Herätyksiä

Sitähän voisi kuvitella, että kun on ollut pitkillä vapailla, niin olisi ollut aikaa rauhoittua ulkoilun ja pihatöiden pariin. Mutta ei, on ollut kuulkaa aivan ultrasosiaalista ja menoa ynnä meininkiä. Ei se haittaa kylläkään, voi katsokaas välillä kerätä reserviin ihmisseuraenergiaa, että osaa taas arvostaa pitkästymistä sitten. Meille tuli koko viikonlopuksi muutama itsekseen eläjä kylään ja äsken kun he lähtivät, niin minä menin hetkeksi pihamaalle nyppimään ja vähän haravoimaankin.

Vielä siellä riittää hommaa, vaikka eilenkin ihan pienen pihasiivoustuokion otin aikaa itselleni. Pidin pienen tauon laajennetun perheemme viikonloppuleiristä. 

Mitähän säätä on ensi viikolle luvattu, pitääkin oikein tutkia ja rytmittää puutarhatyöt ja kävelyt. Toivottavasti on tällaista nättiä ja tyyntä - ihan parhaat ulkoilukelit nämä tällaiset.

Tein minä perjantaina pitkän päiväkävelyn sentään ja ajattelin siinä tallatessani myös että tänä vuonna en lähde ollenkaan millekään kanerva- tai callunaistutuslinjalle. Vaikka ne ihmisten pihoilla ja kukkapuodeissa ihan nätiltä näyttävätkin, niin jotenkin minun somistussilmäni kaipaisi omalle tontille jotain muuta. En ole vielä keksinyt, että mitä.

Huomaan, että otan pikkupaineita puutarhan esillepanoista kun olen tutkinut muiden sommitelmia sekä täältä blogeista että ihan livenä ulkona.

Ehkä silti riittää, että vain siivoan pihapiirin ja pesen lyhdyt. Tai tykkään minä kyllä koristekaaleista, että jos sellaisia hankkisi ja tekisi yhdensortin asetelman vaikka portaille vain. Siinä näyttääkin nyt vähän autiolta, kun siivosin tällä viikolla pois kulahtaneet mutta isohkot tomaattikasvit. 

Ihmisten pihojen lisäksi minä ihailin kävelylläni luontoelementtejä, ja vasitenkin sitä tuuletonta hiljaisuutta. Juuri sellaista minä kaipasin ja kaipailen edelleenkin. Pitäisiköhän huomennakin kävellä osa kotimatkasta vaikka. Mitähän varten tuokin nyt piti ihan tänne kirjoittaa muistiin, yritän varmaan luoda teille sellaista vaikutelmaa itsestäni että olisin muka jotenkin reippailuhenkinen. Rehellisyyden nimissä voin tunnustaa, että ihmeellinen on keittiön nojatuolini vetovoima.

Yksi tämän viikon uutisistani on se, että sain yhtäkkiä second hand -herätyksen. Minulla on nyt kuulkaa Fidan kanta-asiakaskortti! Vaikka kävin minä kerran UFFissakin, yövuorojen jälkeen ja silloinhan ei pitäisi ostaa mitään, kun arviointikyky on mitä on. Mielestäni UFF on myös yllättävän kallis, jos saan suoraan asian ilmaista. 

Omistan nyt myös ruikunruskean v-aukkoneuleen, ja sehän tässä huolettaa. En juurikaan käytä ruskeaa. Mutta univelkaisena tuli ajateltua, että voisihan sitä jotain maanläheistäkin väriä joskus kokeilla. Nyt sitten siis ripulisävy, hohhoijaa. Mutta olen tällä viikolla tuhlannut noin 50 euroa, ja saanut sillä joka tapauksessa kolmet istuvat housut ja kolme neuletta. Minä olen aika laiska kirpputorien tai kierrätyskauppojen kävijä. Oikeastaan olen huono käymään kaupoissa ollenkaan. Esimerkiksi ruokakaupassa voisin käydä myös silloin kun olen yksin kotona. Olen nimittäin tällä viikolla syönyt aika paljon kaurapuuroa. Onhan se toki vaihtelua juustovoileiville. Onneksi mies ja ystävät tulivat viikonlopuksi kotiin, niin ollaan syöty ruokaakin.

No mutta, takaisin asiaan. Perjantaina tutustuin Maunulan Fidaan siitä ohi kävellessäni, matkalla uurnalehdolle.

Minunhan täytyy aina keskittyä johonkin yhteen teemaan jos menen moisiin putiikkeihin. Nyt oli pakko ohittaa astiat ja kirjat, ja muut tilpehöörit. Vähän jäi kaivelemaan yksi tosi ihana ja iso villahuopa, kylläkin. Mutta en olisi voinut raahata sitä mukananikaan, koska kävelylenkkini ei ollut vielä puolessa välissä edes ja halusin kulkea kotiin toista reittiä.

Olin siis tällä kerralla hakemassa apua akuuttiin syys-/talvivaatepulaan, sillä kaikki villapaitani ovat vain kotikäyttöön soveltuvia, ja kohtahan se on - neuleaika - kaupungillakin. Tavallaan jos ostaa neuleita käytettynä, voi nähdä niiden laadun samalla. Että onko nyppyyntyvää sorttia vaiko ei. Kaupasta kun ostaa, ei voi koskaan olla varma - vaikka olisi mikä merkkivillapaita. 

Suurin varsinanen löytö oli käsinkudottu norjalaisvillatakki. Viikko sitten kun ajeltiin mökkimatkoja, niin katsellessani kaljuja haalistuneita heinäpeltoja, tuli juuri tuonlaisen villatakin kaipuu. Ja nyt se on minulla! Kympillä. (UFFissa samanmoinen olisi varmaan maksanut kolme kymppiä, sori vaan.)

Tässähän alkaa ihan odotella kylmiä kelejä, mikä on hyvä käänne mielenliikkeissäni!

Sovitin villtakkia kotona jo pipon ja lempivillahuivini kanssa, ja lähetin kuvaviestejä kaikille kertoakseni, että olen valmis kelkkamäkiin ja telemarkkeihin. 

Tunsin vahvaa perintötekijöiden läsnäoloa kulkiessani vaatenyssykkäkassin kanssa äitien haudoille. Minun äitini - ja itse asiassa anoppinikin - oli aika perso vaatteille. Äiti kolusi kirppareitakin melko ahkerasti. Mutta sitä piirrettähän en ole minä perinyt, vaan "laukkuryssyyden" tai "kassialmuuden". Aina pitää olla tavaraa mukana, ja samalla tavalla kyynärtaipeessa kannan ylimääräistä kangaskassia kuin äitinikin kantoi.

Joku oli jo käynyt tuomassa äidille syntymäpäiväkukan ja viivähtänytkin, sillä märässä penkissä oli kuiva takapuolen jälki. Minulla oli mukanani vain kynttilöitä, joten hyvin meni työnjako.

Olen ennenkin täällä kertonut, miten niin tykkään luonnonkivilehdon inhimillisestä tunnelmasta. Siellä käy ihan fiilistelynkin vuoksi mielellään, eikä vain haudalla huokailemassa. Enkähän minä oikein jälkimmäistä sorttia olekaan, eikä se toivottavasti tee minusta huonoa orpoa.

No mutta sitten, viikon toinen uutinen. Minä olen saanut uusia serkkuja! Toisen Itävallasta ja toisen Espoosta. Herranjestas, miten oli poikien kanssa hauska ja riehakas Kallio-kierros keskiviikkona, kun Itävällan serkku oli tullut juuri Suomeen loppuviikoksi. Minut oli kutsunut mukaan äidin suvun puoleinen pikkuserkku, koska halusi tutustuttaa omat toisen sukunsa puoleiset hyvät tyypit minulle. Olin tosi otettu tästä jo lähtökohtaisesti, koska minulla ei ole kovin suuri lähisuku.

Olen minä monien muidenkin kaukaisempien sukulaisten kanssa onneksi viime vuosina lähentynyt, mutta että nyt sain ihan uusia, ihanaa. Valittiin serkkuseurueemme nimeksi Tres Primos y una Prima, eli kolme poikaserkkua ja yksi tyttöserkku. Ja pidettiin huumoriamme loistavana, niin kuin se kyllä olikin.

Halusin nyt vain tämänkin uutisen jakaa, sillä siitä on tullut jopa parempi mieli kuin norjalaisvillatakista.

Ei voi olla haittaa siitä, että saa uusia ihmisiä elämäänsä - mutta minä olen tosi laiska nykyään tutustumaan, niin että oikein esimerkillisesti toimittu pikkuserkultani kun järjesti tämän. Minähän voisin vaikka joskus matkustaa Keski-Eurooppaan kyläänkin, kun on nyt tämä kontakti. Yleensä lennän vain sen yli suoraan Italiaan, jos nyt ylipäätään satun matkustamaan.

Niin vaan on kuitenkin taas sunnuntai ja kohti ensi viikkoa on mentävä. Onneksi minulla on jo Matrikkelitaiteilijan kanssa suunnitelmia ja mennään ekskursiolle pitkästä aikaa. Arkivapailla saatan vaikka pestä saunan, jos en keskity pelkästään ulkoiluun. Kirjastossakin voisi käydä, itse asiassa, tuli juuri mieleen.

Kodin nurkat kaipaisivat nekin siivousta, ehkä jopa pientä päivitystä.

Nyt minulla on taas vain niitä "kohtia" joiden edessä voi seesteytyä, vaikka muualla olisikin rompetta levällään. Eniten tällä hetkellä meinaa tuskastuttaa se, että kissa on nukkunut puhtaiden työvaatteideni kasassa vaatehuoneessa. Hän kai meni sinne piiloon ihmisten viikonloppuleirielämää. Oli kyllä kaikilla niin paljon asiaa, että ihan sai puheenvuoroista taistella.

Kävi myös selväksi, että Vain elämää -formaatti jakaa mielipiteet vahvasti täällä meillä. Eniten huvittaa, että miesväki tykkää ja me kriittiset naiset suhtaudumme aikamoisella varauksella siihen vetistelyyn ja toistensa kehumiseen. Mehän saadaan kehua toisiamme kyllä, mutta että julkisuuden henkilöt menevät tekemään sen telkkariin, niin onhan se nyt vähän...

Ihan hirveästi on kaikenlaisia ajatuksia ja sulattelua, kerroin miehellekin äsken sunnuntaisaunassa.

Tässä esimerkki seesteyttävästä asetelemasta, muuten en ehkä saisi nukuttua:

No joo, ehkä se olisi liioittelua, etten nukkuisi. Mutta näitä tarvitaan joka tapauksessa siis, olenhan minä siitä ennenkin kirjoittanut. Pitää olla pysähtymiskohtia. Joku sanoisi alttareiksi niitä, mutta en minä ihan niin ajattele. 

Mutta sitä olen ajatellut, että voisin kohta kaivaa vintistä ne kukkavalot esille. Ja alkaa perustaa taas sisälle jonkinmoista talvipuutarhaa. Jotain pientä vain. Yrttejä vaikka. Nyt maljakossa on tomaattien viimeiset vehreät kukkaoksat. Ihanasti ne vielä muistuttavat kasvukaudesta, joka taitaa olla tältä vuodelta ohi. Niin se vain on.

Lisäksi olen alkanut miettiä, että mitä tekisin tänne kotiin säilömilleni kukkasipuleille. Tekisi mieli yrittää sisäkasvatusta vaikka ämpärissä, onnistuisikohan. Olisi jotain uutta elämää odotettavissa hyvässä lykyssä jo ennen joulua. Onko kellään kokemusta sellaisesta, vai pitääkö sipulit aina muka laittaa maahan? Olisi kiva saada helmililjaelämys jo pian.

Ihan kohta luonnossa on kokonaan kaljua. Miltähän mökillä näyttää nyt. Sovittiin tänään miehen kanssa, että ehkä kahden viikon päästä mennään katsomaan. Olen viikon päästä viikonlopun töissä, niin on melkein parempi ettei tässä salli kaihon antaa ottaa valtaa. 

Mitähän kaikkea ensi viikolla tapahtuu. Nyt on ollut niin paljon kaikkea, ettei välttämättä tarvitsisi tapahtua mitään ihmeellistä. Voisi ihan hetkeksi vaikka vain rauhoittuakin, vaikka en minä kyllä tästä tämän viikon sosiaalisesta elämästä todellakaan valita. Ja kiva, että sain kirjoittaa taas tänne enimmät tapahtumat muistiin.

Pienen kirjanpidon jälkeen on aina helpompi lähteä kohti uutta.