Karhunlaukkaa kohti kesää

On kesän merkki, kun sekä me että naapurit ollaan kaikki pihoillamme. Rituaaleihin kuuluu, että takapihan rivitalon lapsenlapset käyvät tervehtimässä meidän puolella olevaa karhupatsasta. Me istumme puutarhapöydän ääressä kuin tatit ja huutelemme kuulumisia omilta paikoiltamme. Kaikki ovat jotenkin hyvällä ja suorastaan aurinkoisella tuulella. Tietäisivät vaan, että minä ajattelen koko ajan mökkiä. Tunnen itseni niin kovin joutilaaksi täällä kotona. 

Pihamaalla minä aina odotan, että mies on saanut kahlattua Hesarinsa läpi, jotta pääsen höpöttelemään suunnitelmistani ja hän kuuntelemaan. Sitten lehden tilalle tuleekin pokkari Monty Pythonin maailmasta ja joudun taas tyytymään omaan seuraani. Sellaista tämä on.

Kirjoittelin siispä pihapöydän ääressä yhden luvun Ryötönperä-romaaniani. Heh. Kehittelemisestä on tullut hauska harrastus, toivottavasti en koskaan vakavoidu sen suhteen. On ollut sellaisiakin hetkiä. Että kiukuttelen, miten vaikeaa on keksiä ihmisille oikeaa sanottavaa. Syntyy muka tyhjiä repliikkejä. Täytyy pitää mielessä, että sellainen ei haittaa. Tärkeintä on kirjoittamisen harjoittelu. Juonenkäänteitäkin on jo mielessä. Aivan kaikki niistä eivät perustu edes tosielämään. On ollut hauska huomata, että pystyn keksimään jotain fiktiivistäkin.

Puoliso sanoi, että minun pitäisi ehkä muuttaa henkilöiden nimet. Minusta se on hieman ennenaikaista, ei tässä nyt ihan vielä askaroida julkisuuskysymysten äärellä. Tuskin koskaan, mutta onhan ajatuksella hauska leikkiä. Aion myydä käännös- ja elokuvaoikeudet koko maailmaan ja maksaa sillä mökkilainan pois. Siihen tähdätään.

No joo. Tosielämässä ajattelen Ryötönperää koko ajan siksi, että kaipaan jo kesälomaa ja tiluksen raivuutöitä. Tilasin viime perjantaina postimyynnistä neljä karhunlaukan taimeakin. Että tämäkin päivä piti nähdä kun kukkasesta on tullut pakkomielle. Kauheasti minä niitä jo heti ajattelin. Että miten selviävät kuljetuksista ja miten tullaan toimeen.

He saapuivat kotiovelle maanantaina. (Mieletön palvelu, muuten. Taimilaarista siis soitettiin, että ollaanko kotona että jos kuitenkin toisivat karhunlaukkani perille asti autolla postissa lähettämisen sijasta, kun kasvit olisivat saattaneet kärsiä turhasta postikonttorissa odottelusta ja matkoista. Ja kun poika kerran oli ajossa.)

Mamman pojat. Nyt meillä. Otso, Nalle, Luppakorva ja Paddington. Voi että! Tai siis, oikeastaan nimeäminen on vielä vähän kesken. Saattaa olla että jostakin tulee vielä Yogi tai Puh. 

Tai sitten kyllästyn tähän nimihömpötykseen, etenkin jos sattuvat menehtymään. Siitä koitan olla sitten pitämättä suurta draamaa, lupaan.

Pitää ehkä ostaa kalkkisäkki jo valmiiksi autoon, että ymmärtävät miten aion pitää heistä huolta. Hemmotella suorastaan. Etteivät löpsähdä mökkimatkalla nuupalleen epätoivosta. Että ymmärtävät odottaa kärsivällisesti pääsyään Ryötönperän puolivarjoisaan kosteikkoon. Lähelle kieloja. Samalla nimittäin, kun oli Taimilaarin Iiris langan päässä, niin varmistelin istutuspaikan otollisuutta. Kerroin, että aion yrittää saada laukat viihtymään Etelä-Pohjanmaalla ja mieluiten myös leviämään.

Yleinen käsitys on se, että siellä missä viihtyy kielo, saattaapi viihtyä villivalkosipulikin. Raportoin sitten ensi viikolla, että minkälaiseen paikkaan taimipoikani kaivelin tulevana viikonloppuna. On jo yksi paikka mielessä, mutta pitää tarkistaa kasvaako siinä kieloja. Edes yksi pieni.

Oikeasti olen taas tahattomasti nähnyt jokaisena viime yönä unia mökin ympäristöstä. Viime yönä oli sillä tavalla jännä kohtaus yhdessä pätkässä, että akileijaliniitun yllä oli erikoinen pieni katto, josta kasvoi niittykukkia pää alaspäin. Oikein sitä äimistelin, mutta tuli herättyä ennen kuin sain selvyyttä katto-/paikallistaivastekniikkaan, että miten se oli toteutettu.

Vai roikkuiko tuosta noin vaan ilmassa itsekseen. Unessahan sellainenkin on mahdollista.

Muistan, etten erityisemmin ehkä innostunut tästä unimaailman omaperäisestä asetelmaratkaisusta.

Sitten itseviljelemistäni siemenistä oli yhtäkkiä kasvanut jotenkin rypälemäisiä verenpisarakukkia muistuttavia yksilöitä. Mitähän sekin voisi ennustaa, aion pitäytyä puutarha-aiheisissa tulkinnoissa. Voi kuulkaa mennä uneksimisen lahja kokonaan, jos alkaa liiaksi järkeillä näitä pihamaaunia oman terveyden tai ihmissuhteiden näkökulmasta.

Vielä niistä karhunlaukan taimista, kun en tällä kerralla laittanut heistä kuvaa. Pitää ehkä säilyttää jonkinsortin yksityisyys vielä hetken. Niin, ovat aika vaatimattoman oloisia poikia. (Mies kyllä sanoi, että kyllä niistä jonkun täytyisi olla tyttö, että lähtevät lisääntymään, mutta minä en nyt siitä välitä.) Itse kukkaa en välttämättä tänä vuonna näe ollenkaan. Aion keskittyä siispä lehtien tuijotteluun.

Ei niitäkään montaa ole.

Mutta niistä voi kuitenkin päätellä tunnelmat. Pontevoituivat heti kovasti kotioloissa. Jännittää, mitä tuumaavat maahan siirtämisestä. Tätä minä nyt jankutan, pahoitteluni.

Mitähän myös tulee tuumimaan ensi viikonloppuna mökille kylään tuleva lapsuudenystäväni, kun minulla on näin yksipuoliset puheenaiheet. Hän ei ole sitten teini-iän koko Ryötönperää nähnytkään ja haluaa varmaankin tunnelmoida. Jos minä sitten kuljeskentelen pitkin tonttia lapion kanssa ja ystävä joutuu raahautumaan perässä taimilaatikko sylissään, niin voihan se tulla hänelle yllätyksenä.

Kyllä minun varmasti täytyy muistaa pitää kunnon esittelykierros ja muistelohetki. Useitakin. Ja sitten vasta näyttää tämä uusimmista uusin puutarhaintoilutaipumukseni. Tai jotenkin ujuttaa se luontevasti asiallisten keskusteluiden lomaan.

Ai niin. Kesän tietää tulleen siitäkin, että olen alkanut taas tuijotella tienpientareiden apiloita nelilehtisten toivossa. Sekin on yhdensortin pakko-oire, joka pysyy tietenkin talviajat poissa. Takareidet venyvät kätevästi, kun oikein kumartelee ruohon sekaan yhtäkkiä ilmaantuneiden apiloiden yllä, mutta vaarana on myöhästyä työpaikalle kuljettavasta bussista. 

Muuten minä kyllä olen ollut aika turhautunut kaupungissa, vaikka kyllähän täällä oikeasti tekemistä on vaikka kuinka paljon sisällä ja pihalla, palkkatöissä kulkemisen lisäksi. On melkein kiireenkin tuntua, kun kaikenlaista tapahtuu ennen lomaa. Onneksi kylläkin mukavia asioita, en minä sillä. Ja pääsenhän ylihuomenna mökkirantaan pariksi päiväksi harjoittelemaan kesälaitumella olemista.

Ja kyllä siitä lomastakin ehkä osa tulee vietettyä kaupungissa. Mutta se on niin eri asia, kun on se tietoisuus vapaudesta tulla ja mennä, lähteä ajelemaan tai pysyä paikoillaan. Minä yritän olla suunnittelematta liikoja, kun ei ehkä kerran ole pakko. Vielä kolme viikkoa siihen.

Jännä nähdä, ovatko Ryötönperän vuokralaisoravan lapset jo muuttaneet pois kotoaan. Kyllä se eläimillä vaan yllättävän äkkiä käy. Verrattuna ihmisiin. Eilen tapasin täysi-ikäisyyden saavuttaneen vanhimman kummilapseni ja keskusteltiin aiheesta. Siis omilleen muuttamisesta, joka hänellä on odotettavissa ehkä runsaan vuoden päästä.

Niin, jos oravalapsi pohtisi muuttoaan vuoden, aivan varmasti emo turhautuisi. Paitsi, että mistäs minä tiedän, kun en ole vieläkään ehtinyt opiskella oravien sielunelämää tiedekirjoista. Tokko sellaisista edes ihan autenttista tietoa saa. Taidan keskittyä kurrehommeleiden seurailemiseen ja tehdä omat johtopäätökseni, ja voihan olla että Ryötönperän yksilöt ovat jotenkin erityisen poikkeuksellisia.

Kyllä minulla on täällä kaupunkikotipihankin oravien kanssa päässyt pientä kontaktia syntymään, etenkin näinä aikoina kun ruokatarjoilu talon puolesta alkaa olla ohi: