sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Ensimmäinen parturoiva osapuoli?


Niin. Minähän kuulun siihen populaan, joka on tällä viikolla kuvannut autuaasti omenankukkapilviä, kuten näkyy. Ei kovin omaperäistä, mutta sitäkin tärkeämpää. Kohta ne ovat, kaikki kukkaset, varisseet pihamaalle. Höh. On vähän vaikea hyväksyä sitä, että tämä vaihe alkukesästä on aina hetkessä ohi. Kumma, ettei tähän ikään mennessä ole viisastunut vielä niin paljon, että ymmärtäisi ihan vaan nauttia tästä päivästä eikä murehtia sitä, mikä on jo menetetty taikka menettämisen kynnyksellä.

Ja omenankukkien lisäksi lajityyppini harrastaa myös muiden kukkasten valokuvausta. Ihan niin kuin voikukat olisivat jokin omaperäinen ilmiö. Ehkä ovatkin? Minä en ole vielä hyödyntänyt pihamaalla rehottavaa voikukallisuutta esimerkiksi ravinnoksi, mutta ehkä vielä jonain vuonna on senkin aika. Mies kertoi, että kun nuorina tekivät tuosta keltaisesta kukkaosasta viiniä, niin keruuhommassa oli aika iso työ...

Minusta vähän tuntuu, ettei pihamaan voikukista tulisi lopulta kuin vadillinen terälehtiä, jos sitäkään. Mutta jos yhdistäisin ne Ryötönperän keltaiseen mereen, niin saattaisi siitä talkoilla saada yhden viinitynnyrin pöhisemään. Ja minä kun olen happamien litkujen ystävä, niin voisi se joskus tulla juotuakin. Voikohan voikukille olla allerginen? Olisi kamala tragedia, kun pullotuksen jälkeen tulisi sellainen havainto.

Esimerkiksi horsman syömisestähän vatsani ei pitänyt. Viime vuonna havaittiin.


Voikukista Ryötönperällä en kyllä nyt osaa sanoa mitään, sillä jäätiin sittenkin perjantaina kaupunkikotiin. Väsytti ajatus ajomatkoista vain yhden kokonaisen mökkipäivän tähden. Neljä tuntia on joskus liikaa ja varsinkin helteessä. Vaikka Helmikaarassani ei muuten ollutkaan vasen ajovalo rikki - että se stressimomentti oli turha. (En ollut osannut omassa, OMASSA kesäautossani laittaa valoja päälle oikeasta vipstaakista, tunnustan, hävettää.) Ja kun mökkimatkalla sinne suuntaan käännytään enimmäkseen vasemmalle, niin sen oikeanpuolen vilkun toimimattomuuskaan ei olisi haitannut.

Mutta kuumuus olisi. Eikä eilisessä helteessä olisi mökilläkään mitään tullut tehtyä, järkeilin. Joten sama se missä makaa ja kiukuttelee, niin kuin meikäläinen yli 25 asteen lämmössä. Olenkohan ollut viime elämässäni joku pohjoisen ihminen, kun tykkään ehkä enemmän lempeistä neulekeleistä.

No, tässähän taitavat ne neulekelit olla taas jo ovella, joten ei tartte meikäläisen ruikuttaa.


Kotipiha rehottaa jo nyt. Järkyttävintä on, että jopa sireeni on alkanut kukkia. Tänä vuonna muuten kevätvuohenjuuri on jotenkin vaisu. Yleensä hän on ponteva. Mistähän sellainen voi johtua. Vähälumisesta talvesta vaiko muurahaisista? Löysin niitä yhtäkkiä, en muista että niitä olisi pyörinyt aikaisempina vuosina muualla kuin kivetyksen alla hiekassa, jota levittelevät pitkin kiviä keskikesäisin kun kaivavat onkaloitaan.

Ja koska etanoitakin olen havainnut, niin olen jäänyt miettimään että onko mielikuvani ihan väärä. Siis siitä, että etanat ja murkut eivät viihdy samalla pihalla. Onko meillä jokin eliölajien rikkaus nyt meneillään, vai poikkeusvuoden ilmiö. Vai kostautuuko jotenkin viime vuosien mökkikesien aiheuttama kaupunkipihan hoitamattomuus?

Nyt tänä vuonna kun tiedän joutuvani olemaan cityssä kesäkuussa enemmän kuin muina vuosina, niin olen saanut muutamia pihavisioita. Toisaalta mietin, että miksi laittaisin mitään heinäkuuta vasten, kun sitten ollaan taas maalla neljä viikkoa. Pitääkö säästää visiot syksyn alle ja pitää tämä vanha ja villi puutarha ihan vaan jossain tolkullisessa siisteydessä - jos siinäkään.

Meillähän on nyt lahjaksi saatu perintöruohonleikkuri - joka piti viedä mökille - täällä kotona, ja ensimmäistä kertaa vuosiin saattaisin jopa leikata nurmikon koneellisesti ennen kuin naapurit ehtivät vetää sen kuuluisan bikinrajan takapihalle. Minähän voisin tänä vuonna olla vaikka se ensimmäinen parturoiva osapuoli.


Eli tämä pyhä on mennyt enimmäkseen loikoillessa. Yritin eilen keksiä hyllystä jotain lukemista, ja löysin kaksikin Frida Kahlo -kirjaa. Jotenkin riitti ne takasivujen yhteenvedot. Niin dramaattista ja erikoisuuden tavoittelua. Onkohan minulla tarve lukea fiktiota välillä, kun olen kiltisti pläräillyt läpi muutamia elämäkerrallisia teoksia tässä menneen talven ja kevään aikana - niinhän minä olin päättänyt, että nyt oikeita ihmisiä opiskellaan.

Tartuin sitten Hemingwayn Käärme paratiisissa -opukseen. No jaa. Minä taitaisin tarvita seuraavaksi jonkun huolettoman kirjailijan romaanin tai rennon ihmisen elämäkerran. Vaikka tavoitteenani onkin ollut käydä omien hyllyjen kirjoja läpi, niin voisin minä ottaa vastaan suosituksiakin. Jotenkin en nyt kaipaa kivirekimateriaalia iltalukemistooni, vaan tasapainoisten tai jopa pinnallisten ihmisten kertomuksia välillä. Onkohan sellaisia edes, jos siis meinaa jossain laadussa pysyä.

Ai niin. Asiaan. Miehellä on kylvökset pahasti myöhässä. Vasta tänään hän laittoi omat härkä- ja salkopapunsa esikasvamaan. Vienköhän minä ne viikon päästä jo mökille maahan. Ihan itse mies sanoi puhelimessa työmatkaltaan, ettei hän tarvitse paljonkaan taimimultaansa. Joten minä tiistaina hölväyttelin suurimman osan tomaatin taimilleni, jotka vaativat vähän huoltoa. Hyvää arki-illan terapiaa oli se.

Mies joutui lisäämään kylvösysteemiinsä vanhaa kukkamultaa. Kai pavut nyt sen kestävät? Toisin kuin pikkuiset siemenet. Ohessa kuvasarja, niin ei mene liian söpöksi tämänkään kirjoituksen kukkakuvitus.




Sillävälin kun minä dokumentoin miehen puuhia, otin todistusaineistoksi kuvia myös omista tomaateistani. Osa voi hyvin, ja osalla on väri- ja kasvuhaasteita. Minä nyt lähinnä jännitän, tuleeko satoa ja missä vaiheessa kärrään taimet mökille naapurin rouvan kasteltavaksi. Vai miten tässä nyt pitäisi toimia.

Joka paikka on siitepölyssä. Kaikkihan siitä puhuu. Eilen minä tomaattejani sumuttelin puhtaaksi, sai siinä itsekin kätevästi vilvoitusta kuumuuteen. Koskahan keltaisuus loppuu ja voi pestä portaat. Ikkunoista nyt puhumattakaan. 


Meillähän oli puhe, että tänä vuonna viljellään maltillisesti. Minähän olen tosiaan pidättäytynyt oikeastaan vain noissa tomaateissa. Jännä juttu, miten eri tavalla voivat ihmiset ajatella. Odottakaas, minä kaivelen miehen varastot:

Mustajuuri
Avomaankurkku
Viidakkokurkku
Spagettikurpitsa
Sokeriherne
Purjo (jota minä viljelin eilen esikasvatukseen)
Silpoydinherne

Ja vanhoja varastoja:

Härkäpapu (neljä avattua pussia)
Leikkopapu
Silpoydinherne

Ja muistaakseni mökillä on ainakin retiisin siemeniä sekä lukuisia muita. Kummankohan tässä kohta pitäisi pitää puutarhablogia, minun vaiko miehen? Isännällä on sellainen tyyli, että niin sanotusti mopo keulii siemenosastolla, mutta toteutus ontuu. Hän ei vielä ole oppinut sitä minun tämän vuoteni logiikkaa, että jos kuitenkin enemmän niitä valmiita taimia. Vaan saahan sitä mies kasvattaa, jos haluaa. Vähän huvittaa, mutta enemmänkin kiinnostaa nähdä loppusaldo sitten.


Minua eniten huvittaisi nyt pihamaan kitkemishommat ja toivottujen kasvien esille saaminen muutamien rikkaruohoina pitämieni sijasta. Vaan ajattelen koko ajan punkkeja. Kun silloin viime syksynä se yksi oli pureutunut kylkimakkaraani. Kammo tuli siitä. Tällä viikolla kun siivosin pihaa, ihan vaan nypiskentelin sieltä täältä, niin olin pitkissä hihoissa ja lahkeissa, ynnä saappaissa.

Nyt siihen tuntuu olevan vielä liian kuuma.

Houkuttaisi tarttua pihan rehottavuuteen, vaikka ei sentään saniaisiin. 

Yhteen joutomaakohtaan on alkanut kivasti levitä maanpeitekasvi, jonka nimeä en tiedä. Hän tulisi mukavammin esille, jos vähän raivaisin tieltä korkeampaa voikukkaa ja muuta.


Ehkä minä vielä tänään ennen sunnuntaisaunaa ja arkeen laskeutumista kertakaikkiaan vaan sonnustaudun "punkkihaarniskaani" ja saappaisiin. Ihan on vaillinainen olo, kun on vain katsonut pihan neliömetrejä. Että josko sitä menisi täydempänä ihmisenä sitten nukkumaan, kun olisi vähän edes jotain tehnyt.

Kuten kuvasta näkyy, portaillakaan ei ole pelkkää idylliä vaan tavaraa. Miten ihmiset jaksavat aina siivota kaiken epäesteettisen pois näkyvistä? Minullakin sellainen tarve kyllä on, mutta ei se aina kanavoidu todellisuuteen saakka.


maanantai 19. toukokuuta 2014

Urpo kesäliikenteessä


Tuntuu pöljältä esitellä viime perjantai-illan kuvia, kun maisema on kovin paljon vihreämpi nyt kun tuli tämä helleaalto ja heläytti lehdet puihin. Perjantaina oli vielä risuisen näköistä ja tänä aamuna kun lähdin takaisin kaupunkiin, näytti kunnolla vihreältä. Ja Helsingissähän tuntuu jo tuomen haisu. Ihana on se.

Vaan olipa hikinen ajomatka. Niin ajomatka! Ajatelkaa, kun perjantaina sain ystävältä kyydin juna-asemalta mökkipihaan, niin Helmikaarani oli kadonnut. Otin sen ihan rauhallisesti, sillä ei sitä kukaan varastaakaan ollut voinut kun ei kerran kytkin toiminut. Oli varma olo, että korjaamon mies sen on noutanut, niin kuin olikin, kävi lauantaiaamuna ilmi, kun korjaaja soitti auton olevan haettavissa.

Auton moottoria on rassattu ja hienosti hyrrää. Kytkin tuntuu niin uudelta, että aikamoinen nykiminen ja sutiminen syntyy liikkeellelähdössä - ennen kuin taas totun. Saivat siinä maaseutumiehet huoltoaseman terassilla päivänauruannoksensa, kun aika ärhäkästi vahingossa kaasutin tankkauksesta pois.

Mutta kuulkaa, miten urpo voin olla! En ollut jotenkin puhelimessa ohjeistanut korjaajaa katsomaan oikeaa vilkkua ja tarkistamaan muitakaan sähköjuttuja. Niin jännitti nämä kytkin- ja moottoriasiat. Että tänään sitten ihmettelin mitä kaikki vastaantulijat mulle tienpäällä vilkuttavat valojansa. Piti ihan pysähtyä yhden Seon pihalle tarkistamaan. Se Seo on kätevästi vasemmalla puolella tietä kun tänne päin ajaa, niin ei tarvinnut vilkkuasiaa miettiä.

Vasen ajovalo ei pala. Varmaan tosi kiinnostavaa, mutta jonnekin minun pitää saada raportoida kun mies on työmatkalla, eikä jaksa kuunnella pitkään löpinöitäni puhelimessa. Tyypillinen asiallinen mies, tsekataan onko puoliso hengissä ja lopetetaan puhelu siihen. 

Meinasin kääntyä takaisin ja tulla junalla, mutta sitten en antanutkaan periksi. Oli hiki ja jännitti poliisit. Mietin, että olisinko saanut sakon vaiko huomautuksen valoista. Ajokorttinikin on ollut kohta 10 vuotta kateissa, pitäis vissiin tehdä sillekin asialle jotain. Ja sitten jos olisivat perässäni ajaneet ja komentaneet tien sivuun, niin olisi käynyt ilmi se vilkkuasiakin... Mietin, että mitä olisin heille selittänyt. Olisin ehkä ollut rehellinen, koska pärstästäni näkyy kilometrin päähän kaikki alkeellisimmatkin valheet.

Vähän minä sitten rentouduin kun vastaan ajoi muitakin valopuolia ja jotkut jopa ilman valoja! Eivätkä yhdetkään poliisit - kolme ajoi vastaan - minua edes pysäyttäneet. Mutta hermorauniona tulin perille, eniten ketuttaa se vilkku. Kyllä se aina välillä toimii, mutta tänään ei kertaakaan. Koita tässä nyt sitten muuttua takaisin levolliseksi. Olen kotona ja kaikki hyvin, mökille jäi nättiä ja viikonlopun muistot kivat.


En ollut perjantai-iltana yhtään pitkästynyt vaikka olinkin yksin. Vasta myöhemmin viikonloppuna jotekin tuntui ankealta olla itsekseni. Vaan perjantaina otin valokuvia ja saunoin. Jatkoin sen suunnittelua, että mitäs sitten tehtäisiin jos saan paikallisten ystävien 4-vuotiaan jälkikasvun kesällä kanssani päiväleirille. Olen yleensä lainannut vain koiria, mutta miksei ihminen voisi nuorisoakin lainata. Kun nykyään tullaan juttuun hyvin, eikä hän minua enää vierastele.

Jos tulee kiva ilma, voidaan tehdä puutarhatöitä. Jos huonompi niin kannetaan vain saunavedet ja vaikka lueskellaan. Jännää.


Ja lauantaina nukuin pommiin! Se on vihoviimeinen virhe mökkioloissa. Oikein ärsytti. Mutta kai minä olin sitten työviikosta väsynyt, minkäs ihminen sille voi. Onneksi oli tulossa tyttökavereita vierailulle, niin en voinut käyttää aikaa rypemiseen, vaan siivoilin ja esivalmistelin illan grillaukset.

Ja siinä odotellessani - kun en talikon varteenkaan jaksanut vääntäytyä, vaikka piti - sainkin pikkuisen taidekuratoitua aitalla, on siinä vaan iso homma. Lomalla on sitten otettava kaikki taulut sieltä ulos ja järjestettävä. Nyt tämä puuhailuni on jotenkin niin sattumanvaraista ja sekavaa. Mutta on se aina eteenpäin, jos muutaman taulun kuvaa ja mittaa. Ihan mukavaa puuhaa, en minä sillä. Vaikka kivempaa sekin on, jos on seuraa mukana ja apuna.

Jännä nyt tämä yksinolo - yleensä minä siitä nautin enemmän, nyt joku tökki.


Onneksi oli 12 tunnin puheripulisessiot tyttöjen kanssa yksinolemisteni välissä! Ihanaa. Otettiin myöskin kameran itsestäänlaukaisijalla ryhmäpotretteja, itse kuvaustilanteet olivat kyllä ehkä hauskempia kuin lopputulokset. Näytetään keski-ikäisiltä puumilta, mutta mielestäni paremmilta kuin Rhodos-matkan kuvissa vuonna 1992. Kyllä ihminen voikin olla kömpelön ja huvittavan näköinen nuorena. Vyölaukut vaan lanteilla löpsötti kukkamekkojen päällä. 

Oli mukava muistella ja päivittää kuulumiset, yökolmeenhan siinä lopulta meni.


Mutta sitten tärkein, eli Neiti Näpsä! Hänet kannettiin rantaan. Minut istutettiin veneeseen ja tuupattiin järveen. Onneksi toinen nuoruusystävä on niin kätevä, että osasi laittaa tulpan paikoilleen ennen kuin lähdin vähän testailemaan. Hyvin pysyi pinnalla ja minulle tuli tosi osaava olo, kun osasin lapsuusajan lihasmuistin avulla soutaa ihan normaalisti. 

Muistan aina, kun lapsena naapurin tytön kanssa (toinen näistä nyt vierainani olleista daameista) lähdettiin ensimmäisiä kertoja soutelemaan. Vesi näytti mustalta ja pelottavalta. Halusin kääntyä takaisin jo kaislikon rajalla. Sittemmin olen oppinut tietämään, että järvenpohjukkamme on todella matala. Jos irrottaa airon ja mittaa sillä, niin kyllä se pohjaan osuu melkein missä kohdassa vain. 


Mietin, että minkähänlaisiin ajankohtiin tulisi soutelut ja mahdolliset onkisessiot ja valokuvausretket ajoittaa, etten törmää paikallisiin kalamiehiin. Pitää alkaa ehkä tehdä muistiinpanoja heidän liikkeistään, lienevät aika säännölliset. 

Ai niin, ja pitääkö tässä nyt hankkia joitakin lupia jos meinaan vaikka katiskan laittaa tai virvelöidä? Mistähän niitä saa, kunnantaloltako. Pitääkin muistaa tarkistaa missä kunnossa ovat isoäidin katiskat, jotka olen liiterin ylisille siivonnut. Ainakin minä olen niitä venytellyt moneen suuntaan, kun silloin vielä kun olivat rannassa, niihin meni aina lintuja sisälle räpistelemään. Heitä pelastaessani jouduin käyttämään hieman vääntämisväkivaltaa.

Ja kannattaako minun nyt sitten edes kalastaa, kun en raaskii kalauttaa kaloja hengiltä ja perkaamisenkin taidon olen unohtanut. Taata sen minulle opetti kun olin taapero vasta.


Kyllä on nyt ihan eri tilanne, kun on vene, joka on vesillä. Vielä perjantai-iltana minä vaan Neiti Näpsän kanssa tunnelmoin kuivalla maalla - ja niin ikään käytin kameran itsestään laukaisijaa, että sain raportoitua venekolehtiystäville heti tuoreeltaan. Oli kuulkaa monelaista poseerausta, en minä niitä kaikkia kehtaa täällä esitellä.


Eilen, kun jäin tontille taas yksin, olikin vähän orpoa (tai siis suorastaan tylsää) ja kuumakin oli. Minä en saanut yhtään mitään puutarhatöitä aikaiseksi, vaikka olin levitellyt siemenpussitkin terassin pöydälle niin että naapurin Rouvakin ne näki pistäytyessään. Piti kääntää entinen pottumaa ja viljellä lehtikaalia.

Piti möyhiä miesväen keskelle niittyä kaavailemaa yllätyspeltoa ja laittaa sinne kesäkurpitsaa. Piti alkoittaa Japanialaisen Puutarhan polkuaskartelu. 

Piti myöskin rymsteerata sisällä. Pestä ikkunoitakin piti. Huussin tyhjennyskin alkaisi olla ajankohtainen. Ja rantasaunan sohvan petivaatteiden tuulettelu.

Mitä tein minä? Istuin portaalla ja rannassa ja kävin välillä lievittämässä yksinäisyyttäni facebookissa. Soitin Matrikkelitaiteilijalle, joka käski minun ottaa iisisti, nauttia lämpöaallosta ja pihatöiden sijasta kirjoittaa novelli. Lupasin tehdä sen, mutten sitten saanut sitäkään aikaiseksi. Minkähänlainen kesä tästäkin tulee, jos tätä menoa jatkuu!

Saas nähdä.


sunnuntai 11. toukokuuta 2014

15 taimea, 40 vuotta.


Olisi vaikka mitä raportoitavaa, mutta jospa aloitan taimikuulumisista, niin puutarhaihmiset voivat lopettaa lukemisen sen jälkeen. Luvassa on nimittäin myös vanhenemis- ja veneasiaa ja ajatuksia euroviisuista. Pakko jälkimmäisiäkin on saada jakaa, vaikka kukaan ei kyllä varsinaisesti ole kysynyt mielipidettäni. Nyt olisi ollut juuri sopiva hetki jollekin euroviisuaiheiselle blogihaasteelle. Ehkä laadin sellaisen ensi vuodeksi, ja pistän kiertämään hyvissä ajoin.

No mutta. Minähän siis eilen lauantaina yövuorojen välissä keskityin päivänokosten sijasta tomaatintaimiini. Heitä on viisitoista (15). Aika paljon. Osa on niitä yllätyslapsia, koska mielestäni viljelin vähemmän. Sain hyvän vinkin Punaiselta Pihlajalta, että taimet voi siirtää esimerkiksi ihan ämpäreihin kasvamaan, niin ei ole sitä jatkuvaa kasteluhuolta. Minulla on vain muutama ämpäri, ja onneksi oli vain neljä isoa taimeakin. 

Loput ovat vielä sellaisia muoviruukkuihin sopivia, pienimmät yllätyslapset pistin ihan vaan viilipurkkeihin. Olen hyvin viehättynyt tähänastiseen menestykseeni viljelyn suhteen, ja vaikka kaikki menisi pieleenkin, en lakkaa ihmettelemästä, että miten voi pienestä siemenestä kasvaa jotain noinkin isoa.

Puhumattakaan siitä, jos alkaa satoakin tulla. Ihme on mielestäni se, täysin ihme. Että yksi pieni siemen ja sitten vaikka paljon tomaatteja tulisi siitä. 


Nyt kun on vielä autoton vaihe, niin en ole päässyt puutarhakauppaan hakemaan helposti lisää kylvömultaa. Otin perjantaina rinkankokoisen repun mukaan yövuoroon ja eilen aamulla hain kotimatkalla sen avulla tarvitsemani maa-ainekset keskustasta. Aika paljon painaa viisi kuuden litran pussillista multaa selässä. Oli hyvä aamutreeni.

Ensimmäisen kerran elämässäni tuli tunne, että mitä jos polvet eivät kestäkään.

Hyvin se meni, ja sain mieheltä ylimääräistä gloriaa siitä uroteostani. Mullan määrä ei ollut yhtään ylimitoitettu, jäi vain puoli pussillista kaiken taimityön jälkeen.

Minä niin ihailen heidän karvaisia varsiaan ja lehtien pistävää haisua. Toivon todella, että tämä ensimmäinen tomaatin viljelyni ikinä onnistuu, vaikka vähän huolettaa että miten sitten kesällä kun roudaan herrasväkeä mökille. Autoon - siis sikäli jos sellainen silloin käytössä on, pakko lainata jos ei ole - ei tule mahtumaan mitään muuta. Ei kissoja eikä puhtaanpyykin kasseja. Tomaatteja vain. No, se on sen ajan murhe. 


Eilen töissä minulta kysyttiin, että onko ajatukset koko ajan Ryötönperän puutarhatöissä. Sanoin, että ei kai ne nyt koko ajan ole - kun on tätä kaupunkielämääkin - mutta saatoin ehkä valehdella vähän. Olen menneellä viikolla ihan liian monelle jopa työpaikalla esitellyt valokuvia mökin kevään etenemisestä ja löpissyt suunnitelmista.

Olen muuten myös Keskeneräisen vinkistä (Jonain päivänä minä vielä alan vastailla blogiini tuleviin kommentteihin, toistaiseksi vain nautin niiden lukemisesta, kiitos!) kiitollinen, että tarvitseeko niitä kaikkia Ryötönperän risuja muka jollain tavalla hävittää hakettamalla tai polttamalla. Että eikö voisi kannattaa pieneliöiden elämää kasoilla? Olisi oikein luomuötökkähotelli. 

Niinpä olen pitkin viikkoa ajatellut, että katson mökin tontin reunasta sopivan pätkän, jonne alan kantaa koivunrisua ja muuta. Visiona on, että tekisin sellaisen risupötkyläaidan, tavallaan. Ilman mitään varsinaista rakentamista, korkeintaan vähän jotain narua. Ihan itsekin jännityksellä odotan, saanko jotain sellaista aikaiseksi.

Lisäksi Matrikkelitaiteilija on luvannut opettaa minulle risuaskartelua. Pannualusia ja sensellaista. Mutta sellainen näpertely - vaikka kivaa varmasti onkin - ei kyllä savotassa isona lovena näy.


Kotipihalle on sade tehnyt hyvää, tietenkin. Minä olen muutenkin pitänyt viime päivien sateista. Oikeastaan menneen viikon koleudestakin, sillä ei ole tarvinnut kamalan paljon murehtia sitä, että jää kiireiden vuoksi keväästä liikaa näkemättä. Että on hyvä, jos kehitys on pikkuisen hidastunut. Kesä on kuitenkin ihan kohta täällä, ja sitten se on taas pelkää alamäkeä ja sitten vaan nautitaan.

Saatan päästäkin jo ensi viikonloppuna maalle tarkistamaan luonnon tilanteen, kun kaupunkikinkerit peruuntuivat. 

Minulla on siellä vähän muutakin tarkistettavaa. Nimittäin uusi soutuvene! Sellainen on nyt kuulemma ilmestynyt mökkipihaan odottamaan vesikastettaan. Ai niin, puutarhaosuus päättyy tähän - lukijoille tiedoksi. 

Aivan järkyttävää, se soutuveneasia. Minä nimittäin täytin tiistaina 40 vuotta. Vanha käpy, minkä faktan olisi ihan hyvin voinut unohtaakin. Olin tosi tyytyväinen, kun oli arkipäivä ja normaalisti töitä vain. Joskus vielä talvella suunnittelin parin ikätoveriystäväni kanssa, että pidetään yhteisjuhlat, mutta se sitten jäi ja minullehan matala profiili sopii.

Olivat sitten kuitenkin sydänystävät ja mies selkäni takana menneet ostamaan minulle (onneksi sentään käytetyn) soutuveneen mökille. Sain sen tiedokseni kirjallisena, ja menin niin tolaltani että en samana iltana pystynyt laittamaan kenellekään asianomaiselle edes kiitosviestiä. Lähtökohtaisesti olen aina inhonnut itseeni kohdistuvia yllätyksiä - olivatpa ne hyviä tai ikäviä. Jo lapsena sain hepulin pelkästään saaranpäivänä heinäkuisin, jos joku erehtyi herättämään laululla. Sittemmin olen oppinut käyttäytymään vähän paremmin.

Ihan liikaa oli silti se vene. Minä raportoin hänestä heti kun olemme kohdanneet. Hänen nimekseen tulee Neiti Näpsä ja minä menen aina sitten hänen kanssaan vähän järvelle kuvaamaan sumua ja lintuja. 


Minä olin niin ajatellut, että se toissakeväinen ystävien kolehti 38-vuotisklapikoneeseeni (Hänen nimensä on Lahja.) olisi riittänyt viiskymppisiin asti. Minä ymmärsin sen lahjan merkityksen silloin ihan käytännön tasolla, kun piti alkaa pilkkoa kaadettuja puita. Ja tunnetasollakin minä sen lahjan tulkitsin ystävien lohdutuksen eleeksi. Minulla oli silloin vaikeat ajat, kun oli ollut surua äidin menetyksestä ja muuta murhetta.

Nyt minun sitten täytyy pitää vissiin sitten kuitenkin jotkut juhlat venekolehtiseurakunnalle. Mutta sittenhän he saavatkin olla pääosassa, ja minä voin olla polleva jahdinomistajaosapuoli. Ja tarjota kiitosdrinkkejä. 

Kyllä minä silloin tiistaina kumminkin itse pari drinkkiä nautinkin lopulta, kun keskiviikkona oli vieläpä vapaapäiväkin. Jos minä olen ihan rehellinen, niin tuli vielä keskiviikkonakin vähän irroteltua (kun torstainakin oli vapaata). Mentiin Matrikkelitaiteilijan kanssa yhteen pop up -kulttuuritilaisuuteen yksityiskotiin. Elämäni ensimmäinen sellainen tilaisuus. Oli kirjailijoita ja taiteilijoita, ja meillä Mukavuusaluepiirin ekskursio, ja hysteerisen hauskaa. Harjoiteltiin Kulttuuritapahtumissa käyttäytymistä ei-pönötys-tekniikalla. 

Syntyi esseeaihe kuolemattomuudesta. Matrikkelitaiteilija on kuulemma hukannut jonnekin sen muistiinpanonsa, kun puhuttiin yhden matemaatikon kanssa "Hiukkasten tanssista". Hitsi!


Vielä siitä tiistaista. Lopulta kun olin päässyt miehen kanssa muutaman mutkan kautta kotiin ja rentoutunutkin vähän - vuorokaudenvaihdehan siinä jo turvallisesti häämötti - niin olin jo itseäni ja veneenomistajuuttani täynnä. Pakotin miehen ottamaan "virallisia 40-vuotiskuvia" hämärässä. Olen jo tähän ikään mennessä oppinut, että miten pää kannattaa kuviin asetella (leuka mahdollisimman ylös) niin, ettei posket ja silmäpussit löpsötä.

Mutta vielä en ole oppinut pitämään turpaani kiinni edes valokuvaustilanteissa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

Jos katson suoraan kameraan ja hymyilen - nauramisesta puhumattakaan - näytän jotenkin löysältä Iines Ankalta. Mutta parempi sekin kai kuin luinen kalkkuna. Heh. 


On minulla maltillisempiakin läheisiä. Mökkinaapurilapsuudenystävältä sain ihanan puutarhakirjan ja kummilapselta puutarha-aiheisen kortin, jonka tervehdys minua liikutti erityisesti. Hän muistutti, että yhteiseloa on nyt takana 19 vuotta, ja toivottavasti tulee vielä paljon lisää. Niin minäkin toivon. Huomenna me menemme hankkimaan lakkiaismekon, ja minä rakastan sitä roolia kun saan olla mukana valitsemassa. 

Tuntuu, niin kuin vasta eilen oltaisi etsitty rippijuhlakolttua. Sellaista se on, ikääntyminen. Antoisia hetkiä tulee yhä vaan tiheämmin!


Lopuksi sitä euroviisuasiaa. Minä en ole viime vuosina ollut kovin kiinnostunut siitä, mutta lapsena ja nuorena olin. Viimeisin aito hauska tilanne kyseiseen festivaalilähetykseen liittyen on muutaman vuoden takaa, kun sain seurata ohjelmaa toiselta mantereelta kotoisin olevan ihmisen kanssa. Oli hauskaa ja haastavaa selittää euroviisuilmiötä.

Jotenkin - liittyyköhän se nyt tähän viidennellä kymmenennellä olemiseen - nyt taas vähän kiinnosti, vaikken semifinaaleja ollut seurannutkaan. Pistin töissä kisastudion pystyyn ja tein muistiinpanojakin oikein! Olin varma kolmen kärjestä: Ukraina, Azerbaizan ja Venäjä. Halusin luottaa siihen, että jälkimmäisen tyttöjä ei rangaista maailmanpoliittisesta tilanteesta. Olin todella pettynyt ihmisten buuauksista siellä Tanskassa.

Valvoin töissä puoli viiteen (Työni on päivystysluonteista ja saan torkahtaa, jos eivät puhelimet tai ovisummerit laula.) pöyristyneenä euroviisujen lopputuloksesta. Miten minä nyt sen muotoilisin, etten saisi niuhon leimaa. Minähän olen siis lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jokainen saa olla mitä haluaa. Mutta olen allerginen provosoinnille. Miksei voida olla tavallisesti vaan yhdessä kaikki?

Oma suosikkini oli Malta. Toki tiesin, ettei se voi voittaa. Eikä siinä ollut varsinaisesti sitä maailmanrauhaa lapsille -aspektiakaan, jota minä euroviisulta vaadin. Tänä vuonna minua kiinnosti itsekkäästi oma napani, ja olenkin tänään piinannut miestä noin kuusi kertaa soittamalla tätä versiota netistä. Koska aion opetella laulun ulkoa ja loilottaa sitä aina matkalla Ryötönperälle. Tontille, jossa minullakin on kultaa käsissä. (Mies väittää, että laulun sanat ovat nonsensea. Minusta ne ovat runoa, tavallaan. Hyvänmielen laulu.)


torstai 8. toukokuuta 2014

F.E.Sillanpää vuosina 1888 - 1923 (Lukunurkka.)



Vaikka perintökirjastostani löytynee suurin osa Frans Emil Sillanpään (1888-1964) teoksista ja vaikka isoäitini kehui tämän Suomen ainoan Nobel-kirjailijan olleen meille vieläpä sukuakin, niin silti minulta oli jäänyt tarttumatta F.E.-elämäkertaan, jonka sain äidiltä nimipäivälahjaksi kesällä 2000. Oikein oli etulehdellä kannustava mainoskin tyttärelle, että "Tutustumista sukulaisemme elämään..."

Myönnettävä on sekin, että suurin osa Fransin opuksista on vielä lukematta. Jokin mielikuvani väittää, että olisin joskus johonkin niistä ainakin koskenut. Minulla on nimittäin tunne, että pidin hänen tekstistään - mutta lukukokemuksesta on oltava kauan. Tai sitten sekoitan asioita. Ennakkoluuloni 1900-luvun alkupuoliskon kirjailijoita (esim. Teuvo Pakkala ja Joel Lehtonen - aika ihania molemmat!) kohtaan ovat nimittäin merkittävästi vähäisemmät kuin ennakkoluuloni Panu Rajalan suhteen.

Hänhän on siis kirjoittanut tämän nyt käsillä olevan Sillanpään elämän ja uran alkutaipaletta läpikäyvän elämäkerran. Oikein onkin syvästi paneutunut, huomasin heti alkumetreillä. On muuten harvinaisen tunkkainen kirjankansi, anteeksi vaan. Ei ole edistänyt yhtään meikäläisen intoa alkaa lukuhommiin. Luulisi, että vuonna 1983 olisi tehnyt mieli painaa jotain raikkaamman näköistä.

No, mutta asiaan. Oli sukulaisuuteni Fransin kanssa kuinka kaukaista hyvänsä, niin kyllä se tietenkin kiinnostusta lisäsi, eikä kirjankansi enää haitannut. Aika rehellinen olen ihan väittäessäni Fransin elämän olevan opiskelun arvoinen muutenkin. Ei ollut pelkkää auvoa se, missään nimessä, ja senhän minä jo tiesinkin.


Fransin epäonni ja sähläyksistä johtuvat kaikkinaiset elämänhaasteet jäivät minulle kirjasta päällimmäiseksi mieleen, vaikka Panu ihan kamalan paljon kirjoitti nimenomaan Fransin kirjallisesta tuotannosta ja sen saamasta vastaanotosta. Tuntui, että tämä opus olisi siinä mielessä voinut olla ihan kirjallisuustiedettäkin. Ehkä se onkin. 

(Pieni googlailu tuottikin tuloksen, ja Panu totta tosiaan onkin tehnyt väitöskirjan Fransin elämän vuosista 1923-1931.)

Jos minä olisin lukenut Fransin kirjat, niin olisin saanut tästäkin ehkä enemmän irti. Nyt hyppelin oikeastaan vähän ylikin pitkiä romaani- ja novellihenkilöiden analyyseja, koska haluan tutustua heihin itse, en Panun kautta. Vaikka kyllä se ihan mielenkiintoistakin oli, kun Panu pohti henkilöitä ja heidän mahdollisia yhtymäkohtiaan Fransin oikean elämän tyyppeihin.

Minä olen kyllä itse koittanut opetella sitä, että antaisin kirjallisten hahmojen olla itsenäisiä enkä etsisi riveiltä tai niiden välistä yhteyksiä kirjailijan yksityiselämään. Mutta minkäs teet, jos henkilöillä on todelliset esikuvansa. Ehkä mikään ei voi olla täysin mielikuvituksen tuotetta, koska elämästähän tässä ammennetaan, fiktioonkin.

Eniten nautin tarinoista, jotka liittyivät Fransin sosiaaliseen elämään silloin nuorena kun hän vielä yritti akateemisesti opiskella. Hän pääsi piireihin, oli Järnefelttejä ja muita merkkihenkilöitä. Olen aika varma, että heillä on kesäisin Tuusulassa ollut hauskaa. Kivoja illanistujaisia ja hyviä keskusteluja. Kaatuikohan heidän yhteydenpitonsa sitten Fransin alkoholimieltymykseen vaiko johonkin erakkotaipumukseen. Frans oli Panun kertoman mukaan aika ajoin myös todella ahdistunut. Kurja on saada tietää sellaista.


Mielenkiintoista oli myös oppia sitä, miten 1900-luvun alkupuolella hoidettiin rahallisia asioita. Frans sai taloudellista tukea rikkaammilta ensinnäkin saadakseen opiskella. Sitten oli se ihmeellinen kustannusmaailma, jossa oli tapana suorastaan elättää kirjailijaa, jotta tämä saisi merkkiteoksiaan valmiiksi. Ei se aina Fransilta onnistunut, ja minulle tuli ihan myötähäpeä siitä tosiasiasta, että Frans vaan koko ajan velkaantui lisää eikä osannut ollenkaan arvioida taloudellista tilannettaan. Ihana suureellinen kotitalokin jäi keskeneräiseksi, miltähän Siikri-vaimosta ja jälkikasvusta se sellainenkin on tuntunut. 

Kyllä oli vahva varmastikin se heidän avioliittonsa, ei voi muuta kuin ihmetellä. Jatkuvan epävarmuuden sietäminen - se on kamalan rankkaa.

Minä myös luin kiinnostuneena Fransin luonteesta. Etsin toki samalla piirteitä itsestäni, että olisiko jotakin mahdollisesti periytynyt minulle asti. Vaan eiköhän rakkauteni luontoon ja aitoihin ihmisiin ole ihan opittua. Katselin Fransin kuviakin sillä silmällä, että olisiko samaa näköä. Ehkä silmäpussijuonteissa onkin! Ne olen nimittäin perinyt äidinäidin suvusta, jossa tämä Franskin on vaikuttanut.

Lainasin kuva F.E.Sillanpää-seuran sivuilta. Pitäisköhän ihan liittyä jäseneksi.

Onneksi Frans kuitenkin eli pitkän elämän, mutta näin armottoman pohjalla Frans kävi 34-vuotiaana, voi surku:

"'Synkät syvät lietteet' nousevat kokoelmassa Rippi (1928) kirjoittajan mieleen, kun hän muistaa kyseisen joulunalusajan. Novellissa kuvattu itsemurha-aikomus vaikuttaa varsin konkreettiselta ja siihen oli riittävästi aihetta. Ulkoinen paine uhkasi lamauttaa kirjailijan kokonaan. Pohjimmaisena oli kauhu luomiskyvyn ehtymisestä. Muuta toimeentulon mahdollisuutta ei ollut. Kustantajalle lähti näihin aikoihin yksilöity kirje, jossa ilmoitettiin kuinka tulisi toimia jos tämä "osoittautuu jälkeenjääneeksi paperiksi".

Hätäreaktiot pakottivat viime hetkellä toisensuuntaisiin toimiin. Paljon auttoi Siikrin ymmärtävä venyminen toden tullen. Ilmeisesti myös vuoden pimein aika oli koettelemus Sillanpään yliherkälle psykofysiikalle, kuten Vaaskivi syventyvästi osoittaa. Kun pahin kynnys ylitettiin, päivät alkoivat pidetä ja ahdistavat joulunpyhät jäivät taakse, silloin myös luomisen pato purkautui. Sillanpää keräsi kellastuneet liuskansa ja matkusti Helsinkiin ystävänsä Sakari Pälsin kaksioon. Sen vieraassa ahtaudessa hän lopultakin päätti Toivolan Hiltun tarinan.

Monen murheen lapsi, harvinaisen kivulloisesti ja väkipakolla synnytetty pieni kirja Hiltu ja Ragnar ilmestyi kauppoihin helmikuussa 1923."

Tämä minulla on mökillä ihan valokuvana.
En tiedä, kuka on ottanut, mutta aitiopaikalla sitä isoäitini aina piti.
Muistaakseni oli ollut itse tapaamassa Sillanpäätä kuvan ottamisen tilanteessa.

sunnuntai 4. toukokuuta 2014

Vappuloma

Löytyi isovanhempieni ylioppilaslakit - hyvä - koska omamme ovat hukassa.

Ihan kuin olisi jo ikuisuus siitä, kun vappuaattona pakkaudutiin neljään pekkaan pikkuautoon ja kohti Ryötönperää. Loppumatkan kauppareissun jälkeen alkoi olla jo suorastaan ahdasta, mutta enimmäkseen sekin huvitti. Taisi olla jo silloin melkein varmana mielissä se tieto, että kivaa tulee. Jokainen meistä oli yhteisen ajanvieton ja varmaan vähän lomankin tarpeessa.

Ei otettu vappuaatostakaan mitään gourmet-stressiä - mikä joskus saattaa olla miehellä vähän tapana - vaan perunasalaatti- ja nakkilinjalla mentiin, että jäi aikaa höpöttelyyn saunalla. 

Sen sijaan vappupäivänä oli tosiaan lipunnosto, muutamia taistolaislauluja, juhla-aamiainen ja kuohuviiniä. Sen jälkeen tulikin pakottava tarve järjestää marssi, vaikka minä olin epäillyt sen jäävän vain suuriksi puheiksi. Ankaraa banderollien askartelua ja muutama otto, ennen kuin saatiin purkkiin tyydyttävä versio. Yleisön puutteessahan meidän piti siis saada filmata marssi ja iskeä nettiin.

Kaukana on jakkupukupönötys meidän seurueestamme. Toivon, että niin jatkuu aina. Katsokaas, miten paljon voi keski-ikäisiä ihmisiä lapsettaa:


Käytiin me marssimassa naapurissakin. Onneksi oli tikusta asiaa, kun piti mennä maksamaan lumiauramaksu. Liittyi siihen vappupäivään aika monenlaista performanssia. Minä mm. tuurasin ystävää perinteisessä Kaksi puuta -tanssiesityksessä miehen kanssa, ja Sisustusguru-ystävämme kaikkivoipaisessa fiiliksessään yritti esittää tankotanssia. Niin, sehän näyttää helpolta jos sen osaa.

Perjantaina olikin sitten tarve puuhastella jotain järkevää, että tulee edes vähän aikuinen olo.

Opeteltiin savustusta. Sisustusgurun isävainaalta peritty pönttö toimi todella hienosti. Poro kypsyi niin hyväksi, että itketti. Parsat olivat ok (jos mies olisi muistanut huuhdella ne hiekasta), ja kalat olivat taivaallisia. Minä aion jatkaa tätä harrastusta ja kokeilla itsekseni joskus mm. juuresten savustamista. 

Mitähän varten aina tässä vaiheessa kevättä alkaa tehdä mieli punajuurta, kun sitäpä ei enää juurikaan kaupoista löydy ennen syksyä. Onkohan jokin vitamiinin vaje.

Niin, ja kirsikkatomaatteja aion savustaa. Jos oikein villiinnyn, opettelen tekemään niistä savunmakuista ketsuppityyppistä soossia. Mutta voi olla, että tässä nyt on kesän korvalla tähdellisempääkin tekemistä. Syksyllä sitten kokkikoulut.

Olen ajatellut savustusta jo pitkään, onneksi - sillä olin näköjään pistänyt merkille yhden katajan naapureiden ja meidän rajalla. Muutenhan meillä on enimmäkseen pieniä kuusia. Siitä katajasta minä kävin nipistämässä pikkuisen oksan. Jos tästä tulee oikein savustuskesä, minun täytyy käydä etsimässä lisää katajia. Luulisi, että jos on yksi, on jossain toinenkin.


Suurista suunnitelmista huolimatta kasvihuoneen - tai Lasipalatsin, niin kuin Sisustusguru sanoo - rakentaminen ei edistynyt yhtään. Vaikka olisi perjantaina ja eilenkin ollut kyllä tavallaan aikaa. Syytimme raekuuroja ja tuulenpuuskia, vaikka oikeammin taisi olla vapunjälkeisestä keskittymiskyvyn puutteesta kyse.

Sitäpaitsi kun silloin talvilomalla kaadatin niitä jättipuita, niin nyt miesväen urheilullisempi osapuoli alkoi pöllien tekohommiin ja samalla havaitsin, että miten jumalattoman paljon tuleekaan taas risua koivuista ja kaikistakin puista. Sitä niin kuin haluaa aina välillä ummistaa silmänsä siltä tosiasialta. Pitääköhän tässä alkaa keksiä niistä jotain askarteluja, kun alkaa kasoihin heittely ja hakettaminen vähän tylsistyttää. 

Mihin te kaikki muut maaseudulla risunne laitatte, jos on vaikka metsäpalovaara tai ei muuten vaan uskalla polttaa?

Minun alkaisi mieli tehdä jo pikkuisen jotain muuta kuin pelkkää polttopuihin liittyvää savottaa. Vaikka se onkin tärkeää.

Koska saa ihminen hoitaa perikunnan rämettynyttä ruusutarhaa, ja koska saan kivien kampeamisapua (on yksi visio ja eilen kannoin niin painavan kiven kuin jaksoin - varastin sen Ryhtimaalta - ja niinhän taisi pikkuisen revähtää oikea kylki), ja milloin ikinä ehdin enää haravoida Japanialaista Puutarhaakaan? Kysyn vaan. Ei, risujen kanssa on painittava ihmisen elämänsä tappiin saakka. 

Pelastin matot puiden oksilta (tuulettumassa) raekuuroilta terassille.

Kun vappuvieraat eilen lähtivät, jäi minulle ja miehelle vielä puusavottatyömaan välisiivous ja pikkupöllien kanniskelu liiteriin. Minä varmaan kesälomani niitä siellä sitten pilkon, ettei vaan tartte päästä kukka- ja hyötykasvimaille tai vaikka maalaushommiin. Pieni epätoivo on nyt, kuten huomaatte. Tuleekohan tässä unikaan.

No mutta, kuitenkin. Nyt kun on vielä ikään kuin horsmatonta, niin katselin raparperipenkin ja kolmen marjapensaan takaista maaplänttiä ihan uusin silmin. Siis sen jälkeen, kun olin heitellyt siitä jättioksia (saattoi se kylki mennä siitäkin kampeamisesta) ja risuja puunrangan toiselle puolelle, että olisi joku järki siinä ryönän määrässä.

Niin tuli mieleen, että voisin kyllä jonkin hyötykasviyksikön perustaa esimerkiksi tuohon koivun liepeille jotenkin. Jos vaikka saisin neliömetrin kokoisen alueen kaivettua suurinpiirtein puhtaaksi horsmanjuurikoista ja istuttaisin tilalle piparjuurta. Sehän on ollut suunnitelmissa, ja kuvista päätellen horsman korkuinen ja hyvä leviämään. Jos tulisikin vuosien saatossa tilalle piparjuuriniitty.

Haravoin pikkuisen kevätroskaa ja asettelin sitä raparperipenkin ympärille vähän niin kuin pesäksi. Viime vuonna Puutarhaekspertti opetti, että sillä tavalla voi hillitä ympärille kasvavien varjostavien kukkasten elämöintiä ja saavat raparperit paremmin valoa.

Meidän tontillahan se valon määrä ei ole mikään selviö, kun ympärillä kasvaa korkea metsä.


Putsattiin me Sisustusgurun kanssa sentään akileijojen niitty talon aamuaurinkoseinustalta. Minä selitin tärkeänä, miten alkukesäisin kitken sitä vähän niin, että akileijat saavat etulyöntiaseman. Sitten minä osoittelin aina mennen tullen valkosipuleitani eteläseinustalla - 12 kynnestä ainakin kahdeksan näytti nousseen. 

Nyt pitäisi saada tietää, kuinka paljon niitä tuleekaan kastella. Että minkälaista lahjusta tässä naapurin Rouvalle pitää alkaa suunnitella - sillä hän joutuu siihen hommaan seuraavien kolmen viikon ajaksi. Hän ei vielä ole siitä tietoinen, koska ensin minulla pitää olla neuvoja.


Sehän tässä nyt vähän huolettaakin, kun kaupunkielämä töineen ja kevätkinkereineen vie taas aikaa niin, että ehdin kunnolla mökille vasta kun kesäkuu jo alkaa. Saatan ehtiä välissä yhdelle kahden yön visiitille. Ärsyttää, kun pitää keväälläkin olla haikea, vaikka se on parasta aikaa. Miksei riitä pelkkä syyskaiho?

Oli suunnitelmissa siivota kunnolla mökki, että sitten lyhyellä visiitillä voi vain olla. Ja nyt vapun jälkeenhän sitä siistimistä olisi riittänyt. 

Perjantai-illan yllätysrusko saunan takaa kuvattuna.

Jos olisin tänään silloin aikaisin aamulla, kun menin tiskaamistauolla rantaan ottamaan taidekuvia linnuista, tiennyt että imurin pölypussi on täynnä, niin olisin viettänyt veden äärellä vähän pidemmän meditaatiohetken. 

Oli hyvä syy jättää lattian muruset ja roskat mahdollisille hiirille ja jättää kuuraushaaveet sikseen. Niin on nykyihminen imuristaan riippuvainen. Että olisi jäänyt sekin puolituntinen rannassa käytettäväksi. Jotenkin ei ollut enää sitten sopiva hetki lähteä rantaan, kun mieskin jo pyöri tuvassa kotiinlähtöä odotellen. Kirjoitin imurin koodin ylös ja otin kuvan pölypussista. Jälkimmäisen lisäksi seuraavalla kerralla pitää muistaa viedä maalle ainakin espressokahvia ja tiskiainetta.

Mietinkin, että pitäisi vähän asennoitua mökkiarkeen uudelleen. Koska nykyään minä aina aamulla tiskailen ja sen sellaista, samalla kun juon kahvia. Että pitäisi sen sijaan ottaa se kahvikuppi mukaan ja mennä ulos. Näin keväisin ranta olisi aivan ehdoton aamurauhapaikka, kun siellä on niitä vesilintuja. 

Varmaan ensi kerralla ovat jo hiljentyneet pesimään ja tämä oli nyt tässä, tämän kevään kokemus. Toivon, että ei olisi ollut. Kuvista tuli minulle merkityksellisiä, mitään vuoden luontokuvia en onnistunut ottamaan, eikä ollut tarkoituskaan, mutta pikku sumu oli kiva yllätys.




Vaihdoin tuvan pöydälle liinan kompensoimaan sitä, että lattia on sotkussa. Ja jätin miehen eilen epähuomiossa (ei tullut ajatelleeksi, että eiköhän ne kuplivat ala jo tältä vappureissulta riittää) minulle hankkiman prosecco-pullon odottamaan seuraavaa kertaa. 

Puleerasin keittiön normaalia paremmin ja piilotin kasvihuonetyökalupakit makkariin, niin eivät ole ihan etualalla, kun seuraavan kerran mennään. Nyt pitää vaan ottaa jokin viisas asenne ja sopeutua siihen, että vielä tänä vuonna en ole järjestänyt työkuvioitani niin, että voisin olla maalla touko- ja kesäkuun, plus heinäkuun päälle kun muutkin ovat lomalla. Oikeastaan mielellään vielä elokuussakin pitäisi saada olla maalla.

On alettava jo pohtia, miten se ensi vuonna onnistuisi. 

Meillä silitetään pöytäliinat vain juhlapyhinä. Jos silloinkaan.