maanantai 30. joulukuuta 2013

Kiitos!



Kenellekäänhän ei ole tietenkään enää yllätys se, että minä olen tykännyt lumettomuudesta tällä joululomalla. Vouhotin ennen ja jälkeen ja kaiken aikaa, miten on mukava tehdä risusavottaa ja sensellaista. Niin. Haketinhan minä sitten ruhtinattarelliset kaksi saavillista silppua. Vein ne Ruusutarhaan. Siellä minä pikkuisen järjestin asioita joulupäivänä. Ihan vaan ajankulukseni kun odoteltiin ensimmäistä lomavierasta.

Leikkelin ylimääräisistä pikkukuusista alaoksia pois varjostamasta ruusuja. Suunnittelin myös kuusien sahaamista, mutta työinspiraatio ei kasvanut ihan niin suureksi. Parasta oli vain sulan oksiston ja maan haisu. Se onkin tuoksunut nyt erityisen herkulliselta, kun on ollut niin kosteaa. Enimmäkseen minä olen siis minkään valtakunnan rehkimisen sijasta vain haistellut ja patsastellut. Vähän puita kanniskellut.

Kyllä joululoman niinkin voi viettää.

Minä olen yllättävän valmis palaamaan kaupunkiin. Nyt ollaan jo kotimatkalla. Kissat marttyyreina takapenkillä, kun kesken unien revittiin tuvasta kamalaan autoon. 

Illat ovat vielä kaikessa pimeydessään niin pitkiä. Minä ehdin tylsistyä muutaman kerran. Valoisaan aikaan on tullut suhtauduttua lähes hysterialla. Että melkein olen ahdistunut siitä, kun olen aamulla herännyt vasta kun on ollut jo hämärää.


Minä annoin kyllä ankeidenkin ajatusten välillä ihan vaan tulla päälle, vaikka sellainen voi kuulostaa ajan haaskaukselta. Olen itse oppinut, että murheellinen mieli menee nopeammin ohi kun ottaa vastaan, käy läpi pohjat ja suvannot, ja sitten taas jatkaa nautiskelua. Olen minä vissiin tästä(kin) tavastani ennenkin maininnut.

Vielä paremmin se menee jos on yleisöä, jolle voi analysoida itseään ääneen. Harvaahan sellainen varsinaisesti kiinnostaa, mutta hyvinpä nuo ystävät luonamme näyttävät jaksavan käydä vaikka minä monologejani harrastankin. Hyvä juttu. Minä oikein ihmettelin sitä, että tällaiseenkin vuodenaikaan jaksavat matkustaa moneksi päiväksi luoksemme maalle. Ei minulla kovin paljon niitä ankeita ajatuksia ole tässä kuitenkaan ollut, joku lomaturnajaisväsymys ehkä iski esimerkiksi toissapäivänä.

Minun piti silloin saada vain päättää, että lähdettiinkin kaupunkiin vasta tänään eikä eilen. Mutta sain siitäkin tehtyä ison numeron, arvoin ynnä punnitsin hyviä ja huonoja puolia muutaman tunnin. Mahtoi se olla pitkästyttävää kuunneltavaa.


Nyt minä en edes viitsi ajatella, miltä tuntuu. Aina pikkuisen stressaan kun kissaeläimet ovat mukana autossa. Mutta jollotus sikseen ja kuulumisiin. Meillä nimittäin esimerkiksi toissailta kehittyi oikein todella hauskaksi. Alunperin vähän huoletti se suunnitelmallisuus. Oltiin päätetty kokeilla Pohjanmaan tähti -peliä, jonka minä kerran jossain hövelisyyden huumassani paikallisesta marketista ostin. Minähän en siis ole seurapeli-ihminen. Paitsi toissailtana olin. Hyvä peli on se! Siinä yhdistyy kätevästi meteoriitin metsästys ja kysymykset, sananlaskutkin.

Saatiin vieläpä lisävieraaksi ja pelikaveriksi paikallinen rippikouluystäväni puolisoineen, niin väistämättä tuli vaihdeltua aitoja käsityksiä siitä, mikä on kunnon pohojalaanen ilimaasu ja mikä ei. 

Eniten ärsytti, että pelin voitti helsinkiläinen lomavieras. Ihan vaan pollevana pääsi Lappajärvelle vaikka me muut vasta helavöitä metsästettiin Ruotsista. Minä pidin pelin kulun aikana reklamaatiokirjaa pelin valmistajille. Huomautuksia tuli mm tällaisista asioista: Vinkiä tarkoittaa meille erikoista, ei sitä mitä peli väitti, mitä en edes nyt muista.

Rosollia ei todellakaan ole kukaan meistä koskaan kutsunut sallaksi, puhumattakaan että lykky olisi muka silmukka. Se on joko työntö tahi onni. Kaikkien mielestä myöskään Ellun kana ei ole erityisesti pohojalaanen sanonta, vaan valtakunnallinen.

Tieto-osuuden ansiosta aiomme ehkä ensi kesänä vierailla Vimpelissä. Siellä on suksi- ja pesäpallomuseo.


Perjantaina pidettiin ystäville kauan sitten luvattu pastakoulu. Mies toimi rehtorina ja minä taikinavaiheen opettajattarena. Vähän jännitti, kun oli omastakin pastanteosta jo ainakin vuosi. Yhteen aikaan sitä harrastettiin aika paljonkin, ja virheet olivat yllättävän tuoreessa muistissa. Ihan avoimesti nöyränä kerroin esimerkisi sen, miten ensimmäiset ricottapinaattiraviolit menivät roskiin, josta minä sitten lepyttyäni kaivoin osan kattilaan.

Nyt saatte todistaa tämän blogin historiallista hetkeä. Meillä on nimittäin oikein kaksikin videomateriaalin pätkää esiteltävänä. Vähän harmittaa, etten ole vielä niin harjaantunut että osaisin liittää taustalle jotain strmösöhenkistä musiikkia:

video

Raviolit nimittäin onnistuivat tosi hyvin ja meillä on vielä kotiinviemisiksikin ylijäämätaikinasta tehtyä ja kuivattua spagettia. Täytteitä laadittiin kolmenlaisia. Punajuurivuohenjuustofyllinki, sienisössö sekä joulupöydän hirvipaistin lopusta tehty erinomainen täyte. Minullehan riittäisi vaatimattomammatkin seokset, pääasia että on voisitruunakastiketta. Ja paljon parmesaania.

video


Joulusta nyt ei enää jaksaisi kauheasti kertoa, se oli ja meni mukavasti kyllä. Huominen vuoden viimeinen päivä tulee vastaan jotenkin kovin pian. Minä odotan sitä mukavaa tunnetta, joka aina uuden vuoden aloittamiseen liittyy. On puhtoinen olo ja kiinnostaa kovasti se, mitä ensi vuosi tuo tullessaan. Minulle riittäisi ihan vaan sekin, ettei tapahdu mitään erityistä. Ikäviä asioita tuskin kaipailee kukaan, minä pysyn ihan keskimääräisen tyytyväisenä, jos saadaan elää tavallisesti.

Kaikki yllätyshyvä on sitten pelkkää plussaa, vaikken minä varsinaisesti ole minkäänlaisten yllätysten ystävä. Pitää saada asennoitua hyviinkin elämänmuutoksiin.

Tämä päättyvä vuosi on ainakin ollut ihan hyvä. Arkihuolistakin on tullut selvittyä suhteellisen selväpäisenä, mistä kiitos kuuluu myös ystäville eli kuunteleville korville ja viisaille sanoille. Kiitos. Ensi vuonna minä voisin harkita pientä kunnostautumista oman fyysisen hyvinvoinnin suhteen. Mutta en minä nyt julkisesti mitään vanno, tulee se riski että joudun oikeasti lähtemään lenkille.

Hyvä oli sulkea tätä vuotta Ryötönperällä. Muistoksi otin jouluaattona myös interiöörikuvia, tällaista meillä oli:


Tänään minä vielä ennen kotiinlähtöä peittelin laventelitkin kuusenhavuilla. Aiemmin olin jo laitellut peittoa valkosipuleille ja artisokille. Se tuntui kyllä vähän huvittavalta, kun oli ihan sula maa ja yrtit vihersivät. Mikä mieletön etuoikeus saada tuoretta timjamia keskellä synkintä kaamosta.

Japanialaisessa Puutarhassa minä kampesin yhtenä päivänä juurakkoa pois maasta ja kannoin tilalle hiekkaa. Vähän pienimuotoiseltahan se visioni sitten todellisuudessa näytti, mutta antaas olla kun keväällä istutan siihen lisää yrttejä tai jotain matalaa kivikkokukkaa, niin voi tulla somakin. 

Tuntuu mukavalta ajatella parin, kolmen kuukauden päässä siintävää kevättä. Se nyt ainakin tulee joka tapauksessa, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Pikkuisen tätä automatkan aikaista haaveksimistani nyt rajoittaa takapenkiltä raikaava mouru, tuntuu että meinaan vähän hermostua. Koitan ottaa rennosti ja muistaa omat viisauteni. Esimerkiksi ne, että mahdollinen kissankakka autossa ei ole kamalan vakava asia noin niin kuin elämänkaaren kannalta ja että kotona ollaan joka tapauksessa neljään mennessä.

Mökille jäi kuivumaan valtavasti polttopuuta ahkerien ystävien ansiosta, siitäkin minä olen kiitollinen.

Minä haluan vielä tässä samalla toivottaa kaikille levollisia uudenvuoden tunnelmia, rakettien kanssa olkaa varovaisia!



tiistai 24. joulukuuta 2013

Joulurauhaa!




Joulurauhaa Ryötönperältä!

Minä tein Japanialaiseen Puutarhaan pienen joulupolun. Kaikki muut valmistelut ovatkin vielä vähän kesken. Ei se haittaa. Olen ollut hyvällä tuulella, ja se on pääasia.



Herättiin tänään ensimmäisen kerran jo aamuneljältä. Luultiin, että on jo kunnolla aamu. Sanoin kissoille, että nukutaan vielä. Ovat hekin täpinöissään täällä mökillä. Heti toissailtana kun tultiin, piti molempien päästä ulos. Sitten minulle tuotiin kiitoslahjaksi päästäinen.

Sovittiin miehen kanssa, että tänä vuonna emme hanki toisillemme lahjoja. Sain pikkuisen noottia siitä, että itse itseäni muistin. Ostin nimittäin Anttilasta uudet välihousut. Ajattelin, että on se mukava sitten kun tulee pyhinä vieraita, että on ehjät. Kaikissa vanhoissa paistaa takamus. 


Nyt minulla kiehuu tuolla perunat laatikkoa varten, kuusen koristelen seuraavaksi. Sen jälkeen menen vielä käymään naapurissa. Vaikka eilen siellä jo istuttiin yhdessä joulua. Oli ihanaa. Kehuttiin maailman parasta naapuruutta ja toisiamme.


Kotiuduttuamme minä olin jotenkin luovalla tuulella ja soitinkin loppuillan huuliharppua youtuben tahdissa. Siinä on siis syy siihen, että tämä jouluaatto tulikin nyt pikkuisen yllätyksenä. On sellainen sopiva kiireen tuntu. Pitää ehtiä kaikki hommat, että päästään joulurauhan julistuksen jälkeen saunaan.

Minä ja huuliharppu.

sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Alusrauhaa!


Kun tekee ensi viikolla noin puolentoista viikon työtunnit, niin on välttämätöntä hoitaa joulutervehdykset, -lahjat ja niiden toimitukset ajoissa. Kätevää. Niin päästään sitten viikon päästä heti yövuorojeni jälkeen starttaamaan kohti maaseutujoulua. Ja rauhaa. Vaikka on minulla täällä kotonakin jo aika seesteistä. Lähetin miehen ystäviä tapaamaan ja siivosin keittiön pöydän taas esille paperiroskan alta.

Meinasin laittaa jouluradion soimaan, mutta tykkäänkin näköjään tästä hiljaisuudesta.

Näissä sunnuntai-iltapäivissä on aina jotenkin niin mukava tunnelma. Toisin kuin ehkä pikkuisen tuhruisissa tätä edeltävissä illoissa. Todellisuus on näyttänyt enimmäkseen tältä koko viikon:


Alkuun pääseminen joulujuttujen kanssa oli jotenkin taas sellaista nihkeää.

Olin ostanut yhdestä tilpehöörikaupasta ihanaa mustavalkoista hyllypaperia. Nättejä lintuja siinä. Ja niin olin ajatellut sillä kääriä kaikki vähät lahjat. Miehellehän minä aina uhoan, että ei sitten osteta paperia, kun meillä on entisiäkin vaikka kuinka paljon. Tuli kosto. Se hyllypaperi olikin kontaktimuovia, ja sitä on nyt kaksi rullaa.

Mitä minä sillä teen? Päällystän 20 000 tulitikkuaskia?

Askartelin minä kokeeksi yhden, ja tuskanräpellykseksi meni. Niin, että hetkeksi lässähti tekemisen ilo. Minulla on kuitenkin sellainen omituinen - ihan kiva - luonteenpiirre, että nimenomaan silloin alkaa luovuus kukkia, kun joutuu ideoimaan visionsa uusiksi. Ensiksi tulee tietenkin pieni aggressio, ja aikaakin menee siihen että haahuilee pitkin kotia penkomassa askarteluvarastoja. 

Lopulta päädyin kierrätyshenkisissä aikuislahjoissani melko läpinäkyviin lopputuloksiin.


Innostuin dokumentoimaan pakettiviritelmäni vasta sellofaanishow´n jälkeen, pikkuisen ärsyttää kun kiiltävät kuvissa. Mutta luonnossa lahjat näyttivät mielestäni ihan tosi professionaalisilta. Minä niitä pitkään ihailin, ennen eteenpäin toimittamista.

Lähipiirini ei seuraa kirjoitteluani aktiivisesti,
joten salaisuudet eivät välttämättä paljastu.
Nyt pitää kuitenkin tunnustaa, että itse joulukortit ovat edelleen kirjoittamatta... Minulla on sellainen ajatus, että tänään, tänään minä iltapuhteikseni Strömsön ja saunan jälkeen oikein asetun ja tekstaan kaikki valmiiksi. Huomenna sitten vien ne työmatkalla postiin. Kyllä ne vielä ehtivät.

Jos käykin niin, ettei huvitakaan, niin tapahtuuko siinä sitten suurtakaan vahinkoa. Säästän kortit ensi vuoteen. Tai seuraavaan. Turha tässä kai on alkaa niistä murehtia. Yhtä hyvin voin vaikka vain haaveksia, jos sille päälle satun. Esimerkiksi puutarha-asioista.

Tänään kun asioin lähikaupassa, niin huomasin ilokseni että sinne oli tullut myös valkoisia hyasintteja. Ostin yhden ja jäin miettimään, että kukkisikohan se jo keväällä uudelleen jos sen sipuliosan tälläisi maahan heti roudan jälkeen. Tai jopa jo ennen routaa, sikäli mikäli tämä lauhuus jatkuu ja Ryötönperän maa ei olisikaan vielä jouluna jäässä.

Siihen liittyen - oikein hirvittää sanoa - taidan vähän toivoa melkein lumetonta joulua. Niin sitten voisin askaroida mökillä risujen parissa. Ajatella, mikä joululahja se olisikaan. Saada tehdä pihansiivoushommia vuoden pimeimpään aikaan. Käyttää siihen kaikki valoisan ajan viisi tuntia.


Oli muuten todella onnekasta, että voitin Maelkan arvonnassa ihanan paketin! Kiitos! Minä olin nimittäin jossain inventaariopuuskassani pakannut ja kuljettanut lähes kaikki joulukoristeeni maalle. Varmaan ajattelin, että kun kerran ollaan joulukin siellä. Samassa aallossa sinne kulkeutui eräs tärkeimmistä perintötontuistani. Yleensä hän on päivystänyt takapihan ikkunassa, että jos sattuu naapurin lapsi vilkaisemaan.

Luojan lykky, että sain tänne tilalle uuden tontun siinä arvontavoittopaketissa! Hän on nyt ottanut edeltäjänsä paikan ja toivon, että hänestä oli iloa esimerkiksi tänään, kun eräs pieni nuori herra hieman itki turhaannustaan kun rattikelkka ei kulkenutkaan räntäisellä parkkipaikalla. Voi pientä. Ei ole helppoa ihmistaimilla tässä muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa.

Jos vaan tonttusilla saattaa heidän oloaan piristää, niin ei ole kuulkaa meiltä aikuisilta suuri vaiva se.


Lapsista tuli mieleen, että kävin taas tällä viikolla kurkkaamassa jouluikkunan Stockmannin kulmalla. Tänä vuonna siellä on eläinten joulu. Oma suosikkini oli rokkiorkesterin stagen päällä banderollia heiluttava rotta. "I love Lynx Lynx 4ever!" Bändissähän soitti tietenkin ilveksiä. Kävin aamutuimaan, niin yleisössä ei ollut lapsia. En siis joutunut liikuttumaan.

Mutta viikon varrella olen kyllä välillä tuntenut palaa kurkussa, solidaarisuussyistä niitä kohtaan, joille tämä aika ei merkitse pelkkää fiilistelyä ja juhlaa. Ystäväpiiriini kuuluu parikin perhettä, joissa kamppaillaan fataalin sairauden kanssa. Minä tiedän myös monta sellaista elämäntilannetta, kun jouluun ei ole varaa.

Eniten ehkä tulen surulliseksi yksinäisistä.

Koitetaan nyt muistaa heidätkin, eikö vaan. Vaikka tämä oma joulunalusaika ja koko touhu välillä saa koomisen kamalat muodot ja mittasuhteetkin, niin täten korostan, että en ollenkaan väheksy omaa onnekkuuttani. Minulla on vähän liikaakin kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ehkä teen joulunalusajan parannuksen, enkä valita enää tänä vuonna yhtään.


Ylläoleva tähtilamppu helpottaa tyytyväisenä olemista. Sen kanssa kun ei tarvitse sekoilla ja riidellä, niin kuin paperitähtien oikukkuuden kanssa. (Jälleen kiitos arvontavoitostani, tähtikin oli siellä!) On jämäkkää perinteistä metallilaatua, ja minä otan sen ehkä mökille mukaan, vaikka sytytinkin sen jo kotona keittiöön esille.

Sitä(kin) kuuluu tarkastella läheltä, niin huomaa enkelit.

Laitoin arkea sulostuttamaan vähän meditaatiotunnelmaa keittiön pöydällekin. Enkeli on muualla kotona esillä ympäri vuoden, niin siksi hän oli onneksi paikalla asetelmaa varten. Sitä ei tiedä, vaikka huomenna alkavan viikon aamujakin ihan juhlistaisin elävällä liekillä hetken. Oikein kruunautuisivat aamurauhat.


Minä toivon kaikille stressitöntä aikaa nyt tähän joulun alle. Muistakaa niitä, jotka jotain tarvitsevat ja halatkaa kaikkia. Älkää väkisin hikoilko ostosruuhkissa. Yleensä puoliso selviää ensi vuoteenkin ilman sitä pakollista parfyymia tai silkkiboxereita. Ainakin meillä on selvitty. Vähän luulen, että perheellekin paras lahja on olla hyväntuulisena olemassa.

Muistan aina, kun isoäitini kerran joulustressissään päästi vähän sammakoita suustaan, kun pyysin mukaan koristelemaan kuusta: "Ja paskat! Mulla on muutakin tekemistä!"

Ei niin. Vaan vaikka sitten ilman koristeita.

(Muistelen sitäkin joulua kyllä naurukuplaisella lämmöllä. Meillä oli vähän niin kuin sellaiset perinteet.)


sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Tyhjä ihminen ja paperitähtikriisi

Otin kotiin mukaan yhden pienen kuusen koristeeksi.

Autosta päivää. Ollaan kotimatkalla mökiltä ja minulla on tällainen tapa viihdyttää itseäni selailemalla viikonlopun valokuvia ja kirjoittamalla. Kyllä nyt en ehkä saa koko blogitekstiä valmiiksi ennen Helsinkiä, kun pitää hysterisoida apukuskina. Mökille menomatkalla jouduttiin lopulta vaihtamaan kuljettajaa, kun minä omasta mielestäni näen paremmin pimeässä kuin mies.

Nyt yhtäkkiä muistin, että tämä talviautoilu onkin nyt sitten tällaista. Vähän niin kuin stressaavaa. 

Torstain pimeällä matkalla piti pysähdellä myös pyyhkimään kurautuvia ajovaloja. Ei toimineet pyyhinsulat. Nyt tänään yhtäkkiä ei vasemman valon pikkupyyhin menekään pois päältä ollenkaan. Hinkuttaa vinkuen, niin että varmaan tässä saa kohta huoltsikkatauolla taas hävetä. Kitisee tämä menopelini jo muutenkin. Mutta on se uskollinen ja ihana, minulla tässä se inhimillisen kehityksen paikka taas on, autossa ei ole vikaa. Murehdin taas turhia.

Siitä jotenkin tuli sittenkin oikein teema tähän viikonloppuun. Talvi pääsi kuitenkin yllättämään, ja jouduin eilen oikein löylyssä analysoimaan miehelle, että mistähän nyt mahtaa kiikastaa. Oli olevinaan jokin toiminnan tarve, mutta toisaalta en oikein keksinyt mitään järkevää tekemistä. Ihan niin kuin pikkukakara. Ikävöin puutarhatöitä.

Ihan kuin minä nyt lumettomina vuodenaikoina alvariinsa huhkisin lapionvarressa. Vaan nyt kun tajuntaan iskeytyi tietoisuus, siitä ettei voi kuukausiin hipelöidä kasvikuntaa ja maata, niin heti iski lamaannus. Ihminenhän on onnellisimmillaan silloin kun on vaihtoehtoja, ja puutarhanhoidon suhteen niitä ei kai nyt kauheasti ole.


Pihahommani rajoittuivat siihen, että tramppasin polkua Japanialaiseen Puutarhaan. Takapihalla pyörin kesällä kaadetun resuisen tuomen (vaikka minä sitäkin kyllä rakastin, toivon että hän lähtee versoamaan kannosta uudelleen, onkohan se mahdollista) risujen joukossa ja valitsin hyvän yksilön asetelmaani sisälle. Rannassa yhtäkkiä huomattiin, että onkohan meillä majava. Jee! 

Vai onko jokin muu otus, jota myöskin saattaisi kiinnostaa meikäläisen saunahaapapuun kaluaminen?

Tulikohan haavasta nyt turvallisuusriski. Asiaa pitää varmastikin miettiä.


Myrsky oli repinyt syksyksi rantakoivuihin laittamani värivalot maahan. Sinne olivat jäätyneet, ja varmaan nyt sitten saan odottaa kevääseen, ennen kuin irti lähtevät. Siitäkään minun ei tarvitsisi ajatella yhtään enempää, suurista tunteista nyt puhumattakaan, mutta jotenkin riepoi sekin. On se nyt kumma, jos ei muka ole muuta ajateltavaa. Kyllä luonto joskus puuttuu ihmisten sommitelmiin. Useinkin. Hyväksyttävä se on.

Myös Ryötönperän monumenttini oli kaatunut. Ja se oli sentään vanha valurautainen padanluukku.

Puista repiytyneitä oksia törrötti lumen alta aivan jumalattomasti - on ollut kai aika vaarallista kovalla tuulella - niin, ettei ainakaan sen suhteen tarvitse paljon arpoa, mistä hommasta keväällä voi sitten pihatyönsä aloittaa.


Jotenkin koitin sitten rakentaa idylliä sisätiloihin. Niin on pimeät illat, että täytyy sitä jotain hupia ja kaunistusta olla. Hain liiteristä A-tikkaat ja kiipesin takan päälle. Housunpersaus ja polvet pankkopölyssä minä sitten siellä möyrin ja kirosin. Ei ollut helppo virittää tuomen oksaa kattoon, mutta kyllä minä siitä suoriuduin lopulta.

Niin, että nyt voi sitten joulunpyhinä rauhassa kiinnittää huomionsa siihen, miten piipunjuuri katonrajassa tarvitsisi listan ja koko takka uuden kalkkipinnan.

Sellaisiin tuntemuksiin saapi ihminen näköjään varautua, kun yrittää valaista pimeitä nurkkiaan. Oma vika. Jospa se kanavoituisi vaikka jonain talvi-iltana toiminnaksi. Ei kai siihen mitään vuodenaikasääntöä ole, koska tulipesiä ja muureja voi kalkita.


Seuraava episodi olikin sitten paperitähtivalon kanssa. Voi Luoja, joka vuosi sama juttu. Olen minä vissiin parina jouluna "unohtanut" koko valon, kun toistuvasti menee mielenterveys sen virittämisen kanssa.

Melkein pahempaa kuin valosarjojen setviminen.

Sitäpaitsi murehdin, että onko hehkulamppu paperitähden sisällä liian kuuma. Voiko syttyä tulipalo. Että uskaltaako sitä nyt sitten polttaa lainkaan. Sen verran minä sitä sytyttelin, että sain hetkiksi tunnelmaa. Joulun alla voin sitten tehdä vuorokauden testin, että alkaako tulla käryä vaiko ei. Ihan tosiaan toisaalta kaikki se eilinen perherauhan riskeeraaminen kannatti, kyllä tähti aivan soma on.


Niitylle päinkin näyttää nyt kivalta sitten, on merkki joulusta yläikkunassa. Vierashuoneessakin vähän sesonkitunnelmaa.

Kiitos vaan kärsivällisen puolisoni, joka lopulta tuli hätiin auttamaan tähden kanssa. Jouduin jo turvautumaan teippiinkiin, kun kiukuspäissäni pikkuisen repäisin. Että ei se nyt ihan priima enää ole.

Jälkikäteen vähän huvitti koko show. Että sillä tavalla täällä taas joulua rakennetaan, perinteisin menoin pinna kireällä. Kyllä nyt täytyy löytää jostain se aito talvirauha ja lopettaa valitus. Joillakin on maailmassa oikeasti hätä ja minä poden kriisiä paperitähden kanssa ja keksin vielä pitkästyäkin.


Niinpä minä oikein mielessäni mietin, että mitäs sitä on tullut viime talvina oikein tehtyä kun en muista pitkästyneeni. Yhtäkkiä aivan kirkkaana ymmärsin selityksen salaa yllättäneelle tyhjyydelle. Meillähän ei ole sitä perikuntien tavaroiden roudausta tässä nyt! Ei ollut viime ja toissa talvenakaan paljon ihan luppoa aikaa, kun jouduttiin puuhaamaan kaikenlaisen tavaramäärän parissa. Se ei kyllä ollut varsinaisesti mitenkään lupsakkaa, vaikka hyvin kaikki meni.

Että nyt seis pitkästymiselle ja nautinnoksi. Tein ajatuksissani vähän listaa, mistä kaikesta voin talvella iloita pelkän joutilaana lötköttelyn lisäksi:

- voin lukea ja kirjoittaa (Joku ärsyttävä vikinä vielä kuuluu aivoista, että tuota varten nyt ei ainakaan tarvitse mökille reissata... mutta voinhan minä sielläkin ottaa muutaman ihan vaan lukupäivän, jos oikein harjoittelisin ja ottaisin rakentamani lukupaikat siellä käyttöönkin.)
- opiskella hämärävalokuvausta, lainata vaikka Cartier-Bresson -kirjankin inspiraatioksi
- ottaa vihdoin käyttöön lumikengät
- katsoa Solsidan-boxin, jonka jo keväällä ostin
- katsoa uudelleen Todella upeeta -boxin
- etsiä käsiini Kultahattu, Being Julia ja Sylvia -leffat, koska olen nyt lukenut ne kirjat
- myöskin katsoa ne
- kaivaa poteroita Ryötönperälle, jos tulee tarpeeksi lunta. Yleensä on tullut.
- tehdä Japanialainen Talvipuutarha

Niin ja sitten on tietenkin paljon sellaista, mitä pitää tehdä. Mutta nyt suunnittelinkin vapaa-aikaani. Kyllä tämä tästä.



Rantaveteen hautautuneiden värivalojen vuoksi minä vielä emmin, että laitanko Japanialaisen Puutarhan joulukuuseen tänä vuonna sähkövaloja ensinkään. Jotenkin ei huvita taistella niiden sievyyden puolesta, jos vaikka tulee uusia myrskyjä.

Minä katson sitten kahden viikon päästä, kun mennään jouluviettoon. Mikä lisäsomistus tuntuu tarpeelliselta ja minkä voi unohtaa. Mikä on inspiraation tila, vai olenko saanut haalittua kasaan niin hyvän joululomalukemiston, etten teekään viikkoon yhtään mitään. 



Ai niin! Arvonta. Eilen se suoritettiin aivan sovittuna ja virallisena päivänä glögimukigallupiin vastanneiden kesken. Mies toimi jauhoisilla (leipää teki) käsillään onnettarena. Minä olin ensin kirjoitellut nimiä lappusille ja laittanut ne pienille rullille kulhoon. Marra voitti! Kirjoitin kylläkin hänen nimilappuunsa ensin vahingossa Marras, mutta ei se mitään, pääasia että tiedän ken menestyi. Minä olen jo laittanut hänelle viestiä ja ensi viikolla lähetän joulupostia.

Minä toivon, että postini tuo hänelle joulumieltä, joka on vielä ollut kuulemma hukassa. (Eikä kyllä ole ainoa, kuten minunkin joulusähellyksistäni voi päätellä.) Marra kirjoittaa Marrasthetics-blogia, ja minä kadehdin etenkin paimenkoiraa ja hevosharrastusta. 

Ai niin, vielä sekin että minä, minä, voitin itsekin arvonnassa! En tietenkään omassani, vaan Lahnakuttava-blogissa, jei! Kyllä se niin kivalta tuntui, en yleensä voita mitään. Kiitos Maelkalle. Hän puolestaan kirjoittelee rintamamiestaloelämästä. Aina kuvien maisemia ihailen, kuulumisia luen. Viimeisimmän tekstin ansiosta aloin itsekin harkita lyhteitä linnuille. Kyllä tämä blogimaailma vaan on mukava. tuo paljon iloa. Jo pelkästään kaiken mukavan seuraaminen, mutta että vielä nämä tällaiset tempaukset ja yhteydenotot. Minä tykkään. 


Glögimukigallupissa voittajaksi päätyi Tsaikka äänin 8-3. Senhän minä tietenkin osasin arvatakin, kunhan nyt halusin Tsaikkaa vastustaville ystävilleni näyttää, että näillä lakeuksilla ei klassikoita syrjitä.

Paitsi että Tsaikat pysyvät toistaiseksi kaupunkikodissa. Mökillä meillä on glögiä varten paikallisesta marketista pari vuotta sitten hankkimani kuuman juoman lasit. Jotenkin oli silloin tarpeellista saada läpinäkyvät glögikautta varten, vaikka virallisesti minulla on perintökuppeja sekalainen ja suuri valikoima. Että olisin aivan hyvin voinut jättää hankkimattakin.

No, joka tapauksessa, niissä on aika hyvä näppituntuma ja kun ei ole hantaakina mitään metallista rimpulaa, niin on pienempi loiskuttelun riski. Eivät ole myöskään niin vuodenaikasidonnaisia ja sitenpä palvelevat kesäaikaan myös oivallisina kahvimukeina sellaisille, jotka ovat kaupungissa tottuneet caffe lattensa lasikupeista juomaan:

Ryötönperän glögimukimalli oikealla tiskattuna odottaa jouluun.

perjantai 6. joulukuuta 2013

Itsenäinen.


Hyvää itsenäisyyspäivää Ryötönperältä!

"Monen mökkiläisemme hämmästyttävä primitiivisyys ei johdu yksinomaan tietämättömyydestä ja saamattomuudesta, vaan osittain myös vaatimattomuudesta."

Jos lukisin Aapon kirjaa kuin piru Raamattua, niin saisin aikaiseksi monta naurukohtausta. Niin kuin esimerkiksi eilen bussissa:

"...ja koetetaan määritellä, milloin nainen saa esiintyä housusillaan ja milloin ei, ja minkälaisia naisten uimapukujen tulee olla (nyky-Saksassahan on siitäkin asiasta hyvin tarkat viralliset määräykset) jne., lienee paikallaan tässäkin lyhyesti todeta, että sellaisiin seikkoihin puuttuminen on jokseenkin tarpeetonta ja sitäpaitsi täysin hedelmätöntä. Nainen joka tapauksessa tyydyttää vaistojenvaraisen koristautumishalunsa tavalla tai toisella - miesten päänmenoksi."

Vaan Aapopa olikin varsin edistyksellinen. Varmasti monikaan ei ollut hänen kanssaan samaa mieltä vuonna 1944, jolloin kirja Aapon ihan oman kustannusyhtiön toimesta julkaistiin. Minä opiskelin eilen mökkimatkalla Wikipediasta pikkuisen tästä tyypistä, ja monioppineeksihan hän paljastui. Oli kauppiasihmisiä, mutta merikapteenin sukua ja vieläpä palvellut Kanadan leivissäkin sodassa.

Varmaan maailmamyönteisyyden takia tämä kirja oli joskus haudattu meidän liiterin navettahuoneen puukirstuun vanhojen Valittujen Palojen alle. Sieltä minä sen löysin kolme vuotta sitten ja nyt vasta luin. Tai siis selailin ja siteerasin parhaita kohtia miehelle. Kyllä hänkin joutuu kaikenlaisiin tilanteisiin uhriksi. Tänään rekrytoin hänet dokumentoimaan lipunnostoani. 

Siinä olikin pikkuisen haasteita, kun narut temppuilivat.


(Asukokonaisuuteni on tarkoituksella kotimaan värinen.)
Sanoinkohan nyt vähän rumasti, kun väitin että kirja oli piilotettu. Ei kai se ole mikään ihme, että Taata oli laittanut takan päälle miniatyyritykin osoittamaan itään, kun kerran oli lapsena joutunut jättämään kotinsa Karjalassa. Tällä tontilla on alettu puhua venäläisistä hyvää vasta minun hallintakautenani. Kyllä on kiva olla itsenäinen. Vaikka kaipaan minä haudattuja läheisiäni tietenkin.

Joskus heidän kanssaan eläminen vaati kuitenkin hienotunteisuutta.

Esimerkiksi aina silloin, kun isoäitini innostui ylistämään sitä, miten hänen isänsä oli ollut harras IKL:n kannattaja. Sinimustien villapaitojen lisäksi täältä mökiltä löytyy loputtomasti merkkejä isänmaallisuudesta, ja monessa mielessähän se on ihan hyväkin perintö.


Minut on opetettu arvostamaan esimerkiksi luontoa. Varsinkin lintuja. Neljästä vuodenajastakaan eivät isovanhempani valittaneet. Ja teini-iän kapinavaiheen jälkeen olen itsekin aina pitänyt sinisestä väristä.

Itsenäisenä ihmisenä minä saan jopa sisustaa rantasaunani miten haluan. Perikunnan tavaroilla. Ja niitähän löytyy. Pula-ajat kokeneena isoäitini oli hieman hamsterimainen, ja minä nautin nyt sen seurauksista. 

Äidin äiti muisteli aina, miten hoidokkina rikkaassa sukulaisperheessä oli piilottanut lusikan hillokellariin ja kävi makeanhimoissaan salaa syömässä hilloa purkeista. Itsenäinen ratkaisu sekin, elämäntilanteessa jota hän ei voinut itse valita. On se vaan meidän sukupolvi päässyt helpolla, rutistaan pikkuasioista. Onneksi edes näin kerran vuodessa sitä muistaa oman mukavuudenhalunsa ja sen, miten sen valtaan voi aivan rauhassa antautua.

Esimerkiksi tällaisena juhlapyhänä, joka minun piti käyttää raivaamalla tilaa mahdollisille jouluvieraille. 

Minä en ole lipunnoston lisäksi tehnyt oikeastaan mitään. Paitsi lämmittänyt saunaa, jonne kohta pääsen. 


"Kansainvälistäkin mittapuuta käyttäen arvosteltuna Suomen kansan kai edelleenkin voi todeta sisukkaaksi ja kärsivälliseksi uurastajaksi, joka yleensä on hidas innostumaan, mutta kestävä. Valitettavaa vain on, että joukossamme on monta, jotka eivät milloinkaan ole päässeet innostumisen alkuunkaan. Nimenomaan maaseudullamme, missä supisuomalaiset luonteenominaisuutemme kai puhtaimpina ilmenevät, tapaamme ärsyttävän paljon selvää laiskuutta ja saamattomuutta. Moni pienen talon isäntä kulkee läpi elämänsä melkeinpä yhtä vaivattomasti kuin joku etelämeren alkuasukas. Ja useimpien 5-6 hehtaarin suuruisten tilojemme miesväen työnsuoritukset ovat sellaisia, että kaupunkilainen työntekijä kuolisi nälkään, ellei parempaan pystyisi. Eikä asiaa kaunista se, että tuollaisen talon naisväki kyllä saa raataa ehkä liikaakin."

Luin tuonkin merkitsevällä äänenpainolla eilen autossa.

Mies sanoi siihen, että hidasteluhan on muodikasta.

Sitäpaitsi hän on tänään ollut aika toimelias keittiössä itsenäisyyspäiväillallista valmistellessaan, että kai minun pitää olla vaan ihan hissuksiin ja hyväksyä se, että minulle kuuluvat puutyöt ja vedenkannot.


Minun piti askarrella tänään yhdestä pesukoneessa kutistamastani sinivalkoisesta villapaidasta itsenäisyyspäivälasinaluset. Niin minä kaupungissa suunnittelin. Sitä aina arkikiireessä ajattelee, että mökillä on sitten kamalasti aikaa.

Ensinnäkin minä nukuin tänään pommiin. Elimistön itsenäinen valinta, joka rajoitti hieman aamun henkistä tilaani, koska en ehtinyt nauttia aamuhämärästä. Sekin jää huomiseen. Onneksi on huominen.

Toisekseen minä laitoin itsestäni (!!) valokuvan facebookiin juhlapäivätervehdykseksi ja käyn koko ajan kyttäämässä tykkäyksiä. Aika paljon menee näköjään siihenkin aikaa. Syynä on oma itsenäinen ratkaisuni, jonka mukaan mökki ei ole ollenkaan tekniikka- ja internetvapaa vyöhyke. Päinvastoin, täällähän kaikenlaisesta modernista vasta iloa onkin.

Tänään katsomme kummitädiltä peritystä taulutelkkarista tanssiaiset. Minulla alkaa tulla jo kiire saunaan tästä, että ehdin löylytellä ennen iltaa kunnolla.


Taannoin juttelin opiskelijalle töissä oman juurevuuteni merkityksestä. Mitä lie siinä ääneen pohdittiin, jotain elämän eriarvoisuutta varmaan ja minun ajatuksenjuoksuni karkasi omalle mökille. Siihenhän ei kovin kummoisia aasinsiltoja tarvita.

Kerroin, että jos nyt yhtäkkiä tulisi sota ja joku tuosta noin vaan päättäisi valloittaa Ryötönperän, niin ei onnistuisi. Paitsi minun kuolleen ruumiini yli. Varmaankin kahlitsisin itseni liiteriin tai rantasaunaan. Huutaisin ja melskaisin. Seisoisin keskellä pihaa kirves ojossa.

Niin kuin viimeksi täällä kun tontille ajoi jehovantodistaja.

(Se oli kyllä vahinko minulta, olin vain siivoamassa kesää pois puutarhasta. Mutta todistaja lähti vikkelään sen jälkeen kun olin sanonut, että suhteeni yläkertaan on kunnossa, kiitos vaan. Oikeasti minä olen kyllä ystävällinen. Se kirves oli sattumaa.)


Huomenna, huomenna. Minä aion olla ulkona valoisan ajan. Täällä on lunta. Minä en voikaan silppuroida myrskyn repimiä oksia, koska ne ovat jo hangessa. Mutta kyllä minä jotakin keksin. Ehkä käyn kamerakävelyllä joella. 

Tallaan polkuja omaan maahan.

Mutta nyt saunaan, koska:

"Puhtautta suomalainen harrastaa aivan erikoisesti, senhän korkea saunakulttuurimme todistaa."

Ja koska toisaalta:

"Jos saunojemme takia vaadimme itsellemme Euroopan puhtaimman kansan kunniasijan, niin luteisiimme, täihimme ja kärpäsiimme viittaamalla yhtä hyvin voitaisiin väittää kansaamme maanosamme likaisimmaksi. Tässä suhteessa on vielä tavattoman paljon tehtävää. On tuskin alkuunkaan päästy."


sunnuntai 1. joulukuuta 2013

No minäpä kerron



Tulin äsken vähän kateelliseksi, kun Mukavuusalue-kirjoittajapiirimme toinen jäsen ilmoitti tekstiviestissä kokeneensa inspiraatiota. Olen pitkin päivää tuntenut kateutta myös kaikkien ihanien idyllisten adventtiblogipäivitysten vuoksi. Oikeasti minun olisi nyt pitänyt alkaa tehdä kaunokirjallista tekstiä, jotta saisin minäkin elvistellä lyyrisellä inspiraatiolla. Mutta päätinkin sitten raportoida, miten täällä on sujunut tämä ensimmäisen adventin viikonloppu.

Ajattelin samalla vähän selvittää, meneekö muillakin seesteiset suunnitelmat joskus sähellykseksi. Minulla niin käy poikkeuksetta aina tässä kohdassa, kun joulukuu yhtäkkiä alkaa. No minäpä kerron.

Visio: Kortit ja kirjekuoret siisteissä pinoissa ja osoitteet päivitettynä osoitekirjassa. Kokonainen pitkä sunnuntai aikaa. Minä kirjoittamassa tervehdyksiä nauttien jokaisesta henkilökohtaisesta ajatuksesta, jota mietin yksilöllisiä terveisiäni kortteihin hartaudella raapustaessani. 

Todellisuus: Kirjoitan yhden vastauskirjeen Pariisiin. 

Ajatus siitä, että kirjoittaisin yhtään lisää kuulumisia tai tervehdyksiä alkaa heti sen jälkeen tuntua tylsältä. Miksi ihmeessä? Samaa mietin joka vuosi. Joka ikinen vuosi. Kaukana on aistillinen mustekynän rahina ja hohdokas poskien puna. 


Liitin Pariisin kirjeeseen mukaan jo joulukortin ja lahjaksi viirisysteemin, jonka askartelin vanhentuneesta enkelikalenterista. Onnistui aika hyvin, vaikka itse sanonkin.


Viirihommelin inspiroimana päätinkin sitten korttien kirjoittelun sijasta kokeilla yhtä vessapaperirulla-askartelua, jonka bongasin jostain edistyneiden askartelijoiden blogista.

Sanotaanko nyt vaikka niin, että ei tartte enää meidän huushollissa paperirullia säästellä.

Oli nimittäin idylli kaukana, kun lutrasin pahviviipaleiden ja erikeepperin kanssa pitkin keittiön pöytää. Piti tehdä kranssi. Tässä on tulos:


Loput on roskissa. Ja niin monta kertaa kun minäkin vessanpytyllä ehdin miettiä sitä kranssia. Että mihin sen sitten laitan, hapertuuko ulko-ovessa. Tuollaiseen kukkaan riittää ihan vaan yksi hylsy, ja jää vielä ylikin. 

No ei se mitään, onneksi en ollut ehtinyt suhtautua vakavasti vessapaperirulla-askarteluun. Olisi saattanut mennä sunnuntai pilalle. Enkä minä sitäpaitsi tarvitse enää yhtään joulukoristetta lisää. Valojakin olen löytänyt vaikka mistä kätköistä aina vaan. Niitä on kiva viritellä. Paikat vaihtuvat vielä aika usein. Sekin on tyypillistä. 

Kunnes sitten kyllästyn, ja jouluvalot palavat epämääräisillä sijoillaan sinne maaliskuuhun. 

Mietin, että kun me kerran varmaan mennään maalle jouluksi, niin pitääkö kaikki sitten täällä kaupungissa sammuttaa siksi ajaksi ja jättää jälkeensä vain musta koti. Jotenkin tylsä ajatus sekin. No, siihen onneksi on vielä aikaa.


Tämä aamuyöllä niin ihanan pitkältä tuntunut sunnuntai on kulunut lähinnä siihen, että olen sotkenut kotia erilaisilla askarteluun tähtäävillä rääppeillä ja ajatuksilla. Kortit ovat kirjoittamatta. Enimmäkseen olen eilen leivottujen torttujen syömisen lisäksi roikkunut netissä ja vaihdellut yhden kellarista löytämäni valosarjan paikkaa. Lisäksi olen puhunut ihanan pitkän puhelun yhden rakkaan ystävän kanssa, toisenkin vähän lyhyemmän, chattaillyt kolmannen lapsuudenkaverin kanssa ja kiusannut kissoja.

Heihin minä aina puran laiskuuteni. Ihan vaan menemällä lääppimään ja keskeyttämään kuninkaallisia unia.

Jospa minä tämän jälkeen yrittäisin muotoilla vaikka yhden runon. Tai lyhyen proosanpätkän. Vaikka parin kappaleen verran.

Aina yhtäkkiä se ilta jo pimenee ja Strömsö alkaa. Sitten voikin jo mennä saunaan, syödä ja alkaa suunnitella yöpuulle menoa. Ystäväpiirini on tänä viikonloppuna kummastellut aikaisia nukkumaanmenojani. Itse olen tyytyväinen, kun en ole pitkään aikaan kärsinyt unettomuudesta. Paitsi että tänä aamuna heräilin jo ennen neljää. Mutta nousin vasta 6:45.

Mistähän tämäkin tähän talveen omaksumani vuorokausirytmi oikein kertoo.


Monessa blogissa on tänään alkanut myös joulukalenterinomaisia arvontoja. Minäkin ajattelin tehdä nyt pienen gallupin. Nimittäin perjantaina kylässä olleiden ystävien kanssa käytiin pitkähkö niin sanottu vääntö parhaasta glögimukista. Mitä mieltä olette, armaat lukijaystäväni?

Minä tykkään eniten Tsaikka-lasista. Sitä moitittiin liian hörsyileväksi. Eniten ääniä sai tuo moderni suora yksilö. Kuulemma oli paras näppituntuma, kun kallisti kuumaa juomaa suuhun. Minun mielestäni sen muotoilu on kyllä aika epäromanttinen.

Noista alakuvan kolmesta voitte ilmoittaa minulle suosikkinne. (Tsaikka on nro. 1, "moderni suora" nro. 2 ja se kolmas sitten nro. 3, kyllä te tiedätte) Kaikkien Tsaikka-lasia äänestäneiden kesken arvotaan yllätysjoulutervehdys, jonka lähetän postitse kunhan saan sitten vaikka sähköpostilla voittajan osoitteen. Paitsi jos se on joku tuttu, niin osoitehan minulla siinä tapauksessa saattaa jo olla. Kaikki mukaan, no?!

Minähän voin vaikka liittää siihen voittajan tervehdykseen sen vielä tänään kirjoittamani kaunokirjallisen tuotteenkin. Taidan suorittaa arvonnan heti itsenäisyyspäivän jälkeen lauantaina. Osallistua voi kommentoimalla täällä, fb-kaverit siellä tai suoraan ryotonpera@gmail.com. 

Jännää!


lauantai 30. marraskuuta 2013

Lasikellon alla (Lukunurkka)



Ihan suotta olen lykännyt tämän kirjan lukemista luullen sitä vaikeaksi.

Siellä se on minua odottanut mökillä hyllyssä todella käytetyn näköisenä. Isoäitini oli jopa päättänyt jättää merkin etulehdelle, nimmarinsa ja vuosiluvun -76. Minä olen silloin ollut kaksivuotias. Lisäksi sivuilla oli lyijykynämerkintöjä, ihan kuin joku olisi oikein etsinyt tietynlaisia sitaatteja. Ehkä isoäitini on lainannut kirjaansa jollekin oppilaistaan esitelmää varten? Mielenkiintoista.

Minä olisin kyllä valinnut eri sitaatit.

Sylvia Plath (1932-1963) on herättänyt minussa aina jotenkin raskassoutuisia mielleyhtymiä. Ihan taas ilman parempaa tietoa. Tämä Lasikellon alla julkaistiin vasta sen jälkeen kun Sylvia oli keittiössään kaasuttanut itsensä hengiltä. Varmaan se tosiasia on jättänyt tunkkaisen painavan leimansa kaiken päälle.

Oikeasti minä ainakin löysin kirjan ansiosta merkilliseen mustaan huumoriin kyenneen Sylvian, joka osasi hienosti muotoilla dramaattisetkin päähenkilön teot sillä tavalla hauskasti, että lukijaa nauratti mutta kirjailijaa ehkä ei. Sanotaan, että Lasikellon alla on lähes yksi yhteen omaelämäkerrallinen. Kun ihminen muistelee omia masennuskohtauksiaan ja murheen alhojaan, niin on aikamoinen taitolaji osata kirjoittaa niistä eleettömästi. Minä en osaisi.

Tietenkään se ei ole varsinaisesti hauskaa, että ihminen miettii hullun lailla millä keinolla päättäisi päivänsä. Mutta jos kyseinen pohdinta päättyy siihen, että Esther kulkee pitkin taloa epätoivoisesti etsien (ei löydä, ja muistelee isoäitinsä taannoista vanhaa taloa, jossa olisi ollut vaikka kuinka paljon kelvollisia koukkuja ja riittävää korkeutta) sopivaa hirttäytymispaikka keltainen silkkikylpytakin naru valmiiksi kaulaan solmittuna löpsöttäen, niin minä koin lukevani myös huumoria.

Kiva, että löysin internetin uumenista myös iloisen kuvan Sylviasta, minä ihan mielelläni tutustuin häneen nyt ja muistan jatkossa tällaisena:


Huomasin lukevani tätä kirjaa ensisijaisesti kirjana masennuksesta. Jokainen meistä on ollut joskus masennuksissaan ja tietää mitä siihen liittyvä kaikenlainen haluttomuus on. Vaan kun sellainen tunnetila oikein kroonistuu sairaudeksi, niin siitä vaikuttaa tulevan eräänlainen salaliittolainen ihmisen itsensä kanssa. Ainakin kirjan Esther vaikutti potevan jotain sensuuntaista. 

Vaikka minä sekä siivilielämässäni että työn puolesta tunnen paljonkin ihmisiä, joilla on sekä masennus että itsetuhoisia ajatuksia, en ole ilmeisesti koskaan kehdannut tai osannut kysyä asiasta tarpeeksi. Sitä kai ensisijaisesti yrittää piristää ja pelastaa kanssaihmisiä. Lasikellon alla valaisi minua valtavasti, vaikka koitan tietenkin olla yleistämättä. Kai kyse on kuitenkin aika yksityisestä kokemuksesta.

Esther vietti nuoren naisen unelmaelämää New Yorkissa. Oli pintaliitoa ja ilmaisia lounaita. Koko ura edessä ja taustalla hyvä mesenaatti, käytössä hyvät kirjoittajan lahjat. Edustusihmisenä hän piti itseään kylläkin jotenkin kolhona, siinä taisi olla minulle lukijana ensimmäinen merkki masennuksesta. Se, miten Esther näki itsensä ja kuvitteli muidenkin näkevän hänet, oli itse asiassa oikeasti aika synkkää.

Esther oli jotenkin välinpitämätön itsestään. Toisaalta hän kyllä joutui välillä pidättämään itkuaan. Kovin ristiriitaista. 


Ihan oli mielenkiintoista lukea siitä New Yorkin ajasta. Samalla tuli opittua jotain ehkä 50-luvusta. Taitavasti Sylvia myös pomppi ajassa, ei ollenkaan puuduttavasti, niin kuin jotkut. Minähän tunnetusti olen rönsyilyn ystävä, mutta jos liian pitkäksi ajaksi unohtuu sivulauseisiin, niin se voi pahimmillaan olla aika pitkästyttävää. 

Yksi kirjan teemoista - niin se ainakin minulle näyttäytyi - oli nuorten naisten valintojen pohtiminen. Tuli jotenkin mieleen se Mona Lisa Smile -elokuva. Se, miten naimisiin menoa pidettiin naimisiin pääsynä ja kotirouvuutta korkeimpana mahdollisena autuutena. Esther pohti asiaa puhtaasti omalta kantiltaan, ei varsinaisesti arvottanut muiden valintoja. Siitäkin minä tykkäsin. 

Estheriä kiinnosti vaimoksi pääsyä enemmän muun muassa kirjoittaminen. Kunnes sekään ei sitten enää sujunut, kun mieli jämähti järkähtämättömästi alleviivaavaan välinpitämättömyyteen ja kaiken turhuuden ajatukseen. Kuolema vaikutti olevan ainoa tavoittelemisen arvoinen asia.

Mielisairaala. Niin. Hurjalta tuntuu, miten ihmisen itsemääräämistä voidaankin rajoittaa niin itsestäänselvästi. Että jotkut päättävät vaan jonkun toisen olevan hullu ja sitten pistetään piikkiä, annetaan sähköshokkia ja palaveerataan vapauteen pääsyn mahdollisuudesta. Vähän niin kuin vankilassa. Jännä on tämä ihmislajimme, kun ollaan laajennettu toisistamme huolehtiminen niin pitkälle, että mieleltään sairastuneet ja itselleen vaaralliset yksilöt voidaan sulkea ihan pokkana lukkojen taakse.

Tämä on siis minun ajatuksenjuoksuani, Sylvia pysyi tästäkin kirjoittaessaan jotenkin ihmeellisen neutraalina. Minä puolestani jouduin kirjaa lukiessani tarkistamaan montaakin ajatustani ja kantaani. Jos olisin oikein rohkea, niin uskaltaisin sanoa että tarkistin jopa kantaani elämän itsestäänselvästä arvosta. Siis vain tarkistin, en muuttanut. Kyllä ihmiselämä - ja eläinelämä, ja kasvielämä - on vaalimisen arvoinen, ja kyllä minä voin olla edelleenkin mukana sellaisessa kulttuurissa, jossa pakotetaan itsemurhaa hautovat vielä hetkeksi miettimään aikomuksiaan. 

Se on jotenkin niin surullista, jos ja kun osalta lajitovereistamme menee elämästä iloitsemisen into. Itse olen ajatellut, että katsellaan tämä nyt kumminkin loppuun saakka, vaikka vastaan tulisi mitä paskaa. Mutta saatanhan minä ajatella väärinkin.


"Hiljaa kuin murtovaras minä hiivin ruiskukkien kuvioimassa kylpytakissani aivan kaiteen reunalle. Kaide ulottui melkeim olkapäihini, ja minä vedin kokoopantavan tuolin kaidetta vasten, avasin tuolin ja kiipesin sen hauraalle istuimelle.
     Äkäinen tuuli nosti hiukset pystyyn päässäni. Jalkojeni juuressa nukkuva kaupunki sammutti juuri valojaan, ja sen talot tummuivat kuin hautajaisiin pukeutuneina.
     Se oli minun viimeinen yöni.
   Puristin kädessäni mukaan ottamaani nyyttiä ja vedin siitä esiin jotakin, joka muistutti vaaleata häntää. Käteeni tuli olkaimeton joustokudoksinen alushame, joka oli käytössä menettänyt joustavuuttaan. Minä heilutin sitä kuin valkoista lippua, kerran, kahdesti... Tuuli tarttui siihen ja minä päästin sen.
   Valkoinen hiutale leijui ulos yöhön ja aloitti hitaan laskeutumisensa. Mietin, mille kadulle tai katonharjalle se mahtaisi päätyä.
     Vedin jälleen jotain nyytistä.
   Tuuli teki parhaansa, mutta epäonnistui, ja lepakonmuotoinen varjo vaipui vastapäisen talon kattopuutarhaa kohti.
    Kappale kappaleelta syötin vaatevarastoni yötuulelle, ja nuo harmaat riekaleet leijuivat pois kuin rakastetun tuhka asettuakseen sinne tänne, New Yorkin pimeään sydämeen. Koskaan en tietäisi tarkasti minne."

(Pääsin viikon työreissulla nauttimaan huurreluksuksesta,
onneksi oli edes pokkarikamera mukana.)