Näyttää vanhalta.

Lapinlahden sairaalan pihapiirissä vanhassa terapiatalossa toimii pikkuinen talvipuoti.

Aika mainiota on seurata, miten yhtäkkiä kaamoksesta valittava kansa onkin innoissaan talvesta. On meinannut ihan tarttua meikäläiseenkin. Tänä aamuna teki kamalasti mieli pulkkamäkeen, kun ulkoilin yövuorojen jälkeen ja näin mikä invaasio oli jo siihen aikaan Koffin puistossa. Tuli mieleen se tarina minusta, kun järjestin elämäni ensimmäisen mielenosoituksen kuusivuotiaana. Se koski nimenomaan pulkkamäkeen pääsyä. Viralliset banderollit ja kaikki. Olen varmaan siitä kertonut jo aiemminkin.

Lähipiiri on ainakin kuullut jutun jo sata kertaa. Kuinka selitin velipuolelle mikä on huutomerkki ja kuinka pikkusiskopuoli lentäjänlakin läpät lepattaen tramppasi perässämme, kun marssittiin keskeyttämään rakastuneiden uusperhevanhempiemme lauantainen punaviinihetki. Päästiin mäkeen, ei mennyt hukkaan sekään efortti.

Sittemmin en ole ollut mielenosoitustyyppiä. Johtunee siitä, että aikuisiällä olen tullut varovaisemmaksi. Koska olen varsin laiska ottamaan asioista riittävän hyvin selvää perustellakseni mielipiteeni aukottomasti, niin pysyn mieluummin maltillisella linjalla. Nykyaikana tuntuu, että muutama muukin suomalainen vouhkaaja voisi tehdä samoin. Luulisi, että näillä pakkasilla ei olisi niin vaikeaa pitää päätä kylmänä.

Tai miksei voida vaan elää ja olla. Minä taidan olla vissiin vähän hyvällä tuulella, ja toivon todella että se trendi jatkuu. Valossa ulkoilu on parasta mitä tiedän - jos kesäyön hämärää ei lasketa - ja silläpä piti nyt tankata taas ennen päivävuoroaikaa.

Päättyvällä viikolla näin pitkästä aikaa työkavereitakin kunnolla. Lisäksi olen tavannut ystäviä, joten aika paljon on taas mielessä sulatettavana kaikkea sitä mitä on tullut juteltua sekä livenä että onlinessa. Vaikka onkin monella - ja itselläkin ehkä, jos oikein penkoo - myös ns. solmukohtia menossa, niin jotenkin kokonaisuudesta on jäänyt päällimmäiseksi hyvä tunnelma.

Se täytyy nyt kirjata ihan ylös, koska yleensä jälkeenpäin muistan tammikuut aika mustana aikana. Onkohan nyt elämäni talvenselkä taitettu ja olen viisastunut. Olenkohan oppimassa olemaan tyytyväinen myös tähän vuodenaikaan. No, aika yhdentekevältä tuntuu juuri tässä hetkessä se, mitä henkilöhistoriani talvista tarvitsee ajatella - pääasia, että tässä kohta kuitenkin on taas kevät ja siihen asti on paljon hyvää tekemistä.

Veri vetää nyt kovasti harrastus- eli kansalaistoiminnan pariin. Kun ei voi kotipihalla kamalasti vielä askarrella, eikä esiviljelyksiäkään ihan vielä aloittaa, niin sitähän kannattaa hyödyntää tämä vaihe olemalla mukana jossain hyödyllisessä. Vaikka en minä nyt ehkä mikään suoranainen vaikuttaja-aktiivi ole Lapinlahden sairaalallakaan - mutta todistamassa siellä suurta muutosta joka tapauksessa. Toivottavasti omalla panoksellani vaikuttamassa yhteishenkeen sinne asettuvien työhuonelaisten, vapaaehtoisten ja historiassa vaikuttaneiden ihmisten kesken. 

Välillä olen miettinyt kylläkin omaa motivaatiotani olla mukana historiallisen miljöön käännekohdassa. Minulla se kumpuaa niin monesta asiasta, ja päällimmäisenä tuntuu olevan kummallinen kiinnostus ja dokumentoinnin tarve. Olisi kiva, jos tästä piirteestäni olisi maailmalle hyötyäkin, mutta pahoin pelkään että toteutan enimmäkseen itseäni tässä(kin). Toisaalta olen miettinyt, että ei siitä varmaan ole yhtään haittaakaan että raportoin näkemästäni ja kokemastani - siis sen lisäksi, että aina välillä Lapinlahden tapahtumissa saatan kanniskella tuoleja, tiskailla ja löpistä ihmisten kanssa.

Mielenkiintoisia juttuja! Juuri tällä viikolla juttelin uuden Lapinlahti-ystäväni kanssa siitä, miten sitä onkin tullut ajatelleeksi että tämä ihmissuhdemäärä on riittävä, että tämä oli nyt tässä. Ja sitten kuitenkin tutustuu, kiinnostuu ja ystävystyy taas. Ihan näin keski-ikäisenäkin. Hyvä on ollut huomata tällainen uutta luova kehityskelpoisuus myös itsessään.

Mutta pidän minä kiinni omista hiljaisista hetkistänikin - ehkä entistä tiukemmin. Kävin tänään kurkkaamassa, miltä Lapinlahden palstapuutarhan talviuni näyttää:

Juuri kun olin siellä hetken tunnelmoinut, niin eikö tullut isäntiä kiikarit kaulassa vastaan ja koska hankeen tallottu polku oli kapea, niin siinä toisiamme väistellessä oli hyvä virittää taas muutaman sanan keskustelu:

- Bongaamaanko olette menossa?

- Juu.

- Mitäs meinasitte bongata?

- No esimerkiksi tässä vieressä ruokintapisteellä on ollut viime aikoina peippoja. Ei näy nyt.

- Hetkinen! Just kuulin tuolla puodilla, että joitakin erikoislintuja on nähty sorsapaikalla. Mitähän ne nyt olikaan.

- Nokikanoja.

- Niin just! Nokikanoja! Onnea teille bongauspäivään.

- Kiitos.

Kiva tunnelma. Ja sitten matka jatkui, ja minä kömmelsin lumihankeen ottamaan taidekuvia sillä älykännykälläni, että pääsen elvistelemään taas instagramiin. Kyllä vähän kaipailen puhelinkameroihin zoomia. Onneksi oli myös oikea kamera mukana. Eivät ne varsinaisesti kilpailekaan keskenään, mikä on ollut kiva huomata.

Kamera-asioita tuli aika paljon juteltua uuden Lapinlahti-ystävän kanssa torstaina kun kuljettiin taas läpi koko sairaalan todistamassa sinne pikkuhiljaa hiipivää elämää. Oli ammattikoulunuorisoa kolmannessa kerroksessa rapsuttelemassa ikkunoita. Oli käytäville ilmaantunutta tavaraa - mutta ei vielä paljon. Saatiin toistaiseksi leikkiä, että koko miljöö on vielä hetken meidän ja kummitusten. Todettiin, että aivot on asetettava uuteen asentoon emmekä enää kohta saa ehkä olla siellä aivan kuin kotonamme. Jos emme ole tähänkään asti saaneet, mutta siltä se on tuntunut.

Tältä minä näytän kun hiippailen 1800-luvun mielisairaalassa:

Kuva: Anna-Maija Aalto.

Minulla on vähän soinut päässä jokin ote muistaakseni Dingon biisistä. Kuinka "Lumi saa kaiken näyttämään vanhalta." Se on kyllä ihan totta. Ja vanhan näyttämään vieläkin vanhemmalta. Ihan sivumennen sanoen, on käynyt mielessä myös muutama turhamainen näkökulma. Pakkanen on kuivattanut ihon - silmissä järkyttävät rypyt. Vähäinenkin puuteri saattaa naamassa näyttää oranssilta, jos sattuu liikkumaan päivänvaloaikaan. Että siinä mielessä odottelen lämmintä kevätvaloa ja sumuilmoja. Olisi jotenkin armollisempaa lössähtäneille kasvoille.

Vaan modernitkin miljööt ovat näinä aikoina näyttäneet kiinostavilta. Näistä vanhoista rakastamistani nyt puhumattakaan. Juteltiin valokuvaavan - tämän saman uuden - Lapinlahti-ystävän kanssa, että kuinkahan paljon pitää ottaa romanttisia valokuvia. Todettiin, että tavallaan aletaan olla jo kyllästymisvaiheessa, mutta silti piti vielä kuviksi tallentaa tämäkin vaihe. Molemmilla on hinku merkillepanna myös jotain ihan muuta, ja olen minäkin sillä uudella luurillani ottanut ruostepatterikuvia ja dokumentoinut yhdet ihanat 50-luvun pikkuiset keittiönkaapit Lapinlahdessa - toivottavasti ne säilytetään! Pitääkin muistaa sanoa siitä meidän vapaaehtoisten miljöövastaavalle.

Ehdittiin torstai-iltana tehdä hyvin antoisa valokuvakierros koko sairaalassa ennen pimeän tuloa. Se oli meidän ennalta sovittu suunnitelma, jossa pysyttiin. Lapinlahtihan on ihan alunperinkin suunniteltu luonnonvaloa silmällä pitäen, ja kaikki käytävät ovat aivan parhaimmillaan kun ulkona ei vielä ole pimeää. Sisäkuviin ilmestyy poikkeuksetta kauniimpi valo kuin mitä itse kuvaaja on ehkä osannut toivoakaan.

Tekee mieli pysähtyä ikkunoiden ääreen - niin kuin pysähdyttiinkin.

Minä aloin toivoa, että pääsen keväällä sisäpihalle puutarhahommiin. Sille samalle pihalle, jossa suljetun osaston potilaat ja vangit ovat ulkoilleet. Toki haluan päästä myös muuallekin avoimeen pihapiiriin, mutta jokin tässäkin taas kiehtoo. Olla ehkä mukana avaamassa, tuomassa elämää ja jälleen kerran todistamassa uutta kaikille avoimen miljöön syntyä. Toivottavasti minulla tulee olemaan aikaa ja mahdollisuus sitten kun kevät koittaa!

On jotenkin jännä olo. Kunnioittava. Eivät ole tämän sairaalan muistot pelkästään kevyitä, ihmiskohtaloita ajatellen. Vaikka olen kuullut entiseltä henkilökunnalta ja potilailta toistaiseksi enimmäkseen pelkkää hyvää paikan tunnelmasta, niin kyllä siellä aistii myös inhimillisen tuskan. Mutta siellä aistii myös hyvän tahdon ja yrityksen auttaa. Kun käytävillä kulkee, ei tunne kyllä koskaan olevansa yksin. Maaginen paikka. Ja se taianomaisuus saattaa olla näillä näppäimillä vähän katoamassa, kun uusi aika alkaa.

Niin kuin sen pitääkin alkaa. Kenellekään ei ole hyötyä tai iloa tyhjistä käytävistä ja rapistuvista huoneista.

Ei tästä mitään Lapinlahti-blogia silti ole tulossa, älkää huolestuko. Nyt oli vaan tällainen viikko. Tulen varmaan palaamaan aiheeseen aina välillä, toivottavasti ei haittaa.

Takaisin kaupunkilaisiin ja lumiteemaan. Tapasin eilen aamulla työpaikan sisäpihalla lumenpudotushommiin tulevan porukan. Mainio puheripuli oli työnjohtajalla! Hän oli ensinnäkin huolissaan, oliko talonmies muistanut tiedottaa. Sanoin, että kyllä ei siinä tarkassa yhtiössä jää mikään asukkailta pimentoon. Työnjohtaja halusi silti minunkin tietävän, että ei ole mitään hätää.

Yleensä näytän kyllä aika rauhalliselta yövuorojen välissä, mutta ehkä hän tulkitsi puhtaasti uteliaan katseeni jotenkin säikähtävän ihmisen ilmeeksi. Minä siinä sitten kriisityöntekijänä lohduttamaan työnjohtajaa, että kyllä kansalaiset ymmärtää. Tärkeä asia tuo lumenpudotus. Sitten keskusteltiin hetki jäävallista, joka syntyy katoille, jos lauhtuu nopeasti. Haastava ilmiö, jota yritämme välttää.

Työnjohtaja kertoi vuolaasti, miten sitten kadun puolelle siirtyessään tekevät ne järjestelyt - kun on ratikkaa, jalankulkijaa ja muuta. Että on niitä ihmisiä tien toiselle puolelle ohjailevia karsinoita. Minä annoin heidän työlleen täyden hyväksynnän ja siunauksen, ja sitten jatkettiin päivää. Oli sekin hupaisa hetki. Illalla kun palasin töihin, niin taloyhtiössä näytti olevan kaikki hyvin. Isot lumikasat seinustalla ja autot vaurioitta rivissä.

Tänään kun aamukävelyni ohessa käväisin vaan Lapinlahdella Talvipuodilla pitämässä pienen spontaanin epävirallisen palaverin, niin tuli puhuttua ihanan paljon linnuista. Siellä minä sen nokikanajutunkin kuulin. 

Ostin Iirikseltä tuossa alla kuvassakin näkyvän aivan minulle ainakin uuden innovaation. Kevätlintujen pesimistukiyksikön! Ei tartte enää Ryötönperällä siivekkäiden kaivella villoja talon hirsien välistä pesiinsä, kun on nyt tällainen anniskelutellinki. Sinne on laitettu pesiin sopivaa villaa ihan tarjolle haettavaksi! Ja kun tyhjenee, minä voin vaikka kissankarvaa tai villapaitanöyhtää laittaa tilalle.

Minnekähän minä tämän nyt sitten siellä mökillä laitan roikkumaan, kun seuraavan kerran menen. Voi että. 

Huomenna jatkuvat talvikelit. Pitäisi hankkia ehjät hanskat ja kuorihousut. Jälkimmäiset jäivät nimittäin mökille. Niin kuin kyllä oikean kameran laturikin, mutta siihen sain ihanasti apua Lapinlahden interiöörivapaaehtoiselta - mikä kätevä YYA-miljöö tuossakin mielessä. Siellä minä kotoisasti kahvilassa sain kaverilta Canonin laturin muutamaksi tunniksi lainaksi, ja koska ehkä ensi viikolla taas nähdään, niin voin ladata lisää. Erittäin kätevä suunnitelma ennen seuraavaa mökille menoa ja laturin hakua.

Aika hyvältä vaikuttaa tämä talvi!