Alusrauhaa!

Kun tekee ensi viikolla noin puolentoista viikon työtunnit, niin on välttämätöntä hoitaa joulutervehdykset, -lahjat ja niiden toimitukset ajoissa. Kätevää. Niin päästään sitten viikon päästä heti yövuorojeni jälkeen starttaamaan kohti maaseutujoulua. Ja rauhaa. Vaikka on minulla täällä kotonakin jo aika seesteistä. Lähetin miehen ystäviä tapaamaan ja siivosin keittiön pöydän taas esille paperiroskan alta.

Meinasin laittaa jouluradion soimaan, mutta tykkäänkin näköjään tästä hiljaisuudesta.

Näissä sunnuntai-iltapäivissä on aina jotenkin niin mukava tunnelma. Toisin kuin ehkä pikkuisen tuhruisissa tätä edeltävissä illoissa. Todellisuus on näyttänyt enimmäkseen tältä koko viikon:

Alkuun pääseminen joulujuttujen kanssa oli jotenkin taas sellaista nihkeää.

Olin ostanut yhdestä tilpehöörikaupasta ihanaa mustavalkoista hyllypaperia. Nättejä lintuja siinä. Ja niin olin ajatellut sillä kääriä kaikki vähät lahjat. Miehellehän minä aina uhoan, että ei sitten osteta paperia, kun meillä on entisiäkin vaikka kuinka paljon. Tuli kosto. Se hyllypaperi olikin kontaktimuovia, ja sitä on nyt kaksi rullaa.

Mitä minä sillä teen? Päällystän 20 000 tulitikkuaskia?

Askartelin minä kokeeksi yhden, ja tuskanräpellykseksi meni. Niin, että hetkeksi lässähti tekemisen ilo. Minulla on kuitenkin sellainen omituinen - ihan kiva - luonteenpiirre, että nimenomaan silloin alkaa luovuus kukkia, kun joutuu ideoimaan visionsa uusiksi. Ensiksi tulee tietenkin pieni aggressio, ja aikaakin menee siihen että haahuilee pitkin kotia penkomassa askarteluvarastoja. 

Lopulta päädyin kierrätyshenkisissä aikuislahjoissani melko läpinäkyviin lopputuloksiin.

Innostuin dokumentoimaan pakettiviritelmäni vasta sellofaanishow´n jälkeen, pikkuisen ärsyttää kun kiiltävät kuvissa. Mutta luonnossa lahjat näyttivät mielestäni ihan tosi professionaalisilta. Minä niitä pitkään ihailin, ennen eteenpäin toimittamista.

Lähipiirini ei seuraa kirjoitteluani aktiivisesti,
joten salaisuudet eivät välttämättä paljastu.

Nyt pitää kuitenkin tunnustaa, että itse joulukortit ovat edelleen kirjoittamatta... Minulla on sellainen ajatus, että tänään, tänään minä iltapuhteikseni Strömsön ja saunan jälkeen oikein asetun ja tekstaan kaikki valmiiksi. Huomenna sitten vien ne työmatkalla postiin. Kyllä ne vielä ehtivät.

Jos käykin niin, ettei huvitakaan, niin tapahtuuko siinä sitten suurtakaan vahinkoa. Säästän kortit ensi vuoteen. Tai seuraavaan. Turha tässä kai on alkaa niistä murehtia. Yhtä hyvin voin vaikka vain haaveksia, jos sille päälle satun. Esimerkiksi puutarha-asioista.

Tänään kun asioin lähikaupassa, niin huomasin ilokseni että sinne oli tullut myös valkoisia hyasintteja. Ostin yhden ja jäin miettimään, että kukkisikohan se jo keväällä uudelleen jos sen sipuliosan tälläisi maahan heti roudan jälkeen. Tai jopa jo ennen routaa, sikäli mikäli tämä lauhuus jatkuu ja Ryötönperän maa ei olisikaan vielä jouluna jäässä.

Siihen liittyen - oikein hirvittää sanoa - taidan vähän toivoa melkein lumetonta joulua. Niin sitten voisin askaroida mökillä risujen parissa. Ajatella, mikä joululahja se olisikaan. Saada tehdä pihansiivoushommia vuoden pimeimpään aikaan. Käyttää siihen kaikki valoisan ajan viisi tuntia.

Oli muuten todella onnekasta, että voitin Maelkan arvonnassa ihanan paketin! Kiitos! Minä olin nimittäin jossain inventaariopuuskassani pakannut ja kuljettanut lähes kaikki joulukoristeeni maalle. Varmaan ajattelin, että kun kerran ollaan joulukin siellä. Samassa aallossa sinne kulkeutui eräs tärkeimmistä perintötontuistani. Yleensä hän on päivystänyt takapihan ikkunassa, että jos sattuu naapurin lapsi vilkaisemaan.

Luojan lykky, että sain tänne tilalle uuden tontun siinä arvontavoittopaketissa! Hän on nyt ottanut edeltäjänsä paikan ja toivon, että hänestä oli iloa esimerkiksi tänään, kun eräs pieni nuori herra hieman itki turhaannustaan kun rattikelkka ei kulkenutkaan räntäisellä parkkipaikalla. Voi pientä. Ei ole helppoa ihmistaimilla tässä muuttuvassa maailmassa ja ilmastossa.

Jos vaan tonttusilla saattaa heidän oloaan piristää, niin ei ole kuulkaa meiltä aikuisilta suuri vaiva se.

Lapsista tuli mieleen, että kävin taas tällä viikolla kurkkaamassa jouluikkunan Stockmannin kulmalla. Tänä vuonna siellä on eläinten joulu. Oma suosikkini oli rokkiorkesterin stagen päällä banderollia heiluttava rotta. "I love Lynx Lynx 4ever!" Bändissähän soitti tietenkin ilveksiä. Kävin aamutuimaan, niin yleisössä ei ollut lapsia. En siis joutunut liikuttumaan.

Mutta viikon varrella olen kyllä välillä tuntenut palaa kurkussa, solidaarisuussyistä niitä kohtaan, joille tämä aika ei merkitse pelkkää fiilistelyä ja juhlaa. Ystäväpiiriini kuuluu parikin perhettä, joissa kamppaillaan fataalin sairauden kanssa. Minä tiedän myös monta sellaista elämäntilannetta, kun jouluun ei ole varaa.

Eniten ehkä tulen surulliseksi yksinäisistä.

Koitetaan nyt muistaa heidätkin, eikö vaan. Vaikka tämä oma joulunalusaika ja koko touhu välillä saa koomisen kamalat muodot ja mittasuhteetkin, niin täten korostan, että en ollenkaan väheksy omaa onnekkuuttani. Minulla on vähän liikaakin kaikkea, mitä ihminen voi toivoa. Ehkä teen joulunalusajan parannuksen, enkä valita enää tänä vuonna yhtään.

Ylläoleva tähtilamppu helpottaa tyytyväisenä olemista. Sen kanssa kun ei tarvitse sekoilla ja riidellä, niin kuin paperitähtien oikukkuuden kanssa. (Jälleen kiitos arvontavoitostani, tähtikin oli siellä!) On jämäkkää perinteistä metallilaatua, ja minä otan sen ehkä mökille mukaan, vaikka sytytinkin sen jo kotona keittiöön esille.

Sitä(kin) kuuluu tarkastella läheltä, niin huomaa enkelit.

Laitoin arkea sulostuttamaan vähän meditaatiotunnelmaa keittiön pöydällekin. Enkeli on muualla kotona esillä ympäri vuoden, niin siksi hän oli onneksi paikalla asetelmaa varten. Sitä ei tiedä, vaikka huomenna alkavan viikon aamujakin ihan juhlistaisin elävällä liekillä hetken. Oikein kruunautuisivat aamurauhat.

Minä toivon kaikille stressitöntä aikaa nyt tähän joulun alle. Muistakaa niitä, jotka jotain tarvitsevat ja halatkaa kaikkia. Älkää väkisin hikoilko ostosruuhkissa. Yleensä puoliso selviää ensi vuoteenkin ilman sitä pakollista parfyymia tai silkkiboxereita. Ainakin meillä on selvitty. Vähän luulen, että perheellekin paras lahja on olla hyväntuulisena olemassa.

Muistan aina, kun isoäitini kerran joulustressissään päästi vähän sammakoita suustaan, kun pyysin mukaan koristelemaan kuusta: "Ja paskat! Mulla on muutakin tekemistä!"

Ei niin. Vaan vaikka sitten ilman koristeita.

(Muistelen sitäkin joulua kyllä naurukuplaisella lämmöllä. Meillä oli vähän niin kuin sellaiset perinteet.)