Juhannussaldo

Riittää aivoilla käsiteltävää monipuolisen juhannuksen jäljiltä. Silläpä olen nukkunut kaksi viimeisintä yötä aika mahtipontisen hyvin. Onneksi. Johan sitä unentuloa oli odoteltukin. Oikeastaan vieläkin vähän nukuttaisi, mutta on otettava pieni väliaikainen ryhtiliike. Vaikka väärinhän se on, kun kerran olen lomalla. 

Ihminen on vähän pöljä, kun säästää sivutyöltä tuntuvia asioita lomallensa. Vaan niihin pitää suhtautua sillä tavalla, että tässähän on nyt koko maailman aika käytössä, kun ei kumminkaan tarvitse herätyskellon kanssa elää. Ottaa asioita harrastuksena. Tehdä niitä vaikka valoisissa öissä, jos päivällä ei huvita.

Harrastamisesta puheenollen; eilen illalla huomasin, miten tärkeäksi rentoutumisen keinoksi tämä kirjoittelu tänne on tullut. Sain vasiten hirvittävän marttyyrikohtauksen, kun ei taas mokkula toiminut. Kiukuttelin, että en enää ikinä ala harrastaa mitään kivaa, kun kerran sekin viedään. Lopetan koko blogin. Sitten menin nukkumaan. Mikä oli viisasta juhannuksen sosiaalisuuden ja paluuruuhkassa ajamisen jälkeen.

Nyt olen aika tyytyväinen, nimittäin. Hyvät ovat muistot menneestä juhlasta.

Ryötönperän tilus oli elementissään ja erinomaisessa käytössä keskikesän juhlassaan, oikein edustava. Voin olla ylpeä, kun saatiin tarjota usealle ihmiselle - ja muutamalle koiralle - hengähdystä arkeen.

Olenkohan tullut vähän isovanhempiini, kun pitää olla niitä rituaaleja. Lipunnosto esimerkiksi. Pelkän teknisen toteutuksen lisäksi olen kasvattanut sen ympärille kaikenlaista ylimääräistä. Asu pitää olla. Suomenlipunvärinen mariyöpaita. Ja miesten saappaat, koska vähän aina pelkään mennä heinikkoon. Sitten laulua yleisöltä, joka on haalittu ja pakotettu paikalle tontin eri puolilta hengailemasta. Omista rauhoistaan revitään reppanat kesävieraat rituaalin äärelle. Sommartiden hej hej. Yleensä se soi aika vaisusti. Kuka sitä nyt vaadittuna innostuisikaan veisaamaan, ihan ymmärrettävää. 

Lauluhetkestä voisin ehkä luopuakin.

Toisaalta saan siitä kyllä itse jotain kieroa loputonta huvia, kun edes yhden kerran kaikki ovat samassa hetkessä Ruhtinatarta tottelemassa. Muutenhan olen aika kiltti tontin hallitsija, mielestäni. Tänä vuonna myös mies - joka sai viikko sitten tasapuolisuuden nimissä lempinimen Paroni - oli mukana lippua nostamassa. Kai halusi säästää vieraat siltä kiusaannukselta, jos meikäläisellä (taas) menee hermo.

Koirakesävieraita en sentään pakottanut mihinkään. Johonkin se raja pitää vetää ja eläinten (ja lasten) kanssa olen muutenkin tajunnut, että paras vaan kun antaa tilaa. 

Jännä rotu tämä vinttikoira. Käy koikkelehtimassa ja loikkimassa yhtäkkiä valtaisat spurtit pitkin tonttia ja sitten menee nukkumaan. Ei hössötä, ei hysterisoi, ei erityisemmin ole kenestäkään kiinnostunut. Paitsi välillä haukkoo ilmaa sen merkiksi, että no vähän voisit ehkä rapsuttaa. Niinpä kun lipunnoston jälkeen vein hänelle meidän sänkyyn maripaidan peitoksi, niin hetkeksi jäin lepertelemään, eikä tuo tuntunut pistävän pahaksi lainkaan.

Maripaidalla ajattelin hänellekin viestittää vähän suomalaisuutta, kun on sillä tavalla kansainvälinen eläin, että asuu Saksassa mutta puhuu brittienglantia. Kyllä ymmärsi vähän suomeakin, totesin.

Sitäpaitsi hän oli käynyt aiemmin päivällä tutkailemassa sopivaa kokon paikkaa rannassa, niin kyllä silloin saa eläin levätä ihan rauhassa. Kun on melkein sananmukaisesti kantanut kortensa kekoon.

Onnistuin tietenkin olemaan koko aaton kroonisesti huolestunut kokkoasiasta. Kun tuuli kävi järveltä päin. Että jos sitten roihu leviääkin metsään tahi polttaa rantasaunan. Vaan sinnikkäät kaupunkilaiset kokkoneidit alkoivat kantaa risuja, niin eihän minulla ollut sydäntä jättää riskiä ottamatta. 

Olin kyllä ehdottanut ihan vaan jotain pikkunuotiota ja kanniskelin vanhaa ruosteista pömpeliäkin sitä varten pitkin rantaa. Niin kuin vihjeeksi. Ei mennyt perille.

Ja mikäs siinä lopulta oli minun saunanportaalla istuessa ja omiani ajatellessa, kun neitoset raapivat itseään risukossa. Tavallaan ihan kätevää.

Olisihan minun pitänyt historiastani se muistaa, että tuulella on tapana tyyntyä juhannusyöksi ja että kaikki on ihan hyvin. Kohtalollakin on tapana kuunnella toiveitani, eikä kokosta syntynyt edes mitään vaarallista roihua.

Toisaalta sitten vähän harmittikin, koska perinteenä on vähän kilpailla vastarannan kanssa. Nyt taidettiin pikkuisen jäädä alakynteen tulen koossa. Ja vettä pitkin kiiri vieläpä ankara rummutus ja kaikenmaailman inkkarihuudot. Harvinainen sointi kesäyössä, mutta sellaista se on kun asuu vastapäätä erikoisten hippi-ihmisten yhteisöä.

Yritän sinnikkäästi pitää mielikuvitukseni ja etenkin kielenkantani kurissa heitä ajatellessani. Pitäisi ehkä mennä tutustumaan, niin olisi jotain tietopohjaa ajatusten tilalla.

Sitten saapui yllätysvieras paimenkoiran kanssa rantaan muisteloimaan edesmennyttä perhettäni ja kertomaan yksityiskohtia perimistäni asioista. Esimerkiksi huoltoa odottavasta Ryötönperän soutuveneestä. Sopii hyvin Ruhtinattaren arvoon se, että vene on suorastaan historiallinen Muovilamin alkuyksilö. Kunnallisneuvoksen (tai jonkun vastaavan) mieliksi rakennettu.

Voi että, kyllä nyt kelpaa. En ehkä teekään veneestä kukkapenkkiä vaan vaadin sen puuosien kunnostusta mieheltä heti saunaremontin jälkeen. Tai sitten opettelen itse.

Tässä vaiheessa tunnelmaa iski kokkoneitoihin levottomuus. Löysivät vieraskirjan kannesta taksin numeron ja lähtivät kylille liesuun.

Juhannuspyhän aamupäivällä kun sitten alettiin havahtua takaisin tähän maailmaan, niin huomattiin että toisella kokkoneidoista oli käynyt juhannusheilaflaksi. Tuvan puusohvalta heräili pikkuisen hämmentynyt mutta mukava pohjanmaanmurretta ihanasti höpöttelevä mies. Hänellä ei ollut hajuakaan, missä oli. Ja minähän kerroin. Aloin itsekin taas puhua murretta, vaikken oikeasti edes osaa.

Kävi ilmi, että rauhallisemmilla neidoilla aitassa oli ollut vähän hiljaisempaa. Olivat keräilleet kukkia tyynyjensä alle. Ei ole vaikeaa löytää seitsemää erilaista Ryötönperän niitulta. Yksi ei ollut nähnyt mitään unta ja toinen oli tavannut nukkuessaan niin paljon tyyppejä, että oli mahdotonta päätellä kuka niistä olisi tuleva puoliso.

Paljon on siis päänvaivaakin juhannuksesta ja puhuttavaa. Jossain vaiheessa itse aina väsyn. Sen merkiksi menen kitkemään hyötymaita, on se hyvä että niitä on. Saa olla hetken hiljaa.

Saldot laskettuaan muu porukka hyytyi täysin. Minä olin tullut takaisin hyväntuuliseksi ja toimeliaisuuden puuskassani raahasin rapsuttelua odotelleen lipaston pihalle ja aloin hommiin. Talvi-iltojen vinyylilevyviihdekeskus siinä alkoi saada esiastettaan. Näköjään heti kesän pisimmän päivän mentyä sitä alkaa varmistella viihtyvyyttään myös pimeisiin iltoihin.

Raportoin kyllä sitten, kun vietetään viihdekeskuksen kastajaisia. Vasta sitten kun tosi kylmä tuuli vihmoo.

Vinttikoiran kaveri oli myös kiinnostava tapaus. Ensi kontaktini tämänkin rodun kanssa. Olen tottunut leppoisiin noutajiin ja sekarotuisiin hölmöilijöihin. Kutsuin häntä loukkaavasti koko ajan boxeriksi, vaikka on ranskanbulldoggi. Ei mikään ihme, ettei hän koko ajan ollut meikäläisen seurasta kiinnostunut. Rentoutui kuitenkin ajan myötä ja alkoi pitää koko porukkaa jossain määrin laumanaan.

Erheellisesti - ja kuulemma tyypillisesti - luulin tätä lajia jotenkin vaaralliseksi. Varsin on nallemainen ja hellyydenkipeä, pikkuisen äänimaailmaltaan possumainen. Ihmettelen ihmistä, että pitää jalostaa koiraeläimiä niin pitkälle. Niin kuin olen ihmetellyt myös käsilaukkuun sopivien koirien kokoa ja villakoirien puudelointia. Jotain rajaa!

Mutta itse eläinyksilöhän ei sille mitään voi ja niinpä aivan kamalasti tykkäsin tästäkin ja ihan tuli haikea olo, kun koirat ja rauhalliset aittaneidot lähtivät eilen edeltä kotimatkalle. Jotenkin tyhjää tuli.

Rantakoivujen solmuun pesänsä laittanut rastas sai jäädä rauhassa ruokkimaan jälkikasvuaan, joka oli parahiksi juhannukseksi kuoriutunut. Olisi niin tehnyt mieli mennä ihan lähelle ottamaan valokuvaa, mutten halunnut häiritä. Ja kun ei kellään ollut parempaa linssiä mukana, niin kuva on tietenkin töhryinen.

Sinne hän jäi, pikkuisen kriittisen näköisenä hoivaamaan. Ensin ei meinannut uskaltaa viedä poikasille ruokaa ollenkaan, kun vietetiin aikaa rannassa. Mutta ymmärsi kyllä sitten, että ollaan hänen ja perheensä puolella.

Vähän huolettaa, jos orava keksii mennä pesään asioimaan kun en nyt ehdi olla paikalla puolustamassa. Viime vuonna otin melkein yhteen yhden kurren kanssa, kun suojelin saunalla pientä pesuetta. Nyt joutuu olemaan perhe tovin omillaan, kun meillä on taas näitä kaupunkiasioita.

Pitää hoitaa ne äkkiä alta pois, että pääsee takaisin.