Tyhjä ihminen ja paperitähtikriisi

Otin kotiin mukaan yhden pienen kuusen koristeeksi.

Autosta päivää. Ollaan kotimatkalla mökiltä ja minulla on tällainen tapa viihdyttää itseäni selailemalla viikonlopun valokuvia ja kirjoittamalla. Kyllä nyt en ehkä saa koko blogitekstiä valmiiksi ennen Helsinkiä, kun pitää hysterisoida apukuskina. Mökille menomatkalla jouduttiin lopulta vaihtamaan kuljettajaa, kun minä omasta mielestäni näen paremmin pimeässä kuin mies.

Nyt yhtäkkiä muistin, että tämä talviautoilu onkin nyt sitten tällaista. Vähän niin kuin stressaavaa. 

Torstain pimeällä matkalla piti pysähdellä myös pyyhkimään kurautuvia ajovaloja. Ei toimineet pyyhinsulat. Nyt tänään yhtäkkiä ei vasemman valon pikkupyyhin menekään pois päältä ollenkaan. Hinkuttaa vinkuen, niin että varmaan tässä saa kohta huoltsikkatauolla taas hävetä. Kitisee tämä menopelini jo muutenkin. Mutta on se uskollinen ja ihana, minulla tässä se inhimillisen kehityksen paikka taas on, autossa ei ole vikaa. Murehdin taas turhia.

Siitä jotenkin tuli sittenkin oikein teema tähän viikonloppuun. Talvi pääsi kuitenkin yllättämään, ja jouduin eilen oikein löylyssä analysoimaan miehelle, että mistähän nyt mahtaa kiikastaa. Oli olevinaan jokin toiminnan tarve, mutta toisaalta en oikein keksinyt mitään järkevää tekemistä. Ihan niin kuin pikkukakara. Ikävöin puutarhatöitä.

Ihan kuin minä nyt lumettomina vuodenaikoina alvariinsa huhkisin lapionvarressa. Vaan nyt kun tajuntaan iskeytyi tietoisuus, siitä ettei voi kuukausiin hipelöidä kasvikuntaa ja maata, niin heti iski lamaannus. Ihminenhän on onnellisimmillaan silloin kun on vaihtoehtoja, ja puutarhanhoidon suhteen niitä ei kai nyt kauheasti ole.

Pihahommani rajoittuivat siihen, että tramppasin polkua Japanialaiseen Puutarhaan. Takapihalla pyörin kesällä kaadetun resuisen tuomen (vaikka minä sitäkin kyllä rakastin, toivon että hän lähtee versoamaan kannosta uudelleen, onkohan se mahdollista) risujen joukossa ja valitsin hyvän yksilön asetelmaani sisälle. Rannassa yhtäkkiä huomattiin, että onkohan meillä majava. Jee! 

Vai onko jokin muu otus, jota myöskin saattaisi kiinnostaa meikäläisen saunahaapapuun kaluaminen?

Tulikohan haavasta nyt turvallisuusriski. Asiaa pitää varmastikin miettiä.

Myrsky oli repinyt syksyksi rantakoivuihin laittamani värivalot maahan. Sinne olivat jäätyneet, ja varmaan nyt sitten saan odottaa kevääseen, ennen kuin irti lähtevät. Siitäkään minun ei tarvitsisi ajatella yhtään enempää, suurista tunteista nyt puhumattakaan, mutta jotenkin riepoi sekin. On se nyt kumma, jos ei muka ole muuta ajateltavaa. Kyllä luonto joskus puuttuu ihmisten sommitelmiin. Useinkin. Hyväksyttävä se on.

Myös Ryötönperän monumenttini oli kaatunut. Ja se oli sentään vanha valurautainen padanluukku.

Puista repiytyneitä oksia törrötti lumen alta aivan jumalattomasti - on ollut kai aika vaarallista kovalla tuulella - niin, ettei ainakaan sen suhteen tarvitse paljon arpoa, mistä hommasta keväällä voi sitten pihatyönsä aloittaa.

Jotenkin koitin sitten rakentaa idylliä sisätiloihin. Niin on pimeät illat, että täytyy sitä jotain hupia ja kaunistusta olla. Hain liiteristä A-tikkaat ja kiipesin takan päälle. Housunpersaus ja polvet pankkopölyssä minä sitten siellä möyrin ja kirosin. Ei ollut helppo virittää tuomen oksaa kattoon, mutta kyllä minä siitä suoriuduin lopulta.

Niin, että nyt voi sitten joulunpyhinä rauhassa kiinnittää huomionsa siihen, miten piipunjuuri katonrajassa tarvitsisi listan ja koko takka uuden kalkkipinnan.

Sellaisiin tuntemuksiin saapi ihminen näköjään varautua, kun yrittää valaista pimeitä nurkkiaan. Oma vika. Jospa se kanavoituisi vaikka jonain talvi-iltana toiminnaksi. Ei kai siihen mitään vuodenaikasääntöä ole, koska tulipesiä ja muureja voi kalkita.

Seuraava episodi olikin sitten paperitähtivalon kanssa. Voi Luoja, joka vuosi sama juttu. Olen minä vissiin parina jouluna "unohtanut" koko valon, kun toistuvasti menee mielenterveys sen virittämisen kanssa.

Melkein pahempaa kuin valosarjojen setviminen.

Sitäpaitsi murehdin, että onko hehkulamppu paperitähden sisällä liian kuuma. Voiko syttyä tulipalo. Että uskaltaako sitä nyt sitten polttaa lainkaan. Sen verran minä sitä sytyttelin, että sain hetkiksi tunnelmaa. Joulun alla voin sitten tehdä vuorokauden testin, että alkaako tulla käryä vaiko ei. Ihan tosiaan toisaalta kaikki se eilinen perherauhan riskeeraaminen kannatti, kyllä tähti aivan soma on.

Niitylle päinkin näyttää nyt kivalta sitten, on merkki joulusta yläikkunassa. Vierashuoneessakin vähän sesonkitunnelmaa.

Kiitos vaan kärsivällisen puolisoni, joka lopulta tuli hätiin auttamaan tähden kanssa. Jouduin jo turvautumaan teippiinkiin, kun kiukuspäissäni pikkuisen repäisin. Että ei se nyt ihan priima enää ole.

Jälkikäteen vähän huvitti koko show. Että sillä tavalla täällä taas joulua rakennetaan, perinteisin menoin pinna kireällä. Kyllä nyt täytyy löytää jostain se aito talvirauha ja lopettaa valitus. Joillakin on maailmassa oikeasti hätä ja minä poden kriisiä paperitähden kanssa ja keksin vielä pitkästyäkin.

Niinpä minä oikein mielessäni mietin, että mitäs sitä on tullut viime talvina oikein tehtyä kun en muista pitkästyneeni. Yhtäkkiä aivan kirkkaana ymmärsin selityksen salaa yllättäneelle tyhjyydelle. Meillähän ei ole sitä perikuntien tavaroiden roudausta tässä nyt! Ei ollut viime ja toissa talvenakaan paljon ihan luppoa aikaa, kun jouduttiin puuhaamaan kaikenlaisen tavaramäärän parissa. Se ei kyllä ollut varsinaisesti mitenkään lupsakkaa, vaikka hyvin kaikki meni.

Että nyt seis pitkästymiselle ja nautinnoksi. Tein ajatuksissani vähän listaa, mistä kaikesta voin talvella iloita pelkän joutilaana lötköttelyn lisäksi:

- voin lukea ja kirjoittaa (Joku ärsyttävä vikinä vielä kuuluu aivoista, että tuota varten nyt ei ainakaan tarvitse mökille reissata... mutta voinhan minä sielläkin ottaa muutaman ihan vaan lukupäivän, jos oikein harjoittelisin ja ottaisin rakentamani lukupaikat siellä käyttöönkin.)

- opiskella hämärävalokuvausta, lainata vaikka Cartier-Bresson -kirjankin inspiraatioksi

- ottaa vihdoin käyttöön lumikengät

- katsoa Solsidan-boxin, jonka jo keväällä ostin

- katsoa uudelleen Todella upeeta -boxin

- etsiä käsiini Kultahattu, Being Julia ja Sylvia -leffat, koska olen nyt lukenut ne kirjat

- myöskin katsoa ne

- kaivaa poteroita Ryötönperälle, jos tulee tarpeeksi lunta. Yleensä on tullut.

- tehdä Japanialainen Talvipuutarha

Niin ja sitten on tietenkin paljon sellaista, mitä pitää tehdä. Mutta nyt suunnittelinkin vapaa-aikaani. Kyllä tämä tästä.

Rantaveteen hautautuneiden värivalojen vuoksi minä vielä emmin, että laitanko Japanialaisen Puutarhan joulukuuseen tänä vuonna sähkövaloja ensinkään. Jotenkin ei huvita taistella niiden sievyyden puolesta, jos vaikka tulee uusia myrskyjä.

Minä katson sitten kahden viikon päästä, kun mennään jouluviettoon. Mikä lisäsomistus tuntuu tarpeelliselta ja minkä voi unohtaa. Mikä on inspiraation tila, vai olenko saanut haalittua kasaan niin hyvän joululomalukemiston, etten teekään viikkoon yhtään mitään. 

Ai niin! Arvonta. Eilen se suoritettiin aivan sovittuna ja virallisena päivänä glögimukigallupiin vastanneiden kesken. Mies toimi jauhoisilla (leipää teki) käsillään onnettarena. Minä olin ensin kirjoitellut nimiä lappusille ja laittanut ne pienille rullille kulhoon. Marra voitti! Kirjoitin kylläkin hänen nimilappuunsa ensin vahingossa Marras, mutta ei se mitään, pääasia että tiedän ken menestyi. Minä olen jo laittanut hänelle viestiä ja ensi viikolla lähetän joulupostia.

Minä toivon, että postini tuo hänelle joulumieltä, joka on vielä ollut kuulemma hukassa. (Eikä kyllä ole ainoa, kuten minunkin joulusähellyksistäni voi päätellä.) Marra kirjoittaa Marrasthetics-blogia, ja minä kadehdin etenkin paimenkoiraa ja hevosharrastusta. 

Ai niin, vielä sekin että minä, minä, voitin itsekin arvonnassa! En tietenkään omassani, vaan Lahnakuttava-blogissa, jei! Kyllä se niin kivalta tuntui, en yleensä voita mitään. Kiitos Maelkalle. Hän puolestaan kirjoittelee rintamamiestaloelämästä. Aina kuvien maisemia ihailen, kuulumisia luen. Viimeisimmän tekstin ansiosta aloin itsekin harkita lyhteitä linnuille. Kyllä tämä blogimaailma vaan on mukava. tuo paljon iloa. Jo pelkästään kaiken mukavan seuraaminen, mutta että vielä nämä tällaiset tempaukset ja yhteydenotot. Minä tykkään. 

Glögimukigallupissa voittajaksi päätyi Tsaikka äänin 8-3. Senhän minä tietenkin osasin arvatakin, kunhan nyt halusin Tsaikkaa vastustaville ystävilleni näyttää, että näillä lakeuksilla ei klassikoita syrjitä.

Paitsi että Tsaikat pysyvät toistaiseksi kaupunkikodissa. Mökillä meillä on glögiä varten paikallisesta marketista pari vuotta sitten hankkimani kuuman juoman lasit. Jotenkin oli silloin tarpeellista saada läpinäkyvät glögikautta varten, vaikka virallisesti minulla on perintökuppeja sekalainen ja suuri valikoima. Että olisin aivan hyvin voinut jättää hankkimattakin.

No, joka tapauksessa, niissä on aika hyvä näppituntuma ja kun ei ole hantaakina mitään metallista rimpulaa, niin on pienempi loiskuttelun riski. Eivät ole myöskään niin vuodenaikasidonnaisia ja sitenpä palvelevat kesäaikaan myös oivallisina kahvimukeina sellaisille, jotka ovat kaupungissa tottuneet caffe lattensa lasikupeista juomaan:

Ryötönperän glögimukimalli oikealla tiskattuna odottaa jouluun.