Promenadilla

Piti suursiivota maanantaina, mutta lähdinkin promenadille ennen yövuoroja. Se oli vähän niin kuin synttärilahja, kun minulla oli merkkipäivä. Silloin saa tehdä mitä huvittaa työajan ulkopuolella. Syksyllä hankittu ja läpi talven ylpeydellä kannettu kallis kuoritakki oli ihan liikaa. Hävetti, kun vastaan juoksi ihmisiä shortsiasuissa. En ole ihan varma, että kenen puolesta. Minulla tietenkin oli hitaampi tahti, niin ei sillä tavalla ollut hikiriskiä. Kameran kanssa enimmäkseen löysäilin. Ei sellaista voi urheiluksi kutsua. Hädintuskin edes liikunnaksi.

Mutta ulkoiluksi kyllä, ja sehän on näinä aikoina tärkeintä. Oikeastaan aina on.

Minä tykkään tästä vaiheesta, kun luonto on vielä aika ruskea. Kun tietää, että vehreys on vielä edessä. Tai siis ihan justiin käsillä, joka päivä on erinäköistä. Harmittaa, kun menee luonnon vaiheita ohi, kun ei ehdi joka päivä tarkistaa tilannetta. Tämä aika on jotenkin kuitenkin hauskempi kuin sitten, kun kesä on valmis. Nyt on jotain mitä odottaa oikein tosissaan.

Ja sitten kun onkin keskikesä, niin ihminen pahimmassa tapauksessa huolestuu, että se on kohta ohi.

Tässä vaiheessa moni ystäväni ja puoliso kokevat suurta turhaannusta. Että kuulemma vuosi vuodelta aikaistuu se, miten alan olla haikeana. Toivottavasti en nyt lässäyttänyt kenenkään teidän lukijaystäväni tunnelmaa! Kesä ei ole vielä kunnolla alussaankaan, ja meikäläinen jo toivoisi ajan pysähtyvän. Sellaista se voi olla, kevään lapsen elämä pahimmillaan. Kyllä huonomminkin voisi olla.

Vaikka nolostunkin aina omana synttäripäivänäni ja vaivaannuttaa, jos saan huomiota, niin kyllä se promenadilla kieltämättä mielessä kävi, että sainpa todella kauniin päivän. Vähän niin kuin palkinto pitkästä kevään odottamisesta. Vähän niin kuin huomautuskin minulle siitä, että ei se ole ennenkään jäänyt tulematta. Vähän niin kuin oikean lahjan sain.

Luontokappaleetkin olivat suosiollisia.

Kaupungin liepeillä on sillä tavalla mukava kameroida lintuja ja muitakin elollisia kappaleita, kun ovat jotenkin rohkeampia kuin maalla. Ihan ymmärrettävää. Kävin harjoittelemassa suureläinkuvaamista hevostalleilla. Voi että, miten olivat heposet hyväntuulisia, mikäli oikein tulkitsin. Minullahan on vieläkin rästissä tämä hevosien opiskelu. Niin toivon, että vielä joskus tässä elämässä oikein tutustun heihin ja opitaan ymmärtämään toisiamme puolin ja toisin.

Kävin minä ihan pikkuisen hipelöimässä lempeimmän yksilön turpaa. Otin myöskin lähikuvia hänen korvistaan, koska ne olivat minun suuntaani mukavasti höröllä. Harmitti, kun en ollut tajunnut ottaa kotoa mukaani porkkanoita. Olisin ehkä päässyt todelliseen suosioon.

Hupaisimmasta päästä lintuja olivat naakat. Jotenkin tosi tärkeinä patsastelivat kynnetyllä pellolla porukalla. Matojako kaivelivat, tarina ei kerro. Otin montakin hyvää muotokuvaa, onnistuin tähtäämään silmään ja nokkaankin, jossa roikkui ressukka hämähäkki.

Olen joskus lukenut, että nimenomaan naakoilla voisi harjoitella lintujen ryhmäkouluttamista. Jos menee vaikka mustan vanhan lakin kanssa naakkaparven luokse elämöimään, niin sillä voi saada aikaan vaikka mitä. Minulla ei varsinaisesti ole sellaista tarvetta, mutta olisihan se kiva saada kunnollinen kontakti johonkin yksilöön. Koko lauman parven kanssa tuttavuuden tekeminen on kyllä vähän pelottavakin ajatus.

Itse asiassa vähän yritinkin yksilökohtaamisia, mutta kun pääsin tarpeeksi lähelle, niin kyllähän linnut sitten siirtyivät pari metriä poispäin. Jos suomalaisilla ihmisillä on noin metrin turvallisuusreviiri, niin naakoilla se on ehkä pari metriä. Niillä kun on turvaa toisistaan, niin ehkä siksi antavat mennä lähemmäksi kuin monet muut linnut. Sellainen teoria minulla on. Voi olla vääräkin.

Harakalla oli pesä. Tuli vähän syntinen olo, kun käytin hyväkseni sitä tilannetta ettei hän varsinaisesti halunnut siirtyä kotipuustaan minnekään. Pomppi vain oksien suojassa minua piiloon. Välillä ihan rungon taaksekin yritti maastoutua. Minä kyllä sanoin hänelle, että tässä harjoittelen vain luontokuvausta, että tämä on kamera vaan. Ei ole hätää.

Kesken sessiomme viereeni pysähtyi joku urheilijapyöräilijämies oranssivihreässä trikooasussa ja tuulitunnelilaseissa, joita hän ei riisunut kun alkoi oikein puhutella. Kyseli, tuleeko hyviä kuvia. Minä en kyllä alkanut näyttää otoksiani hänelle näytöstä, vaan kerroin että tässä vaan harakan kanssa vähän harjoitellaan.

Pyörämies kertoi kuulleensa ehkä satakielen laulua Kehäkolmosta alittaessaan. Oli ihan ihmeissään, että joko nyt. Samalla tietenkin iloinen. Kerroin, että olin minäkin huomannut kesäisen äänimaailman, mutta tunnen vain mustarastaan laulun. Lähinnä ajattelin, että kyllä tämä nyt on viimeistään kevään merkki, kun vieras viipottava ihminen vartavasten pysähtyy puhumaan luontoilmiöistä. Oikeastaan se oli ihan mukavaakin, varsinkin kun hän sitten ymmärsi lähteäkin. Toivoteltiin toisillemme hyvät päivän ja kevään jatkot.

Sitten vasta sain harakasta terävänkin kuvan.

Nyt vähän jännittää, mikä on Ryötönperän vuokkotilanne, kun huomenna päästään katsomaan. Ja että onko viime syksynä - elämäni ensimmäistä kertaa - istuttamani (tai siis jonnekin maahan minä niitä tälläsin, en tarkkaan muista edes, että minne) sipulikukkaset ilmaantuneet maan pinnalle.

Huolettaa, kun ovat luvanneet sadetta. Miten käy viljelysten? Jos laitan tuoksupielukseni hentoisia taimia Japanialaisen Puutarhan kiviliepeille, niin liiskautuvatko kuoliaaksi rankkasateessa. Pitää ehkä odottaa lauantaihin. Kyllä varmaan uskallan - hän nyt ei mikään taimi olekaan, vaan vanha räähkä - iskeä maahan ainakin viimekesäisen rosmariinin, joka on näyttänyt ainakin neljä kuukautta samalta. Ei minkäänlaista kasvua havaittavissa. Mutta on hän hengissä, oletan.

Laitoin äsken puolison papuja vähän matkakuntoon. Sidoin heitä kiinni grillitikkuihin paperinarulla, etteivät löpsähtele autossa sinne tänne tai katkeile ihan. Jännä nähdä, minne kohtaan tonttia pavut päätyvät jatkamaan kasvuaan. Raportoin sitten. Kiinnostaa tahi ei.

Kun tulin promenadilta kotiin, olin saanut sähköpostia Luontokeskus Haltiasta. Vai Haltialta. En tiedä, miten sanovat. Opin kyllä. Että minä voin päästä sinne jo ennen avaamista tutustumaan, jos ehdin ennakkokierrokselle. Jos en ehdi, saan vapaalipun. Olen kuulemma luontobloggari - tai siis sellaisiksi he meitä kylään pyydettyjä kirjoittajia kutsuvat - ja sillä perusteella kävi kutsu. Oho, minä ajattelin. Olin minä tietenkin itse osallistunut nettisivuilla siihen ehdotustyyppiseen kilpailuun, että blogi-ihmiset Haltiaan vierailulle ja raportoimaan.

Tuli aika polleva olo, kun pääsin valittujen joukkoon. Sen vuoksi ajattelinkin aloittaa mainostamisen jo nyt. Kun kerran kutsuvat ihmisen, joka ei tunne varmasti edes satakielen laulua. 

Ehkä juuri siksi? Varmaan luontokeskukset ovat juuri sitä varten, että meikäläiset - kiinnostuneet, mutta hitaasti itseoppivat - ihmisyksilöt ehtisivät elämänsä aikana saada pikkuisen enemmän ymmärrystä kasvujutskista ja eläimistä kuin mitä muuten tulisi hankittua. 

Ensimmäinen niin sanottu blogiyhteistyö, ehkä. Kertaluontoinen ja pieni. Kyllä tällaisen asian suhteen mielelläni osallistun siihen, että saavat lipputuloja. Jos joku meikäläisen kirjoittelun perusteella innostuu menemään promenadille Haltiaan kun se on avattu, niin sehän on vain hyvä.