tein sillä helteellä kylmää tomaattikeittoa. Hyvää se oli kyllä. Tiskikone ei muuten vaan toimi, liian kova ääni. Kuplavesilaitteeseen unohtui ostaa patruuna jo puoli vuotta sitten. Se tilanne pitää kyllä korjata. Ja raclettegrillistä tulee käryä, niin sekin on alakaapissa leivinpaperirullien alla.


Tämä vuodenaika - noin vapusta alkaen - muistuttaa jostain syystä pikkujouluaikaa ja vuoden loppua. Noin niin kuin henkisessä mielessä. Ja sosiaalisessa. Joka vuosi teen saman havainnon. Ihmiset aktivoituvat, vain hiljentyäkseen juhannuksen jälkeen uudelleen. Koko talvi ollaan oltu ja mökötetty omissa koloissa ja nyt yhtäkkiä on kiire terasseille ja pikinkeille. Almanakat täyttyvät sopimuksista, maljoja nostellaan ja vaihdellaan kuulumisia kun ei olla pitkään aikaan nähty.

Osallistutaan kaupunginosajuhliin ja etnisiin festivaaleihin. Ollaan laumoissa.

Herrantähden sentään, mistä sitä energiaa aktiivisilla ihmisillä riittääkin. Minä saan ihan ilman edellä mainittuakin toimintaa aikaiseksi uuvuttavan kiireen tunnun aina tässä vaiheessa vuotta. Kuin pitäisi keskittyneesti valmistautua johonkin suureen pysähdykseen.

Keskikesää ja lomaa sillä pysähdyksellä varmaan tarkoitan. Ihan kuin kaiken pitäisi olla jotenkin valmiina kun siihen vaiheeseen astuu. Ei saa olla silloin yhtään ylimääräistä ajatusta päässä, joten ne pitää hoitaa alta pois.



Olen passiivisuudellani ehkä pahoittanut jopa mieliä. Minä keskityn nyt. Selviydyn talven saldosta, teen tiliä ja suunnittelen. Minä tarvitsen tyhjät iltani työpäivien jälkeen. Meluisan kaupungin sijasta haluan ottaa kotona löylyt ja nukahtaa kahdeksalta sohvalle. Olen kamalan itsekäs. Ajattelen jopa, että minulla on oikeus tähän. Kaikilla on.

On suuri ihme, että en tähän aikaan edes kadehdi sporttisia ja seurallisia ihmisiä. Se tunne tulee sitten elokuussa kun oma liikuntasetelinippuni odottaa hyllynreunalla koskemattomana ja muistuttaa, että kuntoillakin pitäisi. Mennä ehkä jopa johonkin ryhmäliikuntaan hyppelehtimään. Nyt se tuntuu onneksi vielä kaukaiselta.


Se, että saa ajatuksensa järjestykseen, liittyy itselläni poikkeuksetta järjestykseen myös fyysisessä ympäristössä. Toistuva teema. Nyt on vielä aika sekaista. On röykkiöitä ja ulkoeteisessä perinteinen kierrätyskeskus, kun ei ole jouhevaa systeemiä että tulisi ajallaan vietyä keräyspahvit ja paperit kierrätykseen.

On ajatuksena, että kuistikin olisi siisti ennen lomaa. Tietenkin.

Ja naulakko. Sekään ei ole vielä siirttynyt kesäaikaan. Takit, huivit, pipot ja parittomat hanskat. Sateenvarjot kaiken sen alla piilossa, joten on tullut välillä kastuttuakin, kun ei kiireessä töihin lähtiessä löydä mitään. Olenkohan vähän tyhmä. Arjessahan kaiken pitäisi olla järjestyksessä ja sitten lomalla ei niin ole enää väliä. Käytännön logiikkaani pitäisi siis pikkuisen oikaista.

Kyllä muuten rehentelen sitten, kun on siihenkin tullut muutos. Vapiskaa martat ja elämäntapavalmentajat!


Huolestuneisuudestani huolimatta olen kuitenkin jo vähän edennyt. Varovasti lakkasin varpaankynnet, värittömällä lakalla. (Koska kirkkaissa väreissä varpaani näyttävät jotenkin kummalliselta.) Aloin ajaa sisään taas varvastossuja, välipäiviä olen kulkenut espadrilloksilla kun pitää antaa villasukissa hautoutuneen varpaanvälin ensin toipua järkytyksestä. Rakot paranevat ja kantapää kovettuu kesäkäyttöön. Se vaan on taas hienoa.

Talvella itsekylvämäni orvokit ovat tehneet kukkanuppuja. Historiallista! En ole ikinä onnistunut niin pitkälle kasvattamaan jotain itse. Nyt seurailen, että mitä värejä tulee. Yksi näyttää ainakin tummalta. Arvon niiden äärellä, että suuttuvatko jos siirrän ruukusta oikein maahan villiintymään. 

Nyt piha on peittynyt tuulessa lentäneisiin omenankukkiin, joista onneksi vielä suurin osa on puussa. Tulee paljon omenaa, tuumattiin miehen kanssa. Kun sitten tulee taas se kiire pikkujouluaika, niin voi jaella hilloja ja omenasnapseja ystäväpiiriin.