sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Likaiset mutta lämpimät


Otsikko ei suinkaan viittaa viikonlopun ajatuksiin - tai no miksei niihinkin - vaan minun sukkastrategiaani Ryötönperän rantasaunalla. Se herätti eilen miesväessä hilpeyttä, nimittäin. Minullahan on siis sellainen tapa, että. Kun lähden saunakamarista löylyihin, niin tietenkin pitää ottaa koko päivän pihakengissä hautuneet sukat pois. Tähän vuodenaikaan perussukkien lisäksi myös villasukat. Sitten minä siirrän jakkaran aika lähelle kaminan lämpöä ja tällään sukat siihen riviin kuivumaan ja lämpenemään.

Aina ne ovat pikkuisen nihkeät siinä vaiheessa päivää.

Perustelin miehille, että on sitten mukava pukea lämpimät sukat jalkaan, vaikkeivät ne aina ihan puhtaat ole, varsinaisesti. Mutta eikös villalla ole sellainen jokin vähän itsestään puhdistuva taipumus? Eli tavallaan, pelkät alussukkien vaihtelut riittäisivät. Jos muistaisi vain saunalle lähtiessään ottaa mukaan. Kun sitä sitten on siihen rannan tunnelmaan virittäytynyt, niin ei oikein millään huvita lähteä "ylös" mökkiin etsimään sukkia. Kun niitä on jotenkin niin vaikea sekalaisista kaapeistani sitäpaitsi löytää.

En siivonnut niitä (kaappeja) tälläkään reissulla. Niin tuntui pikavisiitiltä, että olennaisempaa oli olla päivänvalotunnit ulkona ja pimeän tunnelmat porukassa, kun oli ystäväkin kerran mukana. Siivoan joskus sitten. On tässä elämässä tärkeämpiäkin asioista. Eli jos kolmen viikon päästä tulee heti joululomalaisia mökkivieraiksi, niin vastaanottamassa on mm. sisävessan pommisotku ja yläkerran röykkiöt. Ei se mitään. Ehdin hyvin sitten tehdä pikkuisen joulusiivouksen.

Silläpä tänään olikin ihan hyvä vire kotiin lähtöön, kun tiedän että ensi kerralla ei tarvitsekaan sunnuntaina lähteä, vaan saadaan jäädä. Mahtavaa.


Minulla oli eilen koko päivän kamera mukana ulkona. Tai ei mukana, mutta terassin pöydällä odottamassa. Otin sen hollille valmiiksi, ettei mene sitten linssi huuruun jos tulee kuvauksellinen hetki. Olihan niitä hetkiä, mutta en minä kyllä niitä kuvannut. Tänään olikin ihana aamuvalo ja innostuin huurtuneista talventörröttäjistä ja heinänpätkistä. Niitä saatte nyt sitten tekin tässä raportissa katsella, ihan kuin suomalaiset eivät tarpeeksi tietäisi, miltä huurreluksus näyttää.

Se valaisee sopivasti kaiken ja kimaltelee, mikäli sattuu aurinko osumaan sopivasta kulmasta. Meidän tontille se ei pahemmin tähän vuodenaikaan metsän takaa ylety säteilemään. Onneksi kuukauden päästä saa alkaa taas nauttia päivien pitenemisestä. Voi alkaa tehdä kevätsuunnitelmia.

Vaikka tehtiin niitä jo nytkin. Tai siis ensi vuoden työlistaa, josta ehkä elokuuhun mennessä on noin yksi asia viivattu yli. On tärkeää, että on sitten kesäpuuhissa valinnanvaraa. Tekisikö terasseja vaiko rakentaisiko pienen vierasmajan sinne metsänreunaan. Vai keskittyisikö viljelyslaatikkoyksikön esteettiseen ilmeeseen ja ruusutarhan hoitoon. Olisi ollut esimerkiksi valokuvauksen - tai jopa suorastaan filmaamisen - ansaitseva hetki se, kun me kolme kailotettiin niityllä juuri hämärän laskeutuessa. Eli oli käsillä sininen hetki. Liekö Lasipaviljongissa vietetyn glögituokion ansiota, että alkoi taas puutarhaluovuus vaivata koko seuruetta.

Jokainen seisoi eri kohdassa niittyä ja visioi omiaan ja yritti markkinoida muille suunnitelmiaan. Ja minulla oli itsevarma olo, sillä onhan lopulta kyse minun kukkakedostani. Miehillä oli kyllä liikuttavan somat ja innostuneet ideat, että melkein onnistuivat aivopesemään minutkin niihin. Ja minähän oikeastaan suostun mihin vaan - melkein - jos minulle luvataan kuusikon pois raivausta metsänreunasta löytämieni vanhojen ruusupuskien kasvun tieltä.


Onneksi minulla oli saunallakin vanhojen Valittujen palojen ja taidekirjojen lisäksi muutama Kotipuutarha-lehti, niin jatkoin hetken naislöylyvuoroa odotellessani puutarhahaaveiluja. Oli ihana kesäkukka-artikkeli. Kuvien äärellä minä totesin kaiholla, että kyllä kyllä - on sitä meidänkin pihamaalla villiintyneitä akileijoja ja peurankelloja. Minusta akileijat ovat ihanimpia ja suojelen niitä kaikelta. Ei ole mitään selkeää kukkapenkkiä heillä - tai no ehkä takapihalla on vähän yritystä - vaan kukkivat vähän siellä sun täällä talon läheisyydessä. 

Olisi ihana tietää, että kuinka vanha akileijakantani on. Onko se ihan historiasta kertakaikkiaan, tontin torppuuden ajoilta, vai olisiko isoäitini niitä istutellut mahdollisesti. Hän oli kyllä enemmän orvokki-ihmisiä ja sinisen ystävänä rakasti myös Ryötönperälle villisti levinnyttä vuorikaunokkia, josta kyllä minäkin tykkään.

Onpa kiva näin ensimmäisenä adventtina ajatella kukkasiakin. Jos jouluksi ei tule lunta, niin voisin ehkä vähän raivata taas mökkitonttia. Nyt tuli tehtyä sen verran klapejakin - kiitos ystävän - että ei tarvitse ensisijaisesti alkaa puutöihin jouluvapailla, vaan saan osittain tehdä mitä huvittaa. Ja ruusupuskat ja Japanialaisen puutarhan polkuhommat tuntuvat nyt mielekkäiltä. Melkein tässä jo rentoutuu ajatuksestakin, vaikka onkin varhaisaamuvuoroviikko edessä.


Mutta on meillä luntakin silmällä pitäen suunnitelmia. Tehdään taas iglu. Tai ei mitenkään taas, sillä onhan tässä jo ollut pari välivuotta. Lisäksi kokeilimme eilen jätkänkynttilätyyppistä ratkaisua rannassa. Kun on niitä oksaisia puunrunkopaloja, joita ei millään saa klapimittaisiksi palasiksi vaan taipuvat vain sinnikkäiksi karahkoiksi. Niin niitä sitten voi kokeilla polttaa pihatulina.

Eilen kun yritettiin luomuna pelkällä tuohen sytysvoimalla saada sellaista syttymään, niin eihän siitä oikein mitään tullut kun puuaines oli vielä vissiin kosteaa. Ensi kerralla minä tirskuttelen pölliin salaa vähän sytytysnestettä, niin katsotaan auttaisiko se. Ehkä voisin opiskella aihetta pikkuisen netistä.

Jos ei jätkänkynttiläroihut onnistu, huomasin ajattelevani että joku joulukokko voisi silti olla kiva. Miten en ole aiemmin tullutkaan keksineeksi, että nimenomaan tämä synkistä synkin talviaika - se suorastaan vaatii kokkoprojektia! Ei ole edes metsäpalovaaraa, miten kätevää! Minä alankin nyt ehkä öiden unettomina hetkinä miettiä, että mitä kaikkea voisin joulukokossa polttaa. Siinähän saattaisi sivutuotteena vaikka vahingossa tulla suursiivottua.


Kasvihuoneen gögihetkessä eilen minä mietin, että tuleekohan paviljongin ikkunoihin jääkukkasia kun kerran olivat ulkopuolelta jännästi huurussakin. Sain vastauksen heti tänä aamuna, ja täyttymyksen toiveilleni. Oli kukkasia! Yöllä oli pakastanut vissiin ihan kunnolla - mikä meillä jäi illan huumassa kokonaan huomaamatta - ja aamulla oli luontohuurteen lisäksi tämä historiallinen Ryötönperän kasvihuoneilmiökin sitten. Kyllä oli nättiä ja emäntä hyvällä tuulella.

Itse asiassa hyvä mieli vallitsi kautta linjan. Ehkä ihan vähän perjantain pimeässä menomatkassa murehdin, että saadaanko lainattuun tila-autoon mahtumaan kaikki ne perikunnan taulut, joita siis mentiin hakemaan. Mutta kun mies heti eilen aamulla ensi töikseen testasi mahtuvuuden, niin minä rauhoituin siitäkin huolesta.

Kun oli se tasa-arvoinen avioliittolakiasia perjantaina koko ajan radiossa, melkein niin paljon että kyllästyttiin - vaikka sen puolella oltiinkin - niin syntyi heti mökin lämmityksen ja makkaranpaiston yhteydessä hauska väärinymmärrys. Minä sanoin miehille, että on meillä takkatikkujen lisäksi myös se ranstakka (yleisnimitys aika monelle asialle meillä), jolla voi paistaa useampiakin asioita takassa kerrallaan. Tarkoitin siis sitä ritilävälinettä.

Ystävä kuuli että transtakka ja kysyi, että mikä hemmetin transtakka. Ja minä sitten seksuaalisuusasioihin liittyvissä ajatuksissani kerroin, että meillä on täällä mökillä nykyään tällainen sukupuolineutraali Transtakka, joka lämmittää tasapuolisesti kaikille. Hihi. Juuri sitä yksinkertaisten pitkään toisensa tunteneiden ihmisten surkeaa huumoria. Mutta hauskaa, eikä niin sanotusti aukene muille kuin läsnäolijoille. Siinä mielessä kyllä kerroin sen nyt tässäkin vähän turhaan.


Poikkesin eilen naapurissakin ja sielläkin odotellaan jo joulunaikaa. Rouva mietti, mitähän hyvää syötävää valmistaisi meillekin joulutervehdykseksi ja isäntä lupasi tarjoilla konjakkia. Minä puolestani lupasin, että pidetään taas perinteiset pienet jouluistujaiset. Kloussataan vuosi yhdessä. 

Muuten minä en kyllä vielä somistanut joulua yhtään mökille, vaikka olin ajatellut kaivella tähdet ja systeemit valmiiksi joululomaa varten. Päätin, että ehtii ne sittenkin. Sentään sytytin takan päälle viime vuonna virittämäni tunnelmavalot eilisillaksi. Kiva oli huomata, ettei maku ole vuodessa muuttunut ja että valot näyttävät siellä ylhäällä yhtä kivoilta kuin muistinkin. Melkein teki mieli jättää ne lähtiessä palamaan, mutta sammutin sentään.

Jos siellä hämärässä mökissä joitakin henkiä liikkuu, niin eivät ne varmaan ole minun jouluvaloistani kiinnostuneita. Saanpa siitäkin sitten taas pienen ohjelmanumeron aikaiseksi kun möngin töpselille, riitelen tähtivalojen kanssa ja pohdin että silittäisikö joulupöytäliinan vaiko ei. Sentyyppinen stressi kuuluu asiaan sitten kolmen viikon päästä, kun laskeudutaan viikon maaseutulomalle. 

Minulla on aamukampa. Kuusi päivävuoroa ja neljä yövuoroa ennen joulupaussia. Välissä parit vapaapäivät ystävien ja perheenjäsenten tapailua varten. Kyllä tämä tästä, on marraskuustakin täyspäisenä selvitty eikä se ole mikään itsestäänselvyys ikinä.


maanantai 24. marraskuuta 2014

Sesonkia, sesonkia.


Väkisinkin tuli viikonloppuna joulu mieleen, kun yövuoroihin mennessäni havaitsin että joulun ajan työvuorolistaa oli alettu suunnitella. Meillä on sellainen ihana tapa, että jokaisella halukkaalla on yleensä mahdollisuus joulun ja loppiaisen välissä saada pidempi vapaa mikäli sellaista toivoo. Minäkin saan, huomasin! Kyllä sillä voimalla (ja glögillä, piparkakuilla ynnä mandariineilla) jaksoi hyvinkin päivystää kaupungin öissä. Eikä tunnelmaa todellakaan latistanut hetken Helsingissä viivähtänyt lumen valkeuskaan, vaan mieleni kertakaikkisesti virkistyi.

Olikin jo aika. Viikolla olin niin känkkäränkkä ja kaikin tavoin haluton yhtään mihinkään, että aloin jo huolestua onko mielentilani kroonistunut. Ei ole. Kyllä on huojentavaa, huh. En onneksi ehtinyt heittää rumilta näyttäviä joulukorttiviritelmiä roskiin, enkä myöskään rikkoa mitään tai katkaista välejä kehenkään. Itse asiassa, tuli jopa pidettyä paria ystävyyssuhdetta yllä - joten loppusaldo viime viikosta on aika hyvä. Jos nyt kiinnostaa.

Meillä on miehen kanssa ollut viime aikoina liian vähän yhteistä aikaa, ja niinpä perjantaina yövuoroihin lähtiessäni ja miehen lepotilaa kadehtiessani ilmoitin, että sunnuntaina on muuten sitten meidän minipikkujoulut. Paistetaan pizzaa ja tähtitorttuja, ja sillä siisti. Piste. Ihan sai hyvän vastaanoton tämä päätökseni ja eilen mukavasti yhteistyössä saatiin tämä vaatimaton kekkeri järjestettyä.

Olikohan se nyt sitä kuuluisaa parisuhteeseen panostamista, en tiedä. Mutta viihtyisää oli. Minäkin olin huolehtinut, ettei illalla työasiat enää vaivaa mielessä - siis sillä tavalla, että piinasin minun jälkeeni päivystämään menevää työystävää kilometrin pituisella tekstiviestillä. Kun en ehtinyt kirjoittaa tarpeeksi post it -lappuja työpaikalle. Oli nimittäin kiire bussiin ja kotiin.


Meille oli tulossa satsi polttopuita, ja halusin olla paikalla todistamassa ja tutustumassa tähän lähitienoon tyyppiin, jolta ei ennen oltu klapeja tilattukaan. Viikolla olin huomannut hänen ilmoituksensa kaupassa ja pakotin miehen lauantaina soittamaan, koska mielestäni tällaiset asioinnit ovat miesten hommaa. Ajatella, että joku tosiaan viitsii ajaa meille traktorilla kuormakauha täynnä polttopuusäkkejä sunnuntaina! 

Tunnelmani oli täydellinen.

Ja kun vielä oli pihamaalla rääppeitä lumesta, sain hyvän syyn pikkuisen leikkiäkin ja hilata puita takapihan kautta kellariin pulkalla. Maahan unohtuneita omenoita vain litsahteli saappaiden alla ja oli jotenkin irrationaalinen olo, kun nuoskaisessa sunnuntai-ilmassa alkoi leijua mädäntyvien omppujen itse asiassa aika miellyttävä makea haisu. Ja eipä aikaakaan kun siihen jo sekoittui juhlasaunan lämmittämisestä johtuva ihana savukin vielä. Sellainen pyhä saisi oikeastaan jatkua aika pitkään.

(Kysyin naapurin pikkupojalta, oliko hän ehtinyt yhtään näyttää rattikelkkaansa lumessa. Ei ollut vielä. Minua ehkä pikkuisen nolotti pulkkaleikkini, niin kuin tuosta näkökulmasta. Todettiin, että kyllä sitä lunta ehkä vielä uudestaankin tulee. Lasten takia tosiaan toivon, että tuleekin. Itselleni riittäisi vain pikkuinen kuura.)

Yhtään en kaivannut kaupungille joulukauden avajaisiin. Vaikka olin minä aamulla kotiin palatessani varmuuden vuoksi käynyt Stockmannin lasten jouluikkunan tienoilla, että jos olisin saanut varaslähdön. Visusti oli siellä vielä verhot kiinni. Pitää käydä liikuttumassa joku toinen kerta sitten. Sille vaan ei voi mitään, että se on aina sellaista. Vaikka itse kulutushysteria ärsyttääkin.

Minun on pitänyt koko marraskuun osallistua Joulun lapsi -operaatioon, mutta nyt näyttää siltä etten saa yhden yhtäkään kenkälaatikollista lahjoja aikaiseksi. Saamaton kutale olen minä. Lahjoitan sitten rahaa, edes. Se vaan on niin tylsää. Vaan kaiketi tarpeellista, en minä sillä.


Ennen kuin olin ehtinyt "kissaa sanoa", niin mies oli jo virittänyt takkaankin tulet. Ihan tosi tervetullutta, varsinkin kun minä olen pihistellyt sähköpattereiden kanssa. On kuule saanut vähän palellakin välillä. Vaikka minä kuulun siihen koulukuntaan, että mieluummin saa olla pikkuisen viileä kuin liian kuuma. Mutta rajansa kaikella. Jos pitää - niin kuin on pitänyt - oleilla kotonakin välihousut verkkareiden alla ja paksu aamutakki vielä kruunaamassa asukokonaisuutta 24/7, niin ei sitä enää pistä pahaksensa pientä lämpöaaltoa.

Siis tunnelman lisäksi.

Minä oikein räpsäisin teillekin siitä ihanuudesta kuvan, ja koska en ole maltillinen sisustusvalokuvaaja, voittekin havaita vasemmassa alakulman roskalaatikossa alkuviikon pizzapaketin kulmaa ja oikealla tietenkin lehtiröykkiön somistetuolilla. Jahka minä tästä aparaatiltani joudan, niin kohta on laatikossa sievästi klapeja ja Hesarit siirrettyinä eteiseen odottamaan urheilupuuskaani kohti paikallista lehtienkeräyspistettä. Se on inhottavasti ylämäkeen, niin kanniskelukävelyni siihen suuntaan aina vain siirtyy...


Hirveällä kiireellä minä siivosin viikon postit pois keittiön pöydältä, että sain sen minipikkujoulutunnelman luotua ennen saunaan menoa. Näköjään pitäisi useamminkin järjestää pieniä juhlatilaisuuksia, niin meillä saattaisi olla siistiäkin. 

Kaivelin kaksi glögilasia naftaliinista, oikein nekin pesin valmiiksi Hehkuviiniä varten. Miehelle automaattisesti sen pelkistetyn mallin ja itselleni tsaikan. Viime vuonnahan minä järjestin sen Suuren glögimukigallupin teille blogikavereille, ja tsaikka voitti tietenkin. Se oli kivaa. Jotain vastaavaa minä voisin kyllä tänäkin kaamoksena keksiä, olisi vähän niin kuin jännitystä ja ajattelemisen aihetta meille kaikille.

On niin kätevää, kun on pienet ilot. Vaikeampaa olisi, jos olisin vaikka kovin kiinnostunut autoista.


Ihan oikein havaittu, että taustalla siintää hyasintti ja sen kaveri. Toisesta tulee vaaleanpunainen ja toisesta valkoinen.

Nyt se kausi alkoi, eikä pääty meikäläiseltä ennen kevättä. Tai ehkä ei silloinkaan, sillä olen tainnut tuupata Ryötönperän maahan muutamia hyasintin sipuleita. Jonnekin. Ja sitäpaitsi meille on onneksi leviämässä se muualla Euroopassa jo kauan ollut tapa, että hyasintit ovat myös kevätkukkia. Minulla ei myöskään ole amarylliksia vastaan mitään, mutta ovathan ne vähän juhlavia. Näyttävät helposti meidän kodissamme liian arvokkailta. Tulee tunne, että pitäisi olla ehjän harmonista joka puolella.

Ja sitähän meillä ei ole. Huomasin mm. tänään kun raivasin yhtä suursiivouskohdettani. Sitten loppuikin puhti kesken, ja imuri lojuu nyt tuossa vieressä. Syynä on se, että lannistuin kaataessani pitkin lattiaa vahingossa miehen 2000 klemmarin laatikon. Mihin ihminen tarvitsee tuhansia paperiliittimiä, kysyn vaan? No ei se mitään, minähän voisin vaikka askarrella niistä jotakin.


Tavallaan se voi tehdä tästä kaamoksesta ihan vaihtelevaakin, kun on koko ajan jokin sesonkiin liittyvä kriisi. Viime vuonnahan minä sain sen aikaan mökillä paperitähtien kanssa. Tänään se tuli - siis klemmarien lisäksi - lempijoulusisustusvaloni kanssa. Halusin sen ikkunaan. Välttämättä. Juuri nyt. Kun naapureillakin jo on kynttelikkönsä, hemmetti.

Ensinnäkin piti tietenkin huomata, että perinteisesti pikkulampuista paloi vain puolet. Minä vaihdoin loppujenkin kynttilämallisten tilalle pienet hehkulampun näköiset. Jotenkin taidan tykätä näistä jopa enemmän. Sopivat teollisuushenkiseen romukotiimme paremmin.

Koska jumankauta tämä valo ei pysy ikkunassa suorassa, niin nostin sen välillä jopa kattoon keittiön lampun viereen. Kyllä oli typerän näköinen siinä, vaikka luulin että näyttäisi hyvällä tavalla omaperäiseltä. Mistä sekin tulee, että jouluvalojen kuuluu olla justiinsa ikkunoissa?


Odottelen tässä miestä töistään kotiin, ja luotan siihen että hän keksii jonkin hyvän systeemin, millä valo saadaan suoraksi, ikkunan suuntaiseksi. Ihan niin boheemi minä en ole, että minulle kelpaisi vinossa kenottava sinne päin -ikkunavalo. Luulevat pian naapurit meitä ihan toistaitoisiksi.

Onneksi ennen yövuoroja sentään järjestelin pihamaan lyhdyt uusiksi, oikein ne pesinkin kaikki. Otin myös puutarhakalusteet suojaan lumisateelta, niin että siinä mielessä ei tarvitse naapureiden ainakaan naureskella. Eivätkähän - jos nyt totta puhutaan - heillä varmaan sellaista tapaa olekaan. Aivan sympaattisia ihmisiä kaikki.

Lauantainakin kun kävin yövuorojen välissä kotona, niin vastapäisen talon isäntä kannusti minua kun yritin jäisessä rinteessä hiissata itseäni kotiporttia kohti. Oli jalassa kumisaappaat, kun en muitakaan kenkiä ollut töihin lähtiessäni keksinyt. Jos vaikka veronpalautuksista malttaisin ne uudet maiharit. Niin sitten olisi pari talvea taas pelastettu.



P.S. Minipikkujouluihimme kuului myös poikkeuksellinen ruokailu keittiön pöydän ääressä. Vielä epätavanomaisempaa oli kuunnella samalla musiikkia. Perehdyimme eilen Aino Vennan tuotantoon, ja erityisesti koin ihanaa haikeutta ja mökkikesän sekä sinisten öiden kaipuuta kuunnellessamme tätä:


torstai 20. marraskuuta 2014

Terassilla (Lukunurkka.)

Ihan mahdoton kirjankansi kuvattavaksi!

Vaikka kirjassa olisi mikä esipuhe - esimerkiksi kääntäjän tai jonkun kulttuuripersoonan toimesta - niin minulla on sellainen kummallinen tapa jättää se lukematta. Siis ainakin aluksi. Joskus kokonaan. Haluan perehtyä opukseen omista lähtökohdistani käsin ja saada siitä irti juuri sitä mitä mahdollisesti milloinkin saatan tarvita, tai mikä erityisesti kiinnostuksen kohteeksi nousee. Ei sillä, että minä kovin paljon lukisin ylipäätään esipuheellisia teoksia. Monesti kirja ihan vain alkaa, ja se on hyvä.

Joskushan minä toki kiinnostun kaikesta niin, että surffaan läpi wikipediat ja muut sitten lukemisen jälkeen. Niin on käymässä myös ehkä tänään, katsotaan.

Nyt minun on kuitenkin kurkattava tämän Suzanne Prou´n (onkohan tuo oikein heittopilkutettu) suomennoksen esipuheeseen, ihan mielenkiinnosta. Itse tarinan luin loppuun jo ainakin viikko sitten, ja tässä välissä yhden toisen nykyaikaisemman viihderomaaninkin jo nautiskelin huvikseni - mikä teki hyvää - mutta nyt siis sytytin oikein kattovalon, jotta ikänäkösilmilläni näen, millä tavalla Kangasluoman Tuukka halusi lukijoita ennen kirjan sisälle astumista valaista. Kuka tämä Tuukka sitten ikinä onkaan, suomeksi La Terrasse des Bernardinin on kuitenkin kääntänyt Leena Kirstinä aikoinaan, eli ilmeisesti 1977. Omassa maassaan eli Ranskassa kirja ilmestyi 1973. Palkintokin tuli, oikein Prix Renaudot.

Suomennoksia ja esipuheita kun on tähän kirjaan värkätty, niin minä olen ollut reilusti alle kouluikäinen ja Suzannekin (1920-1995) eli vielä melkein parikymmentä vuotta. Heinäkuussa 1977 ilmeisesti satoi paljon, sillä isoäitini lahjaksi saaman kirjan etulehdellä mainitaan että "sadekesälukemiseksi" ja kiitetään mm. "takan lämmöstä". Oikein sopivaa luettavaa tämä sen tyyppiseen tunnelmaan onkin, eli käypi marraskuuhun myös.


No mutta. Siihen esipuheeseen. Kiinnostukseni siihen heräsi ehkä siksi, että jäin itse tarinan jälkeen kumminkin miettimään kaikenlaista. Ajatusketjuni olivat kuitenkin melko lyhyitä ja ne liittyivät (iäkkäiden) naisten välisiin ystävyyssuhteisiin. Jäi kysymyksiä. Lisäksi kirjan herättämät mielikuvat - tai oikeammin pelkät kuvat - olivat aika vahvoja, ihan kuin olisi vähän plärännyt jonkin sata vuotta vanhan perheen valokuva-albumia. Vaikka eihän romaanin ihmisillä oikeasti varmaan ollut kuvauskalustoa, tai jos olikin, niin ei niillä varmaan puutarhaa, terasseja ja kanikoppeja olisi kuvattu. Puhumattakaan öisistä pimeistä laitakylän kadunpätkistä ja pienyrittäjien liikkeiden interiööreistä. Niissä minä kuitenkin kävin, ja tunnen olevani kokemusta rikkaampi. Se on parasta, mitä kirja voi kesken kaamoksen antaa.

Jotenkin halusin laajentaa ymmärrystäni vielä lopuksi. Esipuhe-Tuukka kirjoitti näin:

"Hallitseva kortti pelissä on kuningas, Paul Bernardini, jota ei terassilla enää ole. Rouvia on kaksi, vaimo ja jalkavaimo, ja he ovat terassilla yhä. Sotamieskin on paikalla, knihti, renki, jossakin talossa sisällä on toisin, tai ulkona puutarhassa. Draama on, mahdollisesti siis, klassinen kolmio, kertautuva ja muotoaan muuttava. Siinä on rakkaus valmiina ja viha valmiina, mutta kenties toisin kuin luullaan. Kun kuningas kuolee, rouvat jäävät, ja joukko kysymyksiä: miten ja miksi?"

No sitten esipuheessa otetaan esille yhteiskuntateemat, jotka minua aina yllättävän vähän kiinnostavat - siis verrattuna ihmisiin yksilöinä. Mutta onneksi Tuukka palasi minuakin askarruttaneisiin juttuihin: "Mutta onko näinkään? Eikö korteista ole luettavissa muutakin? Onko Laure ollut vain sinisilmäinen romantikko vai tietoinen edun ja aseman tavoittelija? Ehkäpä Prou onkin halunnut tutkia juuri tämäntyyppisiä jännitteitä ja ristiriitoja: intohimon ja tahdon suhdetta, uhrautuvuuden ja petturuuden suhdetta, rakkautta ja vihaa, elämää ja kuolemaa, henkeä ja ainetta. Moralisoivia rajankäyntejä hän ei suorita: vertaamatta oikeastaan mitään mihinkään hän vain näyttää rinnakkaisia mahdollisuuksia, melkeinpä yhdistää klassiset vastakohtaparit yhdeksi ja samaksi olemukseksi."

Tämä on kyllä ihan totta. Ihailin minäkertojan mahtavan neutraalia sävyä ja sitä, ettei lukijana oikein edes tiennyt kuka hän oli. Joku tyyppi vaan, jota kiinnosti rouvien - eli Lauren ja Thérèsen tarina. Tavallaan vähän niin kuin hän olisi juoruillut, mutta puuttui mässäilyn maku. Voi että, minähän tykkäisin myös oikein pöyristyä kanamaisesti, mutta nyt tuli kyllä vaan luettua silkasta mielenkiinnosta että mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka elettiin menneessä ajassa, ei ollut silkkisamettipölypimeäraskasta tekohienoa tekstiä ollenkaan. Oli toteavaa ja aika kevyttä. Kyllä Suzanne osasi!


Minulla on vähän sellainen tunne, että ette te tätä kirjaa kuitenkaan himoiten lähde kirjastoista etsimään, niin voinen spoilata pikkuisen. Vaikka kannattaa se silti lukea. Jos ei muusta syystä, niin ihan kirjailijan lahjojen ja kumman koukuttavan tarinankerronnan tähden. Minäkin etukäteen ajattelin, että tämä varmaan pitää keskittyneesti iltaisin kotona lukea, mutta niin vaan en malttanut olla ottamatta työmatkoille mukaan. Eikä ole edes mikään spektaakkelin paksuinen kirja, ihan normaali - mitä myös ihailen. Ei aina tarvitse historiaan sijoittuvien teosten olla millään tavalla ylenmääräisen painavia. Kiva juttu, mietin jo lukiessa.

Ehkä nyt uskallan koskea muihinkin perintökirjastoon 1970-luvulla ilmaantuneihin teoksiin. Itse asiassa vähän jopa tekee mieli, pitkästä aikaa. Tulee mielenkiintoinen talvi.

Niin no, historiaan sijoittuminen. Minähän liitän sellaisen aina sotiin ja sensellaisiin, tylsää. Tässä nyt korkeintaan joku kylän heppu kävi pikkuisen jossain pyssyä heiluttamassa, ikään kuin poissaolevana. Ja tarina oli enimmäkseen naisten juttu. Paikalla olleet miehet olivat joko ohimainittuja duunareita tai vähän epäkiinnostavia tyhjäpäitä (puutarhuria lukuunottamatta) - sinänsä vähän aneemista, olisi ollut kiva ihastua johonkin. Mutta ei minulle pelkät ruskeat silmät riitä. Vaan Laurelle tuntui riittävän, ja tämä lihakauppiaan tytär tosiaan sitten jo nuoruudessaan alkoi haikalla rikkaan talon tyhjäntoimittajan perään - muuten se olisi tietenkin nykymittapuun mukaan ollut aivan turhaa, mutta kai siinä se status sitten merkitsi.

Arvatkaa vaan, ottiko Laurea koville kun tajusi että suklaasilmä kävi kuksimassa pukuompelija-Thérèseä? Nykyäänhän moista luovaa ammattia ja sen harjoittajaa arvostetaan eri tavalla, mutta kirjan henkilöiden elämässä ompelijatar haisevine koteineen oli sijoitettu kylän laidalle pimeään. Ei ollut nättiä näyteikkunaa bulevardilla, muotibloggareista puhumattakaan. Oli perustyötä. Ihan oli mysteeri kaikille, mitä Paul tässä Thérèsessä näki. Minä voin sen nyt paljastaa, että ihan samaa näki kuin muutkin miehet siellä. Rempseän, vapautuneen ja vissiin aika hauskan naisen. Mutta eihän sellainen ollut silloin sopivaa.


Vaikka oli sitä kaihoa vähän jokaisella, niin kirjan henkilöiden jonkinlainen tunteettomuus oli kyllä kummastuttavaa. Ja kun kertojana oli täysin ulkopuolinen ihminen, niin kenenkään motiiveistakaan ei voinut olla varma. Minkä ihmeen tähden Thérèse sitten ruttoaikoina hakeutui Lauren (joka siis oli päässyt Paulin kanssa naimisiin) luokse piiaksi, ja miksi nämä daamit lopulta asuttivat yhdessä Bernardinien lukaalitaloa vanhoina? Siis sitä, jonka terassilla tässä istuttiin. Thérèse oli muka vähän niin kuin seuraneito, vaikka kaikki tiesivät taustat.

Niin sitä vaan siemailtiin teetä ja muita juomia vielä vanhoilla päivilläkin naisporukassa ja piikiteltiin sellaisilla nyansseilla, joita tyhmempi ei tajuaisi. Ja kumminkin - ainakin näin naiville - lukijalle tuli tunne, että saattaa kaikessa olla lopulta kyse ihan oikeasta välittämisestäkin. Ei pelkästään siitä, että tarvitaan katto pään päälle ja mitä paksummat seinät, sen parempi. Kyllä jäi tunne, että henkilöt kokivat oman erityisen yhteisöllisyyden myös kodikseen, oli se olosuhteiden pakko tahi ei.

Toisaalta jäin miettimään päähenkilöiden kylmää suhtautumista lapsuudenperheisiinsä. Oliko se nyt sitten sen kuuluisan luokkakierron hinta. Jos minä olisin Laure, olisin aivan varmana lähtenyt välillä lepolomalle vanhempieni luumupuutarhaan silittämään kissaa ja olemaan tavallinen. Puhumaan piirakanleivonnasta ja pihatöistä. Jos minä olisin Thérèse, olisin puhunut vanhan äitinikin taloon edes piian huoneeseen pötköttelemään.

Itse asiassa, tuli montakin juttua mieleen, mitä olisi tehnyt mieli rouvilta kysyä. Mistä rahat elämiseen? Onko teillä joku kiva tuottava viinitila työläisineen jossain? Minkä ihmeen takia jaksatte joka hemmetin päivä kiskoa ne korsetit päälle ja mitä varten pitää tukkaa aina vaan kiristää? Onko lakanoiden pakko olla kirjattuja? Eikö takkatuliteen voisi joskus edes korvata vaikka pikku drinkki? Eikö teitä kiinnosta puutarhahommat ollenkaan, ihan varmasti renki opastaisi mielellään. Ja kaikkea sellaista.

Kyllä minäkin voisin elellä Ryötönperällä jos joku maksaisi viulut. Voisin vaikka opetellakin ristipistontaa. Vaikka kyllä minä kirjailisin käsipyyhkeisiin, että kaikki näkisivät. Mitä iloa sitä on sellaisista Lauren lakanoista, joita ei melkein kukaan muu koskaan näe? Yksinään saa kapioitaan katsella, ei ole kivaa sellainen.


Minun teki hirveästi mieli lainata tänne yksi kuva itse kirjailijasta, mutta jotenkin arastelin kun tuntui ettei se ollut ilmaiseksi sopivaa. Oli vesileimat ja kaikki. Mutta kävin tosiaan siis googlailemassa ja ihan jäi harmittamaan, ettei enää voi laittaa Suzannelle sähköpostia ja kysellä Terassilla-romaanista, ja muutenkin. Hän on kirjoittanut jopa lastenkirjoja. Voin vain uskoa, miten viisaita.

Jotenkin jäi tunne, että mielenkiinnolla lukisin muitakin hänen teoksiaan. Pitää selvittää, onko suomennettu. Niin hyvää minun ranskani sentään ei ole, että fiksua kirjallisuutta pystyisin noin vain lukemaan. Harmi.

Kirjassa tuntui usein olevan ilta tai yö. Voiko se johtua tästä marraskuisesta lukukokemuksesta, vai oliko se niin? Keveydestään huolimatta yllättävän synkkää, mikä Ranskassa aikoinaan liitettiin jotenkin jopa maan ilmapiiriin, mutta minulle se merkitsi ihan muuta.


Kirjaa aloittaessanihan minä haaveksin, että pääsen matkalle jonnekin laventelien ja sitruunan tuoksuiseen harmittomaan maailmaan, mutta miljöö oli usein tämänkaltainen:

"Tuntuu kuin Laure-rouva olisi mieltynyt öisiin kävelyretkiin. Jos häneltä kysyttiin, miksi hän menee ulos öisin, hän ehkä vastasi, että hänestä on parempi harhailla puutarhassa kuin kääntelehtiä vuoteessa ´valveilla olon´ uhrina, niin kuin hän sanoi.

Heti kun kaikki on unessa, hän kietaisee päälleen aamutakkinsa, kiinnittää huivin päähänsä, panee tossut jalkaansa ja menee alas kylmästä huolimatta. Viimeiset lehdet irtoavat puista, kukkapenkit on raivattu. Siellä täällä on enää krysanteemiryhmiä, kehäkukkia ja muutamia daalioita, joita viime rankkasade ei ole vielä turmellut ja jotka nuokuttelevat raskaita kukkapäitään.

Laure-rouvan jalat tallaavat kuolleita lehtiä, jotka kahisevat kuin tafti. Taivas näyttää suuremmalta, kun oksat ovat paljaat, ja kuu vierii myllertävien pilvien repeämissä. Tuuli puhaltaa melkein aina. Se kohottelee topatun aamutakin liepeitä ja virkistää vanhoja kasvoja. Epäilemättä se tuo mukanaan jonkin muiston muinaisista syksyistä kuihtuvien kukkien, mullan ja sadeveden tuoksussa: on sammalentuoksuinen vesisäiliö, jonka ylle kumarrutaan huutamaan omaa nimeä, jotta kaikui vastaisi, pyhäinpäivän loma-ajat, harmaat ja keltaiset, käynnit hautausmaalla, kävelyt metsässä, josta iloisina etsittiin kantarelleja vaikkakin turhaan...

Kierros on pian tehty. Laure-rouva tekee sen kerran vielä, kaksi kertaa. Hän levittää sieraimiaan ja hengittää pohjatuulta. Hänen huivinsa liehuu. Hän muistuttaa synkkää proomua, joka liukuu puistokujan kanaalissa.

Kun hän menee Théodoren kanihäkkien ohi, hän nyrpistää nenäänsä. On totta, että häkit haisevat voimakkaasti huolimatta hoidosta, jota puutarhuri tuhlaa niihin. Lisääkö sateinen ilma tunkion hajua, mädännyttääkö se nopeammin oljet?"


lauantai 15. marraskuuta 2014

Keskiviikkona kello neljä


Vaikka nyt eletäänkin jo viikonlopussa, en malttanut olla otsikoimatta viitaten arkeen. Minulla on nimittäin takana mitä mainioimmat päivät yksin mökillä, ja nyt kun heräsin taas kaupunkikodista, on kiva palata vielä muisteloihin. Että voin seuraavaksi orientoitua cityyn ja pikkujouluihin. Millähän sitä itsestään saa taas ihmisen näköisen kun on vieläkin vähän metsäläinen olo.

Kun tosiaan istuin rantasaunan löylyssä keskiviikkona kello neljältä, niin ajattelin että halleluja - tämä tällainen on tosiaan mahdollista. Siihen toki tarvittiin muutamia edesauttavia tekijöitä. Työkaveri, joka tuli päästämään minut niin ajoissa yövuorosta että ehdin 7:30-junaan. Mökkinaapurit, jotka hakivat minut asemalta 11:30. Niin, että todellakin tönötin omassa maaseutupihapiirissäni jo puoliltapäivin.

Eikä ahdistanut yhtään, vaikka olin itsekseni. Sitähän minä olin etukäteen vähän pelännyt ja koko syksyn lykännyt yksin mökille menemistä. Olin ihan alkuviikosta paininut pienoisten henkisten tuskatilojen ja väsymyksen kanssa, niin ehkäpä hiljentymiseni mökille oli etukäteen tähtiin kirjoitettu rauhoittumisen pakko, pois levottomista mietteistä. Voin tähän samaan hengenvetoon jopa elvistellä sillä, että en pelännyt yhtään edes pimeää! Räpsäytin pontevasti pihavalot yöksi pois päältä, ja ovenkin laitoin säppiin vain siksi ettei se aukea yöpakkaseen itsekseen, niin kuin sillä on joskus tapana.

Mutta ei se pelkkä lomaretki ollut. Minulla oli listalla aika paljon tauluasioita, kun olin luvannut mennä etukäteen valikoimaan Helsinkiin tuotavia äidin töitä. Keskiviikon ja torstain valoisa aika menikin sitten siihen. Paitsi, että laitoin sivupuhteikseni aina saunan lämpiämään jo niin, ettei ihan sysipimeässä tarvinnut ensimmäisiä löylyjä heittää. Muuten enimmäkseen siirtelin ja kanniskelin tauluja, ja pohdin asioita niihin liittyen.


Onneksi ihmisen mieli on kuitenkin varsin fleksiibeli - jotkut voivat sitä sanoa huonoksi keskittymiskyvyksikin - mutta minä tykkään siitä, että mielessä muhii monia mieluisia asioita yhtä aikaa. Niinpä väistämättä ajattelin kaikkea muutakin, pikkuisen teinkin - ja luojan kiitos minulla on eri foorumi tuosta taidehommasta raportointiin, niin saan täällä keskittyä muuhun.

Esimerkiksi mielessä kävi yhteinen kaamoksen ja juhlapyhien vietto mökkioloissa. En ole vielä edes pyrkinyt mihinkään joulutunnelmaan, mutta kun löysin kummitädin perintötavaroiden joukosta muutamia sieviä pikkuliinoja, tulin vahingossa päättäneeksi että niitä käytetään lasinalusina sitten juhlassa. Yhden otin tosin käyttöön jo itselleni. Vaikka kuinka nauttii iltaviininsä juomalasista, niin kyllä siihen erityinen romantiikka syntyy, kun alla on pellavainen pitsiliina.

Lisäksi olin helpottunut lintukannasta. Olin menomatkalla lukenut lehdestä huolestuttavia uutisia, ja aloin jo murehtia sitä, kun en Ryötönperällä pysty ruokkimaan siivekkäitä säännönmukaisesti. Niin sitten en ruoki ollenkaan. Jäi tänäkin vuonna suunnittelematta ja toteuttamatta lintujen massiiviruoka-automaatti, josta ei heti loppuisi sapuskat. Näin minä silti monia erilaisia tiaisia, yksi ihmeellinen valkomustaharmaa västäräkkipyrstötyyppinen pikkulintukin tuli pihapiiriin lajitovereineen. Olivat selvästi ohikulkumatkalla tyyliin "Tuolta ne tulivat, ja tonne ne menivät.". Nyppivät jotain puiden oksilta ja sirpattivat keskenään. Pihamaan pilkkihaalari-ihminen ei kiinnostanut niitä ollenkaan.

Korppikin raakkui metsässä.

Heti keskiviikkona yhdeksän joutsenen muuttoyksikkö tuli levähtämään mökkirantaan, ja minulta pääsi ehkä vähän itkukin ilosta. Olen yövuorojen jälkeen väsymyksessä aina vähän sellainen.


Koska tarvitsin liikkumatilaa Kulttuuriaittaan taulujen siirtelyä varten, jouduin kanniskelemaan sieltä pikkuisen ylimääräistä tavaraa pois. Lasipaviljonki tarjosi siihen hyvän välietapin, kun sisällä mökilläkin on vielä muutama laatikko ja läjä lajittelematta. Ei sinne viitsi millään tunkea enempää tavaraa ennen kirjahyllyjä. Tavallaan kasvihuoneesta tuli entistä kodikkaampi, kun sinne lastasin muutamia satukirjoja. Mutta jonnekin toisaalle minun on kehitettävä niille lopullinen paikka, ei siitä pääse mihinkään.

Olisikohan yhteisillä kaamoslomapäivillä meillä miehen kanssa myös sen verran aikaa, että oikeasti saataisiin niitä hyllyjä mökin yläkertaan aikaiseksi. Keskitalvi olisi hyvä ajankohta sellaiseen, kun ei oikein pihahommiakaan voi tehdä. Kyllä minä niitäkin taas kaipailin, mutta puutarhalle minulla ei taaskaan ollut yhtään aikaa.


Niin, paitsi ajatuksissani tietenkin. Meillä on kaupungissa virinnyt keskustelu, että kokeiltaisiin laatikkoviljelyä ensi kesänä. Aina välillä aitan kulmalla minä katsoin sillä silmällä niityn metsäreunaa. Kyllä. Sinne oli helppo hahmotella mielessä muutamia kasvatuslaatikoita. Sijainti on aika aurinkoinen, mutta ei kuitenkaan pilaa kukkaniittuni kokonaisuutta.

Miehillähän on toivoton idea saada lohkaistuksi keskeltä niittyä siipale itselleen viljelytarkoituksiin. Että siitä pitääkin joka vuosi keskustella. Toivon, että saadaan hyvä konsensus aikaiseksi kevääseen mennessä ja voidaan alkaa netistä metsästää niitä lavakauluksia, vai mitä ne on.

Eilen junassa minulle tuli tarve oikein "kynällä" hahmotella laatikkojen paikkaa kuvan päälle. Olen jotenkin todella yksinkertainen, kun en löytänyt photoshopista "kynätoimintoa". Se on varmaan ihan etualalla jossain, en vain tajua. Jonkinlaista viivaa minä lopulta sain aikaiseksi ja olen aika tyytyväinen lopputulokseen. Voisin ehkä talvipuhteikseni ottaa tuosta niittykylmasta oikein mitat ja piirtää karttamaisen pohjapiirrospuutarhasuunnitelman.

Miehet voisivat ehkä vähän karsia pikkukuusikkoa, ihan vaan esteettisyyssyistä.


Yövuorojen takia oli unirytmi vähän sekaisin, ja tietenkin menin molempina iltoina aikaisin nukkumaan. Torstaiaamuna heräsin neljältä, ja perjantaina viideltä. Molempina pakotin itseni yrittämään lepoa vielä tovin, ja näinkin muutamia mainioita unia. Oli siellä joukossa sellaisiakin, joissa oli jotenkin kireä tunnelma ja laskut maksamatta, mutta enimmäkseen näin mukavasti myös sukulaisia ja tuttuja.

Yhdessä unessa Taata etsi punakahvaista sahaansa, ja minä sen hänelle tietenkin liiteristä löysin. Toisessa pätkässä oli tulossa Ryötönperälle musiikkivideon kuvaukset. Ja kaikkea sellaista. Harmi, ettei mies ollut mukana niin en päässyt heti kertomaan unistani. Minulla on joskus sellainen aamuinen lörpöttelevä tapa, että kun puoliso vielä yrittää nukkua niin alkaa tulla meikäläiseltä raporttia. 

Pitäisi minunkin oppia kunnioittamaan toisten aamurauhaa, kun itsekin olen aika vaativa hiljaisuuden suhteen ensimmäisen hereillä jalkeilla olemisen tunnin aikana. Mutta kyllä nyt oli aamurauhaa. En edes radiota laittanut. Nousin sillä tavalla tietoisesti ajoissa, että ehdin tössötellä asioitani sisällä ainakin pari tuntia ennen valoisaa aikaa. Alunperin piti siivota yläkerta ja kylpyhuoneeseen kannetut kesäröykkiöt. Ei huvittanut. Järjestin keittiön hyllyä inventaariomielessä. Niin pitkälle ei into kuitenkaan kanavoitunut, että olisin siivonnut myös kaappeja.


Eli jauhot, makaroonit ja riisit on vielä laskematta. Mutta esimerkiksi kuivahiivaa on varmaan seuraavan kymmenen vuoden pizzapohjiin. Sitä on näköjään kesällä ostettu monenkin ihmisen toimesta, ja meillä kun isäntäkään ei koskaan ennen kauppaan lähtöään tutki varastoja, niin varmuuden vuoksi ostettuja hiivapakkauksia on nyt sitten. Ja oliiviöljypullojen jämiä. Ja viinitetikoita. Muutama avattu hunaja. Ja sitä rataa.

Sen siitä saa, kun ei ole kesällä katsomassa mitä mies ja vieraat keittiöön kanniskelevat. Minä pidän silloin tärkeämpänä tehdä jotain muuta kuin hyöriä sisällä. Mutta nyt on toisenlainen sesonki ja sen mukaiset hommat, kiinnostaa vähän tutkia nurkkia ja tehdä samalla tiliä pian päättyvästä kalenterivuodesta.

Kolme tai neljä pullonpohjallista jotain viskiä tai rommia - en tykkää, niin en katsonut tarkemmin. Akvaviittiäkin näytti olevan, hyvältä se maistuu näin marraskuussakin.

Suodatinkahvi on loppu, mutta suodatinpusseja on. Ihan tiedoksi vaan seuraaville mökkivieraillekin, kun päiväkahveja kuitenkin toivotte. Minähän en siitä niin perusta, joten espressoa ja pressokahvia löytyy kyllä. Teetä on vaikka kuinka paljon, älkää tuoko suotta lisää. Sitäkään minä en juo. En ole oikein koskaan innostunut teekulttuurista, litku mikä litku, usein tuoksuu paremmalta kuin maistuu. Joskus saatan juoda mukillisen, jos palelee.


Aitasta löysin pois tieltä myös kaksi punaruudullista villahuopaa, ja kasvihuoneelle päätyivät nekin. Kesän vehreyden ja värien keskellä minä ajattelin, että Lasipaviljonki saa olla keveä valkea saareke pihapiirissä. Mutta nyt kun ympärillä on aika väritöntä ja kohta mahdollisesti maakin valkoisena, niin yhtäkkiä näyttikin tosi kodikkaalta kun kirjojen lisäksi viltit toivat syvyyttä kasvihuoneen talvi-ilmeeseen. Tuli vähän niin kuin sisustettua vahingossa.

Minun piti nautiskella lasimajassani mukillinen viimevuotista glögiä, mutta hainkin sisältä vain punaisen pöytäkynttilän. Vietin yhden naisen pikkujouluvartin liekkien ääressä, hengitin syvään ja olin tosi tyytyväinen. Sitten menin taas rantaan lisäämän puita kiukaaseen ja saunakamarin kamiinaan. Sielläkin oli ihana istuskella. Kyllä riittää Ryötönperällä tunnelmapaikkoja. 

Pitää varmaan tehdä seuraaville kerroille oikein aikataulu ja rytmi, että mihin aikaan päivästä tai illasta istutaan missäkin. Vaikka aika luontevasti se menee nytkin. Iltapäivähetki paviljongilla, löylyttelyn ympärillä fiilistelyä rannassa ja illan tullen tuvassa takan ääressä. On kyllä melkein niin luksusta, että hävettää.


Näin myös vähän talven saapuvan. Jos ei tule erityisen lauha loppuvuosi, niin tämä saattoi olla vuoden viimeinen kerta kun sain pesuvedet saunaan järvestä. Keskiviikkona oli iltavalossa vielä lähes kesäinen tunnelma veden pinnalla, mutta eilen lähtiessäni oli jo jäätä. Lunta ei vielä tullut kuin muutama hitunen. Juuri sen verran, että tontin raskas syysilme hieman keveni. Näytti kivalta etenkin sinisinä hetkinä ennen ja jälkeen päivänvalon.

Torstaina:


Eilen:


Minä katselin rannassa pimenevää maisemaa samalla kun odottelin, että sauna on kunnolla lämmin. Aika paljon polttopuuta kuluu nyt, enkä minä tällä reissulla ehtinyt tehdä klapeja kuin sen verran että ensi kerralla on riittävästi. Aina niitäkin saa olla miettimässä. 

Lisäksi - kyllähän niitä huolimomenttejakin aina väistämättä jokunen tulee - totesin järven veden nousseen yllättäen aika paljon, pitkän matalan kauden jälkeen. Niinpä viime kerralla kääntämämme vene on hieman vaaravyöhykkeellä... Minä en mitenkään saanut sitä liikuteltua yksin ylemmäs, enkä kehdannut arkiviikkojaan eläviä paikallisia kavereitakaan pyytää avuksi. Niin tein pieniä hätäratkaisuja ja kohotin venettä vähän vanhoilla veneenpenkeillä ja kaikella, mitä nyt satuin löytämään.

Sen veneen ylemmäs hiissaamisen takia olisi oikeastaan kiire saada paikalle isompi revohka raavaita ihmisiä. Katsotaan, miten tässä nyt käy.


Lähdin eilen iltajunalla kotiin. Mitä nerokasta ajankäyttöä! Ei sitä nyt valoisaa aikaa kannata käyttää matkustamiseen jos ei ole pakko. Paitsi jos on liikkeellä autolla, aina vähän hermoilen mustia kelejä. Pimeys ehti laskeutua ennen kuin nuoruusystävä tuli ystävällisesti noutamaan minua asemalle. Minä sain kaiken järjestykseen, mitä pitikin ja ihan juuri ennen hämärää ihmeellinen metsäntakainen auringonlasku valaisi vastarantaansa. Minä en ehtinyt kunnollisille valokuvaussijoille, kun törmäsin villasukissa vain mökin terassille.

Mutta se hetken näkymä oli jotenkin lohdullinen, ja miettikää että jos nyt olisi tammikuu, niin tuon kaltaisen valon saattaisi tulkita jo lupaukseksi keväästä.

Valoilmiö sai aikaan sen, että lähtöaikatauluni meni pikkuisen sekaisin ja unohdin sulkea takan pellit ja varmaan pari muutakin pikkuasiaa jäi tekemättä. Mutta ei se mitään, seuraavalla kerralla edestä löytyvät sitten.


sunnuntai 9. marraskuuta 2014

Saunareportaasi

Jukeboxin valo tuolla taustalla siintää
tässä työkaverin otoksessa.

Tämä on saunareportaasi, mutta vaatii pienen johdannon:

Joskus sitä saa vahingossa piristystä sateisen mustaan marraskuun viikkoon. Vaikka väliin mahtuu monta työvuoroa, niin parhaiten muistoissa säilyy maanantai-illan extempore-performanssitilaisuus kahden työystävän kanssa. Vietettiin yhtäkkiä ikään kuin pitkä ilta, mutta pikakelauksella. Käytiin syntymät ja kuolemat, liikututtiin ja sitten tanssittiin jukeboxin tahdissa, ja loppuviikon soikin päässä Abba. Se meni sillä tavalla nopeasti, että ennen kymmentä oltiin kuitenkin jo päät tyynyissä jotta tiistaina jaksettiin taas töihin.

Minä olen normaalisti arki-iltoina mielestäni aika kurinalainen, mutta viikon voi myös aloittaa tuolla tavalla mukavan anarkistisesti. Ympäristö oli mahtavan kokonaisretro, mikä vain siivitti villiä mutta nostalgista tunnelmaa. Ystäväpariskunta, jonka kotona oltiin, on varsinainen keräilijakaksikko! Ja kun miljöönä oli vielä vanha helsinkiläinen ratavartijan talo, junat kulkivat vierestä ja historia havisi, niin se jo itsessään tuntui kaupunkikulttuurilta.

Silläpä kokonaisuuden kruunasi ja viikon päätti osuvasti eiliset löylyt yleisessä saunassa. Niitä Helsingissä on muutama, mutta Arla on oma suosikkini, koska siellä on paras naisten puoli ja vilvoittelemaan pääsee kätevästi sisäpihalle eikä näytille kadunvarteen. En tosin ole käynyt Hermannissa tai uudessa Kulttuurisaunassa (vielä), joten siinä mielessä en ole mikään tosiasiallinen ekspertti julistamaan paremmuusjärjestystä. Kotiharjussa kävin Kalliossa asumisen aikoina usein perjantaisin ja jouluaattoina.

Jotenkin oli ystävältä päässyt unohtumaan, että minä löylyttelyn fanina tykkään myös näistä perinteisistä julkisaunoista. Hän sinne kutsuessaan vitsaili, että pystynköhän minä moiseen kun olen tottunut porvarillisesti nautiskelemaan kodin ja Ryötönperän omista puulämmitteisistä saunoista. Kyllä oli turhaa se vinoilu. 

Arla ei enää lämpiä puilla. Sen hissin kokoiset kiukaat saavat kuumuutensa kaasusta, ja löylyt ovat mahtavat. Vaikka alalauteille löpisemään minä taas tapani mukaan aika nopsasti siirryin. Toivottavasti en häirinnyt kenenkään saunarauhaa, kun selvitin tanskalaisille nuorille naisille asioita isänpäivän aukioloajoista ja Helsingistä.


Kööpenhaminan tytöt olivat viikonloppumatkalla täällä, ja heidän must see -listallaan oli vain yksi kohde ja se oli Arlan sauna. Minua nolotti, kun en ollut tajunnut ottaa pukuhuoneesta pyllyni alle Marimekko-peflettiä ja avasin siitä keskustelun heille suomeksi. Heti vaihdettiin englantiin ja löylyissä kanssani ollut Puutarhaekspertti valotti turisteille, että Suomessa on yli kolme miljoonaa saunaa. Ja minä siihen sitten että niistä minulla on kaksi. Kaikesta sitä pitääkin elvistellä. Joskus voisin sauna-asioissa olla nöyrempikin.

Pesuhuoneessa toinen tanskalainen kysyi minulta peltiämpäreiden tarkoitusta ja sitä, että pitäisikö hänen täyttää niistä yksi ja lotrata vettä minun päälleni. Vastasin siihen, että no esimerkiksi. Hän oli jo tarttumassa ämpäriin, mutta korjasin sitten siihen, että ei nyt herranjestas, ei tarvitse, minä vain tässä istun ja puhaltelen löylyjä. Mukavaa ennakkoluulotonta ystävällisyyttä ja saunakulttuuriin tutustumista oli näissä turisteissa havaittavissa.

Olen kuullut ennenkin, että yleisissä saunoissa vierailleet ulkomaalaiset ovat todellakin fiiliksissään kokemuksesta.

Pelkkä porttikongi seinämaalauksineen on näkemisen arvoinen.

Eilen oli sopivasti porukkaa. Minä en siksi oikein saanut tunnelmallisesta eteisestä kunnon kuvaa, kun pokkarikamerani kanssa pyörin paikalla juuri miesrevohkan saapuessa sisään. Olin suunnitellut, että ikuistan Kimmonkin töissänsä, mutta eipä hän ollut vielä paikallakaan. Törmättiin onneksi myöhemmin Helsinginkadun Alepalla, niin tuli tilanne korjattua.

Kimmo käsitykseni mukaan ilmaantuu saunalle usein neljän maissa, että jos haluaa itse puuhamiehen tavata, niin kannattaa ottaa se ajoituksessa huomioon. Olen ymmärtänyt, että saunan humaani ja kodikas tunnelma on juuri hänen ansiotaan. Heti eteisessä tietää olevansa tervetullut, eikä ilmapiirissä ole mitään ärsyttävää spa-henkistä keekoilua. Ollaan enemmänkin kaurismäkeläisessä miljöössä, mutta erityisellä lämmöllä höystetyssä - eli siis on esteettisesti ihanaa, ei ankeaa.

Minuahan normaalisti jännittää monien paikkojen käyttäytymisprotokollat, mutta ei Arlassa.

Naisten puolella oli pikkujouluseurue, joka suunnitteli jatkavansa puhtaana karaokeen. Yksi toivoi toisen laulavan Myrskyn jälkeen, ja tämä toinen pyöritteli minulle huvittuneena silmiään. Kerroin, että meidän ystäväseurueessa myrskyn jälkeen tulee nykyään pöytäsää, kun kerran vappuna laulettiin väärin. Sitten minulle tarjottiin pullonsuusta salmiakkikossua ennen kuin olin ehtinyt kunnolla edes takkia pukukaappiini laittaa. Maistui hyvältä.

Naiset jatkoivat föönailuaan, joku poksautti kuohuviinin ja Puutarhaekspertti saapui parahiksi kaverikseni saunaan. Mies oli jo mennyt yläkertaan ukkojen puolelle punomaan juoniaan Ryötönperän filmifestivaalin taiteellisen johtajan kanssa. Pidettiin myöhemmin illalla vähän palaveria, ja liekö löylyjen syy että miesväellä oli aika mojova itsetunto filmifestivaalin suhteen, ottaen huomioon että miljöön Pääsponsorina tarjoan minä.

Toivottavasti en joudu oikeuteen tästä hieman yksityisyyttä loukkaavasta kuvasta.
Tarkoitan sillä sanoa, että ei tarvitse säikähtää pihalla puhaltelevia paidattomia miehiä.
Lupsakoita yleensä ovat.

Muistan kun Kallion aikoina ensimmäisen kerran menin Kotiharjun saunaan ja ihmettelin niitä massiivisia betoniportaita, jotka siis toimittavat lauteiden virkaa. Samantyyppiset ovat Arlassakin ja ylimmillä askelmilla on toki laudepuutakin. Sitten on niitä käteviä irtolaudepaloja, että voi halutessaan vaikka laittaa selän taakse tai ottaa ala-askelmalle pyllyn alle, niin kuin minä tein.

Tanskalaiset kysyivät, että kuuluuko siihen jättikiukaan mustaan aukkoon laittaa oikein vettäkin ja minä näytin tosi mielelläni, että miten se tehdään. Iso on löylykauha isossa saunassa. Hyviin tapoihin kuuluu kuitenkin kysyä muiltakin että saako laittaa ja että pistänkö toisenkin kauhallisen. Eilen oli löylyistä tykkäävää porukkaa.

Muistan sellaisenkin saunareissun, kun pikkulapsi pullikoi lattialla pesuvadissa ja eri sukupolvia edustavat naiset keskustelivat muun muassa lastenkasvatuksesta. Vanhoilta ja viisailta tuli hyviä neuvoja nuorille, ja tuntui niin kuin oltaisiin sukulaisia vaikkei oltukaan. Saunahetkien jakaminen vieraiden ihmisten kanssa - se on jotain aika ainutlaatuista. Ja kun ei olla uimahallissa tai kuntosalilla, vaan nimenomaan tultu vain saunaan, niin se ilmeisesti jotenkin yhdistää erityisesti.

Sellainen kaupunkikulttuuri on mielestäni cityihmisyyttä parhaimmillaan. En minä niin välitä erikoiskahvikuppiloista tai teehuoneista, mutta tästä saunahommasta minä tykkään. Sitäpaitsi Arlassa saa ilmaiseksi saunakahvit, jos mieli tekee. Minulla oli kyllä mukana omat löylyoluet, vaikka siellä toki myydään ykköstä ja muita virvoitusjuomia - että kannatuksen vuoksi olisi voinut ostaakin. 

Sen sijaan vuokrattiin parilla eurolla miehen kanssa Arlasta pyyhkeet, ettei tarvinnut loppuiltaa kanniskella märkiä liinoja mukana.

Jonkun valkoviinipullo kodikkaasti ikkunan välissä viileässä.

Minä tiedän, että monilla kaupunkilaisilla on ihan säännönmukainen tapa käydä yleisessä saunassa. Aikoinaan nämä pesupisteet on nimenomaan perustettu Helsinkiin muuttaneiden maalaisten puhtautta silmällä pitäen. Asunnot Kalliossa ovat pieniä, eikä monessakaan alunperin ollut kunnon kylpytiloja. Eli julkisia saunoja oikeasti tarvittiin. Vieläkin näissä saunoissa käy sitä aikaa eläineitä sukupolvia, joiden kanssa seurustelu on aika valaisevaa meille pullamössökansan edustajille.

Meille tämäntyyppinen peseytyminen edustaa luksusta ja perinteitä, joista mielellään maksaa 12 euron hinnan. Pieni raha tunteesta, että saa olla osallinen historiasta aidoimmillaan. 

Onneksi juhlaseurueet ovat keksineet yleiset saunat. On polttareita, synttäreitä ja muita ystäväporukoiden kokoontumisia vakkarisaunojien joukossa. On omia eväskoreja ja kimpassa meikkailua. On selänpesua ja välillä myös autuasta hiljaisuutta löylyhuoneessa. Sen saa kuitenkin rikkoa juttelemalla, koska yhdessä olemaanhan saunaan on tavallaan myös tultu. Saa sitä ihminen kotioloissa olla ihan tarpeeksi hiljaa, ja sen lauteilla tietävät kaikki.

Minä en koskaan ole uskaltanut kokeilla pesijättären tai kupparin palveluksia, mutta sellaisiinkin rohkeilla on mahdollisuus. Hui. Veikkaan, ettei meikäläisen selkään ikinä tulla tökkimään imukuppeja, niin paljon pahaa verta ei minussa ole, että sitä pitäisi ehdoin tahdoin imeä pois. Pelottava ajatus. Vähän samaa kategoriaa kuin pienlentokoneen kyytiin meneminen tai laitesukellus. 


Näistä yleisistä saunoista puhutaan tosiaan, että edustavat kaupunkikulttuuria. Arlassa se on viety vielä pikkuisen pidemmälle. Miesten saunalle vievällä portaikolla on esillä vaihtuva valokuvanäyttely ja saunojille on järjestetty kirjoja ja lehtiä lukemiseksi. Eilenkin moni rouva istui hartaana pukuhuoneessa saunaoluen ja päivän lehden kanssa. Ikkunalaudoilla on prosyyritelineitä, joissa otettavissa on esitteitä kaupungin ajankohtaisista tapahtumista.

Minäkin otin mukaan yhden kauniin kortin.

Minä sain kaapin numero 5. Joten se oli heti naisten pukuhuoneen etualalla. Kuitenkin kun se pikkujouluseurue laitteli tukkaansa, niin tuli heti mieleen akuutti kysymys: "Onko siellä takana se kampaamotila ennallaan?" Oli se. Kari Tapiota myöhemmin illalla laulamaan joutuva juhlijatar antautui unelmoimaan siitä vanhasta isosta tukankuivaajakuvusta, että miten sen alla olisi ihana istua paplarit päässä ja meditoida pari tuntia. Sitten olisi mahtavat pikkujoulukiharat. Muodikasta hidastelua kerrakseen olisi se.

Minun tukkaani siellä kampaamotilassa on kerran leikannut oikea kampaajan tytär Ninja Sarasalo. Hän oli silloin vuosia, vuosia sitten mukanamme saunomassa. Elin sellaisen budjetin aikaa, ettei ollut varaa kampaajaan. Niin Ninja sitten ystävällisesti tarjoutui leikkaamaan, ja hyvä tuli. Kiitos! Vaikka kyllä minä varmaan jo silloin kiittelin, jonnekin pubiin siitä vissiin iltaa jatkettiin.

Tuolla perällä se hiustenkuivaajakupu.
Tarjolla on nykyään myös moderneja kuivaimia.
Melkein alkoi tulla ikävä takaisin Kallioon asumaan. Ollaan me siitä miehen kanssa täällä esikaupungissa aina välillä haaveiltu. Vielä ei olla toteutuksen asteella. Onneksi kaverit asuvat Vaasankadulla, niin jatkettiin löylyjen jälkeen eilen sinne iltaa istumaan. Taas tuli performanssiosuus tälle viikolle, jo toinen.

Tosiaan sitten kun odoteltiin Alepan ulkopuolella Puutarhaeksperttiä, joka meni ostamaan spagettiaineksia, niin havaittiin Sauna-Kimmo. Minä heti kaivoin kameran laukusta ja tälläydyin asemiin oville. Kun miesparka tuli ulos kaupasta, niin minä paparazzin lailla hyökkäsin kimppuun kertoen että oltiin saunassa, teen reportaasin ja nyt muuten otetaan selfie. Sain luvan käyttää kuvaa, ja se on tässä alla. Ikään kuin kloussaukseksi tälle reportaasille.

Mahtoi se olla vaivaannuttava tilanne Kimmolle. Me kuitenkin tunnetaan vain vähän Rytmistä, ollaan juteltu polkupyöristä kun en minä oikein politiikastakaan osaa. Itse asiassa en kyllä aja pyörälläkään, vaan kävelen mieluummin. Mutta silti. Ehkä seuraavalla kerralla avaan keskustelun yleisistä saunoista ja niiden arvokkaasta perinteestä.



P.S. Jos joku teistä blogikavereista joskus haluaa tutustua Arlaan tai muihin yleisiin Helsingin saunoihin, lähden mielelläni oppaaksi. Ja meille saa jäädä yökylään!