Tuhat siementä sykkii

Viikonloppuna tuli kesä. Oli aika onnekasta saada todistaa sitä mökiltä käsin, eihän ihminen etukäteen pysty ennustamaan että minä päivänä puihin ilmaantuu selkeät silmut ja maiseman väri alkaa tosissaan muuttua. Maalla ei kylläkään ehtinyt tulla yhtä vihreää kuin täällä Etelä-Suomessa.

Seuraavan kerran päästään Ryötönperälle vasta parin viikon päästä, kaikki tulee olemaan silloin ihan uuden näköistä.

Mahtava sitten tehdä kierros pihapiirissä ja ihailla tämänkertaisen mökkiviikonlopun tuloksia. Omia (vaatimattomia, verrattuna ystävien työpanokseen) kädenjälkiä ja sitä, mahtavatko yrtit ja kukkataimet olla hengissä ja onko alkanut maassa itämistoiminta.

Tein myös muutamia dekoreerausasioita, niin on ainakin jotain, mitä ihailla jos maanviljelyksessä tulee takapakkeja. Ylimmässä kuvassa voitte havaita tiipiimäisen häkkyrän. Se on miehen tekosia. Hän varustautuu ruusupapukauteen. Ne kasvavat kuulemma parimetrisiksi. Jäin miettimään, että miksi salkopapu (jota myös kuulemma laitetaan) on paljon lyhyempi - ei mitään logiikkaa siinä, että Ruusu-nimiselle pavulle rakennetaan kiipeilysalko ja Salko-niminen saa ehkä vain pikkuiset kepit. Onkohan luonnonnimien suomentajalla tapahtunut aikoinaan jokin virhe.

Niin minähän näin tiipiihäkkyrässä heti lyhtymahdollisuuden, kuten kuvasta myös voi havaita.

Sitten on ihasteltavana systeemi, jonka rakensin kompostikasan ympärille:

No ihasteltavana ja ihasteltavana... Hmm. Ei ihan vastaa sitä alkuperäistä visiota, joka minulle tuli kun katselin purkutuomionsa saaneen leikkimökin terassikaiteita, jotka kävin lopulta sorkkaraudan kanssa irrottamassa. Olin ajatellut niistä ehkä hieman kiinteämpää kompostilaatikkoa. Tai, no alunperin olin meinannut laittaa kompostin ympärille vain kaupan metallikehikon, mutta portailla suunnitellessani keksin tämän leikkimökkimateriaalin hyödyntämisen. Kyllä sillä vähän tunnelmaa sain kuitenkin luotua.

Sitäpaitsi keksinkin, että on nimenomaan hyvä asia, että kompostissa on liikuteltavat seinät. Pääsee kunnolla talikoimaan eikä tarvitse yläkautta kauhoa. Eli itseasiassa tulinkin luoneeksi jotain todella käytännöllistä. Kerrankin esteettisyys ja toimintakeskeisyys kulkevat niin sanotusti käsikädessä.

Mitähän kaikkea keksinkään leikkimökin seinistä! Jos mies hommaa sen kamalan paljun, niin voinhan virittää vaikka sen ympärille vähän punamullattua lautaa, niin sopii paremmin pihapiiriin. 

Kuvissa kaikki näyttää vielä niin ruskealta, että pitää nyt ihan toitottaa, että kyllä tosiaan se ihana, ihana alkukesä on jo Ryötöperälläkin. Pohdituttaa se, että onko sinivuokkovuosissa eroja. Vähän niin kuin sieni- ja marjavuosissa. Kun tuntuu siltä, että nyt on hyvä sinivuokkovuosi. Aivan ihastuttavaa.

Vai oliko nyt tässäkin asiassa onnea ajoituksen suhteen? Että satuttiin paikalle juuri parahiksi. Vai olinko mielentilaltani otollisemmassa vireessä kuin aikaisempina keväinä? Mielenkiintoista, pitääpä selvittää asiaa.

Sitten oli nimeltämainitsemattomia (koska en tiedä) toisia sinikukkia siellä täällä erinomaisina ryppäinä. Hauskasti koristivat paikkoja, joissa kohta kohoaa tärkeänä pönöttävä horsmikko. Sen määrä kylläkin vuosi vuodelta vähenee, mutta ei koskaan kokonaan. Siinäkin on aika nätit kukat, ja muutenkin on aliarvostettu kasvi. Mielestäni aika upea, kun kasvaa pitkäksi ja huojuvaiseksi.

Onkohan tämä Nimeltämainitsematon Sinikukka oikea luonnonkasvi, vaiko isoäidin muinaisista sipuli-istutuksista tontille villiintynyt laji. Olen sinistä rakastaneen ihmisen lapsenlapsi, niin aina siihen väriin liittyviä mökki-ilmiöitä tulee ensimmäiseksi selitettyä hänen kauttaan.

Juuri kun olin raahamassa oksasilppuria Japanialaisen Puutarhan liepeille ja ystävä seisoi tikkailla putsaamassa räystäitä, niin miesväki ryhtyi salaperäiseksi. Yhtäkkiä meille tuli kutsu Kulttuuriaitalle. Oli kuulemma viljelyskauden avajaisjuhlallisuuksien aika. Sen kunniaksi, että perunat oli istutettu. Kuin myös pavut - paitsi ne, jotka saa laittaa maahan vasta kesäkuussa.

Ohjelmassa oli ensin maljapuhe. Se käsitteli Kulttuuriaittaa ja sitä, miten siihen tulee se Matineapatio. Juhlapuhuja kunnioitti sekä sanoissaan että habituksessaan itse edesmennyttä taiteilijaa, jonka teokset ovat nyt aittaan varastoituna. Mies oli varsin arvokkaan näköinen äitini työtakissa. Sieraimet harallaan lausui tilaisuuden avaussanoja ja esitteli puheensa päätteeksi tulevan pation perustuskiviä. Niitä minä olin kasvillisuuden alta kaivellut esille edellisenä päivänä.

Sitten tuli kevätrunolausuntaa ja me naiset istuttiin vartavasten asetelluilla tuoleilla ja kuuntelimme. Samalla siemailtiin kuohuviiniä. Ikuisesti mieleenpainuva hetki. Toivon, että siitä tulee keväinen perinne.

Esitysten ja encoren jälkeen oli vapaan seurustelun aika. Pohdittiin Matineapation tulevaa muotoa ja sitä, voisiko kasvihuone olla jotenkin luontevana osana pation jatkeena. Että jos sitä ei rakennetakaan suoraan leikkimökin paikalle, vaan vähän enemmän Kulttuuriaitalle päin. Ei syntynyt lopullista päätöstä, koska pohdituttaa niittumaisema. Sitä ei saa tukkia. Toisaalta lasimaja pation reunamilla voisi toimia esimerkiksi yleisön sadesuojana, mikäli siihenkin tulee liikkuvia seiniä.

Ei ollenkaan huono idea yhdistää aittaa ja kasvihuonetta kokonaisuudeksi. Katsotaan. Saa nähdä, montako vuotta sitä suunnitellaan. 

Sitten vuokralaisoravan poikanen piti meille seinäkiipeilyesityksen päärakennuksen itäseinällä, jonne näkee hienosti vain jos istuu aitalla. Hän näytti, miten kurkkii ikkunoista. Erityisesti yläkerran vierashuoneen ikkuna kiinnostaa. 

Ehkä siksi, että siellä on enemmän vaihtelua. Meillä alakerran makkarissa pötköttelee aina vain sama isäntäväki. Voihan olla, että oravanpojassa on myös vähän huimapään vikaa kun piti niin korkealle kiivetä. Kun menin lähemmäksi valokuvaamaan, hän otti hirmuloikan alas ja vipelsi ihan ehjin tassuin takaisin metsään. 

Sunnuntaiaamuna ystävä oli kuulemma havahtunut tunteeseen, että joku katsoo tiiviisti. Oravalapsi siellä ikkunan takana ihmetteli nukkuvia mökkivieraita.

Saatiin me illalla kylään oikea ihmislapsikin. Hän on paikallisen nuoruudenystäväni jälkeläinen. Häntä silmälläpitäen miesväki valmisti muurinpohjalettuja. Kyllä ne aikuisillekin maistuivat. Muisteltiin nuoruudenystävän ja hänen puolisonsa kanssa kaikenlaisia asioita nuoruudesta.

Miten on kylänraitti nyt hiljentynyt. Ei siellä enää iltaisin ole samaa rallia ja nuorisomäärää kuin ennen. Johtuuko se internetistä vaiko jotenkin pienestä ikäluokasta? Muisteltiin (tietenkin) sitä, kun ei ollut kännyköitä. Piti vaan lähteä kylille harhailemaan ja etsimään kavereita, jos ei ollut tullut aiemmin sovittua mitään. Kaverit joko löytyivät tai sitten ei. Yleensä löytyivät.

Muisteltiin tilausbussimatkojen päässä olleita tanssilavoja, jotka olivat paljonkin nuorison käytössä ja sinne porukalla matkustettiin kesäisin ja humputeltiin. Joskus piti kotiväkeä vähän huijatakin, että päästiin diskoreissuun... Niitä lavojakaan ei vissiin samalla tavalla ole enää, paitsi ehkä aikuisten tanssipaikkoina. Minä ajattelin, että miten hauskaa ja onnekasta kun olen saanut viettää nuoruuttani paljon myös maalla, niin on muutakin kuin lähiökokemuksia muisteltavana.

Kuitenkaan en kaipaile sitä nuoruusaikaa takaisinkaan. Ihan on hyvä näin. Enkä kaipaile tanssipaikoillekaan. Onkohan minusta tullut vähän tylsä. Kun viihdyn niin hyvin paikoillani.

Ihmislapsi jaksoi ihmeen kärsivällisesti olla mukana tilanteessa, jossa aikuiset höpöttelivät omiaan. Niin pienelle tarinamme kuulostivat varmasti ihan toisarvoisilta. Ihmislapsen mielialaa oli helppo pitää yllä sillä tavalla, että aina joku kävi välillä hänen kanssaan rannassa. 

Täydellinen logiikka, tällä lapsella!

Niinhän minäkin teen. Viihdyn keskellä tonttia "sisämaassa" oikein hyvin, kunhan olen koko ajan suurinpiirtein kärryillä siitä, minkälainen tilanne rannassa ja järvenselällä on. Tärkeitä ovat tietenkin myös kasvillisuuden ja eläinkunnan tapahtumat, se ei varmaan ole jäänyt kenellekään epäselväksi. Jotenkin viikonlopun aikana huomasin senkin, että vaikka viljelysasiat näyttäytyvätkin ihan mielekkäinä, niin niiden mahdollinen onnistuminen ja tuottoisuus on kuitenkin pelkkää bonusta kaiken ylle. En menetä mielenterveyttäni, jos hyötykasvirintamalla ei juhlitakaan.

Mutta siitä minä menettäisin, jos en saisi olla maalla. Nyt vähän huolettaakin, että pääsen sinne ehkä vain kerran ennen kesälomaa. Onneksi se alkaakin jo melkein neljän viikon päästä. 

Lopuksi vielä Saima Harmajan runo, joka kuultiin Kulttuuriaitan portailla. Saima kirjoitti sen vuoden 1932 keväänä.

SIEMENET

Kevät on, on syntymis-aika. Syvällä maassa
tuhat siementä sykkii voimaa uhmaavaa.
Mikä nälkä ja pakko vankilan seinän murtaa?
Tuhat kiihkeää silmua kuoresta ponnahtaa.

Oi kauhua! Pimeys vieressä, yllä ja alla.
Mitä tehdä? Ylt'ympäri multaa ahdistavaa.
Yön seinän ken rikkoa vois käsin nuorin ja hennoin?
Tuhat kalpeaa silmua multaan uupua saa -

Ei! Jostakin virtaa salainen voima ja kutsu.
Se on rakkaus itse. Se voittaa vallat maan.
Ylöspäin! Apu, täyttymys siellä on jossain.
Tuhat itua vavisten syöksyy haudastaan -
 

Ja vielä encorena kuultua lyriikkaa. Tämän Saima oli muotoillut maaliskuussa 1930.

RANNALLA

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilyistä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa
tulisit juuri nyt -