maanantai 11. syyskuuta 2017

Opintopisteitä mökkitalouden hoidosta

Kyllä kai tyyniä soutelusäitä tulee vielä vaikka kuinka monta kertaa ennen pakkasia? Vaikkei ehtisikään olla koko ajan mökkirannassa päivystämässä. Alkusyksy maaseutuvapailla tuntui niin tuuliselta, että jos tyyneys sattui kohdalle, niin se oli erityisen merkillepantavaa. Yleensä oli kuitenkin jo ihan ilta tai sellainen aamu, että metsurivermeet oli jo puettu ylle, niin että järvelle lähtö jäi. Sitä kun sai kesällä oppia kalastusta ja sensellaista, niin ei se kuulkaa enää riitä että vain rannasta ihailee.

Vaikka onhan sekin täysin luksusta, en minä sillä.

Ja voihan sitä soudella pilkkihaalarissakin ja kokeilla kalaonnea sitten tässä myöhemmin taas mökillä. Tuskin kalojen nälkä syksyyn loppuu, tai sitten minulla on mennyt jotain totaalisesti ohi biologian tunneilla. Mikä ei kyllä olisi mikään ihme. Mielestäni luonnonopetuksessa ajoitus on hieman väärä. Pitäisi olla keski-ikäisten opetussuunnitelma erikseen, koska kokemukseni mukaan herkkyyskausi esimerkiksi juuri kalojen sielunelämän ymmärtämiseen alkaa olla vasta nyt. Minkähän takia ylipäätään onkin niin, että vain lapset määrätään kouluun, ei olisi pahitteeksi muutamalle aikuisellekaan - tuli nyt tässä spontaanisti mieleen. Kaikki pittää itte keksiä taas.

Tai no. Joo. Tokihan siitä nousisi yhteiskunnallinen äläkkä, jos yhtäkkiä päsähtäisi postiluukusta kirje, että puolen vuoden päästä on sitten se pakollinen luonnontieteen kurssi kaikille 1969-1979 syntyneille. Ihan otat virkavapaata töistä ja lähdet opintielle. Tai etänäkin voit tehdä, jahka kirjoitat kymmenen sivun esseitä mm. hauen ja kuhan eroista ruokakaloina ja muistat sivulauseissa pohtia heidän ravitsemuskulttuuriaan riittävästi. Lähdeviitteitä unohtamatta. Myös järvivesien hyvinvointi tulisi tietenkin ottaa huomioon.

Olisihan se kansallisesti raskas kokemus. Sen sijaan voisi olla esimerkiksi eri ihmisryhmille (vaikkei nykyään saakaan yhtään tyypitellä, koska elämme yksilöllisyyden aikaa) suunnattuja ainakin puolipakollisia kursseja. Esimerkiksi Kukkahattutätien metsätalousopintoviikot savottamaiden reunamilla. Kuuluisin siihen kohderyhmään. Voin ihan heti ilmoittaa, että en enää ikinä naura puheille kätevistä traktoreista ja muista vempeleistä. Eli tavallaan olen tehnyt jo ennakkotehtävän.

Olin ollut tähän saakka sellainen vähän epäkorrekti virnuilija aina kun oli klapikonetta tai moottorisahaa isompi laite mainittu. Olen luullut, että niillä ja nilkuttavilla kitinäkottikärryillä pärjää ja pysyy kätevästi omavaraisena polttopuun suhteen. Siinä kohdassa kun varastot ammottavat tyhjyyttään ja kello käy kohti talvea, sitä kummasti osaa arvostaa esimerkiksi tätä:

Nuoruusystävä toi tontille ison mittakaavan apuvälineitä! Kiitos!
Ja tätä:


Ja lopputulemana tätä:

Ei lopu pilkottava kesken nyt. Eikä ole enää mitään pikkunäpertelyä. Oikein huvittaa, kun olen joskus oksasaksilla tehnyt risusavottamaisesti kaminapuita - vaikka mielekästä sekin. Sehän voisi olla niin kuin perusopintojen ensimmäinen kurssi ja sitten edettäisiin tämäntyyppiseen raskaampaan hommaan. Minä olen tehnyt kaikki nämä vuodet sikinsokin kaikkea, ja kohta alkaa ehkä olla graduvaihe - hehe - no ainakin ensimmäinen seminaarityö, jossa tulee osoittaa että on ymmärtänyt mökkipuiden eri työstövaiheet ja sen ettei ihan koko ajan saa olla kivaa.

Vaikka on ollutkin. Pitäisiköhän kärsiä välillä? Mistähän sellainenkin työmoraali tulee, että välillä kaiken pitäisi olla niin kuin kivireen vetämistä, ei saisi koko ajan nauttia. Vielä tuosta sikinsokin tekemisestä tuli mieleen, että toisaalta se on kyllä hyväksi havaittu työtapa - sekä mielekkyyden säilyttämiseksi että liikeratojen pitämiseksi monipuolisena. Jos on oikein monotonista, niin johan sitä tulee joku paikka kipeäksi. Ja sitten kun varoo sitä paikkaa, tulee seuraava nivel tai lihas ärtyneeksi, ja kokonaisväsymys ja turhauma siitä onkin sitten käsillä. Ja sitähän me emme halua, vaikka olisi mikä savotta.

Eli. Mökkitaloustöiden peruskurssilla tulisi ihan ehdottomasti olla myös vähintään parin opintopisteen osuus kehonhuollosta. Miksei mielenhuollostakin. Minä voisin vetää sen kurssin. Kertoisin, että aina kun on tehnyt kottikärryllisen klapeja, se kannattaa saman tien viedä vaikka rantaan pinoon kuivumaan, että tulee liikuttua pois pilkontapaikalta. Vastapainoliikuntaa, mutta myös taloudellista ajattelua. Olen nimittäin jo kokenut senkin, että jos pilkontapuuskassa tulee tehtyä kokonainen vuori polttopuita ja lähtöaamuna herää tilanteeseen että kasa on edelleen keskellä pihaa siirtämättä yhtään minnekään, niin kiire tulee. Kannattaa heti hoitaa puut myös paikoilleen. Ja kun toimii niin, voi myös lopettaa koska tahansa. Yleensä tulee sellainen olo, että vielä yksi kärryllinen. Vielä toinen.

Puutyöt ovat minulle niin rakasta hommaa, että voisin kirjoittaa siitä varmaan filosofisen elämäntaitokirjan. Pitäisiköhän? Ja sen jälkeen kalastuskirja? Voisinkohan sitten jättää päivätyön.

Kurssini sisältöön kuuluisi myös pitkä jaarittelu portaalla istumisen merkityksestä, mutta sehän ei tule kenellekään yllätyksenä.



Kyllä tällainen otus mökille sopii.
Kas, kuvassa on koira. Tähän syksyyn on kuulunut myös perusopintoja isojen koirien mielenliikkeiden ymmärryksestä sekä luentoja ynnä käytännön harjoituksia laumanjohtajuuteen liittyen. Enemmän näitä on opiskellut Apulainen, jonka hallinnassa kyseinen otus tällä hetkellä on. Mutta siinä sivussa olen minäkin opetellut olemaan lässyttämättä sekä rottweilerille että Nuoruusystävän susikoiralle. Heti menee paljon paremmin, ja uskallan nyt ulkoilla molempien kanssa ilman pelkoa siitä, että eläin vapauden- ja rakkaudenhuumassaan hyppii minut kanveesiin.

Ihan ollaan rauhassa syöty marjoja suoraan luonnosta ja ihmetelty järven aaltoja, ennen kuin vesi tyyntyi. Myöskään koirille ei tarvitse erikseen opettaa porrasfilosofiaa, vaan ihan itse osaavat hoksata, että ai jaa - "mummin" mökillä kuuluu istua välillä näin. Tässä minä pidän äänetöntä luentoa aiheesta:

Ai niin! Kävihän mökillä alkusyksystä viikonloppulomalla myös mäyräkoira. Hän on Sistusgurun uusin perheenjäsen. Kyllä oli hauska katsoa, miten hän temmelsi tontilla korvat lepattaen. On siis käynyt ilmi, että Ryötönperä on kertakaikkinen paratiisi koirille. Siellä tulee eläin heti niin iloiseksi ja vapaus tuntuu hyvältä, jahka lauma pysyy suurin piirtein koossa.

Kauhean kauan ei viitsi mököttää, vaikka joutuisikin väkisin järveen harjoittelemaan vesielementtiä. Tämäkin teini leppyi minulle aika nopeasti tästä järkyttävästä kokemuksesta:

Ihanasti on siis mennyt tämä syksyn alku, koska olen toteuttanut kesäloman lopussa tekemääni suunnitelmaa siitä, että ravaan maalla aina kuin vain mahdollista. Ettei mene vuodenaika ohi. Nyt minä huomaan, että aamuisin sekä täällä kaupungissa että mökillä meinaa tuttu vuodenaikahaikeus vähän kuristaa kurkkua. Mutta kyllä se menee sitten pian ohi, kun vaan ryhtyy johonkin eikä anna murheudelle valtaa. 

Toistelen jatkuvasti sekä itselleni että läheisilleni sitä, että kyllä kaikissa vuodenajoissa on omat ihanat puolensa ja talveen varautuminen tarkoittaa myös sitä, että tekee nurkista viihtyisiä. Hankkii lisää kynttilöitä, koska tunnelmoinnistahan minä tykkään. Otsalamput ovat vieläkin hukassa, ja ne minun pitää tällä viikolla etsiä ihan oikeasti kun pääsen taas mökille.

Niitä on kaksi! Ja ne ovat jossain! Apulainen - joka on ollut nyt Ryötönperällä koirankoulutusopissa - on niitä jo kaipaillut iltaisille metsäkävelyilleen. Olen kertonut, että aitan takaa kun menee metsään, niin siellä on helppokulkuisin maasto. Muualla on niitä salakuoppia sammaleiden alla kivien välissä. Yhteen sellaiseen minäkin osuin ja kaaduin aivan turvalleni kesken metsäsavotan. Onneksi ei sattunut, oikeastaan nauratti kun olin yhtäkkiä rähmälläni varvikossa.

Tänä vuonna mökin puutarhatyöt jäivät kesällä vähemmälle sen aittaremontin takia. Mutta vielähän tässä on aikaa suunnitella ensi viljelyskautta ja muistaa ne kasvit, jotka pitäisi istuttaa syksyllä. Sitäpaitsi niityn maisemointia hyötyviljelykäyttöön(kin) tulee suunnitella ja jopa toteuttaa. Puusavotasta syntyi niin paljon risua, että melkein voisin rakentaa pari uutta viljelyharjuakin.

Loppuvuosi ennen lumien tuloa on ihan parasta aikaa pihatöihin, kun ei ole kuuma eikä paarmoja. Pitää muistaa ostaa uusi harava. Vanhasta katkesi varsi keväällä. 

Tällä viikolla tontille saapuu kuitenkin enemmänkin nuoruusajan ystäviä, joten savottojen sijasta saan hieman emännöidä. Kyllä sellaisellekin pitää budjetoida aikaa eikä aina ajatella tekemättömiä töitä. Minusta on kehittynyt esimerkiksi aika hyvä pizzantekijä, vaikka itse sanoinkin. Eilen täällä kaupungissa sain yhden ystävän sunnuntaikylään, ja kokeilin ensimmäisen kerran laittaa munakoisoa pizzaan. Kyllä se oli hyvää. Ähky tuli ihan itsellekin.

Olisi mukava oppia tunnistamaan sieniä. Niitä on paljon metsässä. Osaan vain kantarellin. Miten noloa! Mutta olihan se sinänsä palkitsevaa tässä yhdellä reissulla, kun en jaksanut lähteä kylille kauppaan, mutta tuoreet ruoka-ainekset olivat hieman vähissä. Noin vaan - vips - kävin hakemassa kantarelleja vähän ja tein risoton, koska Sisustusgurulta oli jäänyt juurikin sellainen sopiva tilkka valkoviiniä haudutustarkoitukseen. Hyvää tuli.

Teenköhän minä ensi viikonloppuna ystäville kantarellipizzaa grillissä. Kohtahan tässä voi alkaa pitää lähiruokablogiakin, hehe. Olisipa kiva ehtiä tällä viikolla kalallekin, mutta ei sitä muutamassa päivässä kaikkea jouda. Paitsi jos priorisoi.

Elikkäs keski-ikäisen kukkahattutädin opetussuunnitelmaan tulisi sisällyttää myös sienikurssi. Olen pahasti jäljessä sillä rintamalla, mutta toisaalta kala-asioissa olen edennyt tänä syksynä perkaamisen lisäksi filerointivaiheeseen. Ei mikään ihan huono saldo! Ihan vaikka oli yleisöä, niin rauhallisesti noudatin ohjeita ja annoin veitsen hiljaa laulaa. Mielestäni en menettänyt hermojani kertaakaan, mutta lähimmäiset saattavat olla toistakin mieltä.

Tämä on kyllä siitä kiva vuodenaika ihan kaupungissakin, että tulee vähitellen tavattua sellaisiakin ystäviä, joiden kanssa on ollut kesän yli taukoa. Lisäksi siskot miehineen ovat tilanneet meiltä "italialaisen puutarhajuhlan" jahka kaamos koittaa. Heille on jäänyt kaipuu muutaman vuoden takaisesta illasta, jolloin olin nostanut puutarhakalusteet ja värivalot olohuoneeseen ja lavastettiin miehen kanssa konsanaan sellainen eteläeurooppalainen perhedinner. Se oli kivaa, ja on siispä listalla taas.

On paljon kaikenlaisia suunnitelmia, ja vaikka arki meinaa välillä imaista syövereihinsä, niin yhteiset hetket sekä maalla että cityssä tuovat ihanaa - suorastaan elämänmakuista - vaihtelua. Sillä sitä aina jaksaa taas.

Tänään aamu näytti ensin harmaalta, mutta se olikin vain sumua. Päivästä näyttää tulevan sittenkin kuulas, ja ehdin nauttia siitä vielä tovin ennen kuin lähden yötöihin. Ja kahden vuorokauden päästä olenkin taas jo matkalla mökille! Välillä reissuun lähteminen tuntuu raskaalta, mutta on se palkitsevaa tietenkin sitten kun yhtäkkiä edessä aukeaakin mökkiranta ja sauna lämpiää. Radion voi aukaista, tai sitten ei, jos ei huvita.

Minä olen jollain tavalla oppinut myös nauttimaan mökkimatkoistakin, ne ovat hyvä siirtymä ja meditaation hetki. Vaikka aika usein kadehdin niitä, joiden mökki on vaikka tunnin ajomatkan päässä, niin olen tietenkin tottunut omaani, eivätkä lähdön hetket ole enää niin kamalan raskaan juhlavia. Tottakai minua mökiltä lähtiessä surettaa, mutta muuten on hyvän luottavainen mieli, kun naapuri ja Nuoruusystävä katsovat tilukseni ja torppieni perään poissaollessani.

Yleensä poislähtiessäni tiedän jo, koska mennään maalle seuraavan kerran - laitan itselleni edes keittiön ja saunan siistiksi, niin on mukava palata. Kynttilät valmiiksi ja puhtaan pöytäliinan. Ja yhtäkkiä sitä onkin mökillä taas.


2 kommenttia:

  1. Ihanaa lukea näitä sun tarinoitas, Saara. Tulee niin lempeä olo. :)

    VastaaPoista
  2. Aiva hyvin voisit alaata pitämähän ruokaplokia. Sun kuvat on niin kauniita! Kaikki kuvat.

    VastaaPoista