maanantai 11. syyskuuta 2017

Opintopisteitä mökkitalouden hoidosta

Kyllä kai tyyniä soutelusäitä tulee vielä vaikka kuinka monta kertaa ennen pakkasia? Vaikkei ehtisikään olla koko ajan mökkirannassa päivystämässä. Alkusyksy maaseutuvapailla tuntui niin tuuliselta, että jos tyyneys sattui kohdalle, niin se oli erityisen merkillepantavaa. Yleensä oli kuitenkin jo ihan ilta tai sellainen aamu, että metsurivermeet oli jo puettu ylle, niin että järvelle lähtö jäi. Sitä kun sai kesällä oppia kalastusta ja sensellaista, niin ei se kuulkaa enää riitä että vain rannasta ihailee.

Vaikka onhan sekin täysin luksusta, en minä sillä.

Ja voihan sitä soudella pilkkihaalarissakin ja kokeilla kalaonnea sitten tässä myöhemmin taas mökillä. Tuskin kalojen nälkä syksyyn loppuu, tai sitten minulla on mennyt jotain totaalisesti ohi biologian tunneilla. Mikä ei kyllä olisi mikään ihme. Mielestäni luonnonopetuksessa ajoitus on hieman väärä. Pitäisi olla keski-ikäisten opetussuunnitelma erikseen, koska kokemukseni mukaan herkkyyskausi esimerkiksi juuri kalojen sielunelämän ymmärtämiseen alkaa olla vasta nyt. Minkähän takia ylipäätään onkin niin, että vain lapset määrätään kouluun, ei olisi pahitteeksi muutamalle aikuisellekaan - tuli nyt tässä spontaanisti mieleen. Kaikki pittää itte keksiä taas.

Tai no. Joo. Tokihan siitä nousisi yhteiskunnallinen äläkkä, jos yhtäkkiä päsähtäisi postiluukusta kirje, että puolen vuoden päästä on sitten se pakollinen luonnontieteen kurssi kaikille 1969-1979 syntyneille. Ihan otat virkavapaata töistä ja lähdet opintielle. Tai etänäkin voit tehdä, jahka kirjoitat kymmenen sivun esseitä mm. hauen ja kuhan eroista ruokakaloina ja muistat sivulauseissa pohtia heidän ravitsemuskulttuuriaan riittävästi. Lähdeviitteitä unohtamatta. Myös järvivesien hyvinvointi tulisi tietenkin ottaa huomioon.

Olisihan se kansallisesti raskas kokemus. Sen sijaan voisi olla esimerkiksi eri ihmisryhmille (vaikkei nykyään saakaan yhtään tyypitellä, koska elämme yksilöllisyyden aikaa) suunnattuja ainakin puolipakollisia kursseja. Esimerkiksi Kukkahattutätien metsätalousopintoviikot savottamaiden reunamilla. Kuuluisin siihen kohderyhmään. Voin ihan heti ilmoittaa, että en enää ikinä naura puheille kätevistä traktoreista ja muista vempeleistä. Eli tavallaan olen tehnyt jo ennakkotehtävän.

Olin ollut tähän saakka sellainen vähän epäkorrekti virnuilija aina kun oli klapikonetta tai moottorisahaa isompi laite mainittu. Olen luullut, että niillä ja nilkuttavilla kitinäkottikärryillä pärjää ja pysyy kätevästi omavaraisena polttopuun suhteen. Siinä kohdassa kun varastot ammottavat tyhjyyttään ja kello käy kohti talvea, sitä kummasti osaa arvostaa esimerkiksi tätä:

Nuoruusystävä toi tontille ison mittakaavan apuvälineitä! Kiitos!
Ja tätä:


Ja lopputulemana tätä:

Ei lopu pilkottava kesken nyt. Eikä ole enää mitään pikkunäpertelyä. Oikein huvittaa, kun olen joskus oksasaksilla tehnyt risusavottamaisesti kaminapuita - vaikka mielekästä sekin. Sehän voisi olla niin kuin perusopintojen ensimmäinen kurssi ja sitten edettäisiin tämäntyyppiseen raskaampaan hommaan. Minä olen tehnyt kaikki nämä vuodet sikinsokin kaikkea, ja kohta alkaa ehkä olla graduvaihe - hehe - no ainakin ensimmäinen seminaarityö, jossa tulee osoittaa että on ymmärtänyt mökkipuiden eri työstövaiheet ja sen ettei ihan koko ajan saa olla kivaa.

Vaikka on ollutkin. Pitäisiköhän kärsiä välillä? Mistähän sellainenkin työmoraali tulee, että välillä kaiken pitäisi olla niin kuin kivireen vetämistä, ei saisi koko ajan nauttia. Vielä tuosta sikinsokin tekemisestä tuli mieleen, että toisaalta se on kyllä hyväksi havaittu työtapa - sekä mielekkyyden säilyttämiseksi että liikeratojen pitämiseksi monipuolisena. Jos on oikein monotonista, niin johan sitä tulee joku paikka kipeäksi. Ja sitten kun varoo sitä paikkaa, tulee seuraava nivel tai lihas ärtyneeksi, ja kokonaisväsymys ja turhauma siitä onkin sitten käsillä. Ja sitähän me emme halua, vaikka olisi mikä savotta.

Eli. Mökkitaloustöiden peruskurssilla tulisi ihan ehdottomasti olla myös vähintään parin opintopisteen osuus kehonhuollosta. Miksei mielenhuollostakin. Minä voisin vetää sen kurssin. Kertoisin, että aina kun on tehnyt kottikärryllisen klapeja, se kannattaa saman tien viedä vaikka rantaan pinoon kuivumaan, että tulee liikuttua pois pilkontapaikalta. Vastapainoliikuntaa, mutta myös taloudellista ajattelua. Olen nimittäin jo kokenut senkin, että jos pilkontapuuskassa tulee tehtyä kokonainen vuori polttopuita ja lähtöaamuna herää tilanteeseen että kasa on edelleen keskellä pihaa siirtämättä yhtään minnekään, niin kiire tulee. Kannattaa heti hoitaa puut myös paikoilleen. Ja kun toimii niin, voi myös lopettaa koska tahansa. Yleensä tulee sellainen olo, että vielä yksi kärryllinen. Vielä toinen.

Puutyöt ovat minulle niin rakasta hommaa, että voisin kirjoittaa siitä varmaan filosofisen elämäntaitokirjan. Pitäisiköhän? Ja sen jälkeen kalastuskirja? Voisinkohan sitten jättää päivätyön.

Kurssini sisältöön kuuluisi myös pitkä jaarittelu portaalla istumisen merkityksestä, mutta sehän ei tule kenellekään yllätyksenä.



Kyllä tällainen otus mökille sopii.
Kas, kuvassa on koira. Tähän syksyyn on kuulunut myös perusopintoja isojen koirien mielenliikkeiden ymmärryksestä sekä luentoja ynnä käytännön harjoituksia laumanjohtajuuteen liittyen. Enemmän näitä on opiskellut Apulainen, jonka hallinnassa kyseinen otus tällä hetkellä on. Mutta siinä sivussa olen minäkin opetellut olemaan lässyttämättä sekä rottweilerille että Nuoruusystävän susikoiralle. Heti menee paljon paremmin, ja uskallan nyt ulkoilla molempien kanssa ilman pelkoa siitä, että eläin vapauden- ja rakkaudenhuumassaan hyppii minut kanveesiin.

Ihan ollaan rauhassa syöty marjoja suoraan luonnosta ja ihmetelty järven aaltoja, ennen kuin vesi tyyntyi. Myöskään koirille ei tarvitse erikseen opettaa porrasfilosofiaa, vaan ihan itse osaavat hoksata, että ai jaa - "mummin" mökillä kuuluu istua välillä näin. Tässä minä pidän äänetöntä luentoa aiheesta:

Ai niin! Kävihän mökillä alkusyksystä viikonloppulomalla myös mäyräkoira. Hän on Sistusgurun uusin perheenjäsen. Kyllä oli hauska katsoa, miten hän temmelsi tontilla korvat lepattaen. On siis käynyt ilmi, että Ryötönperä on kertakaikkinen paratiisi koirille. Siellä tulee eläin heti niin iloiseksi ja vapaus tuntuu hyvältä, jahka lauma pysyy suurin piirtein koossa.

Kauhean kauan ei viitsi mököttää, vaikka joutuisikin väkisin järveen harjoittelemaan vesielementtiä. Tämäkin teini leppyi minulle aika nopeasti tästä järkyttävästä kokemuksesta:

Ihanasti on siis mennyt tämä syksyn alku, koska olen toteuttanut kesäloman lopussa tekemääni suunnitelmaa siitä, että ravaan maalla aina kuin vain mahdollista. Ettei mene vuodenaika ohi. Nyt minä huomaan, että aamuisin sekä täällä kaupungissa että mökillä meinaa tuttu vuodenaikahaikeus vähän kuristaa kurkkua. Mutta kyllä se menee sitten pian ohi, kun vaan ryhtyy johonkin eikä anna murheudelle valtaa. 

Toistelen jatkuvasti sekä itselleni että läheisilleni sitä, että kyllä kaikissa vuodenajoissa on omat ihanat puolensa ja talveen varautuminen tarkoittaa myös sitä, että tekee nurkista viihtyisiä. Hankkii lisää kynttilöitä, koska tunnelmoinnistahan minä tykkään. Otsalamput ovat vieläkin hukassa, ja ne minun pitää tällä viikolla etsiä ihan oikeasti kun pääsen taas mökille.

Niitä on kaksi! Ja ne ovat jossain! Apulainen - joka on ollut nyt Ryötönperällä koirankoulutusopissa - on niitä jo kaipaillut iltaisille metsäkävelyilleen. Olen kertonut, että aitan takaa kun menee metsään, niin siellä on helppokulkuisin maasto. Muualla on niitä salakuoppia sammaleiden alla kivien välissä. Yhteen sellaiseen minäkin osuin ja kaaduin aivan turvalleni kesken metsäsavotan. Onneksi ei sattunut, oikeastaan nauratti kun olin yhtäkkiä rähmälläni varvikossa.

Tänä vuonna mökin puutarhatyöt jäivät kesällä vähemmälle sen aittaremontin takia. Mutta vielähän tässä on aikaa suunnitella ensi viljelyskautta ja muistaa ne kasvit, jotka pitäisi istuttaa syksyllä. Sitäpaitsi niityn maisemointia hyötyviljelykäyttöön(kin) tulee suunnitella ja jopa toteuttaa. Puusavotasta syntyi niin paljon risua, että melkein voisin rakentaa pari uutta viljelyharjuakin.

Loppuvuosi ennen lumien tuloa on ihan parasta aikaa pihatöihin, kun ei ole kuuma eikä paarmoja. Pitää muistaa ostaa uusi harava. Vanhasta katkesi varsi keväällä. 

Tällä viikolla tontille saapuu kuitenkin enemmänkin nuoruusajan ystäviä, joten savottojen sijasta saan hieman emännöidä. Kyllä sellaisellekin pitää budjetoida aikaa eikä aina ajatella tekemättömiä töitä. Minusta on kehittynyt esimerkiksi aika hyvä pizzantekijä, vaikka itse sanoinkin. Eilen täällä kaupungissa sain yhden ystävän sunnuntaikylään, ja kokeilin ensimmäisen kerran laittaa munakoisoa pizzaan. Kyllä se oli hyvää. Ähky tuli ihan itsellekin.

Olisi mukava oppia tunnistamaan sieniä. Niitä on paljon metsässä. Osaan vain kantarellin. Miten noloa! Mutta olihan se sinänsä palkitsevaa tässä yhdellä reissulla, kun en jaksanut lähteä kylille kauppaan, mutta tuoreet ruoka-ainekset olivat hieman vähissä. Noin vaan - vips - kävin hakemassa kantarelleja vähän ja tein risoton, koska Sisustusgurulta oli jäänyt juurikin sellainen sopiva tilkka valkoviiniä haudutustarkoitukseen. Hyvää tuli.

Teenköhän minä ensi viikonloppuna ystäville kantarellipizzaa grillissä. Kohtahan tässä voi alkaa pitää lähiruokablogiakin, hehe. Olisipa kiva ehtiä tällä viikolla kalallekin, mutta ei sitä muutamassa päivässä kaikkea jouda. Paitsi jos priorisoi.

Elikkäs keski-ikäisen kukkahattutädin opetussuunnitelmaan tulisi sisällyttää myös sienikurssi. Olen pahasti jäljessä sillä rintamalla, mutta toisaalta kala-asioissa olen edennyt tänä syksynä perkaamisen lisäksi filerointivaiheeseen. Ei mikään ihan huono saldo! Ihan vaikka oli yleisöä, niin rauhallisesti noudatin ohjeita ja annoin veitsen hiljaa laulaa. Mielestäni en menettänyt hermojani kertaakaan, mutta lähimmäiset saattavat olla toistakin mieltä.

Tämä on kyllä siitä kiva vuodenaika ihan kaupungissakin, että tulee vähitellen tavattua sellaisiakin ystäviä, joiden kanssa on ollut kesän yli taukoa. Lisäksi siskot miehineen ovat tilanneet meiltä "italialaisen puutarhajuhlan" jahka kaamos koittaa. Heille on jäänyt kaipuu muutaman vuoden takaisesta illasta, jolloin olin nostanut puutarhakalusteet ja värivalot olohuoneeseen ja lavastettiin miehen kanssa konsanaan sellainen eteläeurooppalainen perhedinner. Se oli kivaa, ja on siispä listalla taas.

On paljon kaikenlaisia suunnitelmia, ja vaikka arki meinaa välillä imaista syövereihinsä, niin yhteiset hetket sekä maalla että cityssä tuovat ihanaa - suorastaan elämänmakuista - vaihtelua. Sillä sitä aina jaksaa taas.

Tänään aamu näytti ensin harmaalta, mutta se olikin vain sumua. Päivästä näyttää tulevan sittenkin kuulas, ja ehdin nauttia siitä vielä tovin ennen kuin lähden yötöihin. Ja kahden vuorokauden päästä olenkin taas jo matkalla mökille! Välillä reissuun lähteminen tuntuu raskaalta, mutta on se palkitsevaa tietenkin sitten kun yhtäkkiä edessä aukeaakin mökkiranta ja sauna lämpiää. Radion voi aukaista, tai sitten ei, jos ei huvita.

Minä olen jollain tavalla oppinut myös nauttimaan mökkimatkoistakin, ne ovat hyvä siirtymä ja meditaation hetki. Vaikka aika usein kadehdin niitä, joiden mökki on vaikka tunnin ajomatkan päässä, niin olen tietenkin tottunut omaani, eivätkä lähdön hetket ole enää niin kamalan raskaan juhlavia. Tottakai minua mökiltä lähtiessä surettaa, mutta muuten on hyvän luottavainen mieli, kun naapuri ja Nuoruusystävä katsovat tilukseni ja torppieni perään poissaollessani.

Yleensä poislähtiessäni tiedän jo, koska mennään maalle seuraavan kerran - laitan itselleni edes keittiön ja saunan siistiksi, niin on mukava palata. Kynttilät valmiiksi ja puhtaan pöytäliinan. Ja yhtäkkiä sitä onkin mökillä taas.


torstai 3. elokuuta 2017

Pressurontista takaisin vierasmökiksi!


Jokainen minua vähänkin tunteva tietää, minkälaisen numeron teen arkisesta siivouksesta ja siitä palkitsemisesta. Ei pelkästään se, että vaateläjien tai kirjalaatikoiden läpikäymiseen tarvitaan vähintään inspiraatioviinilasillinen ja radio - vaan myös se että jokaisesta imuroinnista ja pöytien pyyhkimisestä pitää saada niin sanottu somistuspalkinto. Eli asetelman tekeminen juuri oiotun tilan johonkin kolkkaan. Meditaatiohetki rasittavan siivouksen jälkeen on tärkeää.

Tänä kesänä tuo kaikki tapahtui isossa mittakaavassa Ryötönperän aitassa, joka koki varsinaisen muodonmuutoksen "Kulttuuriaitasta" takaisin vierasmökiksi. Pitää ehkä nimetä aitta uudelleen, jotta saan pitää kunnon tupaantuliaiset. Voisin ehkä järjestää nimikilpailun! Muutaman vuoden aittaa olisi voinut kutsua vaikka Pressurontiksi. Se oli liian pitkään näyttänyt maastonvihreältä mammutilta pihan perällä - jopa niin pitkään, että kun tänä vuonna pressut vihdoinkin poistettiin, huomasin että sehän onkin oikeastaan aika siro mökkinen. Aloin rakastaa aittaani uudelleen.

Tämä on siihen liittyvä reportaasi, eniten ehkä itselleni muistoksi. On myös aika kiittää kaikkia suuren työn kanssani tehneitä, jotta pääsin tähän pisteeseen kirjoittamaan tätä kaikkea ylös. Kyllä te tiedätte.

Aitta saapui tontille 1970-luvun lopulla. Tykkäsin silloin jo kulkea kumisaappaissa säästä riippumatta.

Ryötönperän hallintakauteni alkaessa vuonna 2010 en tehnyt aitassa juurikaan muuta kuin siivosin sieltä pois kaikki isovanhempieni varastoimat turhat hiirensyömät aurinkotuolitekstiilit ja sensellaiset romut. Silmään pisti kovinkin mäntyinen sävy ja aloin haaveilla raikkaammasta ilmeestä. Siltikin vieraat viihtyivät, mikä oli pääasia ja akuutteja remonttikohteita oli paljon muuallakin, joten Huvila ja huussi -henkinen urakointi sai todellakin jäädä.

Minä halusin kuntoon rantasaunan. Sen jälkeen elvytettiin ulkohuussiperinne. Polttopuidenkin tekemiseen on mennyt paljon aikaa, sillä - paikallisten ystävieni suureksi huviksi - olen ilmoittanut haluni olla niiden suhteen omavarainen. Vain yhden kerran viime syksynä olen ostanut pienen satsin klapeja, että selvittiin joululomasta ilman märkien polttopuiden kanssa tuhertamista.

Minusta oli hupaisaa kun aina kesävierailta jäi jotain aitan lipastoon, ja laputin niitä tavaroita seuraavaa vierailua varten tyyliin: "Masan sukat?" ja "Kenen hammasharja?". Lipaston laatikosta olen sittemmin heittänyt pois mm. jonkun iltapuhdepuuskassa askarteleman kruunun (lonkerotölkistä) ja lopulta myös sen nimettömän hammasharjan, ja sukatkin olen tainnut ottaa käyttöön. Minusta oli mukavaa olla sillä tavalla huomiova emäntä, että asettelin lipastoon myös vaikka pari olutta, hyttystöpseleitä ja vessapaperia, pieni minibaari lipaston päälle. Ja vieraani puolestaan olivat yleensä niin vaatimattomia, että kaikki löytyi koskemattomana heidän lähdettyään. Kuten sanottu, tavara yleensä vain lisääntyi. Vieläkin on mysteeri, keneltä on jäänyt matkahiustenkuivaaja. Se on tallessa.



Elämähän menee aika usein niin, että idyllin vastapainoksi - juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin - tulee jokin käännekohta varsin pyytämättä. Vain yksi puhelinsoitto ja kaikki voi muuttua. Ne kaikista lannistavimmilta tuntuvat - sinänsä elämänkaareen kuuluvat - muutokset vaativat melkoista asennemuokkausta, ja niin kävi myös minun aittani kanssa kun äidin ainoana lapsena jouduin yllättäen kuvataiteilijan perilliseksi. Olin hieman hukassa sen kanssa, minne varastoin hänen elämäntyönsä.

Aitasta tuli yksi "väliaikainen" varasto. Oli pakko luopua somasta vierasmökistä ja sen myötä osittain myös vaalimastani vieraanvaraisuudesta. Minulla oli nyt käsissäni ja ajateltavana paljon muuta kuin se, että onko naapurimaasta saapuville vieraille varmasti ruotsinkielisiä dekkareita aitan pirttipöydällä valmiina kukkakimpun ja kynttilöiden lisäksi. Nyt tuntuu, että olen jopa ihan eri ihminen kuin silloin sellaista stressatessani. Voi olla hyväkin niin - olen oppinut ajattelemaan, että vieraat osittain laativat viihtyvyytensä ihan itse, eikä minun tarvitse olla mikään holhoaja aikuisille ihmisille.




Alkoi vaihe, jolloin ei tehnyt mieli avata aitan ovea ollenkaan. Vaikka yritin siitäkin ottaa huumoria irti nimeämällä sen Kulttuuriaitaksi ja laatimalla suunnitelman siitä, että jos siellä joku yöpyy kesällä, niin hän saa Vuoden Taideintiaani -palkinnon, vai mikä se nyt olikaan. Tosiasiassa nauru oli kaukana välillä. Ihan kaikkea, mitä elämä eteen tuo, ei voi vaan ottaa vastaan kevyellä huvituksella. Tämä taisi olla myös aikaa, jolloin vähensin huomaamattani yhteydenpitoa niiden ihmisten kanssa, jotka neuvoivat relaamaan.

Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos ja kun energiaa menee paljon kaikenlaiseen "hallinnoimiseen", niin aina ei voi ottaa löysin rantein. Ja kyllähän kaikki tietävät, miten osaan myös rentoutua oikeasti. Aika ajoin tässä vuosien varrella olen pitänyt taukoja tauluasioista ja vastuistakin. Ihan on ollut aikaa järjestää filmifestivaaleja ja istua rannassa hiljaa. Jälkimmäistä aivan vuodenajastakin riippumatta.

Unohdin siispä sujuvasti koko aitan.




Vuodenkierrot ovat seuranneet toinen toistaan, ja kun etsin tätä muisteloreportaasia varten kuvia tietokoneen kätköistä niin olihan se ihanaa nähdä miten paljon myös huolettomia hetkiä on Ryötönperällä ollut. Niin kuin kuuluukin olla! Sehän on vapaa-ajan paikka, toistaiseksi. On ihanaa, kun saan käydä siellä ympäri vuoden. On tullut tiettyjä rituaaleja, jotka sitovat minut paikkaan yhä syvemmin.

Kun sain ystäviltäni 40-vuotislahjaksi soutuveneen, esimerkiksi. Sen peseminen kesäloman aluksi on yksi rituaali. Ei sen niin väliä, vaikka olisi mökin ikkunat ryönässä - mutta veneen pitää olla puhdas ennen ensimmäistä soutelua. Näin loppukesästä se onkin soman likainen.

Vakiintuneiden kesävieraiden oleskeluun liittyy sellaisia ääneenlausumattomia toimintoja kuin esimerkiksi mölkkyottelu Sudeetin kanssa, huussintyhjennys Puutarhaekspertin kanssa ja kaikenkaikkinen ajan varaaminen maailmanparannukseen ja saunomiseen. Vihtoa pitää saada vähintään kerran kesässä, sama koskee savustusta. Naapurin leskirouvan kanssa on jokainen vuodenaika kohdattava yhdessä viinilasin kanssa, muuten tuntuu etteivät vuodenajat ole tottakaan. Päiviteltävä sekä valon määrän vaihteluita että vedenkorkeutta, säätä ja sitä miten pimeää kaamoksessa onkaan.


Itsenäisyyspäivänä 2013 olin vielä huoleton aitan kunnon suhteen.


Onneksi olen tontilla patsastelevaa sorttia - en siis todellakaan koko ajan tee jotain, vaikka pihalla pyörinkin - niin tulee tajuttua ruusutarhan ryvettyneisyyden lisäksi myös isomman mittakaavan ylläpitohommat. Sen verran kävin välillä myös aitan liepeillä, että ymmärsin kutsua metsurin kaatamaan sen kattoon hinkanneen ja sitä sammaloittaneen ison (jalo?)kuusen. Mahtava ryske oli se, ja itse siihen liittyvää risusavottaa on vieläkin kesken. 

Olen tosin kuusenrangan kanssa harjoitellut myös moottorisahausta, joka onkin ihan suosikkihommiani maalla. Ei liity siihen taide eikä imurointi, siihen liittyy seuraavan vuodenajan huomiointi ja jatkuvuuden ajattelu. Polttopuiden teko on ehkä mielekkäin mökkityö, kun esimerkiksi syyshaikeudesta huolimatta voin ajatella sitä miten mukava on sitten talvella polttaa tulipesissä oman maan itsetehtyjä klapeja.



Maaliskuun viimeinen, 2014. Miten nopeasti aika meneekään!

Niin joo, rantasaunan ja huussin tultua valmiiksi minä purin mädäntyneen lapsuuden leikkimökkini, jonka perustuksille alettiin rakentaa kasvihuonetta. Jälleen kerran aitta rakennuksena sai jäädä:




Vaikka Kulttuuriaitan Matineapatioilla on pidetty paljon festivaalien ja viljelyskausien avajaisten leikkimielisiä juhlapuheita ja viihdytty, se merkitsi pitkään minulle kuitenkin eniten sivutyöpaikkaa. Tein samaan aikaan sekä äidin uraan liittyvää dokumentointityötä valokuvaamalla teoksia hyvässä luonnonvalossa että näyttelyitä. 

Olen käyttänyt lukuisia yksinäisiä työtunteja aitalla töitä tutkien, valikoiden ja kokonaisuuksia suunnitellen. Siirrellen maalauksia, pakaten niitä edestakaisin näyttelyitä varten. Kiroten sitä, että senkin ajan olisin voinut tehdä jotain muuta - vaikka edes niitä polttopuita tai puutarhatöitä. Tottakai minä arvostan tätä perintösivutyötäni, mutta mökkeilyn näkökulmasta olisin mielelläni välillä valinnut toisinkin kun maalle ahterini hilasin.

Monta ajanjaksoa on nähty, kun varsinainen päämökkikin oli vain läpikulku- ja nukkumapaikka, kun minä olen askaroinut perintöni parissa. Kuulostankohan katkeralta. Toivottavasti en, sillä toki taiteen kuratoiminen on myös opettavaista ja palkitsevaa. Se ei kuitenkaan ole ollut pelkästään henkistä työtä, vaan aivan fyysistä siirtelyä kuten näkyy:















Koitti filmifestivaalikesä 2014. Kävijämäärältään suurin. Minä raivasin - tai ehkä olin tehnyt sen jo edellisenä kesänä, ei voi muistaa - Kulttuuriaittaan rohkeimmille intiaanikandidaateille nukkumatilaa. Yritin viimeiseen saakka pitää päämökin tuvan yövierasvapaana alueena, vaikka sohvalle ehkä joku silloin tällöin simahtikin.

En edes halunnut ajatella, miten tyytymätön olin säälittävältä tuntuvaan järjestelyyni, mutta aittaan majoittumaan aikovat äitipuoleni ja Matrikkelitaiteilija olivat varsin tyytyväisiä ajatukseen nukkua taulujen vieressä, jahka saivat patjat ja petivaatteet lavereille.


Heinäkuun sää oli silloin yhtä vaihteleva kuin tänäkin vuonna, ja elokuvanäytöksiä rytmittivät vuoroin ukkossade ja helteessä napsuva liiterin peltikatto. Valo siivilöityi hienosti seinälautojen välistä valkokankaalle, tuli sellaisia romanttisia pölyisiä auringonsäteitä yleisön ylle. Puhumattakaan luonnonilotulituksesta illalla.

Mutta se on jäänyt mieleen myös sinä kesänä, jolloin havaittiin että aitan katto vuotaa. Festivaaliyleisö joutui töihin kun viritettiin tönön yli hätävarapressu. Minua melkein yökötti huolesta - tähän kesään saakka, että noinko on aika luopua koko aitasta. Noinko on mätä tönö minulla nyt riesanani homeisine tauluineen.

(Välihuomautuksena, että taulut eivät juurikaan olleet kastuneet ja niiden mahdolliset vauriot ovat jo ajalta, jolloin itse taiteilijan säilytysolosuhteet olivat kehnot.)



Pressu rumuudestaan huolimatta toi väliaikaista mielenrauhaa, ja jatkoin näyttelytyön ja mökkiurakoiden parissa. Perinteinen asetelmaviettini ja yritykseni ottaa rennosti näkyi myös aitan seinässä kesällä 2015. Se oli sivulohtupuhde kun rakentelin tähän mennessä suurinta esillepanoani äidin töistä naapurikuntaan kutsunäyttelyyn:





Hohhoijaa - näyttelyä tekemässä tässä...


Vuosi sitten kesällä sähköyhtiö kävi raivaamassa linjat maan alle, ja näky oli lohduton vaikka hyödyllinen. Pressuakin aitan päällä jouduttiin oikomaan jatkuvasti ja muutenkin kaikki näytti jotenkin - plääh - no ei ainakaan strömsöltä. Vietin joka päivä "kasvihuonehetken" tyydyttääkseni estetiikan kaipuuni. Tein ehkä aika paljon polttopuita kokeakseni itseni hyödylliseksi kokonaisuuden kannalta. Enkä käynyt aitassa, paitsi sivutöissä.

Sittemmin luonto toki korjasi raivuutyön jäljet ihan nätisti, ja tämän vuoden keväällä Nuoruusystävä järjesti aitan päälle niin ison pressun, etten ollut ennen nähnytkään. Festivaalijohtajan kanssa päätettiin jo talvella, että tänä vuonna jätetään filmijuhlat väliin ja korjataan sen sijaan katto. Olen onnekas, että minulla on päättäväisiä ihmisiä ympärillä - sillä ihan kaikkeen en mitenkään pysty itse, vaikka mielestäni paljon osaankin.

Toki jos olisin oikein rikas, olisin teettänyt aitan katon ammattilaisilla jo kauan sitten.




Sitten tuli tämä vuosi ja oma hieman piileskellyt päättäväisyyteni muuttui sopivaksi toiminnantarmoksi ja suorastaan kylmänlaskelmoivaksi itsekkyydeksi sen suhteen, että miten toivon loppuelämäni mökkeilyn menevän. Aitta oli saatava kuntoon ja takaisin vierasmökkikäyttöön. Käytin keväällä ison osan aikaa päämökin raivaamiseen, jotta saan hukkatilaa (mm. käyttämättömän sähkösaunan) hyödynnettyä tauluja varten.

Kesäkuun irtolomaviikkoani en halunnut kokonaan tuhrata tähän projektiin, sillä piti saada myös nauttia kesästä ja kirjoittaa vaikka lauluja, tehdä fiilistelyvideoita ja seurata lintuja. Yhden ainoan päivän aikana sain aitan lähestulkoon tyhjäksi tulevaa remonttia silmällä pitäen. Naapurin leskirouva olisi halunnut olla avuksi, mutta koska taiteeseen liittyvä homma on sellaista ettei siinä minua oikein kukaan voi auttaa - niin hän tyytyi ihanasti kantamaan minulle välipalaleipiä ja kitkemään voikukkia tontiltani. 

Kannoin varmaan ainakin sata erikokoista taulua paikasta A paikkaan B, ja kun Nuoruusystävä poikkesi illalla käymään, olin kuulemma näyttänyt väsyneemmältä kuin koskaan pää riipuksissa portaalla. Oikeasti olin myös helpottunut, sillä olin rankannut varastoistani pois vaurioituneita ja keskeneräisiä äidin töitä. Tunsin luissani, että sain siihen pilvenreunalta hyväksynnän, vaikka toimenpiteeni on niittänyt kunnioituksen lisäksi myös kritiikkiä.

Kuva ei sovi heikkohermoiselle taiteenystävälle:




Ja vihdoin! 💚 Festivaalijohtajan ja Puutarhaekspertin saavuttua Ryötönperälle, kattoremontti saattoi alkaa. Minua alkoi jännittää, että kuinka mätä aitta onkaan. Olin varautunut pahimpaan, ainakin niin luulin. Nuoruusystävän tikkaat lainassa, mitäpä tekisinkään ilman maaseutuystävieni naapuriapua. Aika onnekas olen. Tässä kohdassa huoletti, ettei vaan ala sattua onnettomuuksia:




Ja tässä kohdassa oli varsin historiallista, varmaan tuntui peltityypistä höpsöltä kun minä tätäkin dokumentoin. Ilman eri pyyntöä olen valmis mainostamaan kyseistä yritystä, mitä parhain palvelu! Kiitos, Tuurin Peltikeskus! Hinnat kohdallaan ja kotiinkuljetus ainakin Ryötönperälle.







Meillä oli etukäteen sovittu työnjako. Minä kun en ulkokatolla osaisi kuitenkaan mitään tehdä, miesväki hoiti sitä - niin olin juoksutyttönä ja Puutarhaekspertti ilmoitti toimivansa catering-ihmisenä sillä ehdolla että sai möyriä kasvimaallani, jolle en tänä vuonna ollutkaan viljellyt mitään. (Ilokseni sieltä löytyi kuitenkin elinvoimaista piparjuurta, maa-artisokkaa ja lipstikka, ruohosipulista nyt puhumattakaan.)

Koska juoksutyttönä oleminen voi hetkittäin olla pitkästyttävää - ei koko ajan tarvita jotain katollakaan, niin pyörin sisällä aitassa ihailemassa tyhjennystyöni jälkiä. Irroittelin salaa ikkunalistaa ja hinkkailin seiniä puhtaaksi maalaustyötä varten, jonka olin ajatellut hoitaa ehkä syksyllä. Koska odotellessa ei tavallaan ole kiire, niin se oli radion soidessa jotenkin rentouttavaa poistaa mm. teini-ikäni julisteiden sinitarrajälkiä hirsistä. Irroittaa naula sieltä ja toinen täältä.

Etenkin kun olin hyvällä tuulella sen tiedon jälkeen, että katto olikin villoja myöten kuiva eikä siis tarvinnut repiä mitään pois testilautoja enempää. Olin ilmoittanut miesväelle, että huutakaa sitten kun tarvitsette. Katolta ja pihalta kuului välillä vitsikäs "Sitten!" - hain aina minkä milloinkin sorkkaraudan, repimävälineen tai juuriharjan tai autoin tikkaiden ja (jumalattoman painavilta tuntuvien) peltien siirtelyssä, ja jatkoin sisätilatarkasteluani. Radiostakin katkesi antenni, korjasin sitä teipillä - yllättävän harvoin meni kunnolla hermo kun se lakkasi toimimasta ja piti korjata uudelleen.


Muistin, että minullahan on mökissä sisällä vähän remonttimaalia... Että jos vaikka vähän testaisin. Hups - kuinkas yhtäkkiä kävikään, minut sai melkein käskeä saunaan, syömään ja nukkumaan, niin innoissani olin:



Olin päättänyt, että taulujen ehdoilla ei enää mennä, mutta pari mökillä varastoitavaa suurinta oli pakko jättää aittaan. Voi olla, että siirrän nekin vielä jonnekin, ostakaa tai lainatkaa pois, ystävät!

Voisin kirjoittaa vuolaasti lukuisista välivaiheista, minkä olisinkin mökillä halunnut tehdä mutta kun ei tietokoneella istuminen siellä houkuttanut yhtään. Kävin facebookissakin ehkä kerran viikossa samalla kun piti poiketa nettipankissa toteamassa budjetin olevan suurinpiirtein kohdillaan. Silloin kun on niin sanottu apinanraivo päällä, sitä maalaa ihan hulluna. Minullahan - hehe - taiteilijan tyttärenä kyllä pensseli pysyy kädessä.

Vaan kun seuraava aamu koitti ja olisi pitänyt taas kiivetä tikkaille ja sisäkaton toisen puolikkaan pariin - niin huojunta läheni fobian tunnetta. Sen verran olen sittenkin kaupunkilainen ja surkastunut, ettei sitä kahta päivää peräkkäin pysty maalamaan korkeaa kattoa. Aivan poikki kaikki lihakset. Luovutin, ja vaikka satoi vettä, menin vaan rantaan kalastamaan. Miesväki sai lukea Korkeajännityksiä minun vippaillessani virveliä ja tyhjentäessäni mieltäni seuraavaa remonttiepisodia varten.

Aiemmin kesällä oli selkeä mielikuva siitä, mitkä ylimääräisistä huonekaluista siirrän aittaan. Koko visio meni uusiksi. Koska sinne ideoitiin parvi, minun ehdotuksestani vinoon:

Liiteristä löytyi vanhoja polttopuiksi tarkoitettuja kirveenvarsia. Minä (!) keksin että niistä saa hyvän kaiteen.





Vaikka en aina olekaan parhaimmillani toteutuspuolella, niin onhan se palkitsevaa kun puolen päivän parvitikaspohdinnan jälkeen minun ehdotukseni hyväksytään, esimerkiksi. Liiterissä vain tiellä olleet keskinkertaislaatuiset pirttikalusteet (aikoinaan siis aittaan tarkoitetut) saivat uuden elämän portaina nukkumaparvelle, jonka värimaailmaa en ole vielä päättänyt.

Jotenkin se parvi vielä pitää käsitellä, mutta haluaisin jättää näkyviin sen(kin) miten patjanaluslaudat ovat uusiokäyttöä ja vain muutama puutavara piti ostaa. Joka tapauksessa jopa patjat on hankittu, joten siellä voi jo nukkua! Muutamaa viilausta vaille enää, siis sellaista että vieras saa kännykän laturiin parvella ynnä muuta pientä. Ajatella, että saan nyt kirjoittaa tämän! Näyttää teille tämän!

Pieni asia ihmiskunnalle, iso minulle. Jälleen yksi käännekohta "ruhtinattaruuteni" aikakaudella Ryötönperällä. Tein minä avaimenperiäkin välipuhteina, ja sensellaista - mutta esittelen niitä sitten kun on syys ja piperryksille jää tilaa suurilta linjoilta.


Lattiaan sain kaipailemani maalaistalonharmaan - ja noihin "portaisiin", kuten näette. Ensi vuonna ehkä mökinkin lattiaan sama väri - jos jaksaa. Tai sitten vaan kirjoitan lauluja vuoden, tai novelleja tai romaania. Tai kalastan. Tai luen. Tai viljelen. Tai, tai, tai.. 

Oli ihana päästä sisustusvaiheeseen. Siis se kuuluisa somistuspalkinto! Sain päivän kulumaan siihen. Verhopohdinta. Vanhat laudeliinat. Ikkunat tulevat menemään vielä uusiksi, mutta se on ensi vuonna. Aittaan tarvitaan avattavat ikkunat 40-vuotta vanhojen tuhraantuneiden lämpölasien tilalle. Kirjahylly - vihreä vanha hyllylauta liiteristä. Kirjat - Peppi Pitkätossu ja Tuntematon sotilas sekä Tuulen viemää. Saariston lapset. Isän vanhat veneen tikkaat seinää vasten. Retro jalkalamppu äidin työhuoneelta. 

Jos vain kunnolla jaksaa, asioilla on taipumus löytää paikkansa. Armotonta perikunnan puusohvien siirtelyä - saatte erillisreportaasin siitä, mitä se päämökissä tarkoittaa. Mutta aitassa alkaa näyttää vähitellen hyvältä - voitte palata myös tämän reportaasin alkukuvaan, jos haluatte.

Syntyi muutama motto. "Sitä mitä ei Ryötönperältä löydy, sitä ei tarvita." 

Uuden ostaminen - paitsi ihan pakosta - tuntuu turhalta, vaikken mikään ekohippi olekaan. On vaan liikaa tavaraa, ja niistä voi oikein hyvin innovoida kaikenlaista.

Sama pätee ajankäyttöön. Ei saa mökillä ajaa itseään piippuun, vaikken koskaan olekaan ollut niin lihaksista kipeä kuin tänä kesänä. Täytyy viettää välipäiviäkin.

Eli: Jottei totuus unohtuisi - on kerrottava, että pidin tietenkin tikkakisapäiviä ja opiskelin kalastusta. Etenkin jälkimmäisestä tekisi mieli kertoa vaikka mitä! Mutta palaan siihen myöhemmin, ehkä. Tässä kuitenkin todistusaineistoa:





Niin, ja kävin minä tietenkin kaupungissa välillä lepuuttamassa lihaksia ja katsomassa peiliin. Piti nyppiä vähän kulmakarvoja ja laittaa ripsiväriä. Kuten alkukesällä kerroin, meillä on perhejuhlien kesä, ristiäiset vielä tulossa. Isäni puolelta pikkusiskoni olivat järjestäneet ohjelmaa. Uusi neito meidän klaaniimme syntyi 4.7 (pesin silloin venettä ilta-auringossa puhelimen äänet täysillä, itku kurkussa odottaen uutista Naistenklinikalta) ja 22.7 sain olla apukaasona toisen pikkusiskon häissä, joissa ensimmäinen työtehtäväni oli kumminkin tämä:

Lohdutin ruokaa odottavaa nuorisoa.

Ei tarvitse tunnetta ehkä kuvailla sen enempää, kuva kertonee kaiken tyytyväisyyden. Vaikka olenkin vähän haikea loman loputtua, niin on aika paljon vielä edessäkin. Lisää mökkikalastusta viikon päästä. Perheen uuteen nuorisoon tutustumista! Apulaisen koiran kanssa askaroimista, arkeakin ja työkavereiden tapaamista. Elokuun pehmeitä öitä. 

Olisi vielä vaikka mitä löpistävää! Kiitos jos ja kun jaksoit lukea tänne saakka. Koitan palata pian.

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Olen oppinut uutta taas!


Hyvää juhannuksen jälkeistä aikaa, mun blogikaverit! Tänään ihan kuulkaa tuli aamulla sellainen olo, että tekee mieli tulla kirjoittelemaan muistiinpanoja tänne parin viime kuukauden ajalta. Etten vaan unohda, mitä tähän elämänvaiheeseen on kuulunut. Kohta alkaa taas uusi aikakausi, kun viikon päästä pääsen lomalle. Pidin jo yhden irtoviikon, johon mahtui kaikenlaista, mutta nyt - on jännät paikat. Nuorin pikkusiskoni synnyttää hetkellä millä hyvänsä esikoisensa, ja minä klaanin vanhimpana hermoilen hieman kohtuuttomastikin. 

Toivottavasti se pieni tyttö ehtii syntyä ennen kuin lähden viikon päästä mökille.

Tästä on tulossa vähän sellainen perhejuhlien kesä. Toinen pikkusisko menee heinäkuussa naimisiin! Meillä oli kaksi viikkoa sitten polttarit, ja oli ihanaa miten puistossa ohikulkijat jäivät ihailemaan piknikkiämme ja hyvää tunnelmaa. Toivottivat onnea morsiamelle, mikä aiheutti sen että oikeasti tuli sellainen realismi että tosiaan - tämä on toteutumassa, saadaan perheeseen pitkästä aikaa häät! Minä saan niissä juhlissa kai aika paljon tehtäviä, koska tällä nuorimmaisella on silloin vauva kainalossa ja minä olen käytännössä ainoa oikeasti joutilas auttelija. Tuleekohan minulla siellä juhlissa tärkeä sierainilme, hehe.

Aion laittaa pilkkumekon, jonka ostin kevättalvella kirpparilta. Se on ihana. Maksoi 4,80€. Istuu kuin hansikas, paitsi ehkä vähän löpsöttää selästä.


Polttareiden jälkeisenä aamuna oli lähtö mökille. Tunsin itseni aika vanhaksi, kun pikkuisen puhallutti... Mutta kyllä se sitten kannatti, kun tepastelin Ryötönperällä jo puolilta päivin! Naapurin leskirouva oli iloinen kun saavuin. Hän ei oikein ole saanut nukuttua sen jälkeen, kun mökilleni keväällä murtauduttiin. Kyllä - sellainenkin draama on tässä ollut. Nuoruusystävä sen rikoksen havaitsi kun kävi lintuja bongaamassa meidän rannassa. 

Minä olen aika onnekas, kun vältyin traumalta. Naapuri ja ystävä siivosivat rikoksen jäljet - lasinsirut. Ikkunat ja kaikki oli korjattu, kun itse menin paikalle. Heihin tapahtuma jätti jäljet, ja on puhuttu jopa että minun pitäisi virittää tielle puomi ja alkaa laittaa ovia lukkoon. Minä suhtaudun siihen murtoyritykseen tilastollisella järjellä. Että olihan se ajan kysymys, tavallaan. Ja nyt sitten ei ehkä enää minun elinkaareni aikana samaa tapahdu. Yhtään en pelkää mökillä, vaikka olisin yksin. Naapuri hoitaa sen hermoilupuolen, mikä ei tietenkään ole kivaa. Hän on ottanut neuvostani vaarin ja pitää edesmenneen isännän isoja kumisaappaita ulkoportaalla ikään kuin sen merkkinä, että talossa olisi mies.

Meidän pitäisi ottaa koiria! 

Ai niin - minullahan kyllä jo tavallaan on. Olen saanut kokea, miten minulla on jokin luontainen auktoriteetti suhteessa teini-ikäiseen rottweileriin. Apulaisella nimittäin on nykyään sellainen! Kun se kymmenkuinen poikakoira tulee meille kylään, niin hän pussaa minua - eli mummia - nenään hieman arasti. Ja tottelee viittomakielisiä "käskyjäni" istua ja antaa tassua. Ja on ihan pöljänä hämillään kun otan suusta pois sinne epäsopivia asioita. Muille yrittää känkkäröidä. Sitten kun minun 19 ja 17-vuotiaista kissoista aika jättää, voin alkaa pitää koiraa itselläni välillä. 

Doorikset tosin porskuttavat niin pirteästi vielä, että voipi ottaa aikaa ennen kuin minun oikea koiraelämäni alkaa.

Miehen tekemään pönttöön on kotiutunut kirjosieppoperhe!

Alunperin talvella kun olin varannut irtoviikkomökkiloman, niin olin laskenut että ehdin olla puolitoista viikkoa maalla. Loma typistyi kuitenkin polttareiden ja kummitytön insinööri(!)valmistujaisten takia neljään ja puoleen päivään. Tuli kiireen tuntu. Mutta olin aika tehokas! Olen kuulkaa tyhjentänyt aitan äidin tauluista niin, että heinäkuussa voidaan tehdä kattoremontti ja laittaa se tönö takaisin vierasmökiksi. Perhejuhlien lisäksi tästä tulee siis työleirikesä.

Olen ollut niin kyllästynyt siihen, että joka paikka on tauluvarastona. Se on taiteilijan tyttären kohtalo. Oli aika vapauttavaa, kun siivosin teokset pois aitasta ja ihan poltin vaurioituneita tauluja roviolla. Keväällä kun pidin näyttelyn - niin suuri osa teoksista jäi galleriaan myyntikokoelmiin. Galleristi lupasi, että sen verran ainakin myy, että minä saan aitan kattokorjauksen budjetin kasaan. Ja näin on tapahtunut! Vielä jos jotain menisi kaupaksi, niin saisin somistusmateriaalitkin, eli punamullat ja maalit. Taide maksaa onneksi joskus itsensä takaisin.

Tänä vuonna jätetään Ryötönperän filmifestivaalit väliin. Sinänsä harmi, mutta nyt ei ole viikkoa ylimääräistä aikaa. Olen ärsyttänyt läheisiäni kitisemällä jo siitä, että kohta on taas elokuu ja syksy. Olen kyllä hyvissä käsissä, kun kaikki oikein käskevät minua rauhoittumaan ja olemaan stressaamatta. 

Suunnittelin, että voisin kyllä yrittää lomalla vähän lukea kirjojakin. Opetella päiväunitavan. Koska herään mökillä niin aikaisin, että kesäillat menevät hukkaan kun nukahdan liian aikaisin. Saas nähdä, onnistunko.

...Ja minun pönttöni päälle päätti muuttaa rastas. Itse pöntössä asuu ampiaisia. Hmm..
Aion lomalla ehkä myös opiskella kalastusta. Teenköhän teille sitten kalastusvideon! Nimittäin - tsadaa - olen alkanut opiskella videoiden tekoa. Ajatus syntyi sekä työperäisistä että laulujen tekemiseen liittyvistä syistä. Olen töissä hieman tiedotusvastuussa, ja nykyaikaan kuuluu myös liikkuva kuva. Ja lauluhommeleiden takia ajattelin opetella valmiiksi tekniikan, kun tulee ensimmäinen musiikkivideon aika. 

Siihen mitään ulkopuolisia oteta, kun minulla on kuitenkin voimakkaat mielipiteet siitä, miltä minkäkin laulun videon kuuluu näyttää. Itse teen.

Miehellä oli aikamoista kärsimystä kun aloin harjoitella iMovieta. Hirveä melske, kiroaminen ja huuto - enkä ottanut ohjeita vastaan, vaan piti saada oppia ihan itse. Aivan kakaratouhua ja jalanpolkemista. Musiikin siirron kanssa oli ongelmia - kun tein Apulaisen lahjabiisiin videon. Sen tein vain rähjäromanttisista mustavalkoisista valokuvista. Mutta, kyllä ihminen oppii jos tarpeeksi haluaa. Osaan jopa konvertoida (!) äänitallenteen mp3-muotoon! Työpaikan muusikko sen minulle opetti. Ihan mahtava tunne, kun on taas oppinut uutta!

Bändikaverilta ei kuitenkaan ole lupaa vielä julkiseen levitykseen, joten jäätte ilman lauluelämystä. Toistaiseksi, toivon. Ehkä loppuvuodesta saadaan se levyllinen materiaaliamme sellaiseen kasaan - valmiiksi - että voidaan jo jakaakin jotain. Minä olen aika ylpeä siitä, mitä ollaan saatu runsaan puolen vuoden aikana aikaiseksi. Seuraava tavoitteemme tosiaan on viimeistellä työt. Senkin tulisi tapahtua loman aikana ja sitten elokuun illoissa. Meillä on bändikaverin kanssa sellaiset puhelahjat kummallakin, että vaatii aina pieniä ponnisteluja tehdä "töitä".

Aina kun nähdään, niin enemmän paranee maailma kuin laulut. 

Lähipiirini on aivan tuskastunut liian pitkiin videoihini. Perheenjäsenet joutuvat niitä katsomaan, koska haluan esitellä leikkausteknisiä taitojani. On vähän sellainen tilanne, että minulla itselläni on hauskinta videoiden kanssa. Aikaavieväähän se on. Ensin virittää iPad jotenkin hyvään asentoon ja alkaa sitten pälättää ja tehdä. Minusta ei ikinä tule - eikä ole tavoitteenakaan - oikeaa videobloggaria, koska haluan jättää filmeihini myös niitä epäonnistumisiani, joiden kautta opin uutta.

Poraamista ja kankaiden kanssa askarointia. Hieman parodista strömsötä. Niin hauskaa, uskotte varmaan!

Nyt osaan tekniikkaa riittävän hyvin, että jos joskus tosiaan haluaisin vakavasti (miten tylsältä kuulostaakaan) tehdä jotain videohommelia, niin ainakin osaan. Mutta mielelläni pidän sen vain harrastuksena ja uutena itseilmaisun kanavana. On se ihmeellistä, että olen vuoden sisällä opetellut kirjoittamaan lauluja ja tekemään elokuvia! Jos saan elää vanhaksi, niin mitä kaikkea vieä tässä elämässä ehdinkään oppia.

Mökillä varustauduin kylmään heinäkuuhun pesemällä villasukkia. Hankin myös naapurin leskirouvalle lisää lankoja syksysukkia varten. Saan sellaiset heinänruskeat pitkävartiset valkoisilla raidoilla. On kamalaa ajatella, että syksykin taas tulee, mutta jos siihen varautuu polttopuita tekemällä ja sukkia tilaamalla, niin meneehän se varmaan sitten taas. 

Laitan teille nyt muutaman videoni - ei tarvitse katsoa! Ensimmäisenä raskaana olevalle pikkusiskolleni viihdykkeeksi tekemäni Making of juhannustoivotuskuvasta. Tein taannoin huvikseni ironisen elokuvan siitä, kuinka paljon ihminen näkee vaivaa hienon instagram-kuvan luomiseen. Se ei ole enää julkisessa näkyvyydessä. Sain Apulaiselta ja hänen siskoltaan upean viinikarahvin ja lasit lahjatuliaisena Etelä-Afrikasta, ja jaoin niistä kuvan instaan. Niin siitä operaatiosta tein myös filmin. Pikkusiskoni ilmoitti, että haluaa lisää sellaisia. Niinpä tein tämän seuraavan perjantaina yövuorojen jälkeen, ruotsia hölpötän siinä, koska sisarukseni ovat kaksikielisiä:


Mies sanoi, että saattaa tulla Syyslaulun tekijänoikeudet vastaan. Tuleekohan sakkoja, hehe. Pyysin tänä aamuna whatsappissa bändikaveria tekemään minulle taustamusiikkia videoita varten, koska iTunesin ilmaiset ovat aika kamalia - kuten kohta kuulette, jos satutte katsomaan tuoliaskarteluani. Tuolivideo on kymmenminuuttinen ja aivan liian pitkä siis. Mutta tekeminen oli hauskinta:


Puhumattakaan naulakon askartelusta lomallani mökillä. Sen videon kanssa opin, että youtubessa on vartin raja. Leikkasin videon 14,59 minuutin mittaiseksi. Huvitti ihan älyttömästi, kun onnistuin. Mutta on kuulemma aika puuduttavaa katseltavaa - niin että en loukkaannu, vaikka ette nyt näihin ylipäätään käyttäisi aikaa. Jospa vaan iloitsette kanssani siitä, että osaan nyt tällaistakin. Poraamisen lisäksi. Vielä riittää opeteltavaa kyllä senkin työn kanssa. Seuraavaksi aion kuitenkin alkaa opiskella kuviosahan käyttöä. Teen ehkä psykedeelisiä linnunpönttöjä ampiaisille!

Älkää sitten jaelko näitä filmejäni minnekään, ihan ovat vain teitä varten, jos haluatte nähdä mitä olen tehnyt. Oikein odotan että viikon päästä aamuvuorojen jälkeen pääsen mökille tekemään ja oppimaan lisää! Palaan linjoille taas sitten. Mukavia päiviä teille, ystävät!