maanantai 25. tammikuuta 2016

Hiihtokeskusvisio ja muut pienet ajatukset



Piti kirjoitella jo viikonloppuna, koska piti viettää seesteiset talvipäivät ihan kotioloissa. Mutta toisin kävi. En edes muista, koska olisi ollut sellainen viikonloppu ettei ole töitä tai ohjelmaa tai mökille matkustamista. Eikä sellaista siis tullut nytkään. Sudeettisavolaisella oli nimittäin vapaaliput Matkamessuille, ja lähdin lauantaina kaveriksi sinne. Vähän se meni hulinaksi sitten - mutta vain vähän - mutta sillä tavalla, että ajatusten tyynenä pitämäni virta jotenkin leikkasi kiinni.

Minähän olen mahdollisimman huono matkamessukaveri, kun en enää mökin takia paljonkaan matkusta. Älämölöäkin siellä messuilla oli, musiikkia ja kesken kaiken tungoksen yhtäkkiä joku salsakaravaani. Sudeetti levottomampana ihmisenä jaksoi jutella kaikkien kanssa - tai oikeammin se alkoi jo menomatkalla puistossa, kun hän näki miehen lukemassa penkillä kirjaa. Piti mennä haastattelemaan, että mitä tämä herra luki (en muista - tokkopa edes kuuntelin). 

Tuurin osastolla Sudeetin piti välttämättä saada kertoa Vesalle, että osti kerran sieltä kaverin koiralle tuliaisia. Ja Italiassa minäkin innostuin osoittamaan kartalta, että missä kaikkialla olen käynyt. Niitä paikkoja olikin yllättävän paljon, vaikka Cinque Terre on vielä listalla näkemättä. Sitten minä aloinkin kitistä jo pois messuilta, ja jouduttiin tekemään sellainen meille tyypillinen kompromissi että minä menen jonnekin rauhassa odottamaan - otan lasin viiniä vaikka - ja jätän Sudeetin vielä palloilemaan, kunnes ilmoittautuu. Olen niin tottunut siihen, ja sitäpaitsi pääsin heti räpläämään instagramiin älykännykkäkuvia. Nyt koko maailma luulee, että olen aktiivinen ihminen kun tein matkamessupäivityksiä oikein kaksi.

Oikeaa kameraa minulla ei ollut messuilla mukana (eikä kyllä niissä pahviständeissä mitään kuvattavaa olisi ollutkaan), joten saatte nyt kestää näitä viime viikon pakkaskuvia.



Ylläolevasta kuvasta tulee mieleen se, miten viime viikolla työkavereiden kanssa ajauduttiin vahingossa puhumaan kuolemasta ja huokailtiin ensin tosissamme - ja sitten nauraen itsellemme - että kunpa saisi edes kesään saakka elää. Taitaa olla vähän neljänkympin kriisit tai jotkut meneillään, vissiin. Todettiin, että jospa sattuu sellainen tilanne ettei juuri ole mitään akuuttia murehdittavaa, niin kyllä sitä tosiaan aina yöaikaan - ja joskus minun kohdallani myös päivällä - vähintään kuolevaisuuden muistaa.

Minulla on nyt sellainen talvivaihe meneillään, että tunnen itseni koko ajan räähkäksi. Saattoi se johtua pakkasten aiheuttamasta sähköisyydestäkin. Koko ajan oli tukka liiskana ja kutitti. Vaikka muuten minä kyllä nautin upeista valopäivistä aika täysillä, enkä varsinaisesti kärsinyt itse kylmästä. Ikinä ei ole hyvä - nyt kun ei sään lauhduttua enää kiristä mistään, niin tuntuu eri tavalla painavalta. Tavoilleni poiketen olen alkanut syödä hieman lisävitamiineja, vaikka uskonkin enemmän ruokaan ja ulkoiluun.

Jälkimmäiseen liittyen sain melkein hermoromahduksen viikonlopun laskettelukeskusteluista. Minähän lähtökohtaisesti kadehdin ihmisiä, jotka suhaavat suvereenisti rinteissä ja osaavat ottaa suksien tai laudan kanssa ilon irti puuterilumesta. Näkevät siellä ylhäällä maisemiakin ja rinnepäivän päätteeksi on terve väsymys. Sitten voipi saunoa ja viettää takkatulen ääressä after ski -hetkiä muistellen päivän käännekohtia. Minun kohdallani ne olisivat kuitenkin lähinnä onnettomuuksia, koska suksilla ja minulla ei ole oikein koskaan ollut yhteistä kieltä.

Sitäpaitsi rinteissä pitää varoa muita. Jos olisi tyhjää, voisin viihtyäkin. Hissihommelit ovat aivan liian jännittäviä. Tunsin ja tunnen vieläkin itseni tosi vajaaksi ihmisenä, kun oikein kiukuttelin tästäkin asiasta - ihan puhdasta turhautumistani. Ystävä pyysi keväämmällä mukaan Leville, ja ensireaktioni oli tietenkin äkäinen ei. Toisellekin kaverille räyhäsin aivan ilman syytä suurinpiirtein samasta aiheesta. Että ihminen voi olla pikkumainen.



Minä oikein näen itseni - siis kuvitteellisesti, en ole lähdössä - esimerkiksi siellä Levillä. Kokonainen viikko laskettelevien ihmisten kanssa. Kävisin aamulla lasten rinteessä yksin harjoittelemassa auraamista suksilla. Sitten vähän lounaan jälkeen röntöstämässä jossain metsässä patikkamielessä ja valokuvaamassa, minkä jälkeen linnoittautuisinkin mököttämään mökkiin punaviinin kanssa. Illalliseen mennessä - kun muut palaavat reippaina ja raikkaina jostain horrormäestä - nukkuisinkin jo sohvalla kuolavana suupielessä ja tyynyn kuva poskessa.

Saattaisi siinä taustalla soida vaikka jotain haikeaa Loiri-Leinoa nonstoppina youtubesta. Lavasteena sohvapöydällä olisi tietenkin pari älykästä kirjaa. Ehkä yksi laadukas romaani ja sitten vaikka paksu tietokirja pohjoisesta luonnosta. Takassa kimaltaisivat sammuneet mustat kekäleet ja saunankin olisin unohtanut napsauttaa kavereille lämpiämään, koska ulkopuolisuuden tunteessani olisin kuitenkin keskittynyt vain itseeni ja käynyt löylyttelemässä jo päivällä.

Myös asu olisi tärkeä. Ehdottomasti romanttista palmikkoneuletta ja pitkää villasukkaa (vaihtoehtoisesti säärystimet) ulkoilun jälkeen. Ja vaikka en olisi lumessa varsinaisesti möyrinytkään, niin tietenkin lapaset, pipot ja systeemit jonnekin näyttävästi kuivumaan - eiköhän siellä rinnemökeissä ole siihen tarkoitukseen sopivat tellingit. Sitten kun muut vihdoinkin pääsisivät saunaan ja istumaan iltaa, niin minä tietenkin näyttelisin aivan tavallista ja lähtisin ulos salatupakalle katsomaan tähtitaivasta ja bongaamaan revontulia. 

Saattaisin unohtua rapsuttelemaan poroja ja seurustelemaan koiravaljakoiden kanssa. Ehkä jopa kellahtaisin hetkeksi mykkyrälle heidän laavulleen - koska oletan pohjoisessa olevan paljon laavuja. Siinä minä sitten karvaturpien kanssa tuntisin yhteenkuuluvuutta muun seurueen kilistäessä hienostuneesti kuohuviiniä onnistuneelle kumparemäkipäivälle.

Ja kun mökissä käynnistyisi Trivial Pursuit, niin minä tutkisin päivän kahta luontovalokuvaani tärkeän näköisenä tietokoneellani nurkassa. Tunnen siis suksiasioiden lisäksi myös suurta riittämättömyyttä suhteessa seurapeleihin, ja eivätköhän nekin kuulu rinnemökkikulttuuriin.

Jännä olisi tietää, miten moinen retki oikeasti menisi. Kyllä se voi olla parempi meikäläiselle pysyä vaan omassa mökkitönössä ja liiterissä tutulla osaamisalueella. Mutta nyt pitkästä aikaa huomaan ajattelevani, että onkohan se ihan riittävä koko loppuelämän suunnitelma. Matkamessujen ja laskettelevien kavereiden syy on nyt tämäkin yöllinen mietinnän aihe.


Unohdin kokonaan, että oliko tässä nyt muka joitakin muitakin kuulumisia, kun lähdin tuota hiihtokeskusvisiota pohtimaan. No ainakaan en muista, että tammikuu olisi koskaan ennen mennyt näin nopeasti. Oikein alkaa sekin huolettaa. Että mihin tämä aika koko ajan katoaa, aina on kuunvaihde - mikä tarkoittaa sitä että kohta on maaliskuukin. Pian nielen taas kyyneleitä elokuussa. Sitten tulee uusi lokakuu. Onneksi on helmikuussa tänä vuonna ylimääräinen päivä, niin tulee jotain tolkkua ajan kulumiseen.

Olenkin alkanut laskea, että kuinkahan monta hamekangasta saisin itselleni karkauspäivänä järkättyä. Ihan mahtavaa on kiusata vaikkapa työkaverimiehiä vinkkaamalla, että jos sitten sellaiseen polvipituiseen hamoseen vaikka - että ei se kalliiksi tule. Yhdellä onkin kuulemma varastossa hyvää raakasilkkiä!

Siihen saakka kuljen housulinjalla, josta olen myöskin saanut viime pakkasilla numeron aikaiseksi. Jouduin hankkimaan siis ei-mustat ulkoiluhousut. Koska ei ollut alessa enää mustissa kokoja. Pirullista olla tavallisen mittainen ihminen. Nyt minulla on - kaikella kunnioituksella - jatkuvasti katukuvassa päiväkotitätiolo, kun kahistelen uusilla viininpunaisilla pöksyilläni. Tai nythän ne saattoi taas jättää kotiin, kun sää lauhtui. Jotain helpotusta loputtomaan hieman epäkelpoon oloon.

Huomenna saan ehkä taas laittaa kumisaappaat, niin tunnen olevani kotona jälleen.




Edellisestä mökkireissusta - siis siitä uudenvuoden spektaakkelista - on jo sen verran aikaa, että olen alkanut katsoa almanakkaa sillä silmällä. Se on ollut hyvä havaita, että vuosi vuodelta sopeudun paremmin tähän talvitilaan, ettei Ryötönperälle kannata ainakaan kamalilla pakkasilla vain kahdeksi yöksi mennä. Annan putkien jäätyä ja talon uinua rauhassa. Kyllä se siellä säilyy.

Mutta tämän ajan kulumisen vuoksi on kuitenkin huoltoreissu mielessä. Kahden viikon päästä minulla olisi pitkä vapaa, eikä ainakaan vielä kymmenen päivän sääennuste näytä mitään ihan tolkutonta. Pitäisi mennä pikkuisen siivoilemaan ja tekemään polttopuita. Pääsiäiseen on yllättävän lyhyt aika siihenkin, ja silloin Ryötönperällä viettää syntymäpäiviään yksi vakiokävijäystävistä - ei saa silloin loppua puut eikä olla sotkua. On oltava kristallit ja pöytähopeat kiillotettuina.

Voisin vaikka antaa periksi maailmalle ja silittää pöytäliinojakin valmiiksi. Suunnitella kynttilänjalkojen paikkoja punaviiniläikkien päälle - tai vaikka joitakin hienoja luonnonasetelmia sammaleista! Nyt kun oikein jäin tätä miettimään, niin mökkireissu tuntuu houkuttelevaltakin.



Kaupungissa on vaikka mitä tekemistä. Ehkä se selittää ajan kulumisen. Pari talvea ennen tätä on mennyt ehkä enemmän perikunnan asioihin keskittyessä, joten ulos ja pois itsestäni suuntautuminen on nyt tuntunut aika mielekkäältä. Huomaan kuitenkin, että tulen ärtyneeksi jos en saa riittävästi hissutteluaikaa itsekseni. 

Laskettelukulttuurin lisäksi olen viimeisen viikon aikana ärsyyntynyt erityisherkkyyden käsitteestä, vaikka tunnistankin itseni moisen uuden diagnoosin luonnehdinnoista. Protestoin lähinnä sitä vastaan, että pitääkö jokaiselle normaalille luonteenpiirteelle antaa nimi. Mielestäni on aivan tervettä, jos ei kestä älytöntä melua. Jos ei jaksa puhua koko ajan, vaikka lähtökohtaisesti tuottaisikin löpinää paljon - kuten minä. Jos huomaa helposti toisten tunnetilat ja tykkää ottaa ne huomioon. Jos kaipaa yksinoloa ja silmiin pistää liian kirkas keinovalo. Jos yhtäkkiä tuntee itsensä väsyneeksi kesken sosiaalisen tilanteen. Niin. Ja sitä rataa. 

Miten minä nyt tuostakin ajauduin vaahtoamaan - anteeksi. Nyt kun minulla on ollut tilaa uudelle harrastukselle ja ajatuksille, niin olen vain oppinut että kaikkeen kannattaa yrittää järjestää jokin tasapaino, jotta ei tarvitse sitten ruikuttaa. Ja nyt kun eletään talven selän katkeamisen aikaa, niin pitää säästää hetkiä myös puutarha-asioiden suunnittelulle. Tänään jo töissäkin käytiin kuolema-aiheen sijasta perinteinen esiviljely vs. taimet -keskustelu. Päädyttiin taimiin. Paitsi että sitten minä kumminkin aloin haaveilla viljelystä, koska se on niin mukavaa. Vaikka idut kuolisivatkin, mutta sitä heräämisen vaihetta on niin hauska seurata.

Mitähän laittaisi tulemaan? Kohta helmikuussa voisi jo aloittaa!



sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Näyttää vanhalta.

Lapinlahden sairaalan pihapiirissä vanhassa terapiatalossa toimii pikkuinen talvipuoti.

Aika mainiota on seurata, miten yhtäkkiä kaamoksesta valittava kansa onkin innoissaan talvesta. On meinannut ihan tarttua meikäläiseenkin. Tänä aamuna teki kamalasti mieli pulkkamäkeen, kun ulkoilin yövuorojen jälkeen ja näin mikä invaasio oli jo siihen aikaan Koffin puistossa. Tuli mieleen se tarina minusta, kun järjestin elämäni ensimmäisen mielenosoituksen kuusivuotiaana. Se koski nimenomaan pulkkamäkeen pääsyä. Viralliset banderollit ja kaikki. Olen varmaan siitä kertonut jo aiemminkin.

Lähipiiri on ainakin kuullut jutun jo sata kertaa. Kuinka selitin velipuolelle mikä on huutomerkki ja kuinka pikkusiskopuoli lentäjänlakin läpät lepattaen tramppasi perässämme, kun marssittiin keskeyttämään rakastuneiden uusperhevanhempiemme lauantainen punaviinihetki. Päästiin mäkeen, ei mennyt hukkaan sekään efortti.

Sittemmin en ole ollut mielenosoitustyyppiä. Johtunee siitä, että aikuisiällä olen tullut varovaisemmaksi. Koska olen varsin laiska ottamaan asioista riittävän hyvin selvää perustellakseni mielipiteeni aukottomasti, niin pysyn mieluummin maltillisella linjalla. Nykyaikana tuntuu, että muutama muukin suomalainen vouhkaaja voisi tehdä samoin. Luulisi, että näillä pakkasilla ei olisi niin vaikeaa pitää päätä kylmänä.

Tai miksei voida vaan elää ja olla. Minä taidan olla vissiin vähän hyvällä tuulella, ja toivon todella että se trendi jatkuu. Valossa ulkoilu on parasta mitä tiedän - jos kesäyön hämärää ei lasketa - ja silläpä piti nyt tankata taas ennen päivävuoroaikaa.




Päättyvällä viikolla näin pitkästä aikaa työkavereitakin kunnolla. Lisäksi olen tavannut ystäviä, joten aika paljon on taas mielessä sulatettavana kaikkea sitä mitä on tullut juteltua sekä livenä että onlinessa. Vaikka onkin monella - ja itselläkin ehkä, jos oikein penkoo - myös ns. solmukohtia menossa, niin jotenkin kokonaisuudesta on jäänyt päällimmäiseksi hyvä tunnelma.

Se täytyy nyt kirjata ihan ylös, koska yleensä jälkeenpäin muistan tammikuut aika mustana aikana. Onkohan nyt elämäni talvenselkä taitettu ja olen viisastunut. Olenkohan oppimassa olemaan tyytyväinen myös tähän vuodenaikaan. No, aika yhdentekevältä tuntuu juuri tässä hetkessä se, mitä henkilöhistoriani talvista tarvitsee ajatella - pääasia, että tässä kohta kuitenkin on taas kevät ja siihen asti on paljon hyvää tekemistä.

Veri vetää nyt kovasti harrastus- eli kansalaistoiminnan pariin. Kun ei voi kotipihalla kamalasti vielä askarrella, eikä esiviljelyksiäkään ihan vielä aloittaa, niin sitähän kannattaa hyödyntää tämä vaihe olemalla mukana jossain hyödyllisessä. Vaikka en minä nyt ehkä mikään suoranainen vaikuttaja-aktiivi ole Lapinlahden sairaalallakaan - mutta todistamassa siellä suurta muutosta joka tapauksessa. Toivottavasti omalla panoksellani vaikuttamassa yhteishenkeen sinne asettuvien työhuonelaisten, vapaaehtoisten ja historiassa vaikuttaneiden ihmisten kesken. 




Välillä olen miettinyt kylläkin omaa motivaatiotani olla mukana historiallisen miljöön käännekohdassa. Minulla se kumpuaa niin monesta asiasta, ja päällimmäisenä tuntuu olevan kummallinen kiinnostus ja dokumentoinnin tarve. Olisi kiva, jos tästä piirteestäni olisi maailmalle hyötyäkin, mutta pahoin pelkään että toteutan enimmäkseen itseäni tässä(kin). Toisaalta olen miettinyt, että ei siitä varmaan ole yhtään haittaakaan että raportoin näkemästäni ja kokemastani - siis sen lisäksi, että aina välillä Lapinlahden tapahtumissa saatan kanniskella tuoleja, tiskailla ja löpistä ihmisten kanssa.

Mielenkiintoisia juttuja! Juuri tällä viikolla juttelin uuden Lapinlahti-ystäväni kanssa siitä, miten sitä onkin tullut ajatelleeksi että tämä ihmissuhdemäärä on riittävä, että tämä oli nyt tässä. Ja sitten kuitenkin tutustuu, kiinnostuu ja ystävystyy taas. Ihan näin keski-ikäisenäkin. Hyvä on ollut huomata tällainen uutta luova kehityskelpoisuus myös itsessään.

Mutta pidän minä kiinni omista hiljaisista hetkistänikin - ehkä entistä tiukemmin. Kävin tänään kurkkaamassa, miltä Lapinlahden palstapuutarhan talviuni näyttää:




Juuri kun olin siellä hetken tunnelmoinut, niin eikö tullut isäntiä kiikarit kaulassa vastaan ja koska hankeen tallottu polku oli kapea, niin siinä toisiamme väistellessä oli hyvä virittää taas muutaman sanan keskustelu:

- Bongaamaanko olette menossa?
- Juu.
- Mitäs meinasitte bongata?
- No esimerkiksi tässä vieressä ruokintapisteellä on ollut viime aikoina peippoja. Ei näy nyt.
- Hetkinen! Just kuulin tuolla puodilla, että joitakin erikoislintuja on nähty sorsapaikalla. Mitähän ne nyt olikaan.
- Nokikanoja.
- Niin just! Nokikanoja! Onnea teille bongauspäivään.
- Kiitos.

Kiva tunnelma. Ja sitten matka jatkui, ja minä kömmelsin lumihankeen ottamaan taidekuvia sillä älykännykälläni, että pääsen elvistelemään taas instagramiin. Kyllä vähän kaipailen puhelinkameroihin zoomia. Onneksi oli myös oikea kamera mukana. Eivät ne varsinaisesti kilpailekaan keskenään, mikä on ollut kiva huomata.

Kamera-asioita tuli aika paljon juteltua uuden Lapinlahti-ystävän kanssa torstaina kun kuljettiin taas läpi koko sairaalan todistamassa sinne pikkuhiljaa hiipivää elämää. Oli ammattikoulunuorisoa kolmannessa kerroksessa rapsuttelemassa ikkunoita. Oli käytäville ilmaantunutta tavaraa - mutta ei vielä paljon. Saatiin toistaiseksi leikkiä, että koko miljöö on vielä hetken meidän ja kummitusten. Todettiin, että aivot on asetettava uuteen asentoon emmekä enää kohta saa ehkä olla siellä aivan kuin kotonamme. Jos emme ole tähänkään asti saaneet, mutta siltä se on tuntunut.

Tältä minä näytän kun hiippailen 1800-luvun mielisairaalassa:


Kuva: Anna-Maija Aalto.


Minulla on vähän soinut päässä jokin ote muistaakseni Dingon biisistä. Kuinka "Lumi saa kaiken näyttämään vanhalta." Se on kyllä ihan totta. Ja vanhan näyttämään vieläkin vanhemmalta. Ihan sivumennen sanoen, on käynyt mielessä myös muutama turhamainen näkökulma. Pakkanen on kuivattanut ihon - silmissä järkyttävät rypyt. Vähäinenkin puuteri saattaa naamassa näyttää oranssilta, jos sattuu liikkumaan päivänvaloaikaan. Että siinä mielessä odottelen lämmintä kevätvaloa ja sumuilmoja. Olisi jotenkin armollisempaa lössähtäneille kasvoille.

Vaan modernitkin miljööt ovat näinä aikoina näyttäneet kiinostavilta. Näistä vanhoista rakastamistani nyt puhumattakaan. Juteltiin valokuvaavan - tämän saman uuden - Lapinlahti-ystävän kanssa, että kuinkahan paljon pitää ottaa romanttisia valokuvia. Todettiin, että tavallaan aletaan olla jo kyllästymisvaiheessa, mutta silti piti vielä kuviksi tallentaa tämäkin vaihe. Molemmilla on hinku merkillepanna myös jotain ihan muuta, ja olen minäkin sillä uudella luurillani ottanut ruostepatterikuvia ja dokumentoinut yhdet ihanat 50-luvun pikkuiset keittiönkaapit Lapinlahdessa - toivottavasti ne säilytetään! Pitääkin muistaa sanoa siitä meidän vapaaehtoisten miljöövastaavalle.



Ehdittiin torstai-iltana tehdä hyvin antoisa valokuvakierros koko sairaalassa ennen pimeän tuloa. Se oli meidän ennalta sovittu suunnitelma, jossa pysyttiin. Lapinlahtihan on ihan alunperinkin suunniteltu luonnonvaloa silmällä pitäen, ja kaikki käytävät ovat aivan parhaimmillaan kun ulkona ei vielä ole pimeää. Sisäkuviin ilmestyy poikkeuksetta kauniimpi valo kuin mitä itse kuvaaja on ehkä osannut toivoakaan.

Tekee mieli pysähtyä ikkunoiden ääreen - niin kuin pysähdyttiinkin.

Minä aloin toivoa, että pääsen keväällä sisäpihalle puutarhahommiin. Sille samalle pihalle, jossa suljetun osaston potilaat ja vangit ovat ulkoilleet. Toki haluan päästä myös muuallekin avoimeen pihapiiriin, mutta jokin tässäkin taas kiehtoo. Olla ehkä mukana avaamassa, tuomassa elämää ja jälleen kerran todistamassa uutta kaikille avoimen miljöön syntyä. Toivottavasti minulla tulee olemaan aikaa ja mahdollisuus sitten kun kevät koittaa!

On jotenkin jännä olo. Kunnioittava. Eivät ole tämän sairaalan muistot pelkästään kevyitä, ihmiskohtaloita ajatellen. Vaikka olen kuullut entiseltä henkilökunnalta ja potilailta toistaiseksi enimmäkseen pelkkää hyvää paikan tunnelmasta, niin kyllä siellä aistii myös inhimillisen tuskan. Mutta siellä aistii myös hyvän tahdon ja yrityksen auttaa. Kun käytävillä kulkee, ei tunne kyllä koskaan olevansa yksin. Maaginen paikka. Ja se taianomaisuus saattaa olla näillä näppäimillä vähän katoamassa, kun uusi aika alkaa.

Niin kuin sen pitääkin alkaa. Kenellekään ei ole hyötyä tai iloa tyhjistä käytävistä ja rapistuvista huoneista.




Ei tästä mitään Lapinlahti-blogia silti ole tulossa, älkää huolestuko. Nyt oli vaan tällainen viikko. Tulen varmaan palaamaan aiheeseen aina välillä, toivottavasti ei haittaa.

Takaisin kaupunkilaisiin ja lumiteemaan. Tapasin eilen aamulla työpaikan sisäpihalla lumenpudotushommiin tulevan porukan. Mainio puheripuli oli työnjohtajalla! Hän oli ensinnäkin huolissaan, oliko talonmies muistanut tiedottaa. Sanoin, että kyllä ei siinä tarkassa yhtiössä jää mikään asukkailta pimentoon. Työnjohtaja halusi silti minunkin tietävän, että ei ole mitään hätää.

Yleensä näytän kyllä aika rauhalliselta yövuorojen välissä, mutta ehkä hän tulkitsi puhtaasti uteliaan katseeni jotenkin säikähtävän ihmisen ilmeeksi. Minä siinä sitten kriisityöntekijänä lohduttamaan työnjohtajaa, että kyllä kansalaiset ymmärtää. Tärkeä asia tuo lumenpudotus. Sitten keskusteltiin hetki jäävallista, joka syntyy katoille, jos lauhtuu nopeasti. Haastava ilmiö, jota yritämme välttää.

Työnjohtaja kertoi vuolaasti, miten sitten kadun puolelle siirtyessään tekevät ne järjestelyt - kun on ratikkaa, jalankulkijaa ja muuta. Että on niitä ihmisiä tien toiselle puolelle ohjailevia karsinoita. Minä annoin heidän työlleen täyden hyväksynnän ja siunauksen, ja sitten jatkettiin päivää. Oli sekin hupaisa hetki. Illalla kun palasin töihin, niin taloyhtiössä näytti olevan kaikki hyvin. Isot lumikasat seinustalla ja autot vaurioitta rivissä.




Tänään kun aamukävelyni ohessa käväisin vaan Lapinlahdella Talvipuodilla pitämässä pienen spontaanin epävirallisen palaverin, niin tuli puhuttua ihanan paljon linnuista. Siellä minä sen nokikanajutunkin kuulin. 

Ostin Iirikseltä tuossa alla kuvassakin näkyvän aivan minulle ainakin uuden innovaation. Kevätlintujen pesimistukiyksikön! Ei tartte enää Ryötönperällä siivekkäiden kaivella villoja talon hirsien välistä pesiinsä, kun on nyt tällainen anniskelutellinki. Sinne on laitettu pesiin sopivaa villaa ihan tarjolle haettavaksi! Ja kun tyhjenee, minä voin vaikka kissankarvaa tai villapaitanöyhtää laittaa tilalle.

Minnekähän minä tämän nyt sitten siellä mökillä laitan roikkumaan, kun seuraavan kerran menen. Voi että. 

Huomenna jatkuvat talvikelit. Pitäisi hankkia ehjät hanskat ja kuorihousut. Jälkimmäiset jäivät nimittäin mökille. Niin kuin kyllä oikean kameran laturikin, mutta siihen sain ihanasti apua Lapinlahden interiöörivapaaehtoiselta - mikä kätevä YYA-miljöö tuossakin mielessä. Siellä minä kotoisasti kahvilassa sain kaverilta Canonin laturin muutamaksi tunniksi lainaksi, ja koska ehkä ensi viikolla taas nähdään, niin voin ladata lisää. Erittäin kätevä suunnitelma ennen seuraavaa mökille menoa ja laturin hakua.

Aika hyvältä vaikuttaa tämä talvi!


sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Ihan melkein itse.



Hieno tuuleton ulkoilusää oli tänään. Pumpulilunta. Työkaveri muutaman kilometrin päästä laittoi whatsapp-kuvia, ja heidän kulmillaan oli ihan kirkas sininen taivas. WhatsApp! Luitte oikein. Tämä on ollut historiallinen viikko - monelle myös piinallinen, sillä minä jouduin vihdoinkin siirtymään älypuhelinaikaan. Sitä möykkää, jatkuvaa kaikille raportointia ja vastustusta, jota olen itsestäni maailmalle levittänyt, on ollut aika paljon. Hmm. Olenkohan menettänyt ystäviä. Tai arvostusta.

No sama se, myöhäistä katua nyt. Olisin kyllä ehkä voinut hoitaa tämän siirtymän kaikessa hiljaisuudessakin. Mikähän siinäkin on, että pitää aina ja kaikesta vouhkata. Sitäpaitsi en ole tarvinnut apua paitsi vähän instagramin lataamiseen pikkusiskolta. Jos minua on alettu neuvoa, puhumattakaan siitä, että joku yrittää ottaa luurini käteensä niin samantien on päässyt suusta ulos huutoa. Et koske siihen, minä itse! Tänne se!

Olen vankasti sitä mieltä, että minä en muuten opi ollenkaan yhtään mitään, jollen saa itse yrittää, erehtyä, räyhätä, polkea jalkaa ja lopulta ehkä vähän onnistuakin. Armotonta räpläystä. Nyt olen jo vähän rauhoittunut tekniikkaan ja risuaitailmiöönkin liittyen. Jälkimmäiseen sopeutuminen kesti kauemmin. Tai on oikeastaan vähän kesken vieläkin. Minulla on nyt kyllä niin paljon ajatuksia tähän elämäni käännekohtaan liittyen, että saatte nyt te blogikaveritkin näköjään lukea perusteellisen raportin. Katsokaa tällä kerralla vaikka vain kuvat, sillä niissä on sentään ehkä jotain sisältöä.

Vielä en ole opetellut uuden luurin kuvien siirtämistä tietokoneelle. Tänään oli uuden kapulan (Onpas ärsyttävä sana, minun täytyy keksiä puhelimelleni joku nimi, koska sehän ei ole enää pelkkä puhelin.) lisäksi mukana tietenkin myös normaali kamera. Niin kuin aina. Vaan koska ulkoilin keskellä lumikuuroa, niin aika harmaata oli. Mutta jotenkin kivan hiljaista. Taisin tarvita ulkoilmaa mieleni tasapainottamiseksi kaikesta tästä nykyajasta.




Liittymäkaupan poika oli ilmeisen huvittunut, kun iskin tiskiin sekä vanhan että uuden puhelimen ja pyysin, että josko nyt sitten siirryttäisiin nykyaikaan. Olin pari tuntia aikaisemmin jättänyt ystävän vastaajaan viestin, eikä kivikausikännykkäni sitten enää suostunut lopettamaan puhelua koska näppäimet lakkasivat lopullisesti toimimasta. Piti irrottaa akku, että sain puhelun poikki. Kamalan pitkä rahina varmaan sen saneluni jälkeen. Ei se muuten haittaisi, mutta kun kyse oli osanottoviestistä surevalle. Ja siinä täällä olen jos tarvitset -ilmoitteluni keskellä sössötin lisäksi, että puhelin hajoaa juuri. Olen siis kuormittanut myös valmiiksi jo raskaissa tunnelmissa olevaa ihmistä. 

Sitten minä lähdin piuha- ja suojakotelokauppoihin. Citykäytävässä laitoin ensimmäisen tekstiviestin uudesta puhelimesta. Ei ollut vaikeaa! Ihan tuli kiire päästä yhdelle juhlaoluelle (tumma Saku) räpläämään puhelinta ja kokeilemaan kameraa. 

Sellainenkin ihme voi näköjään tapahtua, että melkein unohdan ottaa huikan. Tekniikan lumo - se on niin arvaamaton. Todella omaperäisiä tuoppi- ja kenkäkuvia. Peukalon harjaannuttamista viestien näpyttelyyn. Onneksi en vielä siinä vaiheessa ollut instagramissa. Tuli kiire kulauttaa olut, että ehdin bussiin ja takaisin kotiin. Enkä minä mitään opetteluani malttanut kesken jättää - tiskasin tosin välissä, mikä oli hyväkin, niin puhtailla sormilla saatoin jatkaa sitten - vaan vaikka liittymä oli ekana päivänä vielä se vanha hidas, niin jotenkin ihan ihmeellisellä konstilla sain aika nopeasti asennettua sen WhatsAppin. En edes muista miten. Mutta kätevä se on!

Työkaverin kanssa ollaan jo laitettu punaviinilasikuvia ja otoksia räsymatoista. Toiselta työkaverilta sain kuvan uudesta koiranpennusta. Ystävältä Espanjasta perhekuvia ja kehuja miten nopeasti olin ottanut haltuun älyaikaa. Ja siskon viisivuotiaan tyttären kanssa eilen perhelounaalla viestittelin, kun hän sai leikkiä toisen siskon älypuhelimella. Meillähän on nyt siis myös Familjen-niminen WhatsApp-ryhmä - kröhöm - minun perustamani. Pieni tyttö valikoi minulle kaikkia hienoja kuvia - kissoja lähinnä ja aurinkoja. Oli todella söpöinen kun muikeana aina lähetyksen jälkeen toisessa päässä pöytää odotti, että milloin minä huomaan hänen viestinsä tulleen.

No, uusi aparaattinihan ei ole minusta vielä kovin kaukana ollutkaan, joten äkkiä minä ne lapsen informaatiot noteerasin. Vastasin - tietenkin - minuahan ei hiljennä enää mikään, ei jää viimeinen sana sanomatta tai kuva laittamatta, kun on pelit ja vehkeet. Ja sehän tässä vähän huolettaa. Lapselle minä laitoin mm. hevosen kuvan.




Eli WhasApp otettiin haltuun melko kivuttomasti. Muutama ihminen sai ensin yhden kirjaimen viestejä, kun en ollut ehtinyt vielä oppia edes näppäinjuttuja kunnolla. Voi se olla, että piinallisuuden lisäksi olen aiheuttanut tällä viikolla myös jonkin verran huvittuneisuutta eli iloa. Sehän ei ole välttämättä mikään huono saldo kokonaisuutta ajatellen.

Hirveä palo oli sinne instagramiin. Aloin luoda tiliä jo varmaan ennen ensimmäistä selfietä. Olen nyt luonut ehkä muutaman sähköpostin lisää eli sekoittanut verkkomaailman profiilikarttaani melkoisesti. Instagram vain koko ajan ilmoitti, että ei ole laitetta, ei ole laitetta. P*rkeLE! Oli pakko odottaa eiliseen ja pikkusiskoon. Meni kaksi minuuttia hänen saapumisensa jälkeen, ja minulla oli instatili. Kiitos. 

No sitten alkoi se tutustuminen siihen. Perhelounas ehkä hieman häiriintyi, mutta minä olinkin tehnyt jo keiton aamulla - joten kun muut tekivät salaattejaan ja leipiään meikäläisen kyökissä, niin saatoin itse taas räpelöidä tekniikkaa. Laitoin edellispäiväisen jääkidekuvan. Se tuntui kyllä tosi turhalta, koska oli nimenomaan edellispäiväinen harjoitelma. Kritiikin siemen nousi pintaan. Ja on ehkä hieman itänyt siitä lähtien. Kyllä on olemassa se vaara, että tulee laitettua vaikka mitä harkitsematonta pitkin nettiä nyt kun pitäisi olla koko ajan ihan instant.

Tulee myös mieleen, että entä jos en olekaan mielenkiintoinen. Entä jos ei tule tykkäyksiä. Ketä kiinnostaa meikäläisen jääkukkakuvat tai satunnaiset räpsäisyt ulkoilun parista. Pitää kehittää älyajan suojapsykologia. Ja taktiikka. Ainakaan ruoka-annoskuvia en ala laittaa, sen lupaan. Enkä toivottavasti pärstäkuviakaan julkisuuteen koko ajan. Toisaalta, luurissa on kyllä tosi kätevät kuvankäsittelyjutut ja naamasta saa esittelykelpoisen vähän valoa ja pehmennystä säätämällä, kivoilla filttereillä. Vaikka olisi mitkä rypyt ja silmäpussit!




Loppiaisaamu oli Helsingissä upea. Kävelin yövuorojen jälkeen Lapinlahteen.


On asioita, joita en älymaailmassa ymmärrä. Siis ruokakuvien lisäksi. Yksi on perusasioiden risuaitaaminen. Se on vähän niin kuin kuvatekstienkin kanssa. Että jos kuvassa näkyy ruokaa, niin sittenkö pitäisi laittaa siihen että #lunch #lounas #hyvästinälkä? Tai jos ollaan lenkillä, niin #lovetorun? Minä ainakin toistaiseksi edustan sitä koulukuntaa, että muille on kiva esitellä sitä mitä näkee - ei sitä mitä tekee. Yritän ainakin. Vaikka tuleehan sitä puuhillakin varmaan elvisteltyä. Minä kun laiskanpulskeana ihmisenä saan joskus tarmonpuuskan, niin sehän on tavallaan merkittävä ilmoitusasia.

(Suora leikkaus kevääseen, kun pääsen taas puutarhahommiin... #gardening. Mökkirantaan... #sunsetryotonpera. Klapitöihin #fromtreetowood.)

Lisäksi en oikein tajua sitä, miksi pitää koko ajan ilmoittaa että missä on. Ja kenen kanssa. Paitsi että minulta on toivottu kyllä Lapinlahti-aiheisia asioita jatkossa(kin). Pitää sitten seuraavan kerran siellä opetella se sijaintitäppäys. Enkä itse asiassa ole koskaan (!) elämässäni vielä häshtägännytkään. Pitäisiköhän hävetä tai olla edes lievästi nolostunut. En minä jaksa. Sitäpaitsi juttelin äsken puhelimessa parikymppisen kummityttöni kanssa, eikä hänkään ole perillä risuaitamaailmasta. Niin, että jos olen tuntenut itseni jotenkin vanhaksi tämän keskellä - niin vähän lientyi se fiilis.

Ärsyttää koko se häshtäg-sana. Miksei voida sanoa risuaita?

Merkin käytön suhteen olen jo vähän tullut alas turhautumisen vuoreltani. Ilmoitin jo yhdelle ystävällekin, että no okei - jos risuaitaa käytetään järkevästi, siinä on oma pointtinsa. Mutta ei sitä nyt herranjestas jokaikistä arjen asiaa tarvitse häshtägätä. Erityiset paikat, tapahtumat ja ilmiöt voi. Ugh!

Häshtäg Lapinlahti. Siellä tapahtuu, uusi elämä saapuu!


No sitten on nämä luurikoulukunnat. Lumiat, iPhonet, Samsungit ja muut. Hohhoijaa. Koko syksyn haastattelin ihmisiä monesta eri näkökulmasta. Minut hyvin tuntevat ilmoittivat, että pitää olla kunnon kamera sitten. Siis minulla, kun tykkään kuvista. Mielensäpahoittaja-henkinen sisimpäni heräsi aina välillä, että onhan minulla jo se rakas vanha järkkäri. Mutta sitten kuitenkin tulin tulokseen, että olen aika laiska oheisohjelmien käyttäjä, joten sellaista jatkuvasti nykyajan huipulla olevaa luuria en ainakaan tarvitse. Mihin tarvitsen esimerkiksi jatkuvaa paikannusta? Vaikka sellainen kai puhelimessani on myös.

Kyllä minä tiedän missä minä olen ja minne menossa. Ainakin siis reaalimaailmassa. Henkinen puoli on tietenkin toinen juttu, mutta voin työkaverin avustuksella asentaa sitten ne yliluonnollisohjelmat luuriin kyllä. Enhän minä liiku kuin kodin, työpaikan ja mökin väliä. Joskus harvoin baarissa käyn. En matkusta enää melkein koskaan. Ja tykkään sitäpaitsi paperikartoista. Ei jokaisesta menneen ajan tuulahduksesta tarvitse luopua. Mitäs sitten jos akku loppuu? Aivan avutonta. 

No niin. Nyt minun pitäisi opetella puhelimen äänettömälle laittaminen ja testata herätyskello. Huomenna alkaa vihdoin päivävuorot ja normaali arki. Ajatella, tammikuu on kohta puolivälissä! Meneeköhän minulla nyt aika nopeammin kevääseen, kun on tuo laite

Ai niin. Meni hermo kun piti luoda nimimerkki instagramiin. Saara oli jo käytetty. Nyt koko maailma tietää, että toinen nimeni on Sorella, kun käyttäjätunnus saarasorella oli perhepiirin ehdotus ja kannatetuin versio. Siellä minä nyt olen, ihan julkisesti. Koska toivon, että en ala jaella mitään kuriositeetteja yksityisestä elämästäni. Ei sillä, että niissä nyt mitään kovin salaperäistä - kiinnostavuudesta nyt puhumattakaan - olisi. Johonkin pitää yrittää vetää raja. Aita. Risuaita. 

Häshtäg Lapinlahti. Saunassa on tänään kokeiltu ensimmäisiä
julkisia vuoroja!



sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Tiskienkeli, Kaasun puhe ja Koppi.

Sievästi olivat haikeassa kohmeessa kaikki somisteeni.


On aina vähän raskassoutuista siivota pois mökkiloman somisteita lähtöaamuna. Silloin ehkä pikkuisen kaduttaa se, että edellisiltana ei vielä raaskinut. Kaiken pitää ikään kuin saada olla vielä hetki paikoillaan, vaikka tontti on hiljentynyt vieraista ja viimeisen illan sauna lämpiää. Ei ole sellaisella ajoissa siivoamisen jättämisellä mitään tekemistä järjen kanssa. Tunteella mennään - kyllä sitä joskus voisi toisinkin tehdä ja herätä sunnuntaina siihen, että kas - laitoinkin eilen kaiken lähtövalmiiksi niin ei tarvitsekaan tässä kuin hetki tunnelmoida ja kahvit juoda. 

Siinä olisi hyvä alkaneen vuoden tavoite itselleni. On ollut tavoitteena ennenkin, vaan ei saavutettuna. Nyt kun kirjoitan tätä jo taas kaupungissa, niin huomaan ihmetteleväni omaa mökkipsykologiaani monessakin mielessä - ja yksi on tuo lähtöhässäkkä.

Onhan noita muitakin tavoittelemisen arvoisia teemoja tälle vuodelle, mutta parempi kun en käy luettelemaan, niin en jää sitten kiinni henkisestä (ja fyysisestä) laiskuudestani. Minä olen niin mahdottoman hyvä suunnittelemaan, mutta monesti hieman toteutuspuoli ontuu. Hyvinhän tämä elämä on tähän saakka niinkin mennyt.

Sitä paitsi sain viime vuonna niin paljon kaikkea aikaan, että nyt voin pitää välivuoden ylimääräisistä asioista. Tai ainakin sellaisista, jotka eivät huvita. Tietysti omaan hyvinvointiin täytyy alkaa vähän enemmän panostaa, että jaksaa olla iloksi myös muille. Sehän nyt on selvä.

Säätöjen hetki ennen potrettikuvia.


Mutta - pidemmittä syvällisyyksittä - se lupaamani uudenvuoden jatko-osa jäältä. Vaikka "uutta" kuulumisasiaa on sitten viime kirjoittamani kertynyt aika vähän, niin haluan raportoida loppulomasta nyt, että pääsen sitten päiväkirjan lehdillä siirtymään takaisin arkeen ja pois juhlakaudesta. Seuraavat pippalot ovatkin sitten pääsiäisenä. Tai siis - onhan tässä tulossa pikkusiskon Uuteen Seelantiin lähtemisen juhlistus jo ensi lauantaina. Helmikuussa Nokkahuilukerhon osallistuminen moottoripyörämessuille - olemme suunnitelleet jo asutkin valmiiksi. Nahkaa ja pyöräilykypärät, heh. Perjantai-ryhmän pikkujoulutkin on vielä pitämättä. 

Ei ole tulossa siispä ihan pysähtynyt talvi, toivon että ehdin käymään myös mökillä ilman kohtuuttoman pitkää taukoa. Sinne jäi sellaista yhdennaisen projektihommaa aika paljon, joten voisin ehkä mennä jollain vapaalla myös ihan vaan niitä tekemään alta pois. Vuoden ensimmäisenä päivänä Timber nimittäin pätki Valio-myrskyssä kaatuneen rantahaavan, ja siinä riittää minulle nyt ihanasti pilkkomista. Sitten on sellaista tylsää mutta pakollista suursiivousasiaa, jota en kyllä ala nyt ajatella ollenkaan.

Koska vielä on mielessä lähinnä loman huvit:



Pitkin uuden vuoden aattoa huokailin aina sisällä käydessäni miesväelle, että eipä taida BAR-kyltti liiteristä rannalle liikkua tänään sittenkään. Oli vähän sellaiset rennot juhlavalmistelut ja kaikki vain puuhasivat taas omiaan. Mutta sitten tuli tarve saada jakaa potrettikuvia sosiaaliseen mediaan, niin johan rupesi kyltti liikkumaan ja lyhtyä syttymään. Otettiin aika monta kuvaa ja tilannetta voi rehellisesti kuvata säätämiseksi, sillä kameran kanssa piti hieman vääntää pimeässä - ja kun ei muiden älypuhelimilla saanut kunnon kuvia, niin lopulta minä jouduin pilkkihaalarissani istumaan sisälle koneen ja photoshopin ääreen ja laittamaan meiltä joukkotervehdyksen vanhanaikaisella tavalla nettiin. 

(Älypuhelinasiaa ovat muuten kaikki läheiseni saaneet koko syksyn kuunnella, koska vanhanmallinen kännykkäni on hajoamaisillaan. Olen pohtinut, että minkälainen älypuhelin mulle nyt sitten ja millä ominaisuuksilla. Nyt minulla on sellainen käytetty Lumia, johon pitäisi hakea liittymä vaan. Kunhan saan itseni operaattorin liikkeeseen sisälle saakka. Ihan vaan tiedoksi, että kohta alkaa varmaan meikäläiselläkin sitten instagram rallattaa... Oikein uuden vuoden teema sekin. Koitan pysyä kohtuudessa puhelimen räpläämisen kanssa, koska pitää voida tehdä muutakin kuin roikkua netissä. Vaikka ajatella.)

No niin, se yhteinen uusivuositervehdys sitten. Kauhea kailotus selän takana, että mitkä kuvat valitaan - samalla se tietenkin nauratti. Oltiin sellaisessa omasta mielestämme nokkelassa mielentilassa ja vuoden vaihteen teema olikin tykkäysten laskeminen. Kyllä voivat ihmiset olla pieniä sielultaan joskus, mutta kai sitäkin tarvitaan kontrastiksi niille hetkille kun tulee olla hieman suurempi. Ainakin kaikenmoinen hulluttelu on erityisen virkistävää - melkein parempaa kuin fyysinen lepo.

Sen toivon jatkuvan myös tänä vuonna. Kutsuin jo eilen ensimmäisen paikallisvieraan tulevan kesän Ryötönperän filmifestivaalillekin. Sain nimittäin kylään uuden tuttavuuden viime vuodelta, ja niinhän meistä kummitusjuttujen ja tarinoinnin äärellä on tulossa hyviä kavereita. Häntä kovasti huvitti festivaalimme, ja minäkin siinä sitten muistin että on viime kesän toimintakertomus tekemättä ja tämän vuoden suunnitelma aloittamatta. Siis paperiversio. Muuten on kyllä jo aika kivalla mallilla, päivämäärät ja salainen artistivieras jo sovittuna.


Loman aikana sain todistaa järven jäätymisenkin. Harvoin olen niin täsmällisesti ollut paikalla.


Oli hyvä loma. Sain kaupunkipulssin laskettua - missä asennossa yritän sen nyt kyllä pitääkin. Oli heti jouluaatosta lähtien niin huonon eli hyvän huumorin jutut, että ehkä tässä vähän pitää skarpata taas ihmisten ilmoilla. Unohtaa pahin pieruhuumori ja sisäpiirin letkautukset, jotka eivät läsnäolemattomille voi mitenkään aueta. Pitää siis unohtaa mm. "Kaasun puhe". Tirsk. (Näköjään kerron nyt kuitenkin.) Kuulin vähän väärin kun Apulainen selitti ystävästään, joka oli välipäivinä kaasona häissä. Siitähän se sitten lähti, loputon huvittuminen siitä minkälainen olisi kuvitteellinen Kaasun puhe.

Aikalailla sain yksin nauraa sille, mutta katketakseni siltikin.

Mökin yläkerran pieni vierashuonekin on saanut uuden nimen. Se on Koppi. Ihan viimeisinä kun Matrikkelitaiteilijan (jolla on myös uusi nimi - Tiskienkeli - pelasti monta aamua) kanssa parannettiin maailmaa noin kahdelta uudenvuodenyönä, niin yläkerrasta kuului hienovarainen toive, että josko nyt voisi jo hiljaisuus laskeutua taloon. Nukkumista yritti siellä yksi seurueen jäsen. Oltiin kuulemma huudeltu sieltä alhaalta, että Ole sinä nyt vaan hiljaa siellä kopissas!

Huvituttiin siitä muistosta suuresti, ja juuri siksi kun kuitenkaan kukaan ei ollut mieltään pahoittanut. Lämmöllä erilaisia ollaan ja minä koen erityisen palkitsevana sen, että moinen sekalainen seurue haluaa aina vaan uudelleen matkustaa niinkin kauas Helsingistä - ihan Ryötönperälle asti. Kun aikoinaan mökin lunastin itselleni perikunnalta, niin suuri huoleni oli se, että noinkohan sinne kukaan kaverikseni sitten tulee. Kyllä on tullut. 



Kyllä kaiken tuollaisen jälkeen aina tosiaan se pieni haikeus tulee - mutta tässä nyt on toivottavasti pelkkää hyvää ihan edessäkin päin. Eikä minulle loputon loman viettäminen sopisi ehkä muutenkaan. Arki on hyvä vastapaino itsensä etsimiselle metsässä ja kakkahuumorille. Pysyy edes jonkinlainen balanssi ihmisenä. Huomenna minä palaan takaisin työruotuun ja järjestykseen.

Niin tekee moni muukin, paitsi onneksi vielä koululaisilla on vissiin lomaa. Ansaittua sellaista. Onkin hienot rapsakkaat ulkoilukelit luvassa, eikä todellakaan tarvitse enää miettiä puutarhanhoitoakaan. Paitsi jos alkaisi tekemään niitä suunnitelmia. Jäälyhtyjäkin voisi laittaa - vaikka aina ne umpeen jäätyvät kumminkin. No, mutta jotenkin tämä pakkanen pitäisi voida täällä kaupungissa hyödyntää, kun kaikki tilataiteet jäivät nyt mökille.

Ehkä menen meren jäälle tutkimaan tilannetta, kun pääsen loppiaisaamuna yövuoroista. Varmasti tulee taas raporttia siitä sitten, jos iskee pakkasulkoiluhimo. Pilkkihaalarikin jäi kyllä mökille. Outoa, lähtö kaupungista tapahtui syyssäässä ja paluu nyt tähän arktiseen ilmastoon. Vaatii uuden aivojen asennon taas sekin.

Kun otin jääbaarin somistusmaton pois, jäi jäähän hieno muisto.