No! I Don´t Want to Join a Bookclub (Lukunurkka.)

Sisko sanoi, että olin urpo kun ostin omien huulien värisen punan. Se onkin ollut 7 vuotta käyttämättä.

Luin tänään loppuun kyseisen kirjan (joka on omistettu jollekin Patrickille, mutta vuosilukua en löytänyt mistään - onkohan ikänäköni tehnyt tehtävänsä - googlaamalla opin, että kirja on ilmeisesti vuodelta 2008) ja pohdin miehelle, että oliko tämä nyt sitten sitä chick lit -kirjallisuutta. Kuvitelkaa - mies ei tiedä, mitä on chick lit! Minä sanoin, että no vähän niin kuin Bridget Jones ja sitten luin genren määritelmän ääneen wikipediasta.

Ehkä tämä ei ollutkaan chick littiä. Koska päähenkilö ei ole 20-30 -vuotias miestä metsästävä shoppailuhullu, jonka tarinassa tuotesijoitellaan merkkilaukkuja ja sensellaista. Toisaalta päähenkilö on kyllä koominen ja juo liikaa viiniä, kuten oikeaoppisesti kuuluu. Vähän niin kuin minä! Silläpä samastuin Mariaan, vaikka olenkin kaksikymmentä vuotta nuorempi. Ajatella, vielä pari antoisaa vuosikymmentä elettävänä ja koettavana, ennen kuin minustakin voi tulla oikeasti hupaisan lisäksi myös viisas nainen. Onkohan jotenkin oma kehu haisee -osastoa kuvailla itseään hupaisaksi? No, menköön. 

(Siitä siis lähdetään, että geenini hyppäsivät yhden sukupolven yli ja saan elää 70-80 -vuotiaaksi niin kuin isovanhempani, enkä kuole yhtäkkiä alle kuusikymppisenä, kuten sekä äitini että isäni. Tavallaan aika sopiva teema pohdittavaksi ja päätettäväksi näin pyhäinpäivänä. Rauha heidän mukaville sieluilleen, kiitos mustan huumorin perinnöllisestä tajusta. Välillä on ihan ikäväkin, nimenomaan nauruhetkiä.)

En olekaan pitkään aikaan lukenut englanniksi. Vähän tähänkin opukseen tarttuminen arvelutti, mutta otin sen kumminkin työpaikalle vuosi sitten perustamastani kirjojen kierrätyspisteestä yövuorolukemiseksi ja jäin heti koukkuun. Kukaan muu sitä kierrätyspistettä ei sitten näytä käyttävänkään, floppi oli se. Harmi.

Naiskirjallisuuteen liittyen voin kertoa, että aion vielä joskus käyttää koruja.
Ohessa perintösuosikkini. En ole vielä koskaan pukenut heitä ylleni.

Vieraalla kielellä lukeminen on minulla liittynyt oikeastaan vain gradumateriaaliin (englantilaista historiankirjoitusta) ja minähän olen tavallaan jo päättänyt, että en tuhlaa aikaani enää akateemisen harmaaseen sössönsössöön vaan nautin elämästä, ensimmäisestä ammatistani ja puutarhanhoidosta. Vaikken olekaan vielä kuusikymppinen, sain lisäpontta tästä kirjasta. Aion elää, tehdä asioita joista tykkään - eikä niihin ehdottomasti kuulu sen pohtiminen, miten brittihistorioitsijat käyttivät lähteenään 1500-luvun Marttyyrien kirjaa. Hohhoijaa.

Minkä tieteilijän maailma minussa menettikään.

"But no one seems to be able to understand quite why I like being sixty so much. Even Penny, who popped in to make arrangements for lunch - she´s taking me out. She sat down for a cup of coffee while I sat opposite her on the sofa, beaming in my Indian dressing gown.

`Now you can do all those things that you´ve been meaning to do for ages.` she said. `Learn Italian.`

`Learn Italian?`I shouted so violently I spilled coffee all over myself. ´Why does everyone think I want to learn Italian? I only go to Italy once every three years for a week at most. No comprendo Italiano! No quiero comprendare Italiano! No, the great thing about being sixty is that I don´t any longer feel guilty about not learning Italian!`

`Well, Open University...`she said.

`NO! NO! A thousand times NO! Nor the University of the Third Age! That´s what Marion does. She´s forever doing nodules or whatever they are. Forget nodules! I don´t want to learn about anything ever again! I´m fed up with learning. Learning is for young people. Done young.`

OK, OK,` she said. `Modules by the way. Don´t learn Italian. Join a book club instead.`

A bookclub! Certainly not! Bookclub people always seem to have to wade through Captain Corellini´s Mandolin, or The God of Small Things or, groan, The Bookseller of Kabul. I think they feel that by reading and analyzing books, they´re keeping their brains lively. But either you´ve got a lively brain or you haven´t. Discussing the resonances or contexts of books or whatever they discuss in bookclubs can't gee up a brain if it doesn´t fire on all cylinders to start with. The thing is: I don´t want to join a book club to keep young and stimulated. I don´t want to be young and stimulated any more."

Kyllä sitä ihminen aina osaa parhain päin selittää laiskuutensa, ja minä olen juuri sellainen. Vaan miksi en saisi olla? Luultavasti katuisin kuolinvuoteella enemmän sitä, etten opiskellut lintuvalokuvausta kuin sitä että onpa ihminen kirjoittanut historiaa kummallisesti. Jälkimmäinenhän on fakta, mutta linnut ihana mysteeri. Mieluummin selvitän jälkimmäistä ja olen ikuinen sosiaalikasvattaja-hum.kand enkä vakosamettihousumaisteri. Anteeksi. Pidän kyllä sammareista. Ilmeisesti olen tosiaan päätökseni tehnyt. Menetänköhän nyt lopullisesti kanssaihmisten arvostuksen. 

Jos minut tekee yksinkertaiseksi se, että tällaista "kevyttä kioskikirjallisuutta" lukiessani ajattelin syviä ajatuksia, niin yksinkertaisuus on hyvä asia. Minä ihan oikeasti ahdistuin kun jouduin ajattelemaan esimerkiksi sellaista, että kukahan kavereista on se joka ensimmäiseksi saatellaan hautaan. Olenko se jopa minä itse? Päähenkilön hyvä ystävä sai siis syövän. Aivan suloisella tavalla käsiteltiin myös se asia. Kannattaa lukea teidän muidenkin.

Jossain järjestyksessähän täältä lähdetään, Luojan kiitos emme tiedä vuoronumeroitamme.

Minä muistelin vanhempieni surun murtamia ystäviä taannoisissa muistokekkereissä, kun luin päähenkilön järkeilyä siitä, miltä tuntui kun hyvä ystävä oli siinä kuuluisassa terminaalivaiheessa. Oikeastaan vähän järjetöntä, että hauskan kirjan äärellä aloin pohtia suruhommia. Toisaalta tervettä. Kai.

Jos kumminkin kuolema-asiat - jotka todellakaan eivät kirjassa olleet pääroolissa - laittaa sivuun ja miettii muita teemoja, niin väistämättä on myönnettävä syntymäasioiden olleen myös kiinnostavia. Heh. Ei tästä nyt pääse näköjään mihinkään, syvällisyydestä. Minä aion seuraavaksikin lukea hömppää, jos siitä kerran tällä tavalla viisastuu. Päähenkilö kirjoitti päiväkirjaansa myös isoäidiksi tulostaan, ja minä ajattelin samantien pahaa ihanaa äitipuoltani, joka on momi neljälle meidän fuusioperheen nuorisoedustajalle. Että on mahtanut olla mielenkiintoista ottaa leskenä vastaan moinen isoäidin rooli. Raskastakin varmasti.

Aion houkutella hänet kanssani Ryötönperälle ja ottaa asian saunassa puheeksi.

No mutta jos mennään siihen chick lit -osastoon, niin oli kyllä aika antoisaa lukea itse naiseudesta. Kun puhuttiin seksiasioista, niin minä moneen kertaan ajattelin, että otan tännekin jonkin mojovan lainauksen. Mutta varmaan nelikymppisenä oleminen on vielä sitä, että suhtautuu alapäähän ja intohimoihin lapsellisella ujoudella. Miten hölmöä, ajattelin jo lukiessani. Mutta huvittavan totta.

En siis kehtaa siteerata niitä kohtia. Siis tosiaan kehtaa. Minä olen pidättyväisyyden huippu, enkä siis osaa luontevasti puhua niistä asioista. Olenkohan siksi tällaisen kirjallisuuden kohderyhmää. Voi olla.

On vähän koominen ajatus, että sitä alkaisi oikeasti olla sinut vartalonsa ja jopa seksuaalisuutensa kanssa vasta sitten kun "kaikki on ohi". Valmiiksi jo harmittaa. Että olenkohan minä nainen vasta sitten kun selluliitin sijasta huolestun silkinohueksi käyneestä ryppyihosta. 

Kun menin tällä viikolla päästämään (mies)työkaveria yövuorosta ja huikkasin ulko-ovelta huomenet, niin hän sanoi että olipa hento tyttöääni. Ja minä kerroin kuvitelleeni, että kuulostan sensuellilta Paula Koivuniemeltä. Että kähisen eroottisesti. En kuulemma kähissyt tai kuulostanut. Höh. 

Sitten kerroin tästä kirjasta vain todetakseni, että työkaveri halusi äkkiä kotiin nukkumaan. Hän ei ollut kohderyhmää.

Ikääntymiseen liittyy olennaisesti myös huoli linnuista.
Siis lyhtyjen sytyttelyn lisäksi.

Minä jäin kuitenkin lopulta miettimään, että mikä tekee tämäntyyppisestä kirjallisuudesta bestsellerin.

Miksi virallisesti ei voida arvostaa sitä, että puolen maailman keski-ikäiset naiset saavat jotain irti kioskipokkareista? Mitä väärää siinä on, että lätistään lämpimiksemme? Miksi on olevinaan niin hienoa se, että palkintoja saavat vaikeaselkoiset ja -kieliset romaanit, joissa askarrellaan maailmanmittakaavan inhimillisten tragedioiden parissa? 

Kyllä minä senkin ymmärrän, en minä sillä.

Voisiko se sitten olla niinkin, että selitykseni kelpaisi. Että minä kun töissä näen kaikenlaista, niin luen mielelläni toisenlaista. Tuskin hissi-insinöörikään jaksaa lukea painovoimaoppaita vapaa-ajallaan, niin ei kai minunkaan tarvitse niitä Kabulin kauppiaden kokemuksia opiskella. Vai pitäisikö? Todella ihmettelen, että sain tästä sattumakirjasta aikaiseksi melkoisen ajatusryöpyn, olen itsekin yllättynyt. Myös siitä, että en oikein osaa pukea sanoiksikaan kaikkea, mitä mietin. 

Järjettömintä on tosiaan se kuoleman ajattelu. Hyvässä mielessä kuitenkin.

Luin kirjaa uppoutuneesti myös bussissa. Ainoa tilanne, joka katkaisi keskittymiseni on jakamisen arvoinen: Pieni kiinalaistaustainen alakoululaistyttö saapui bussiin ilmeisen adoptioäitinsä kanssa ja alkoi lukea läksyjä penkillä minun edessäni ääneen. Agendalla oli Pekka Töpöhäntä, ja minua ei sillä hetkellä olisi vähempää voinut kiinnostaa Marian selibaatti. Pikku tyttö luki hienosti ääneen ja sen jälkeen vastasi kirjan tehtäviin kertoen että Pekan hännän oli taannoin syönyt joku hiiri. Siis silloin kun Pekka oli vielä pentu.

Sitten tämä lapsi alkoi tehdä kiinan läksyjä. Äiti näytti väsyneeltä.

Kun heidän edessään istunut nainen jäi viulukotelon kanssa pois kyydistä, hän katsoi minuun ja meitä molempia pikkuisen itketti liikutuksesta. Kummallakin oli vissiin takana rankka päivä ja pikkulapsen lukuharjoitukset saivat kaiken taas perspektiiviin. Oikeaan.

Minä olen todellakin mielelläni keski-ikäinen chick lit -lukija, jos se kanavoituu edellisen kaltaisiin tunteisiin. Jäin miettimään, että pitäisiköhän ihan itse kirjoittaa jotain vastaavaa. Jos ei tulisi rauhanpalkintoa, niin voisi tulla jotain muuta. Kioskikirjallisuus on aliarvostettua. MOT.