Urpo kesäliikenteessä

Tuntuu pöljältä esitellä viime perjantai-illan kuvia, kun maisema on kovin paljon vihreämpi nyt kun tuli tämä helleaalto ja heläytti lehdet puihin. Perjantaina oli vielä risuisen näköistä ja tänä aamuna kun lähdin takaisin kaupunkiin, näytti kunnolla vihreältä. Ja Helsingissähän tuntuu jo tuomen haisu. Ihana on se.

Vaan olipa hikinen ajomatka. Niin ajomatka! Ajatelkaa, kun perjantaina sain ystävältä kyydin juna-asemalta mökkipihaan, niin Helmikaarani oli kadonnut. Otin sen ihan rauhallisesti, sillä ei sitä kukaan varastaakaan ollut voinut kun ei kerran kytkin toiminut. Oli varma olo, että korjaamon mies sen on noutanut, niin kuin olikin, kävi lauantaiaamuna ilmi, kun korjaaja soitti auton olevan haettavissa.

Auton moottoria on rassattu ja hienosti hyrrää. Kytkin tuntuu niin uudelta, että aikamoinen nykiminen ja sutiminen syntyy liikkeellelähdössä - ennen kuin taas totun. Saivat siinä maaseutumiehet huoltoaseman terassilla päivänauruannoksensa, kun aika ärhäkästi vahingossa kaasutin tankkauksesta pois.

Mutta kuulkaa, miten urpo voin olla! En ollut jotenkin puhelimessa ohjeistanut korjaajaa katsomaan oikeaa vilkkua ja tarkistamaan muitakaan sähköjuttuja. Niin jännitti nämä kytkin- ja moottoriasiat. Että tänään sitten ihmettelin mitä kaikki vastaantulijat mulle tienpäällä vilkuttavat valojansa. Piti ihan pysähtyä yhden Seon pihalle tarkistamaan. Se Seo on kätevästi vasemmalla puolella tietä kun tänne päin ajaa, niin ei tarvinnut vilkkuasiaa miettiä.

Vasen ajovalo ei pala. Varmaan tosi kiinnostavaa, mutta jonnekin minun pitää saada raportoida kun mies on työmatkalla, eikä jaksa kuunnella pitkään löpinöitäni puhelimessa. Tyypillinen asiallinen mies, tsekataan onko puoliso hengissä ja lopetetaan puhelu siihen. 

Meinasin kääntyä takaisin ja tulla junalla, mutta sitten en antanutkaan periksi. Oli hiki ja jännitti poliisit. Mietin, että olisinko saanut sakon vaiko huomautuksen valoista. Ajokorttinikin on ollut kohta 10 vuotta kateissa, pitäis vissiin tehdä sillekin asialle jotain. Ja sitten jos olisivat perässäni ajaneet ja komentaneet tien sivuun, niin olisi käynyt ilmi se vilkkuasiakin... Mietin, että mitä olisin heille selittänyt. Olisin ehkä ollut rehellinen, koska pärstästäni näkyy kilometrin päähän kaikki alkeellisimmatkin valheet.

Vähän minä sitten rentouduin kun vastaan ajoi muitakin valopuolia ja jotkut jopa ilman valoja! Eivätkä yhdetkään poliisit - kolme ajoi vastaan - minua edes pysäyttäneet. Mutta hermorauniona tulin perille, eniten ketuttaa se vilkku. Kyllä se aina välillä toimii, mutta tänään ei kertaakaan. Koita tässä nyt sitten muuttua takaisin levolliseksi. Olen kotona ja kaikki hyvin, mökille jäi nättiä ja viikonlopun muistot kivat.

En ollut perjantai-iltana yhtään pitkästynyt vaikka olinkin yksin. Vasta myöhemmin viikonloppuna jotekin tuntui ankealta olla itsekseni. Vaan perjantaina otin valokuvia ja saunoin. Jatkoin sen suunnittelua, että mitäs sitten tehtäisiin jos saan paikallisten ystävien 4-vuotiaan jälkikasvun kesällä kanssani päiväleirille. Olen yleensä lainannut vain koiria, mutta miksei ihminen voisi nuorisoakin lainata. Kun nykyään tullaan juttuun hyvin, eikä hän minua enää vierastele.

Jos tulee kiva ilma, voidaan tehdä puutarhatöitä. Jos huonompi niin kannetaan vain saunavedet ja vaikka lueskellaan. Jännää.

Ja lauantaina nukuin pommiin! Se on vihoviimeinen virhe mökkioloissa. Oikein ärsytti. Mutta kai minä olin sitten työviikosta väsynyt, minkäs ihminen sille voi. Onneksi oli tulossa tyttökavereita vierailulle, niin en voinut käyttää aikaa rypemiseen, vaan siivoilin ja esivalmistelin illan grillaukset.

Ja siinä odotellessani - kun en talikon varteenkaan jaksanut vääntäytyä, vaikka piti - sainkin pikkuisen taidekuratoitua aitalla, on siinä vaan iso homma. Lomalla on sitten otettava kaikki taulut sieltä ulos ja järjestettävä. Nyt tämä puuhailuni on jotenkin niin sattumanvaraista ja sekavaa. Mutta on se aina eteenpäin, jos muutaman taulun kuvaa ja mittaa. Ihan mukavaa puuhaa, en minä sillä. Vaikka kivempaa sekin on, jos on seuraa mukana ja apuna.

Jännä nyt tämä yksinolo - yleensä minä siitä nautin enemmän, nyt joku tökki.

Onneksi oli 12 tunnin puheripulisessiot tyttöjen kanssa yksinolemisteni välissä! Ihanaa. Otettiin myöskin kameran itsestäänlaukaisijalla ryhmäpotretteja, itse kuvaustilanteet olivat kyllä ehkä hauskempia kuin lopputulokset. Näytetään keski-ikäisiltä puumilta, mutta mielestäni paremmilta kuin Rhodos-matkan kuvissa vuonna 1992. Kyllä ihminen voikin olla kömpelön ja huvittavan näköinen nuorena. Vyölaukut vaan lanteilla löpsötti kukkamekkojen päällä. 

Oli mukava muistella ja päivittää kuulumiset, yökolmeenhan siinä lopulta meni.

Mutta sitten tärkein, eli Neiti Näpsä! Hänet kannettiin rantaan. Minut istutettiin veneeseen ja tuupattiin järveen. Onneksi toinen nuoruusystävä on niin kätevä, että osasi laittaa tulpan paikoilleen ennen kuin lähdin vähän testailemaan. Hyvin pysyi pinnalla ja minulle tuli tosi osaava olo, kun osasin lapsuusajan lihasmuistin avulla soutaa ihan normaalisti. 

Muistan aina, kun lapsena naapurin tytön kanssa (toinen näistä nyt vierainani olleista daameista) lähdettiin ensimmäisiä kertoja soutelemaan. Vesi näytti mustalta ja pelottavalta. Halusin kääntyä takaisin jo kaislikon rajalla. Sittemmin olen oppinut tietämään, että järvenpohjukkamme on todella matala. Jos irrottaa airon ja mittaa sillä, niin kyllä se pohjaan osuu melkein missä kohdassa vain. 

Mietin, että minkähänlaisiin ajankohtiin tulisi soutelut ja mahdolliset onkisessiot ja valokuvausretket ajoittaa, etten törmää paikallisiin kalamiehiin. Pitää alkaa ehkä tehdä muistiinpanoja heidän liikkeistään, lienevät aika säännölliset. 

Ai niin, ja pitääkö tässä nyt hankkia joitakin lupia jos meinaan vaikka katiskan laittaa tai virvelöidä? Mistähän niitä saa, kunnantaloltako. Pitääkin muistaa tarkistaa missä kunnossa ovat isoäidin katiskat, jotka olen liiterin ylisille siivonnut. Ainakin minä olen niitä venytellyt moneen suuntaan, kun silloin vielä kun olivat rannassa, niihin meni aina lintuja sisälle räpistelemään. Heitä pelastaessani jouduin käyttämään hieman vääntämisväkivaltaa.

Ja kannattaako minun nyt sitten edes kalastaa, kun en raaskii kalauttaa kaloja hengiltä ja perkaamisenkin taidon olen unohtanut. Taata sen minulle opetti kun olin taapero vasta.

Kyllä on nyt ihan eri tilanne, kun on vene, joka on vesillä. Vielä perjantai-iltana minä vaan Neiti Näpsän kanssa tunnelmoin kuivalla maalla - ja niin ikään käytin kameran itsestään laukaisijaa, että sain raportoitua venekolehtiystäville heti tuoreeltaan. Oli kuulkaa monelaista poseerausta, en minä niitä kaikkia kehtaa täällä esitellä.

Eilen, kun jäin tontille taas yksin, olikin vähän orpoa (tai siis suorastaan tylsää) ja kuumakin oli. Minä en saanut yhtään mitään puutarhatöitä aikaiseksi, vaikka olin levitellyt siemenpussitkin terassin pöydälle niin että naapurin Rouvakin ne näki pistäytyessään. Piti kääntää entinen pottumaa ja viljellä lehtikaalia.

Piti möyhiä miesväen keskelle niittyä kaavailemaa yllätyspeltoa ja laittaa sinne kesäkurpitsaa. Piti alkoittaa Japanialaisen Puutarhan polkuaskartelu. 

Piti myöskin rymsteerata sisällä. Pestä ikkunoitakin piti. Huussin tyhjennyskin alkaisi olla ajankohtainen. Ja rantasaunan sohvan petivaatteiden tuulettelu.

Mitä tein minä? Istuin portaalla ja rannassa ja kävin välillä lievittämässä yksinäisyyttäni facebookissa. Soitin Matrikkelitaiteilijalle, joka käski minun ottaa iisisti, nauttia lämpöaallosta ja pihatöiden sijasta kirjoittaa novelli. Lupasin tehdä sen, mutten sitten saanut sitäkään aikaiseksi. Minkähänlainen kesä tästäkin tulee, jos tätä menoa jatkuu!

Saas nähdä.