Ensimmäinen parturoiva osapuoli?

Niin. Minähän kuulun siihen populaan, joka on tällä viikolla kuvannut autuaasti omenankukkapilviä, kuten näkyy. Ei kovin omaperäistä, mutta sitäkin tärkeämpää. Kohta ne ovat, kaikki kukkaset, varisseet pihamaalle. Höh. On vähän vaikea hyväksyä sitä, että tämä vaihe alkukesästä on aina hetkessä ohi. Kumma, ettei tähän ikään mennessä ole viisastunut vielä niin paljon, että ymmärtäisi ihan vaan nauttia tästä päivästä eikä murehtia sitä, mikä on jo menetetty taikka menettämisen kynnyksellä.

Ja omenankukkien lisäksi lajityyppini harrastaa myös muiden kukkasten valokuvausta. Ihan niin kuin voikukat olisivat jokin omaperäinen ilmiö. Ehkä ovatkin? Minä en ole vielä hyödyntänyt pihamaalla rehottavaa voikukallisuutta esimerkiksi ravinnoksi, mutta ehkä vielä jonain vuonna on senkin aika. Mies kertoi, että kun nuorina tekivät tuosta keltaisesta kukkaosasta viiniä, niin keruuhommassa oli aika iso työ...

Minusta vähän tuntuu, ettei pihamaan voikukista tulisi lopulta kuin vadillinen terälehtiä, jos sitäkään. Mutta jos yhdistäisin ne Ryötönperän keltaiseen mereen, niin saattaisi siitä talkoilla saada yhden viinitynnyrin pöhisemään. Ja minä kun olen happamien litkujen ystävä, niin voisi se joskus tulla juotuakin. Voikohan voikukille olla allerginen? Olisi kamala tragedia, kun pullotuksen jälkeen tulisi sellainen havainto.

Esimerkiksi horsman syömisestähän vatsani ei pitänyt. Viime vuonna havaittiin.

Voikukista Ryötönperällä en kyllä nyt osaa sanoa mitään, sillä jäätiin sittenkin perjantaina kaupunkikotiin. Väsytti ajatus ajomatkoista vain yhden kokonaisen mökkipäivän tähden. Neljä tuntia on joskus liikaa ja varsinkin helteessä. Vaikka Helmikaarassani ei muuten ollutkaan vasen ajovalo rikki - että se stressimomentti oli turha. (En ollut osannut omassa, OMASSA kesäautossani laittaa valoja päälle oikeasta vipstaakista, tunnustan, hävettää.) Ja kun mökkimatkalla sinne suuntaan käännytään enimmäkseen vasemmalle, niin sen oikeanpuolen vilkun toimimattomuuskaan ei olisi haitannut.

Mutta kuumuus olisi. Eikä eilisessä helteessä olisi mökilläkään mitään tullut tehtyä, järkeilin. Joten sama se missä makaa ja kiukuttelee, niin kuin meikäläinen yli 25 asteen lämmössä. Olenkohan ollut viime elämässäni joku pohjoisen ihminen, kun tykkään ehkä enemmän lempeistä neulekeleistä.

No, tässähän taitavat ne neulekelit olla taas jo ovella, joten ei tartte meikäläisen ruikuttaa.

Kotipiha rehottaa jo nyt. Järkyttävintä on, että jopa sireeni on alkanut kukkia. Tänä vuonna muuten kevätvuohenjuuri on jotenkin vaisu. Yleensä hän on ponteva. Mistähän sellainen voi johtua. Vähälumisesta talvesta vaiko muurahaisista? Löysin niitä yhtäkkiä, en muista että niitä olisi pyörinyt aikaisempina vuosina muualla kuin kivetyksen alla hiekassa, jota levittelevät pitkin kiviä keskikesäisin kun kaivavat onkaloitaan.

Ja koska etanoitakin olen havainnut, niin olen jäänyt miettimään että onko mielikuvani ihan väärä. Siis siitä, että etanat ja murkut eivät viihdy samalla pihalla. Onko meillä jokin eliölajien rikkaus nyt meneillään, vai poikkeusvuoden ilmiö. Vai kostautuuko jotenkin viime vuosien mökkikesien aiheuttama kaupunkipihan hoitamattomuus?

Nyt tänä vuonna kun tiedän joutuvani olemaan cityssä kesäkuussa enemmän kuin muina vuosina, niin olen saanut muutamia pihavisioita. Toisaalta mietin, että miksi laittaisin mitään heinäkuuta vasten, kun sitten ollaan taas maalla neljä viikkoa. Pitääkö säästää visiot syksyn alle ja pitää tämä vanha ja villi puutarha ihan vaan jossain tolkullisessa siisteydessä - jos siinäkään.

Meillähän on nyt lahjaksi saatu perintöruohonleikkuri - joka piti viedä mökille - täällä kotona, ja ensimmäistä kertaa vuosiin saattaisin jopa leikata nurmikon koneellisesti ennen kuin naapurit ehtivät vetää sen kuuluisan bikinrajan takapihalle. Minähän voisin tänä vuonna olla vaikka se ensimmäinen parturoiva osapuoli.

Eli tämä pyhä on mennyt enimmäkseen loikoillessa. Yritin eilen keksiä hyllystä jotain lukemista, ja löysin kaksikin Frida Kahlo -kirjaa. Jotenkin riitti ne takasivujen yhteenvedot. Niin dramaattista ja erikoisuuden tavoittelua. Onkohan minulla tarve lukea fiktiota välillä, kun olen kiltisti pläräillyt läpi muutamia elämäkerrallisia teoksia tässä menneen talven ja kevään aikana - niinhän minä olin päättänyt, että nyt oikeita ihmisiä opiskellaan.

Tartuin sitten Hemingwayn Käärme paratiisissa -opukseen. No jaa. Minä taitaisin tarvita seuraavaksi jonkun huolettoman kirjailijan romaanin tai rennon ihmisen elämäkerran. Vaikka tavoitteenani onkin ollut käydä omien hyllyjen kirjoja läpi, niin voisin minä ottaa vastaan suosituksiakin. Jotenkin en nyt kaipaa kivirekimateriaalia iltalukemistooni, vaan tasapainoisten tai jopa pinnallisten ihmisten kertomuksia välillä. Onkohan sellaisia edes, jos siis meinaa jossain laadussa pysyä.

Ai niin. Asiaan. Miehellä on kylvökset pahasti myöhässä. Vasta tänään hän laittoi omat härkä- ja salkopapunsa esikasvamaan. Vienköhän minä ne viikon päästä jo mökille maahan. Ihan itse mies sanoi puhelimessa työmatkaltaan, ettei hän tarvitse paljonkaan taimimultaansa. Joten minä tiistaina hölväyttelin suurimman osan tomaatin taimilleni, jotka vaativat vähän huoltoa. Hyvää arki-illan terapiaa oli se.

Mies joutui lisäämään kylvösysteemiinsä vanhaa kukkamultaa. Kai pavut nyt sen kestävät? Toisin kuin pikkuiset siemenet. Ohessa kuvasarja, niin ei mene liian söpöksi tämänkään kirjoituksen kukkakuvitus.

Sillävälin kun minä dokumentoin miehen puuhia, otin todistusaineistoksi kuvia myös omista tomaateistani. Osa voi hyvin, ja osalla on väri- ja kasvuhaasteita. Minä nyt lähinnä jännitän, tuleeko satoa ja missä vaiheessa kärrään taimet mökille naapurin rouvan kasteltavaksi. Vai miten tässä nyt pitäisi toimia.

Joka paikka on siitepölyssä. Kaikkihan siitä puhuu. Eilen minä tomaattejani sumuttelin puhtaaksi, sai siinä itsekin kätevästi vilvoitusta kuumuuteen. Koskahan keltaisuus loppuu ja voi pestä portaat. Ikkunoista nyt puhumattakaan. 

Meillähän oli puhe, että tänä vuonna viljellään maltillisesti. Minähän olen tosiaan pidättäytynyt oikeastaan vain noissa tomaateissa. Jännä juttu, miten eri tavalla voivat ihmiset ajatella. Odottakaas, minä kaivelen miehen varastot:

Mustajuuri

Avomaankurkku

Viidakkokurkku

Spagettikurpitsa

Sokeriherne

Purjo (jota minä viljelin eilen esikasvatukseen)

Silpoydinherne

Ja vanhoja varastoja:

Härkäpapu (neljä avattua pussia)

Leikkopapu

Silpoydinherne

Ja muistaakseni mökillä on ainakin retiisin siemeniä sekä lukuisia muita. Kummankohan tässä kohta pitäisi pitää puutarhablogia, minun vaiko miehen? Isännällä on sellainen tyyli, että niin sanotusti mopo keulii siemenosastolla, mutta toteutus ontuu. Hän ei vielä ole oppinut sitä minun tämän vuoteni logiikkaa, että jos kuitenkin enemmän niitä valmiita taimia. Vaan saahan sitä mies kasvattaa, jos haluaa. Vähän huvittaa, mutta enemmänkin kiinnostaa nähdä loppusaldo sitten.

Minua eniten huvittaisi nyt pihamaan kitkemishommat ja toivottujen kasvien esille saaminen muutamien rikkaruohoina pitämieni sijasta. Vaan ajattelen koko ajan punkkeja. Kun silloin viime syksynä se yksi oli pureutunut kylkimakkaraani. Kammo tuli siitä. Tällä viikolla kun siivosin pihaa, ihan vaan nypiskentelin sieltä täältä, niin olin pitkissä hihoissa ja lahkeissa, ynnä saappaissa.

Nyt siihen tuntuu olevan vielä liian kuuma.

Houkuttaisi tarttua pihan rehottavuuteen, vaikka ei sentään saniaisiin. 

Yhteen joutomaakohtaan on alkanut kivasti levitä maanpeitekasvi, jonka nimeä en tiedä. Hän tulisi mukavammin esille, jos vähän raivaisin tieltä korkeampaa voikukkaa ja muuta.

Ehkä minä vielä tänään ennen sunnuntaisaunaa ja arkeen laskeutumista kertakaikkiaan vaan sonnustaudun "punkkihaarniskaani" ja saappaisiin. Ihan on vaillinainen olo, kun on vain katsonut pihan neliömetrejä. Että josko sitä menisi täydempänä ihmisenä sitten nukkumaan, kun olisi vähän edes jotain tehnyt.

Kuten kuvasta näkyy, portaillakaan ei ole pelkkää idylliä vaan tavaraa. Miten ihmiset jaksavat aina siivota kaiken epäesteettisen pois näkyvistä? Minullakin sellainen tarve kyllä on, mutta ei se aina kanavoidu todellisuuteen saakka.