keskiviikko 29. toukokuuta 2013

Hyvä Haltia ja minä




Oli luontoromantiikka vähän kaukana kun odotin eilen bussia Espoon keskuksen asemalla. Olin oikein tähdännyt sellaiseen junaan, että varmasti ehdin oikeaan autoon. Jouduin viettämään puoli tuntia tuulisella ja pölyisellä asemalaiturilla. Meinasin ihan että otan tänne oikein jonkun tosi härskin kuvan, mutta se sitten jäi. Miten voi olla joku niin ruma paikka. Oikein arkkitehtuurin kehto. Ei huvittanut mennä R-kioskille edes jäätelöä ostamaan. Sitäpaitsi jännitti vähän, osaanko mennä Nuuksion suuntaan lähtevään bussiin. Että jos joudunkin vahingossa jonnekin lähiöön ja menee sivu suun koko Haltian eksursioretki. 

Että parempi se oli tönöttää vaan paikassa, jossa luvattiin että bussi numero 85 vie "Nuuksionpäähän". Vakoilin ihmisiä sillä silmällä, että kukahan muu saattaisi olla tulossa kylään luontokeskuksen oppaiden uuteen työpaikkaan. Enimmäkseen arvioin väärin.

Bussikuski - oikein ystävällinen - nyökkäsi ennen kuin olin ehtinyt saada kysymystäni loppuun, että meneekö bussi varmasti Solvallan urheiluopiston suuntaan. Se oli sen pysäkin nimi, jossa piti jäädä pois. Minä seurasin tulostamaani ruttuista pysäkkiluetteloa hartaudella koko matkan ja sekoilin vain vähän kun tuli se hetki, että oltiin perillä. Sitäpaitsi bussissa pörräsi hermostunut ampiainen, niin sekin toi matkantekoon pientä ylimääräistä jännitystä. Seuraavalla kerralla osaan mennä Haltiaan rennommin.

Sitäpaitsi sinne alkaa kulkea suora bussi Kiasmalta ainakin kesäkauden yli, niin ei tarvitse kokea Espoon keskusta ehkä ikinä enää uudelleen.

Nuuksiontie 84
Kiitin itseäni, että olin lukenut kutsusähköpostin huolella. Että en törmännyt paikalle erähenkisissä vaatteissa ja kumisaappaissa. (Tarpeen tullen niitä olisi kyllä voinut Haltiasta vuokrata.) Sillä luvassa oli Haltian sisätilojen esittelyä. Ja ekoarkkitehtuurin. Ja ekotenkiikan. Ja tulevan toiminnan. Eniten kiinnosti jälkimmäinen, vaikka kyllä minä kaikenlaista luontoa kunnioittavaa rakentamista ja energiaa säästävää arkea suuresti arvostankin. Mutta siis lyhyesti ja ytimekkäästi - Haltia on rakennettu pitämällä hiilijalanjälki mahdollisimman pienenä. 

Kyllähän se vähän hullua olisikin, että pykättäisiin pystyyn kotimaan luontoa palvova pytinki, joka olisi jo valmistusvaiheessa tuhonnut ympäristöä jotenkin epäsopivan paljon, eli liikaa.

Näköalaterassilla oli vähän kuuma. Otin villatakin pois. Mutta maisema korvasi kaiken. Oikein kuvittelin itseni siellä huurteisella joskus sitten antoisan luontoelämyksen jälkeen. Jos vaikka saisin miehenkin lähtemään pikku patikoinnille, oli nimittäin todella kaunista. Keskittymiseni esittelyyn terästyi heti, kun kuulin sanan olut. Että Haltiassa sekin jäähdytetään omavaraisenergialla. Pelkkää säästöä siis, jos innostuisi nauttimaan vaikka toisenkin tuopposen!


Meitä kierrätettiin sisätiloissa niin, että piti aina ihan erikseen kysyä että mikä tulee olemaan virallinen kulkureitti, onko tuo pääovi ja nytkö me ollaan kulisseissa. Jäin vähän muista jälkeen välillä, kun yritin ottaa hienoja kuvia. Taidan olla kamerani kanssa vielä jotenkin hidas.

Ihanasti sisällä tuoksui tuoreelta ja puiselta, ja mikä parasta, materiaali on enimmäkseen kuusta niin eivät kuulkaa tummu ajan saatossa seinät, niin kuin Ryötönperällä. Hyvin ajateltu. Männyt oli jätetty kiltisti suosiolla ulos ja vieläpä oikein suunnitellusti, että ikkunoista ne näkyvät hienosti kehystettyinä.

Sekin tuntui ihan loogiselta, kun kerran luontokeskuksessa oltiin. Olikin vähän huolettanut etukäteen se, että jos ovat rakentaneet jonkinlaisen tunkkaisen museomaisen loukon, jonka seinillä löpsöttää surullisia sammaltupsuja. Turhaan murehdin, oikein oli avaraa ja valoisaa. Ihan olisin voinut viihtyä pidempäänkin.


Näyttelyiden rakentaminen oli ihan kesken vielä. Sehän on enemmän kuin tavallista ennen avajaisia. Haltiassa ne ovat ylihuomenna. En kauheasti viitsinyt mennä häiritsemään rakentajien ja visionäärien työtä, vaikka minulle jäikin vähän kaipuu erityisesti itse päänäyttelyyn

Minulla kun on esimerkiksi talvisen Lapin ja revontulien näkeminen vielä rästissä, niin kätevästi pääsisin niitä ihailemaan täällä etelässäkin. Jos vaikka tulee kamala helle, niin voisin mennä Haltiaan viilentymään. Tai sitten ensi talvena, kun itkettää kesän perään, niin olisi lähellä linnunlaulu ja niittykukat. 

Hyviä oivalluksia näyttelyidenkin suhteen oli. Esimerkiksi se, että tietoa annostellaan vain sen mukaan, mikä vierailijaa kiinnostaa. Ei ole joka paikka täynnä pakollisia informaatiotauluja, vaan voi itse valita reittejänsä ja pysähdellä sydäntä lähellä olevien maisemien ja asioiden äärelle. Tällä hetkellä minä perehtyisin erityisesti maankuori- ja majava-asioihin. Siis taivaankannen ilmiöiden lisäksi.


Ovat kehittäneet myös sellaisen konseptin, että vuokraavat seminaari- ja kokoustiloja. Hyvä etenkin siinä mielessä, jos saavat tavallisten kansalaisten lippumaksut pysymään alhaisina tällä vuokrailutoiminnalla. Puulämmitteinen saunakin oli tarjolla. Minä ajattelin, että voisin pomolle ehdottaa seuraavaksi työnkehittämispaikaksi vaikka Haltiaa, niin sitten kun tulee joku tylsä budjettikohta, niin voisin vain rentoutua tuijottelemalla auditorion suorastaan alttarimaisesta ikkunasta ulos.

Erittäin hyvin ajateltu, kyllä on tainnut arkkitehti kokea seminaareissa paljon sisäisesti luovia hetkiä, kun oli tällaisen keksinyt.


Vaikka kehuinkin Haltian imagoa, logoja, nettisivuja ja sensellaista siitä, että ovat jotenkin järkevät ja aikuismaiset - ei ole piirrettyä pikkueläintä puhekuplineen laukomassa jotain tekopirteää tai tunteisiin vetoavaa luonnonsuojeluasiaa, niin tottakai luontokeskuksen toiminnan tulee suuntautua erityisesti meidän toivoomme, eli nuorisoon.

Vaan voihan se olla, että aikuisetkin villiintyvät näyttelyissä niin että tukkivat lapsilta tien esimerkiksi karhunpesällä, jossa kuorsailee oikea (täytetty) eläin. Kukapa ei haluaisi kokeilla sen turkkia ja ihmetellä mahdollista haisua. Minä en uskaltanut mennä sitä hipelöimään, eikä siihen ehkä eilen olisi ollut virallista lupaakaan kun rakentajamiehillä oli työ kesken.

Vähän jäi huolettamaan luontokoululaisia varten tehdyt avainkaapit ja erityisesti niiden hienot avaimenperät. Tajusin vasta jälkikäteen, että unohdin tarkistaa onko arkkitehdin hyväksymissä avaimenperissä nimittäin toisella puolella kaapin numero. Jämähdin ihailemaan muotokieltä niin kertakaikkisesti, että käytännöllisyys unohtui. 


Toivon todella, ettei arkkitehdille ole käynyt samoin. Tulee nimittäin sekavia tilanteita, jos luontokoululaisilla tai -leiriläisillä menee kaapit ja tavarat sekaisin. Kokemusta on.

Sisätiloissa oli hienoa, mutta silti kyllä enimmäkseen teki mieli ulos kun oli kaunis päiväkin. Ehkä se onkin luontokeskuksen yksi tehtävä, herättää ihmisessä patikoimisen ja retkeilyn halu. Minä voisin joskus palkata Haltiasta vaikka oikein henkilökohtaisen retkeilyneuvojan. Ehkä hän tietäisi, miten kannattaisi parhaiten suojautua hirvikärpäsiltä ja miten järkevimmin pidetään aisoissa käärmeiden pelko.

Minne leiriytyä fiksuimmin, ettei olisi punkkiarmeijaa ihossa kiinni pilaamassa tunnelmaa.


Kyllä meidät onneksi vietiin sitten ulos näköalatorniinkin. Se oli sotkan (muistaakseni) siiveksi naamioidun huoltotunnelin kupeessa katon yläpuolella niin, että kun sinne jonain päivänä laitetaan oikein tähtikaukoputkikin, niin on näkymä taattu. 


Itse kattohan ei nyt varsinaisesti ollut mikään silmänilo, mutta sen teknisyyden saattaa kyllä hyväksyä kun tietää, että vempeleet liittyvät siihen ekoenergisyyteen. On aurinkokeräimiä ja muita hienouksia. Jos oltaisiin päästy maan allekin käymään, niin siellä vasta olisi ollut ihmeteltävää 11 kilometrin pituisen maalämpöputkiston äärellä.

Kyllä ihminen on vaan viisas, kun osaa keksiä kaikenlaista teknistä. 

Haltian katostakin tulee vielä kauniimpi, kun sinne istutettu maksaruoho alkaa elää kunnolla. Siitä tulee oikea viherkatto, jolla on kuulemma ihan oma tehtävänsä talon lämmönsäätelyssä. Sellaista minäkin voisin opiskella vähän enemmän.

Vaan maisema oli niin hieno, että ihan vakavissani aloin suunnitella parempaa perehtymistä pääkaupunkiseudun luontoelämään. Seuraavan kerran kun menen Haltiaan, otan sieltä mukaani kaiken tiedon lähiseutujen mahdollisuuksista, niin ei tarvitse ruikuttaa enää ylenpalttisesti, jos on joku pakollinen tauko maaseutuelämässä. Voi käydä rauhoittumassa lähelläkin.


Varsin oli opettavainen retki. Aidon kiinnostuneena minä kyllä Haltiaan meninkin, kun kerran tarjoutui tällainen tilaisuus päästä kuulemaan kaikesta pikkuisen ennakkoon. Kiitos vaan mahdollisuudesta. Luontoasioita on mukava pitää tapetilla, ja minä nyt itse olen ainakin elävä esimerkki siitä, miten oppimisen halu voi herätä vasta aikuisena.

Siitä minä taisin paluumatkalla pitää ihan kunnon yksinpuhelunkin. 

Jospa ulkoilmaelämän lisäksi innostuisin opiskelemaan lisää myös niitä energia-asioita. Lähipiirissä on kyllä asiantuntijoita tarjolla varmaan lyhyelläkin varoitusajalla, jos tulee inspiraatio. Sanatkin ovat jotenkin mielenkiintoisia ja herättävät hauskoja ajatuksia:




Ai niin. Kellarissa päästiin näkemään lisää tekniikkaa. Lopuksi vielä se oluenjäähdytyssysteemi, kun tiedän että se saattaa ystäväpiiriäni kiinnostaa:


maanantai 27. toukokuuta 2013

Käänteentekevää


Kaikenlaisia käännekohtia tapahtui viikonloppuna. Riisuin talviturkin, kuten kuvasta näkyy. Olen elvistellyt järvipulahduksellani nyt joka suuntaan ja tiedoksi vielä epäileville, että kyllä myöskin sukelsin. Elämänkaaren kannalta merkittävämpi käänne oli kuitenkin lapsuudenystävän vierailu vihdoinkin Ryötönperällä. Sitä on haudottu kaikki nämä hallintavuoteni ja nyt se tapahtui. Viimeksi hän kävi meidän mökillä kun oltiin teinejä.

Ja nyt se sama ihminen lainasi kesämekon, hatun, hanskat ja puutarhasakset ja alkoi hommiin. Tuosta noin vaan halusi rentoutua nokkosia ja puskia perkaamalla. Pohti välillä ääneen sitä, että kyllä se keski-ikä on tullut kun kitkeminenkin tuntuu kivalta.

Jos ystäväpiirini - ja omani - keski-ikäistyminen tarkoittaa tätä, niin sittenhän se on pelkästään kätevää.

Japanialaisen puutarhan alue laajeni ystävän toimesta entisestään, eilen illalla sitä vielä miehen kanssa pällisteltiin ja mittailtiin. Ystävä oli laitettu junalla takaisin kotiin ja meillä kun kerran oli tilaisuus palata vasta maanantaina niin saatettiin käyttää aikaa myös Japanialaisen puutarhan polkuasioiden suunnitteluun.


Harras käännekohta oli myös karhunlaukkataimille paikan etsiminen, raivaaminen ja istutus. Historiallisena tapahtumana se piti tietenkin dokumentoida huolella ja kutsuin puolison perunamaalta siihen tehtävään. Vaikka hän olisi ehkä senkin ajan käyttänyt mieluummin itämisihmeiden tarkasteluun. Hienosti olivat lähteneet viime kerralla maahan laitetut siemenperunat kohti uutta satoisaa elämää.

Minä löysin karhunpojille mielestäni aika hyvän paikan. Taimilaarin Iris neuvoi (Kiitos!), ettei ihan kielojen viereen kannata perustaa villivalkosipulimätästä. Niinhän minä aluksi suunnittelin. Voisi nimittäin käydä sellainen onnettomuus, että joku söisi kieloja. Kun ovat aika samannäköisiä karhunlaukan kanssa, ainakin lehdiltään. Niin olin sitten tarkkana tässä asiassa.

Kaivoin kottikärryllisen maata, juurakkoa ja kiviä erään isohkon kiviyksilön vierestä. Juuri siinä sijainnissa oli jotenkin hyvä henki.


Täytin kaivamani kuopan mullalla, jota paransin kalkilla. Nyt yhtäkkiä mietityttää, että istutinko taimet liian lähekkäin. Jotenkin en raaskinut heitä erottaa kovin kauas toisistaan, kun olivat jo ehtineet kokea niin paljon yhdessä. Pitkät matkat ja ilmastonvaihdokset. Kyllä sellainen lähentää.

Nyt vaan pitää kärsivällisesti odottaa ensi kevättä, että asettuvatko nallet Ryötönperälle. Syksyllä laitan ehkä mättääseen vielä kokeeksi muutaman siemenenkin.


Koska karhunlaukka on viikinkihenkinen kasvi, niin tein taimien oloa vähän kotoisammaksi lisäämällä mättään laitamille pari vanhaa ankkuria. Kannon raahasin kulmille ensin ihan vaan testimielessä ja mahdolliseksi istuimeksi. Mutta keksinkin ripustaa siihen lyhdyn. Yritän olla kanniskelematta mättäälle enempää rojua, nytkin vähän arveluttaa että pitäisikö sittenkin pelkistää vähän. No katsotaan, miltä näyttää sitten kun Japanialainen puutarha ollaan saatu laajennettua Karhunlaukkakivelle asti.


Täytyy myöntää, että toistaiseksi Japanialainen puutarha noin niin kuin kokonaisuudessaan näyttää aika - hmm - sekavalta ja jotenkin karultakin, kun ollaan reviskennelty puskaa ja kasvustoa sieltä täältä, että ollaan saatu kiviä esille. 

Mutta lapsuudenystävän uurastuksen ansiosta paljastui sellainenkin iloinen seikka, että meillähän on valmiiksi saniaisia! Ei tarvitse niitä erikseen yrittää puutarhaan istuttaa. Vaikka voikohan nyt olla niin, että kun ollaan enintä varjostavaa ja ylivilliä pusikkoa karsittu saunapolun vierestä, niin että saniaiset eivät yhtäkkiä viihtyisikään? Toivottavasti niin ei käy.

Paitsi että heitä löytyy myös syrjemmästä metsänreunan varjopaikoista, niin että kyllä Japanialaisen puutarhan tulevan polun varrelle joka tapauksessa saniaispaikka tulee. Sellainenhan on aivan kertakaikkisen elintärkeä ihmisen meditoinnille.


Sunnuntai-illan suunnitteluhetkien keskellä vaadin puolisoa askartelemaan tiipiihäkkyrän jollekin ihmeelliselle kiipeilevälle villivadelmalle, tai mikä nyt onkaan. Tiipiihän syntyy meillä nykyään kädenkäänteessä, kun mies niille pavuilleen viimeksi rakensi sellaisen tueksi. 

Minä solmin varovasti narulla sitä kiipeilevää kasvia, että hän ymmärtäisi alkaa myötäillä häkkyräänsä sen sijaan että nousee repimään viereisestä koivusta rempsottavaa oksaa entistä alemmas. Kyllä siinä tuhertaessani ajattelin, että monipuoliset ovat nykyään meidän mökkihommat. Jos joku tulisi vierailemaan sillä silmällä, että miten ollaan sisällä sisustettu ja siivottu, niin turhaan tulisi. 

En tänään suorittanut edes lähtöimurointia, vaikka lattialla leviää kaikenlaiset sahanpurut ja roskat. Kotoa vietyjä pahvilaatikoita ja kirjalaatikoita pyörii siellä täällä ja keräilyviettimme vuoksi säästetyt ihmeelliset esineet odottavat vielä purkamistaan. Ikkunoita on pesemättä ja hirsissä roikkuu hämähäkinverkkoja... Meidän elämä on siirtynyt nyt kokonaan ulos. Siivoan syksyllä sitten. Ehkä.

Tai jos tulee hienohelmavieraita. Mutta ei meillä onneksi lähipiirissä sellaisia kovin paljon ole. 


Tämä raporttihan ei nyt sitten lopu ollenkaan, kun oli niin paljon niitä käänteentekeviä tapahtumia. Esimerkiksi majava. Hän ui lauantaina ihan Ryötönperän rantavedessä. Oltiin ihan ihmeissämme. Koska aina ennen jos/kun olen havainnut majavatyyppistä liikehdintää - nähnyt yleensä vain ehkä vähän päälakea - niin samantien on hän plumpsahtanut kokonaan veden alle. Arkoja ovat.

Niin tämä yksilö aivan tyytyväisenä vaan hiljaa lipui. Ihan pokkana, vaikka kolme ihmistä turisi saunan terassilla. Mies sentään tajusi toimia ja otti valokuvia. Minähän olen sillä tavalla elämässäni viisastunut, että kannan kameraa koko ajan mukanani. Mutta majavakokemus oli niin hämmentävä, että jämähdin niille sijoilleni ettei se eläin olisi vaan kadonnut näköpiiristäni. 

Kyllä oli hienoa. Tarina ei kerro, minne hän oli menossa ja missä heidän pesänsä nykyään on. Kyllä minä sen ehkä kesän aikana tulen melomalla selvittämään. Pumpattavat kajakit vielä odottavat liiterissä tämän vuoden käyttöönottoa. Huolettaa vaan, että voinko ottaa kameraa mukaan vesiretkille. Että jos kastuu. Pitää kehittää joku minigripsysteemi.


Ja sitten oli perinteinen sumu. Perjantaina nimittäin valvottiin niin myöhään, että ehdittiin kokea se miten ilma jäähtyy vaan järvi on lämmin. Silloin aina sumu alkaa hiipiä rannoilta keskelle vettä. Jossain vaiheessa rantasumut kohtaavat ja sitten on koko selkä hienosti usvainen.

Rakastan sitä ilmiötä. Eikä se ole jäänyt kellekään läheiselleni epäselväksi.






keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Karhunlaukkaa kohti kesää


On kesän merkki, kun sekä me että naapurit ollaan kaikki pihoillamme. Rituaaleihin kuuluu, että takapihan rivitalon lapsenlapset käyvät tervehtimässä meidän puolella olevaa karhupatsasta. Me istumme puutarhapöydän ääressä kuin tatit ja huutelemme kuulumisia omilta paikoiltamme. Kaikki ovat jotenkin hyvällä ja suorastaan aurinkoisella tuulella. Tietäisivät vaan, että minä ajattelen koko ajan mökkiä. Tunnen itseni niin kovin joutilaaksi täällä kotona. 

Pihamaalla minä aina odotan, että mies on saanut kahlattua Hesarinsa läpi, jotta pääsen höpöttelemään suunnitelmistani ja hän kuuntelemaan. Sitten lehden tilalle tuleekin pokkari Monty Pythonin maailmasta ja joudun taas tyytymään omaan seuraani. Sellaista tämä on.

Kirjoittelin siispä pihapöydän ääressä yhden luvun Ryötönperä-romaaniani. Heh. Kehittelemisestä on tullut hauska harrastus, toivottavasti en koskaan vakavoidu sen suhteen. On ollut sellaisiakin hetkiä. Että kiukuttelen, miten vaikeaa on keksiä ihmisille oikeaa sanottavaa. Syntyy muka tyhjiä repliikkejä. Täytyy pitää mielessä, että sellainen ei haittaa. Tärkeintä on kirjoittamisen harjoittelu. Juonenkäänteitäkin on jo mielessä. Aivan kaikki niistä eivät perustu edes tosielämään. On ollut hauska huomata, että pystyn keksimään jotain fiktiivistäkin.

Puoliso sanoi, että minun pitäisi ehkä muuttaa henkilöiden nimet. Minusta se on hieman ennenaikaista, ei tässä nyt ihan vielä askaroida julkisuuskysymysten äärellä. Tuskin koskaan, mutta onhan ajatuksella hauska leikkiä. Aion myydä käännös- ja elokuvaoikeudet koko maailmaan ja maksaa sillä mökkilainan pois. Siihen tähdätään.


No joo. Tosielämässä ajattelen Ryötönperää koko ajan siksi, että kaipaan jo kesälomaa ja tiluksen raivuutöitä. Tilasin viime perjantaina postimyynnistä neljä karhunlaukan taimeakin. Että tämäkin päivä piti nähdä kun kukkasesta on tullut pakkomielle. Kauheasti minä niitä jo heti ajattelin. Että miten selviävät kuljetuksista ja miten tullaan toimeen.

He saapuivat kotiovelle maanantaina. (Mieletön palvelu, muuten. Taimilaarista siis soitettiin, että ollaanko kotona että jos kuitenkin toisivat karhunlaukkani perille asti autolla postissa lähettämisen sijasta, kun kasvit olisivat saattaneet kärsiä turhasta postikonttorissa odottelusta ja matkoista. Ja kun poika kerran oli ajossa.)

Mamman pojat. Nyt meillä. Otso, Nalle, Luppakorva ja Paddington. Voi että! Tai siis, oikeastaan nimeäminen on vielä vähän kesken. Saattaa olla että jostakin tulee vielä Yogi tai Puh. 

Tai sitten kyllästyn tähän nimihömpötykseen, etenkin jos sattuvat menehtymään. Siitä koitan olla sitten pitämättä suurta draamaa, lupaan.

Pitää ehkä ostaa kalkkisäkki jo valmiiksi autoon, että ymmärtävät miten aion pitää heistä huolta. Hemmotella suorastaan. Etteivät löpsähdä mökkimatkalla nuupalleen epätoivosta. Että ymmärtävät odottaa kärsivällisesti pääsyään Ryötönperän puolivarjoisaan kosteikkoon. Lähelle kieloja. Samalla nimittäin, kun oli Taimilaarin Iiris langan päässä, niin varmistelin istutuspaikan otollisuutta. Kerroin, että aion yrittää saada laukat viihtymään Etelä-Pohjanmaalla ja mieluiten myös leviämään.

Yleinen käsitys on se, että siellä missä viihtyy kielo, saattaapi viihtyä villivalkosipulikin. Raportoin sitten ensi viikolla, että minkälaiseen paikkaan taimipoikani kaivelin tulevana viikonloppuna. On jo yksi paikka mielessä, mutta pitää tarkistaa kasvaako siinä kieloja. Edes yksi pieni.


Oikeasti olen taas tahattomasti nähnyt jokaisena viime yönä unia mökin ympäristöstä. Viime yönä oli sillä tavalla jännä kohtaus yhdessä pätkässä, että akileijaliniitun yllä oli erikoinen pieni katto, josta kasvoi niittykukkia pää alaspäin. Oikein sitä äimistelin, mutta tuli herättyä ennen kuin sain selvyyttä katto-/paikallistaivastekniikkaan, että miten se oli toteutettu.

Vai roikkuiko tuosta noin vaan ilmassa itsekseen. Unessahan sellainenkin on mahdollista.

Muistan, etten erityisemmin ehkä innostunut tästä unimaailman omaperäisestä asetelmaratkaisusta.

Sitten itseviljelemistäni siemenistä oli yhtäkkiä kasvanut jotenkin rypälemäisiä verenpisarakukkia muistuttavia yksilöitä. Mitähän sekin voisi ennustaa, aion pitäytyä puutarha-aiheisissa tulkinnoissa. Voi kuulkaa mennä uneksimisen lahja kokonaan, jos alkaa liiaksi järkeillä näitä pihamaaunia oman terveyden tai ihmissuhteiden näkökulmasta.


Vielä niistä karhunlaukan taimista, kun en tällä kerralla laittanut heistä kuvaa. Pitää ehkä säilyttää jonkinsortin yksityisyys vielä hetken. Niin, ovat aika vaatimattoman oloisia poikia. (Mies kyllä sanoi, että kyllä niistä jonkun täytyisi olla tyttö, että lähtevät lisääntymään, mutta minä en nyt siitä välitä.) Itse kukkaa en välttämättä tänä vuonna näe ollenkaan. Aion keskittyä siispä lehtien tuijotteluun.

Ei niitäkään montaa ole.

Mutta niistä voi kuitenkin päätellä tunnelmat. Pontevoituivat heti kovasti kotioloissa. Jännittää, mitä tuumaavat maahan siirtämisestä. Tätä minä nyt jankutan, pahoitteluni.

Mitähän myös tulee tuumimaan ensi viikonloppuna mökille kylään tuleva lapsuudenystäväni, kun minulla on näin yksipuoliset puheenaiheet. Hän ei ole sitten teini-iän koko Ryötönperää nähnytkään ja haluaa varmaankin tunnelmoida. Jos minä sitten kuljeskentelen pitkin tonttia lapion kanssa ja ystävä joutuu raahautumaan perässä taimilaatikko sylissään, niin voihan se tulla hänelle yllätyksenä.

Kyllä minun varmasti täytyy muistaa pitää kunnon esittelykierros ja muistelohetki. Useitakin. Ja sitten vasta näyttää tämä uusimmista uusin puutarhaintoilutaipumukseni. Tai jotenkin ujuttaa se luontevasti asiallisten keskusteluiden lomaan.


Ai niin. Kesän tietää tulleen siitäkin, että olen alkanut taas tuijotella tienpientareiden apiloita nelilehtisten toivossa. Sekin on yhdensortin pakko-oire, joka pysyy tietenkin talviajat poissa. Takareidet venyvät kätevästi, kun oikein kumartelee ruohon sekaan yhtäkkiä ilmaantuneiden apiloiden yllä, mutta vaarana on myöhästyä työpaikalle kuljettavasta bussista. 

Muuten minä kyllä olen ollut aika turhautunut kaupungissa, vaikka kyllähän täällä oikeasti tekemistä on vaikka kuinka paljon sisällä ja pihalla, palkkatöissä kulkemisen lisäksi. On melkein kiireenkin tuntua, kun kaikenlaista tapahtuu ennen lomaa. Onneksi kylläkin mukavia asioita, en minä sillä. Ja pääsenhän ylihuomenna mökkirantaan pariksi päiväksi harjoittelemaan kesälaitumella olemista.

Ja kyllä siitä lomastakin ehkä osa tulee vietettyä kaupungissa. Mutta se on niin eri asia, kun on se tietoisuus vapaudesta tulla ja mennä, lähteä ajelemaan tai pysyä paikoillaan. Minä yritän olla suunnittelematta liikoja, kun ei ehkä kerran ole pakko. Vielä kolme viikkoa siihen.


Jännä nähdä, ovatko Ryötönperän vuokralaisoravan lapset jo muuttaneet pois kotoaan. Kyllä se eläimillä vaan yllättävän äkkiä käy. Verrattuna ihmisiin. Eilen tapasin täysi-ikäisyyden saavuttaneen vanhimman kummilapseni ja keskusteltiin aiheesta. Siis omilleen muuttamisesta, joka hänellä on odotettavissa ehkä runsaan vuoden päästä.

Niin, jos oravalapsi pohtisi muuttoaan vuoden, aivan varmasti emo turhautuisi. Paitsi, että mistäs minä tiedän, kun en ole vieläkään ehtinyt opiskella oravien sielunelämää tiedekirjoista. Tokko sellaisista edes ihan autenttista tietoa saa. Taidan keskittyä kurrehommeleiden seurailemiseen ja tehdä omat johtopäätökseni, ja voihan olla että Ryötönperän yksilöt ovat jotenkin erityisen poikkeuksellisia.

Kyllä minulla on täällä kaupunkikotipihankin oravien kanssa päässyt pientä kontaktia syntymään, etenkin näinä aikoina kun ruokatarjoilu talon puolesta alkaa olla ohi:


maanantai 13. toukokuuta 2013

Tuhat siementä sykkii


Viikonloppuna tuli kesä. Oli aika onnekasta saada todistaa sitä mökiltä käsin, eihän ihminen etukäteen pysty ennustamaan että minä päivänä puihin ilmaantuu selkeät silmut ja maiseman väri alkaa tosissaan muuttua. Maalla ei kylläkään ehtinyt tulla yhtä vihreää kuin täällä Etelä-Suomessa.

Seuraavan kerran päästään Ryötönperälle vasta parin viikon päästä, kaikki tulee olemaan silloin ihan uuden näköistä.

Mahtava sitten tehdä kierros pihapiirissä ja ihailla tämänkertaisen mökkiviikonlopun tuloksia. Omia (vaatimattomia, verrattuna ystävien työpanokseen) kädenjälkiä ja sitä, mahtavatko yrtit ja kukkataimet olla hengissä ja onko alkanut maassa itämistoiminta.

Tein myös muutamia dekoreerausasioita, niin on ainakin jotain, mitä ihailla jos maanviljelyksessä tulee takapakkeja. Ylimmässä kuvassa voitte havaita tiipiimäisen häkkyrän. Se on miehen tekosia. Hän varustautuu ruusupapukauteen. Ne kasvavat kuulemma parimetrisiksi. Jäin miettimään, että miksi salkopapu (jota myös kuulemma laitetaan) on paljon lyhyempi - ei mitään logiikkaa siinä, että Ruusu-nimiselle pavulle rakennetaan kiipeilysalko ja Salko-niminen saa ehkä vain pikkuiset kepit. Onkohan luonnonnimien suomentajalla tapahtunut aikoinaan jokin virhe.

Niin minähän näin tiipiihäkkyrässä heti lyhtymahdollisuuden, kuten kuvasta myös voi havaita.

Sitten on ihasteltavana systeemi, jonka rakensin kompostikasan ympärille:


No ihasteltavana ja ihasteltavana... Hmm. Ei ihan vastaa sitä alkuperäistä visiota, joka minulle tuli kun katselin purkutuomionsa saaneen leikkimökin terassikaiteita, jotka kävin lopulta sorkkaraudan kanssa irrottamassa. Olin ajatellut niistä ehkä hieman kiinteämpää kompostilaatikkoa. Tai, no alunperin olin meinannut laittaa kompostin ympärille vain kaupan metallikehikon, mutta portailla suunnitellessani keksin tämän leikkimökkimateriaalin hyödyntämisen. Kyllä sillä vähän tunnelmaa sain kuitenkin luotua.

Sitäpaitsi keksinkin, että on nimenomaan hyvä asia, että kompostissa on liikuteltavat seinät. Pääsee kunnolla talikoimaan eikä tarvitse yläkautta kauhoa. Eli itseasiassa tulinkin luoneeksi jotain todella käytännöllistä. Kerrankin esteettisyys ja toimintakeskeisyys kulkevat niin sanotusti käsikädessä.

Mitähän kaikkea keksinkään leikkimökin seinistä! Jos mies hommaa sen kamalan paljun, niin voinhan virittää vaikka sen ympärille vähän punamullattua lautaa, niin sopii paremmin pihapiiriin. 


Kuvissa kaikki näyttää vielä niin ruskealta, että pitää nyt ihan toitottaa, että kyllä tosiaan se ihana, ihana alkukesä on jo Ryötöperälläkin. Pohdituttaa se, että onko sinivuokkovuosissa eroja. Vähän niin kuin sieni- ja marjavuosissa. Kun tuntuu siltä, että nyt on hyvä sinivuokkovuosi. Aivan ihastuttavaa.

Vai oliko nyt tässäkin asiassa onnea ajoituksen suhteen? Että satuttiin paikalle juuri parahiksi. Vai olinko mielentilaltani otollisemmassa vireessä kuin aikaisempina keväinä? Mielenkiintoista, pitääpä selvittää asiaa.

Sitten oli nimeltämainitsemattomia (koska en tiedä) toisia sinikukkia siellä täällä erinomaisina ryppäinä. Hauskasti koristivat paikkoja, joissa kohta kohoaa tärkeänä pönöttävä horsmikko. Sen määrä kylläkin vuosi vuodelta vähenee, mutta ei koskaan kokonaan. Siinäkin on aika nätit kukat, ja muutenkin on aliarvostettu kasvi. Mielestäni aika upea, kun kasvaa pitkäksi ja huojuvaiseksi.

Onkohan tämä Nimeltämainitsematon Sinikukka oikea luonnonkasvi, vaiko isoäidin muinaisista sipuli-istutuksista tontille villiintynyt laji. Olen sinistä rakastaneen ihmisen lapsenlapsi, niin aina siihen väriin liittyviä mökki-ilmiöitä tulee ensimmäiseksi selitettyä hänen kauttaan.


Juuri kun olin raahamassa oksasilppuria Japanialaisen Puutarhan liepeille ja ystävä seisoi tikkailla putsaamassa räystäitä, niin miesväki ryhtyi salaperäiseksi. Yhtäkkiä meille tuli kutsu Kulttuuriaitalle. Oli kuulemma viljelyskauden avajaisjuhlallisuuksien aika. Sen kunniaksi, että perunat oli istutettu. Kuin myös pavut - paitsi ne, jotka saa laittaa maahan vasta kesäkuussa.

Ohjelmassa oli ensin maljapuhe. Se käsitteli Kulttuuriaittaa ja sitä, miten siihen tulee se Matineapatio. Juhlapuhuja kunnioitti sekä sanoissaan että habituksessaan itse edesmennyttä taiteilijaa, jonka teokset ovat nyt aittaan varastoituna. Mies oli varsin arvokkaan näköinen äitini työtakissa. Sieraimet harallaan lausui tilaisuuden avaussanoja ja esitteli puheensa päätteeksi tulevan pation perustuskiviä. Niitä minä olin kasvillisuuden alta kaivellut esille edellisenä päivänä.

Sitten tuli kevätrunolausuntaa ja me naiset istuttiin vartavasten asetelluilla tuoleilla ja kuuntelimme. Samalla siemailtiin kuohuviiniä. Ikuisesti mieleenpainuva hetki. Toivon, että siitä tulee keväinen perinne.


Esitysten ja encoren jälkeen oli vapaan seurustelun aika. Pohdittiin Matineapation tulevaa muotoa ja sitä, voisiko kasvihuone olla jotenkin luontevana osana pation jatkeena. Että jos sitä ei rakennetakaan suoraan leikkimökin paikalle, vaan vähän enemmän Kulttuuriaitalle päin. Ei syntynyt lopullista päätöstä, koska pohdituttaa niittumaisema. Sitä ei saa tukkia. Toisaalta lasimaja pation reunamilla voisi toimia esimerkiksi yleisön sadesuojana, mikäli siihenkin tulee liikkuvia seiniä.

Ei ollenkaan huono idea yhdistää aittaa ja kasvihuonetta kokonaisuudeksi. Katsotaan. Saa nähdä, montako vuotta sitä suunnitellaan. 

Sitten vuokralaisoravan poikanen piti meille seinäkiipeilyesityksen päärakennuksen itäseinällä, jonne näkee hienosti vain jos istuu aitalla. Hän näytti, miten kurkkii ikkunoista. Erityisesti yläkerran vierashuoneen ikkuna kiinnostaa. 

Ehkä siksi, että siellä on enemmän vaihtelua. Meillä alakerran makkarissa pötköttelee aina vain sama isäntäväki. Voihan olla, että oravanpojassa on myös vähän huimapään vikaa kun piti niin korkealle kiivetä. Kun menin lähemmäksi valokuvaamaan, hän otti hirmuloikan alas ja vipelsi ihan ehjin tassuin takaisin metsään. 

Sunnuntaiaamuna ystävä oli kuulemma havahtunut tunteeseen, että joku katsoo tiiviisti. Oravalapsi siellä ikkunan takana ihmetteli nukkuvia mökkivieraita.


Saatiin me illalla kylään oikea ihmislapsikin. Hän on paikallisen nuoruudenystäväni jälkeläinen. Häntä silmälläpitäen miesväki valmisti muurinpohjalettuja. Kyllä ne aikuisillekin maistuivat. Muisteltiin nuoruudenystävän ja hänen puolisonsa kanssa kaikenlaisia asioita nuoruudesta.

Miten on kylänraitti nyt hiljentynyt. Ei siellä enää iltaisin ole samaa rallia ja nuorisomäärää kuin ennen. Johtuuko se internetistä vaiko jotenkin pienestä ikäluokasta? Muisteltiin (tietenkin) sitä, kun ei ollut kännyköitä. Piti vaan lähteä kylille harhailemaan ja etsimään kavereita, jos ei ollut tullut aiemmin sovittua mitään. Kaverit joko löytyivät tai sitten ei. Yleensä löytyivät.

Muisteltiin tilausbussimatkojen päässä olleita tanssilavoja, jotka olivat paljonkin nuorison käytössä ja sinne porukalla matkustettiin kesäisin ja humputeltiin. Joskus piti kotiväkeä vähän huijatakin, että päästiin diskoreissuun... Niitä lavojakaan ei vissiin samalla tavalla ole enää, paitsi ehkä aikuisten tanssipaikkoina. Minä ajattelin, että miten hauskaa ja onnekasta kun olen saanut viettää nuoruuttani paljon myös maalla, niin on muutakin kuin lähiökokemuksia muisteltavana.

Kuitenkaan en kaipaile sitä nuoruusaikaa takaisinkaan. Ihan on hyvä näin. Enkä kaipaile tanssipaikoillekaan. Onkohan minusta tullut vähän tylsä. Kun viihdyn niin hyvin paikoillani.


Ihmislapsi jaksoi ihmeen kärsivällisesti olla mukana tilanteessa, jossa aikuiset höpöttelivät omiaan. Niin pienelle tarinamme kuulostivat varmasti ihan toisarvoisilta. Ihmislapsen mielialaa oli helppo pitää yllä sillä tavalla, että aina joku kävi välillä hänen kanssaan rannassa. 

Täydellinen logiikka, tällä lapsella!

Niinhän minäkin teen. Viihdyn keskellä tonttia "sisämaassa" oikein hyvin, kunhan olen koko ajan suurinpiirtein kärryillä siitä, minkälainen tilanne rannassa ja järvenselällä on. Tärkeitä ovat tietenkin myös kasvillisuuden ja eläinkunnan tapahtumat, se ei varmaan ole jäänyt kenellekään epäselväksi. Jotenkin viikonlopun aikana huomasin senkin, että vaikka viljelysasiat näyttäytyvätkin ihan mielekkäinä, niin niiden mahdollinen onnistuminen ja tuottoisuus on kuitenkin pelkkää bonusta kaiken ylle. En menetä mielenterveyttäni, jos hyötykasvirintamalla ei juhlitakaan.

Mutta siitä minä menettäisin, jos en saisi olla maalla. Nyt vähän huolettaakin, että pääsen sinne ehkä vain kerran ennen kesälomaa. Onneksi se alkaakin jo melkein neljän viikon päästä. 



Lopuksi vielä Saima Harmajan runo, joka kuultiin Kulttuuriaitan portailla. Saima kirjoitti sen vuoden 1932 keväänä.

SIEMENET

Kevät on, on syntymis-aika. Syvällä maassa
tuhat siementä sykkii voimaa uhmaavaa.
Mikä nälkä ja pakko vankilan seinän murtaa?
Tuhat kiihkeää silmua kuoresta ponnahtaa.

Oi kauhua! Pimeys vieressä, yllä ja alla.
Mitä tehdä? Ylt'ympäri multaa ahdistavaa.
Yön seinän ken rikkoa vois käsin nuorin ja hennoin?
Tuhat kalpeaa silmua multaan uupua saa -

Ei! Jostakin virtaa salainen voima ja kutsu.
Se on rakkaus itse. Se voittaa vallat maan.
Ylöspäin! Apu, täyttymys siellä on jossain.
Tuhat itua vavisten syöksyy haudastaan -
 



Ja vielä encorena kuultua lyriikkaa. Tämän Saima oli muotoillut maaliskuussa 1930.

RANNALLA

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa
tulisit juuri nyt -
 


lauantai 11. toukokuuta 2013

Ja niin parani maa


Terveisiä mökiltä! Mahtavia nämä usean päivän maaseutuvapaat. Ajatella, jos olisi tavallinen viikonloppu, tänään olisi ainoa kokonainen päivä täällä. Lähdettiin helatorstaina niin kukonpieremän aikaan ajelemaan, että kaikki tunsivat itsensä väsyneiksi. Sovittiin ystävien kanssa, että helapyhä vietetään mökillä vain suunnitteluhommissa. Tehdään viikonlopun maanmuokkaus-, viljelys- ja metsuritöiden järjestys ja aloitetaan sitten perjantaina.

Eihän siitä mitään tullut. Jo autossa kuulin, että ensitöiksi pitää käydä hakemassa miljoona säkillistä multaa ja kalkkia. Mielellään myös turvetta. En kehdannut edes kysyä ääneen, että eikö Ryötönperällä nyt ole maata ihan omasta takaa, pitääkö sitä vielä kaupastakin ostaa. Luotin siihen, että puutarha-asioista paremmin perillä oleva ystävä tietää kyllä.

Näytin porukalle autosta käsin paikallisen kasvihuonepuutarhamyymälän. Se oli auki. Kauhea järkytys oli, kun piti lähteä sinne heti kun oltiin tyhjennetty auto tavaroista. Eivät olisi multasäkit mahtuneet, kun miehen pavut veivät ison tilan takapaksista.

Yleensä mökille saapumisen rituaaleihin kuuluu alkudrinkki ja tilanteen arviointi pihalla sekä rannassa. Niin nyt piti samantien lähteä pois multakauppaan. Kyllä se vähän kärsivällisyyttä koetteli.


No sitten siellä multakaupassa sovittiin, että ei nyt ainakaan silloin helatorstaina aleta talikkohommiin. Että lämmitetään sauna ja syödään hyvin. Levätään ja seurustellaan, vaihdetaan kuulumiset ja tunnelmoidaan.

Selkäni kun käänsin, niin jo siellä oltiin tulevalla papu- ja perunapellolla lapionvarressa. Minä en todellakaan aikonut osallistua siihen huhkimiseen. Naamioin laiskuuteni dokumentointipuuhiin ja otin tilanteesta ainakin viisikymmentä valkokuvaa. Muutenkin olen enemmän kiinnostunut pienviljelyshommista, eli yrttimaan hoidosta ja kukkasten tarkastelusta. Niin ja linnuista.

Vaan onhan se mukava sitten sadonkorjuuaikaan tällätä risottoon omassa maassa kasvatettuja papusia.


Olen oppinut paljon maanparannuksesta. Omalle tontille on hyvä lisätä kaupan multaa, jos meinaa useana vuonna peräkkäin saada satoa samasta paikasta. Kalkkiakin tarvitaan jos maa on hapanta. Sammal on happamuuden merkki, ja sitähän täällä riittää. 

Olen salaa riipinyt Kulttuuriaitan kiviltä sammalta pois. Minä tiedän, että suurin osa läheisistäni pitää sammalta suurinpiirtein rauhotettuna. Rajansa kaikella. Minusta täällä on asutumman näköistä, kun on paljaitakin kiviä. Sitäpaitsi kivet ovat kauniita itsessään, ei tarvita mitään sammalmattoja alleviivaamaan sitä, että kivillä on ikiaikainen mielenkiintoinen historia.

Sitäkin sivuttiin automatkakeskustelussa, kun pohdittiin maansiirtymäasioita Helvetinjärven kyltin ohittamisen jälkeen. Aivan älyttömän mielenkiintoista. Miten sitä ei lapsena koulussa jaksanutkaan innostua maankuoriasioista ollenkaan. Nyt sitten pitää kaivella tietoa netistä. Paitsi, että en minä nyt siitä paljonkaan viisastunut, kun kertoivat "suurten voimien" liikuttaneen maankuorta.

Mitkä suuret voimat, kysyn vaan. Laitan ehkä sähköpostia Heikille Bergeniin tästä asiasta, koska Heikki tietää tällaisesta kaiken. 


Pelkäsin vähän, että helapyhä kuluu kokonaan perunamaan kulmilla. Että alkavat vielä istutustöihinkin. Vaan oppia ikä kaikki. Hiekalla ja kalkilla parannetun mullan pitää kuulemma antaa asettua ensin ihan rauhassa. Mieluiten parikin päivää, ja nythän siihen tuli sitten tilaisuus.

Minä kirjoitan tätä nyt pihapöydän ääressä ja ystävä istuttaa tuolla perunoita. Hänen puolisonsa tekee risusavottaa selkäni takana rantametsikössä ja mies on muurinpohjalettuainesten hakureissulla. Kätevä työnjako! Minulla on hirveän toimeliaita läheisiä, taidan olla onnekas.

Onneksi minä itsekin joskus puuhastelen.

Eilen mm. siivosin akileijojen niittua sillä tavalla, että akileijat saivat pientä etulyöntiasemaa muihin kukkasiin verrattuna. Viljelin viereen sekalaisia kukkasiemeniä, saa nähdä mitkä lähtevät itämään ja kasvamaan. Kulttuuriaitan vieressä ruosteinen vanha tynnyri palasi vuosikymmenen jälkeen oikeaan tarkoitukseensa, eli krassikukkien paikaksi. Laitoin keskelle myös ruiskukan taimia. 

Sitten istutin kotoa tuomani yrtit, aika kituliaita, toivottavasti alkavat täällä nauttia elämästään enemmän.

Mies on ollut aivan liikuttava papujensa kanssa, saa nähdä miten käy kun tulee syömisen aika. Nyt toiminta vaikuttaa sellaiselta, että voisin kuvitella kuinka valmiit pavut sitten pistetään vitriiniin eikä teuraaksi.


Tänään pitäisi raaskia puuttua äänimaailmaan moottorisahan metelillä. Jännä, että sahaushimo on hävinnyt lintujen lisääntyneen laulun myötä. On kukkunut käki ja vaikka mitä! Järvellä tapahtuu koko ajan, etenkin iltaisin.

Olen ilmoittanut nyt julkisesti, että heti kun rahatilanne sen sallii, niin ostan kameraan pidemmän putken. Joutsenpariskunta puolusti vastarannalla niin hienosti tonttiaan, että piti kesken saunomisen ottaa valokuvia. Liian kaukana olivat tarkkojen otosten saamiseksi, mutta kyllä minä tunnelmaa sain talteen muistoksi:


Sitä minä vaan olen jäänyt ihmettelemään, että miksi nyt ei mahdu useita joutsenia samaan järvenpohjukkaan. Onko meidän pariskunta nyt todellakin jäänyt tänne oikein pesimään, kun niin kovin rehvakkaasti ajavat muut pois. Yleensä joutsenet pitävät tätä vettä vain taukopaikkana matkalla pohjoiseen mennen tullen. 

Ja silloin kun ovat vain lepäilemässä, niin heitähän on useita. Ei ollenkaan tavatonta, että samaan aikaan voi nähdä yli kymmenenkin joutsenta. Niin nyt nämä kaksi sitten mekkaloivat tuolla keskenään. Alkavat elämöinnin jo kauan ennen kuin ihmissilmä tai -korva on erottanut lähestyvien lajitovereiden merkkejä.

Nyt minä tietenkin odotan sitten kesän jälkikasvua. Että tuovat lapset näytille meidänkin mökkirantaan, kun opettavat niille veden rajoja. Sitten minä ehkä saan lähikuviakin.


Onneksi ollaan ehditty istuksia rannassakin. Olen vähän kateellinen, kun seurueen rohkeimmat ovat käyneet uimassakin. Mitenkähän minusta onkin kasvanut tällainen vellihousu. Pelkään melkein kaikkea muuta paitsi maankamaralla oleilua. Siihen voisi tulla kyllä pieni muutos.

Jotenkin se moottorisahaankin tarttuminen nyt hirvittää, ovat kaverit vissiin lietsoneet minua kauhutarinoilla. Varmaan vaan siksi, kun eivät itse uskalla sahata. Minun täytyy nyt päästä sen yli lähteä tästä vaan pukemaan turvahousuja ja -kenkiä jalkaan. Hetken jos häiritsen lintuja, niin kai ne takaisin tulevat sitten.


Etukäteen näytti siltä, että tulee sään puolesta ankea viikonloppu. Vaikken olekaan kovin sääsidonnainen, niin kyllä tietenkin aina toivon, että ilmat olisivat suosiolliset pihatoiminnalle. Varsinkin kun on mukana ystäviä. Heille vierailut Ryötönperällä ovat sen verran harvinaisempia, että kurjaa jos ne menevät pelkäksi sateenpitelyksi.

Minähän kyllä oikeastaan ihan tykkään kurapuvusta ja märän luonnon tuoksusta. Ja se vasta on hienoa, kun sateen jälkeen kirkastuu ja auringon lämpö saa liiterin katon höyryämään. Juhlava näky, uljas suorastaan. Silloin minä olen erityisen ylpeä itsestäni ja siitä päätöksestä, että lunastin Ryötönperän itselleni neljä vuotta sitten. Vai kolmeko siitä vasta on. 

Aika täällä nippuuntuu jotenkin yhdeksi kokonaisuudeksi. Voi että kun se vielä pysähtyisi. On tämä niin ihanaa elämää, että ei sen soisi kyllä päättyvän ollenkaan. Tulipas nyt syvällisiä ajatuksia. Muut pitävät tuolla taukoa ja minä jumituin tällaisiin aatoksiin.


Vielä yksi uutinen ja sitten liityn ahkeraan joukkoon. Vuokralaisorava on saanut jälkikasvua! En tiedä paljonko, mutta yksi pieni perheenjäsen yllätettiin eilen itseteossa, kun hän oli saapumassa metsäreissuiltaan kotiin iltapäivällä.

Ensin hän hämmentyi, sitten tuli uteliaaksi ja lopuksi paineli terassin kautta takaisin metsään. Mikähän siinäkin on, että pitää paraatipaikan kautta kulkea. Luulisi, että luontevampaa olisi kulkea maata pitkin. Mutta kun kerran asutaan talossa, niin varmaan sitten se näkyy reittivalinnoissakin.

Hän on kyllä varsin söpö. Toisaalta kuitenkin toivon, että oravaperhe ymmärtäisi muuttaa metsään. Otan kesällä koiran lainaksi, niin se voi sitten auttaa tässä. Jos maltan. Kyllä meille ehkä yksi luontokappaleperhe mahtuu asumaan, jännää jotenkin olla saman katon alla. Kirjaimellisesti.