15 taimea, 40 vuotta.

Olisi vaikka mitä raportoitavaa, mutta jospa aloitan taimikuulumisista, niin puutarhaihmiset voivat lopettaa lukemisen sen jälkeen. Luvassa on nimittäin myös vanhenemis- ja veneasiaa ja ajatuksia euroviisuista. Pakko jälkimmäisiäkin on saada jakaa, vaikka kukaan ei kyllä varsinaisesti ole kysynyt mielipidettäni. Nyt olisi ollut juuri sopiva hetki jollekin euroviisuaiheiselle blogihaasteelle. Ehkä laadin sellaisen ensi vuodeksi, ja pistän kiertämään hyvissä ajoin.

No mutta. Minähän siis eilen lauantaina yövuorojen välissä keskityin päivänokosten sijasta tomaatintaimiini. Heitä on viisitoista (15). Aika paljon. Osa on niitä yllätyslapsia, koska mielestäni viljelin vähemmän. Sain hyvän vinkin Punaiselta Pihlajalta, että taimet voi siirtää esimerkiksi ihan ämpäreihin kasvamaan, niin ei ole sitä jatkuvaa kasteluhuolta. Minulla on vain muutama ämpäri, ja onneksi oli vain neljä isoa taimeakin. 

Loput ovat vielä sellaisia muoviruukkuihin sopivia, pienimmät yllätyslapset pistin ihan vaan viilipurkkeihin. Olen hyvin viehättynyt tähänastiseen menestykseeni viljelyn suhteen, ja vaikka kaikki menisi pieleenkin, en lakkaa ihmettelemästä, että miten voi pienestä siemenestä kasvaa jotain noinkin isoa.

Puhumattakaan siitä, jos alkaa satoakin tulla. Ihme on mielestäni se, täysin ihme. Että yksi pieni siemen ja sitten vaikka paljon tomaatteja tulisi siitä. 

Nyt kun on vielä autoton vaihe, niin en ole päässyt puutarhakauppaan hakemaan helposti lisää kylvömultaa. Otin perjantaina rinkankokoisen repun mukaan yövuoroon ja eilen aamulla hain kotimatkalla sen avulla tarvitsemani maa-ainekset keskustasta. Aika paljon painaa viisi kuuden litran pussillista multaa selässä. Oli hyvä aamutreeni.

Ensimmäisen kerran elämässäni tuli tunne, että mitä jos polvet eivät kestäkään.

Hyvin se meni, ja sain mieheltä ylimääräistä gloriaa siitä uroteostani. Mullan määrä ei ollut yhtään ylimitoitettu, jäi vain puoli pussillista kaiken taimityön jälkeen.

Minä niin ihailen heidän karvaisia varsiaan ja lehtien pistävää haisua. Toivon todella, että tämä ensimmäinen tomaatin viljelyni ikinä onnistuu, vaikka vähän huolettaa että miten sitten kesällä kun roudaan herrasväkeä mökille. Autoon - siis sikäli jos sellainen silloin käytössä on, pakko lainata jos ei ole - ei tule mahtumaan mitään muuta. Ei kissoja eikä puhtaanpyykin kasseja. Tomaatteja vain. No, se on sen ajan murhe. 

Eilen töissä minulta kysyttiin, että onko ajatukset koko ajan Ryötönperän puutarhatöissä. Sanoin, että ei kai ne nyt koko ajan ole - kun on tätä kaupunkielämääkin - mutta saatoin ehkä valehdella vähän. Olen menneellä viikolla ihan liian monelle jopa työpaikalla esitellyt valokuvia mökin kevään etenemisestä ja löpissyt suunnitelmista.

Olen muuten myös Keskeneräisen vinkistä (Jonain päivänä minä vielä alan vastailla blogiini tuleviin kommentteihin, toistaiseksi vain nautin niiden lukemisesta, kiitos!) kiitollinen, että tarvitseeko niitä kaikkia Ryötönperän risuja muka jollain tavalla hävittää hakettamalla tai polttamalla. Että eikö voisi kannattaa pieneliöiden elämää kasoilla? Olisi oikein luomuötökkähotelli. 

Niinpä olen pitkin viikkoa ajatellut, että katson mökin tontin reunasta sopivan pätkän, jonne alan kantaa koivunrisua ja muuta. Visiona on, että tekisin sellaisen risupötkyläaidan, tavallaan. Ilman mitään varsinaista rakentamista, korkeintaan vähän jotain narua. Ihan itsekin jännityksellä odotan, saanko jotain sellaista aikaiseksi.

Lisäksi Matrikkelitaiteilija on luvannut opettaa minulle risuaskartelua. Pannualusia ja sensellaista. Mutta sellainen näpertely - vaikka kivaa varmasti onkin - ei kyllä savotassa isona lovena näy.

Kotipihalle on sade tehnyt hyvää, tietenkin. Minä olen muutenkin pitänyt viime päivien sateista. Oikeastaan menneen viikon koleudestakin, sillä ei ole tarvinnut kamalan paljon murehtia sitä, että jää kiireiden vuoksi keväästä liikaa näkemättä. Että on hyvä, jos kehitys on pikkuisen hidastunut. Kesä on kuitenkin ihan kohta täällä, ja sitten se on taas pelkää alamäkeä ja sitten vaan nautitaan.

Saatan päästäkin jo ensi viikonloppuna maalle tarkistamaan luonnon tilanteen, kun kaupunkikinkerit peruuntuivat. 

Minulla on siellä vähän muutakin tarkistettavaa. Nimittäin uusi soutuvene! Sellainen on nyt kuulemma ilmestynyt mökkipihaan odottamaan vesikastettaan. Ai niin, puutarhaosuus päättyy tähän - lukijoille tiedoksi. 

Aivan järkyttävää, se soutuveneasia. Minä nimittäin täytin tiistaina 40 vuotta. Vanha käpy, minkä faktan olisi ihan hyvin voinut unohtaakin. Olin tosi tyytyväinen, kun oli arkipäivä ja normaalisti töitä vain. Joskus vielä talvella suunnittelin parin ikätoveriystäväni kanssa, että pidetään yhteisjuhlat, mutta se sitten jäi ja minullehan matala profiili sopii.

Olivat sitten kuitenkin sydänystävät ja mies selkäni takana menneet ostamaan minulle (onneksi sentään käytetyn) soutuveneen mökille. Sain sen tiedokseni kirjallisena, ja menin niin tolaltani että en samana iltana pystynyt laittamaan kenellekään asianomaiselle edes kiitosviestiä. Lähtökohtaisesti olen aina inhonnut itseeni kohdistuvia yllätyksiä - olivatpa ne hyviä tai ikäviä. Jo lapsena sain hepulin pelkästään saaranpäivänä heinäkuisin, jos joku erehtyi herättämään laululla. Sittemmin olen oppinut käyttäytymään vähän paremmin.

Ihan liikaa oli silti se vene. Minä raportoin hänestä heti kun olemme kohdanneet. Hänen nimekseen tulee Neiti Näpsä ja minä menen aina sitten hänen kanssaan vähän järvelle kuvaamaan sumua ja lintuja. 

Minä olin niin ajatellut, että se toissakeväinen ystävien kolehti 38-vuotisklapikoneeseeni (Hänen nimensä on Lahja.) olisi riittänyt viiskymppisiin asti. Minä ymmärsin sen lahjan merkityksen silloin ihan käytännön tasolla, kun piti alkaa pilkkoa kaadettuja puita. Ja tunnetasollakin minä sen lahjan tulkitsin ystävien lohdutuksen eleeksi. Minulla oli silloin vaikeat ajat, kun oli ollut surua äidin menetyksestä ja muuta murhetta.

Nyt minun sitten täytyy pitää vissiin sitten kuitenkin jotkut juhlat venekolehtiseurakunnalle. Mutta sittenhän he saavatkin olla pääosassa, ja minä voin olla polleva jahdinomistajaosapuoli. Ja tarjota kiitosdrinkkejä. 

Kyllä minä silloin tiistaina kumminkin itse pari drinkkiä nautinkin lopulta, kun keskiviikkona oli vieläpä vapaapäiväkin. Jos minä olen ihan rehellinen, niin tuli vielä keskiviikkonakin vähän irroteltua (kun torstainakin oli vapaata). Mentiin Matrikkelitaiteilijan kanssa yhteen pop up -kulttuuritilaisuuteen yksityiskotiin. Elämäni ensimmäinen sellainen tilaisuus. Oli kirjailijoita ja taiteilijoita, ja meillä Mukavuusaluepiirin ekskursio, ja hysteerisen hauskaa. Harjoiteltiin Kulttuuritapahtumissa käyttäytymistä ei-pönötys-tekniikalla. 

Syntyi esseeaihe kuolemattomuudesta. Matrikkelitaiteilija on kuulemma hukannut jonnekin sen muistiinpanonsa, kun puhuttiin yhden matemaatikon kanssa "Hiukkasten tanssista". Hitsi!

Vielä siitä tiistaista. Lopulta kun olin päässyt miehen kanssa muutaman mutkan kautta kotiin ja rentoutunutkin vähän - vuorokaudenvaihdehan siinä jo turvallisesti häämötti - niin olin jo itseäni ja veneenomistajuuttani täynnä. Pakotin miehen ottamaan "virallisia 40-vuotiskuvia" hämärässä. Olen jo tähän ikään mennessä oppinut, että miten pää kannattaa kuviin asetella (leuka mahdollisimman ylös) niin, ettei posket ja silmäpussit löpsötä.

Mutta vielä en ole oppinut pitämään turpaani kiinni edes valokuvaustilanteissa, kuten alla olevasta kuvasta näkyy.

Jos katson suoraan kameraan ja hymyilen - nauramisesta puhumattakaan - näytän jotenkin löysältä Iines Ankalta. Mutta parempi sekin kai kuin luinen kalkkuna. Heh. 

On minulla maltillisempiakin läheisiä. Mökkinaapurilapsuudenystävältä sain ihanan puutarhakirjan ja kummilapselta puutarha-aiheisen kortin, jonka tervehdys minua liikutti erityisesti. Hän muistutti, että yhteiseloa on nyt takana 19 vuotta, ja toivottavasti tulee vielä paljon lisää. Niin minäkin toivon. Huomenna me menemme hankkimaan lakkiaismekon, ja minä rakastan sitä roolia kun saan olla mukana valitsemassa. 

Tuntuu, niin kuin vasta eilen oltaisi etsitty rippijuhlakolttua. Sellaista se on, ikääntyminen. Antoisia hetkiä tulee yhä vaan tiheämmin!

Lopuksi sitä euroviisuasiaa. Minä en ole viime vuosina ollut kovin kiinnostunut siitä, mutta lapsena ja nuorena olin. Viimeisin aito hauska tilanne kyseiseen festivaalilähetykseen liittyen on muutaman vuoden takaa, kun sain seurata ohjelmaa toiselta mantereelta kotoisin olevan ihmisen kanssa. Oli hauskaa ja haastavaa selittää euroviisuilmiötä.

Jotenkin - liittyyköhän se nyt tähän viidennellä kymmenennellä olemiseen - nyt taas vähän kiinnosti, vaikken semifinaaleja ollut seurannutkaan. Pistin töissä kisastudion pystyyn ja tein muistiinpanojakin oikein! Olin varma kolmen kärjestä: Ukraina, Azerbaizan ja Venäjä. Halusin luottaa siihen, että jälkimmäisen tyttöjä ei rangaista maailmanpoliittisesta tilanteesta. Olin todella pettynyt ihmisten buuauksista siellä Tanskassa.

Valvoin töissä puoli viiteen (Työni on päivystysluonteista ja saan torkahtaa, jos eivät puhelimet tai ovisummerit laula.) pöyristyneenä euroviisujen lopputuloksesta. Miten minä nyt sen muotoilisin, etten saisi niuhon leimaa. Minähän olen siis lähtökohtaisesti sitä mieltä, että jokainen saa olla mitä haluaa. Mutta olen allerginen provosoinnille. Miksei voida olla tavallisesti vaan yhdessä kaikki?

Oma suosikkini oli Malta. Toki tiesin, ettei se voi voittaa. Eikä siinä ollut varsinaisesti sitä maailmanrauhaa lapsille -aspektiakaan, jota minä euroviisulta vaadin. Tänä vuonna minua kiinnosti itsekkäästi oma napani, ja olenkin tänään piinannut miestä noin kuusi kertaa soittamalla tätä versiota netistä. Koska aion opetella laulun ulkoa ja loilottaa sitä aina matkalla Ryötönperälle. Tontille, jossa minullakin on kultaa käsissä. (Mies väittää, että laulun sanat ovat nonsensea. Minusta ne ovat runoa, tavallaan. Hyvänmielen laulu.)