Viesti (Lukunurkka.)

(No, ihan pikkuisen läikkyi kun lavastin teille taidekuvaa lukukokemuksestani.)

Oikein kuulkaa kietouduin tummansiniseen fleeceaamutakkiin ja aion nyt ryhtyä pysähtymään niihin muisteloihin, joita pohdiskentelin kun luin Tove Janssonin novellikokoelmaa Viesti (1998). Siitä meillä on kirjahyllyjämme ajatellen aika suotta tämä Tove100-juhlavuoden pokkaripainos, mutta olihan se tavallaan kätevä. Mies oli sen ostanut lentokentältä työmatkalukemiseksi ja minä puolestaan kannoin sitä laukussa bussipitkästymisiäni ajatellen. Seuraavaksi se lähtee kiertoon ystävälle, sillä minulla on perikunnan kokoelmissa Toven novellikokoelmia jo ihan riittävästi. Niitä kovakantisia ja alkuperäisen tuntuisia.

Silläpä osa tämänkin kirjan tarinoista oli minulle tuttuja. Minähän olen lukenut näitä enimmäkseen mökillä ukkosta odotellen ja peläten. Sopivan mittaisia uppoutumiseen, mutta riittävän keveitä siinä mielessä, että samalla voi kuunnella luonnon ääniä, jättää novellin vaikka hetkeksi kesken ja mennä tarkastelemaan synkkenevän taivaanrannan tilannetta. Haistella tuulta ja pistää kaupunkilaisille raporttiviestejä. Tutkia, miten pulssi kiihtyy lähestyvän jyrinän kanssa samaan aikaan.

Kun tulee takaisin kirjan ääreen, ei tarvitse pitkäänkään muistella kenen novellihenkilön kanssa sitä tuli viimeksi tarinaa elettyä. Minusta sellainen on aika hyvä taito kirjailijalta - että lukijan ei tarvitse pinnistellä muistaakseen, mihin viimeksi jäätiin ja mitä koettiin. Jos tarvitsee selata montakin sivua taaksepäin, niin... no sellainen kirja tai tarina jää kyllä minulta helposti kesken. Vaikka olisi mikä merkkiteos.

Osaan tämän pokkarin tutuista novelleista pysähdyin uudelleen, pari hyppäsin yli. Niin kuin suosiolla Kevyt kantamus -novellin. Muistan lukeneeni sen mökin terassilla oikein hartaudella, koska pidin nimestä ja olin odottanut jotain muuta kuin mitä siinä tapahtui. Oikein mielenkiintoinen! Sen sijaan luin puolittain uudelleen Muistoja lainaksi -tarinan, sillä pidän erityisesti miljööstä ja ihmisten elintavoista mutta myös itse sisällöstä, vähän niin kuin identiteettivarkaus tapahtuu siinä. 

Yksi mieleenjäävimmistä minulle uusista novelleista oli Nukkekaappi. Siinä ihailin samaa kuin muissakin Toven novelleissa, eli ihmisten tosiasiallisen inhimillisyyden esittämistä luonnollisessa valossa. Muumikirjojen hahmoissa on samaa, ja siitähän minä pidän. Jokainen saa olla pikkumainen, saa olla omistamisenhalua, turhamaisuutta, itsekkyyttä ja kaikkea sellaista, mitä ei ihmisessä välttämättä ihailla. Turha tekopyhyys sikseen, ja myönnetään esimerkiksi todellisuuspaon ja kateuden mahtavat voimat.

No, kuitenkin. Olisin voinut kirjoittaa tämän raportin pelkästään Orava-novellista. Siitä minä tunnistin itseni niin, että ihan aloin miettiä tämän syksyn järjestystä uusiksi. Olen nimittäin huomannut, että jostain syystä en nyt kaipaa yksinoloa mökillä. En, vaikka olisi valoisakin vuodenaika. On ollut toisinkin, enkä ole nyt lähtenyt erittelemään että mistä tämä muutos johtuu. Orava-tarinan luettuani aloin kuitenkin muistaa Ryötönperälle itsekseen pysähtymisenkin tervehdyttävät vaikutukset, pitkät päivät ja hiljaisuuden - ahdistuksenkin sietämisen, vuorokauden aikoina koetut tunnelmat ja edes ne pienet aikaansaamiset. Ja jäinkin miettimään, menisinkö sittenkin marraskuun arkivapailla pariksi päiväksi maalle yksin.

Hämärään vuodenaikaan mökillä päivärytmini on nimittäin aika samansuuntainen kuin Orava-novellin henkilölläkin, ja yhtäkkiä jollain tapaa aloin kaivata sitä:

"Näin alkaa päivä, tulta pesään, vaatteet ylle, sitten valkean eteen istumaan. Lakaisu, kahvi, aamumadeira, kello vedettävä, hampaat harjattava, käytävä katsomassa venettä, mitattava vedenkorkeus. Puita pilkottava, sitten työmadeira. Ja sitten tulee koko päivä. Vasta hämärissä on taas rituaalien vuoro. Hämypuhdemadeira, lippu otettava sisään, pissaämpäri, likaämpäri, lampunsytytys, ruoka. Sitten tulee koko ilta. Kaikki päivät kirjoitetaan muistiin ennen pimeäntuloa, samoin vedenkorkeus, tuulensuunta ja lämpötila, ja ovenpieleen muistilista hankittavista tavaroista; uusia paristoja, sukat jotka eivät pistele, joka lajia vihanneksia, särkysalvaa, toinen lamppulasi varalle, sahanterä, voita, madeiraa, potkurinsokkia."

Pienikin yksityiskohta voi kääntää rutiinien ja rituaalien suunnan, mikä on toisaalta juuri yksin maalla hissuttelun tervetulleista vaihtelun mahdollisuuksista. Voi ollakin, että tulee sade niin ei pääse pihahommiin. Saattaa naapuri soittaa ja pitääkin mennä sinne syömään lettuja. Mahtava valo pakottaa lähtemään käymään joella ja yhtäkkinen laiskuuden puuska vain katselemaan astiahyllyä sillä silmällä. Voipa joku kaverikin sattumalta soittaa, pitää lorottaa juoruviinilasillinen. Eikä sen jälkeen ole enää paluuta perusrytmiin.

Tai sitten voi tulla luonto lähelle, ja kaikki ihmishommat pitää jättää sikseen. Niin kävi novellihenkilölle, kun orava saapui hänen yksinäiselle saarelleen. (Oi, miten minä olenkin alkeellinen ja aina tykkään saarista - sekä oikeasti että metaforana - ja silti olen helpottunut, että Ryötönperä on mantereella vaikka se joskus vähän irralliselta saarekkeelta tuntuukin.)

On se jännä, miten yksi novelli voi vaikuttaa niin paljon ajatuksenjuoksuun ja tunteisiin. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten muut ovat Orava-novellin kokeneet. Onko jättänyt kylmäksi. Onko löytynyt elämää suurempia merkityksiä. Vaikka siitä, että onko se muka totta että oravat osaavat mennä ja tulla saariin pikkuisilla lautoilla, tulkita tuulta aina sen mukaan että miten taas pitää lähteä. Osaakohan orava uida? Vahvasti epäilen.

Tuskin oravuus sentään oli tämänkään novellin pääasia. Veikkaan, että se oli ihmisyys. Minusta oli niin helpottavaa, että päähenkilö alkoi kaivata ihmiskontakteja. Olenkin aina kokenut vähän hurskasteluna sen, että mennään erämökille - erakoidutaan - ei olla yhteydessä kehenkään, ja muka nautitaan siitä. Kyllä se jossain mittakaavassa ihanaa on, mutta vain jos sen voi aidosti valita. Laitanpa nyt puhelimen äänettömälle, jätänpä sisälle kun menen päiväksi ulos. Pidänpä läppärin kiinni.

Ja sitten kaikki kanavat ulkomaailmaan voi avata, jos siltä tuntuu. Saa raportoida ystäville jos huvittaa. Tuli vastausta tai ei. Vaikka minä muistelenkin lämmöllä paperikirjeaikaa, odotteluja lapsuudessa mökin postilaatikolla ja lankapuhelimia, joita ei kerennyt päivystää - niin silti minusta on aika antoisaa saada olla mökkikaamoksesta yhteydessä kaupunkeihin, jos haluan. Aina en halua, mutta enimmäkseen kyllä jos olen siellä yksin.

Orava-novellissa minulle tosiaan kiteytyi eniten ihmisen yksinäisyys - eksistentiaalinenkin - ja tarttuminen sitä helpottaviin suopeisiin mahdollisuuksiin. Pettyminen. Ja sitä seuraavat siirrot, sillä niitä tarvitaan jos pettyy. Ihan mihin tahansa, vaikka vain itseensä. Viisastuttava novelliteema, ei siitä mihinkään pääse. Olen viehättynyt.

Meneeköhän tämä nyt aivan liian syvälliseksi, jos kehtaan tunnustaa miettineeni Orava-novellia siitäkin näkökulmasta, että miten ihminen jollain tavalla ruokkii (päähenkilö vei kivien koloihin leipää) ilojaan - tietenkin - mutta samalla saattaa tehdä kodin jollekin vähän luonnottomalle (orava jossain talon sisällä terävine kynsineen, ja mahdollisine kakkineen). No, kai sen voi tunnustaa. Mietin inhimillisen kokonaisyksinäisyyden sietämisen vaikeutta, ja sitä miten höpsön epätoivoisesti siitä saattaa kaksijalkainen pyrkiä eroon.

Voi jäädä asialliset rutiinit toisarvoisina sikseen - mikä kyllä sinänsä on ihan virkistävääkin. 

Veikkaan, että Toven novellien lukeminen voisi olla ihan terveellistä kaikille. Mutta vähän luulen, että pitää olla oikea hetki oikealle tarinalle, ja kuten sanottu, oravajuttu oli nyt minulle otollinen. Kokoelmassa oli loistavia muitakin novelleja, ja pidin paljon myös irtiottoteemoista. Että yhtäkkiä kirjastovirkailija lähti äitinsä kanssa vaikka Nizzaan. Tai kirjoitettiin kirjeitä, viestejä. Aloin oikeasti ikävöidä kirjeenvaihtoa. Pitäisiköhän elvyttää se lapsuuden ja nuoruuden tapa uudelleen ja unohtaa pikaviestit.

"Oli aika ottaa työmadeira. Hampaitten harjaus sai jäädä, puut ja vedenkorkeus samaten, kaikki tyynni, hänen täytyi varoa tulemasta pikkumaiseksi. Hän kävi ottamassa lasin, täytti sen nopeasti ja huolimattomasti, ja kun se oli tyhjä, hän pani sen pöydälle ja jäi hiljaa seisomaan ja kuuntelemaan. Hiljaisuus oli muuttunut, nyt kävi vähäinen tuuli, tasainen itätuuli. Huoneen aamuvalo, odotuksen ja mahdollisuuksien varhainen valaistus oli poissa, tilalla oli tavallinen harmaa päivänvalo, uusi päivä, jo käytetty ja hiukan likaantunut virheellisistä ajatuksista ja harkitsemattomista hankkeista. Kaikki oravaan liittyvä tuntui ikävältä ja nololta, hän katkaisi sen. Hän seisoi keskellä huonetta, tunsi työmadeiran lämmön ja tiesi: tämä on vain pieni hetki, se menee ohi, pian, se täytyy käyttää tai uudistaa. Kaikki kattilat rivissä hellan yläpuolella, kaikki kirjat toistensa vieressä hyllyillään, ja seinällä hänen merenkulkuvälineensä, nuo vieraat koristeelliset esineet joita ehkä tarvitsee voidakseen elää talvisella merellä. Myrskyä ei tullut koskaan. Olisi voinut jollekulle kirjoittaa: Täällä tuulee kahdeksaa boforia. Minä teen työtä. Lohikoho läppää ulkona seinää vasten ja ruudut ovat sokaistuneet. Tyrskyt lyövät vaahtoa... Parahin herra K. Täällä tuulee kahdeksan boforia...

Myrskyä ei tule, tuulta vain, ilkeää ja itsepäistä, tai on vain kiiltävä, paisunut merenpinta joka nuolemistaan nuolee rantoja. Jos tuuli voimistuu, täytyisi mennä katsomaan venettä. Kun on käynyt katsomassa venettä, saa ottaa ylimääräisen madeiran."