sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Talvipesä


Älyttömän kätevää olla kotona jo kolmen jälkeen, terveisiä vaan mökkireissun jälkeisistä tunnelmista. Talviaikaan kun siirryttiin niin minä heräsin tietenkin ihanaan hämärään sunnuntaiaamuun entistäkin aikaisemmin ja ehdin puuhata vaikka mitä ennen kuin mies heräsi. Muutaman pienen puutarhatyönkin sain aikaiseksi, onneksi. Eilen oli muut agendat ja jouduttekin tuonnempana katsomaan myös interiöörikuvia.

Vaikka olisi kuinka se ylimääräinen tunti aikaa, ei mökille osaa jäädä sunnuntaina kuitenkaan aivan maleksimaan. Periaatteessahan sitä olisi voinut vielä vaikka lämmittää saunankin tai jotain muuta henkevää, mutta niin vaan on aina vähän tuli hännän alla kun tietää että pitkä kotimatka on edessä. Juuri tällä viikolla juttelin tästä ilmiöstä työkaverin kanssa. Hänen mökkinsä on vielä kauempana kuin meidän. Että sitä lähtölevottomuutta ei halua pitkittää. Todettiin, että on kyllä sellainenkin ihmistyyppi varmaan, joka lähtee vasta illalla. 

Oltiin koko viikonloppu niin hyväntuulisia, että lähtöhaikeuskin tuntui enemmän siltä, että pian nähdään taas, tupaseni. Kyllä se mökkiranta siellä odottaa. Ja minä odotan jo joululomaa, että saisi olla viikon ainakin Ryötönperällä koko poppoo, kissat ja kaikki.


No niin, mutta tänä aamuna minä siis istutin valkosipulia. Laitoin maahan yhdeksän muhkeaa kynttä, enempää en raaskinut kun haluan niitä omaviljelemiäni syödäkin. Jos seuraavalla kerralla on vielä lauhaa kun mennään, niin voisin ehkä hankkia jostain lisää istutuskynsiä. Jotenkin nyt unohdin. On ollut niin jumalattoman paljon ajateltavaa töissä ja muutenkin, että puutarha-asiat muistaa vasta puutarhassa. 

Se on ihan hyvä niinkin. Hädintuskin muistan perjantaita, vaikka se oli toissapäivänä. Sellainen on maalle pysähtymisen mahtava voima. Juuri sitä minä tarvitsin.

Ehdin muistaa myös lehtikaalihämmennykseni. Kun kaupungissa kuvailin Matrikkelitaiteilijalle lehtikaalejani, hän sanoi että ne ovat siksi kummallisia, kun en ole tajunnut kerätä satoa. Nyt syyskasvimaalla komeilee erikoinen rivi, kuuluuko lehtikaalin näyttää tältä (ensimmäinen kokeilueräni, en ehkä ikinä ole kasvin edessä ollut yhtä hämmentynyt), ovatko nuo lehdet nyt niitä mistä ihmiset tekevät terveyssipsejä? Miksi minun mielikuvissani lehtikaalin pitäisi jotenkin näyttää enemmän parsakaalimaiselta? Olenko vähän tyhmä? Miten noita käytetään? Miltä se maistuu ja minkä kanssa syödään?

On tämäkin, viime vuonna kadehdin kaikkia lehtikaali-ihmisiä ja nyt kun minulla itselläni on ainakin jonkinlainen mutaatiorivi, niin olenkin avuton. 

Jos saan hyviä vinkkejä, pistän mökkinaapuriin viestin, että käyvät keräämässä satoa. Minusta vain tuntuu, että lehtikaaleissani täytyy olla jotain vikaa:


Hyötykasvirintaman lisäksi kävin aamulla tunnelmoimassa Japanialaisen Puutarhan kulmilla. Jos ei aina tarvitsisi miettiä niitä hemmetin polttopuita - joihin siis eilenkin osan päivästä käytin - niin ehtisin joskus vielä tämän meditaatiopuutarhani pariinkin. Nyt totesin, että räsymatto on aika hyvin estänyt raivostuttavan sinnikkään pusikon kasvua kivien ylle. Mutta en uskallakaan ottaa mattoa pois, koska voikohan sen alla talvehtia vaikka joku? Esimerkiksi se loppukesänä havaittu kyy? Tai sammakoita. 

Minä en todellakaan näin talven kynnyksellä ota sitä riskiä, että riisun talvipeiton jonkun päältä ja jätän kylmään maailmaan taivasalle. Niinpä matto saa olla paikallaan kevääseen. Ehkä se alkaa maatua ja muuttua osaksi luontoa? Ainakin se oli toisesta päästä jo melko hapero kun sen pusikon ylle kesällä heitin. Olisi tehnyt mieli jäädä nyppimään pensasversoja pois kivien välistä ja siivota kangasajuruohomätäs kokonaan puhtaaksi lehdistä. (Vaikka hyväähän ne maatuvat lehdet sen liepeillä varmaan tekevät maaperälle.)

Olen niin ylpeä kun olen itse siemenistä kasvattanut kangasajuruohoni, joka aivan selkeästi on aikeissa myös alkaa levitä. Se on siis se toivottu suunta. Suorastaan huumaava on sen oreganomainen haisu. Hän on tuossa alhaalla keskellä, ei näytä kuvassa oikein miltään. Muutenkaan en oikein tällä reissulla ehtinyt kameran kanssa fiilistellä, kunhan otin todistusaineistokuvia vaan.


Todistusaineisto kun nyt tuli näppärästi puheeksi, niin voinkin samalla esitellä miten pikkuisen rymsteerasin sisällä tuvassa. Mies oli eilen naapurikylässä päiväretkellä, ja sillä välin minä pistin tuulemaan. Jäin ensin muka klapitöihin, mutta niitä mielestäni riittävästi tehneenä sain itseltäni luvan - ikään kuin palkinnoksi - puuhata jotain muutakin. Vaihdoin vanhojen puusohvien paikat, ja miestä huvitti se mielikuva kuinka minä olin niitä rohjakkeita yksin hiissannut hikipäässä pitkin alakertaa.

Kun on aika kirjavat perintöhuonekaluvalikoimat - ja mitään uutta ei todellakaan tarvitse mökille hankkia varmaan ikinä - niin yleisilmekin on vähintään eläväinen. Minä en loppujen lopuksi ymmärrä ollenkaan, miksi alunperinkään olin laittanut valkoisen puusohvan takkaoleskelutilaan ja tuon nyt sen tilalla olevan "punaisen" sohvan keskelle tupaa ruokapöydän ääreen, pimeimpään kohtaan oikein mörkömäiseksi möltiksi.

Tämä ei ehkä ole kovin kiinnostavaa - korkeintaan niille, jotka joskus meillä ovat aikaa viettäneet tai tulevat viettämään. Mutta minä ihastuin uuteen tummempaan olotilaamme nyt, mielestäni se on kodikas, houkuttelee seurusteluun, eikä katon ja ikkunanpuiden karsea mäntyvärikään nyt pistä niin silmään kuin valkoisuuten pyrkivän sisustuksen rinnalla. Tuolla minä luen sydäntalvella ehkä kirjoja, oikein talvipesä:


Mieskin hyväksyi sohvapöydän. Se on minun lapsuudenkodistani ja olen sitä yrittänyt säännöllisin väliajoin ehdottaa esille, pois yläkerran hämäryydestä. Mutta ei kuulemma ole olemukseltaan miehen makuun sopiva. Arvasinhan minä sen, että kun vain ilman lupaa sen kannan (meinasin juuttua yläkerran portaisiin tämänkin pöydän kanssa) ja laitan paikoilleen, niin miesväkikin tajuaa perintöpöytäni hienouden. Tuli ihan onnistumisen kokemus siitä, sisustuksellinen aivopesu on aliarvostettua.

(Kun aikoinaan tavattiin, niin mies vannoi kaiken yksivärisen nimeen. Minä olen pitkin yhdessäoloamme saanut ujutettua aika monelaista kuosia esille, nimenomaan tällä konstilla, että en vaan kysy mitään - ja hups - onkin marimekkoa verhoissa ja keittiöpyyhkeissä, oho.)

Niin, mutta sitten se valkoisen sohvan uusi elämä. Kun kesällä pistettiin kuntoon vanha pöytä, josta olin haaveillut ruokapöytää tupaan, niin siitä se ajatus sitten lähti. Kun minä kärsin joskus aika paljonkin tuvan pimeydestä, niin nyt ikään kuin keventää ja valaisee keskilattian tämä valkeus. Se muistuttaa jotenkin myös kesästä, tuo ehkä lohtua keskikaamokseenkin sitten. Puhumattakaan siitä, että "uusi" raikas ryhmä keskustelee keittiön kanssa. Sinnehän sitä valkoista on myös tullut vahingossa ujutettua.

Tuolit ovat ehkä hieman kiikkerät - Millan vanhat ikeatuolit, jotka kerran tyttöjen kesken koottiin ja maalattiin, eikä aina voi ehkä onnistua. Jalat olivat aika vaikeat saada paikoilleen. Tuolit ovat palvelleet myös terassilla. Muistan senkin kisastudion. Suomi pelasi jääkiekkoa ja euroviisuissa meitä edusti se maapallopoika. Millan kanssa piti soittaa seuraavana aamuna Millan äidille, että kuka tai ketkä voitti. Niin sitä vaan liittyy muistoja muihinkin kuin perintöhuonekaluihin. Sitä se keski-ikä teettää.

Vielä jonain päivänä minä teen noille keskeltä tupaa meneville
yläkerran portaille jotain. Maalan ehkä mustaksi.

Huolettaa vaan se, että en ole löytänyt pöydän jatkopalaa mistään. Muistan elävästi pistäneeni sen jonnekin talteen ensimmäisenä hallintakauden mökkikeväänäni, kun roudasin pöydän pois saunan eteisestä rannasta. Nyt ei sitä jatkokappaletta ole missään, ei liiterissä eikä muuallakaan. Mites sitten syödään jos meitä on dinnerillä esimerkiksi kuusi ihmistä? Minä tulen saamaan reklamaatioita.

Rannassa se tuo pöytä oli vain romupöytänä, jonka alla Taata säilytti klapeja ja päällä kalastusvermeitään. Nyt lukunurkassa seinässä olevat kirjahyllyt, olivat nekin vaan tungettu rantasaunalle rompehyllyiksi. On se jännä, miten jotkut tavarat saavat uudelleen arvostusta uusilta sukupolvilta. 

Eipä silti, kyllä rantasauna on kauniit huonekalunsa ansainnut hänkin. Takkakamarin vanha puusohva (minulla on niitä yhteensä neljä, yksi vaatisi huolellisen kunnostuksen ja muutkin pientä fiksausta) on vielä laittamatta talviasentoon, mutta muuten siellä alkaa olla valmista uutta vuodenaikaa varten. Paitsi että niitä polttopuita pitää pilkkoa lisää. Tässä minä olenkin matkalla rantaan eilen aamulla, pyysin miestä ottamaan viikon muotikuvan. Minulla on Teuvolta peritty pilkkihaalari, joka on oikein sopiva:


Tänään olikin sitten jo kurapukukeli. Päätin, että yksi muotikuva per postaus riittää, joten voitte kuvitella sen keltaisen ja kuraisen sadeasun, jossa olen mökkipihan aamuhiljaisuuden rikkonut kahisemalla. Unohdin työhanskat ja kaivelin valkosipuleille paljain käsin istutuskuopat. Sitten menin rantaan pesemään niitä käsiä. Kas, olinkin unohtanut että meidän järvenpohjukkamme olikin jo jäässä! Sain ujutettua sormia sulavan jääkerroksen alle ja tunsin olevani melkeinpä kuulkaa tosi luontoihminen.

Onneksi vene oli viimeksi vedetty sen verran ylös, että se ei ollut jäätynyt kiinni. Tänä aamuna sekin sitten käännettiin nurin. Sitten kun meillä on tontilla enemmän porukkaa, niin laitetaan vene paremmin. Oikein jotkut pukit ehkä viritetään alle, ja sensellaista professionaalia.

Rannassakin oli niin ihanaa, ja löylyt molempina iltoina aivan mahtavat. Hyvä ettei itku päässyt lauteilla, ilosta ja tunnelmasta. Kyllä minä olisin varmaan ihan vajaa ihminen, jos olisin aikoinaan päättänyt olla nostamatta pankkilainaa ja ostamatta mökkiäni rantoineen itselleni. En ole katunut päivääkään. 

Viides mökkitalvi on edessä ja minä ajattelen sitä rauhallisin mielin.


Tein pientä lyhtyinventaariota, ja ihan hyvä on tilanne. En "joudu" hankkimaan uusia, mikä sopii minun uuteen ostelua rajoittavaan mielialaani oikein hyvin.

Sen minä olen kantapään kautta oppinut, että en kuitenkaan voi jättää lyhtyjäni terasseille kun lähdetään. Myrskytuulet riepottelevat ne helposti pois paikoiltaan pitkin poikin, ja monen lyhdyn lasi on rikki ja systeemit vääntyneet. 

Olen alkanut säilyttää lyhtyjä ovien suissa ja naulakoissa eteisissä. Onpa ainakin yksi murehtimisen aihe vähemmän, kun ei tarvitse aina jännityksillä odottaa montako ehjää on jäljellä. Niin kiva kuin se olisikin jättää lyhdyt kodikkaasti esille omille paikoilleen, niin mitenkään kannattavaa se ei ekologisesti eikä tunne-elämällisesti ole. Oppia ikä kaikki.



Vaikka minulla onkin suunnitelmissa alkaa lukea myös mökillä, niin otin kuitenkin hyllystä pari kirjaa kotiin lukemiseksi. Lähden tulevaan viikkoon ja aikakauteen sillä mielellä, että saan kirjamatkustaa pitkät pimeät illat, esimerkiksi Ranskaan, niin kuin näiden kahden opuksen takakansissa luvattiin. Molemmat kirjat on 70-luvulla saanut isoäitini äidiltäni lahjaksi, luki etulehdellä.

Nyt on minun vuoroni lukea ne. Raportoin sitten, olivatko niin hyvät teokset kuin oletan.


6 kommenttia:

  1. Mahdottoman tunnelmallisen näköistä! Ai sä istutit nyt valkosipulin? Onnistuuko se? Eli oletko ennenkin istuttanut tähän aikaan?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viime vuonna näihin aikoihin istutin elämäni ensimmäiset valkosipulit, laitoin maahan 12 kynttä ja kaikki ilmaantuivat kesän korvalla kasveina! Eli siihen luottaen tein saman nytkin, samoista sipuleista valitsin elinvoimaisimman näköiset ja tavallaan takaisin maahan. Saa nähdä, miten nyt käy! Tämä on niitä lohdullisimpia syyshommia, viljely. Siitä en ole varma, että voiko laittaa mitä vaan valkosipulia - itse sain alkuperäiskynnet lahjaksi.

      Poista
  2. Hieno kangasajuruoho! Minullakin se on nyt lopultakin lähtenyt siemenestä, monen vuoden yrittämisen jälkeen.

    Lehtikaalit näyttävät täältä katsottuina suunnilleen siltä miltä pitää. Niitä on monta lajiketta, mutta yksikään ei näytä parsakaalilta.

    Kaikesta tästä ihanuudesta kadehdin eniten pilkkihaalaria. Mulle kans!

    VastaaPoista
  3. mä löysin ruokapöydän jatkopalan pöydän sisältä - siellä se oli ollut hukassa pitkään - pöytää olenkin löydön jälkeen pitänyt "pitkänä" - toivottavasti löytyy, ettei tule reklamaatiota...

    hannah

    VastaaPoista