F.E.Sillanpää vuosina 1888 - 1923 (Lukunurkka.)

Vaikka perintökirjastostani löytynee suurin osa Frans Emil Sillanpään (1888-1964) teoksista ja vaikka isoäitini kehui tämän Suomen ainoan Nobel-kirjailijan olleen meille vieläpä sukuakin, niin silti minulta oli jäänyt tarttumatta F.E.-elämäkertaan, jonka sain äidiltä nimipäivälahjaksi kesällä 2000. Oikein oli etulehdellä kannustava mainoskin tyttärelle, että "Tutustumista sukulaisemme elämään..."

Myönnettävä on sekin, että suurin osa Fransin opuksista on vielä lukematta. Jokin mielikuvani väittää, että olisin joskus johonkin niistä ainakin koskenut. Minulla on nimittäin tunne, että pidin hänen tekstistään - mutta lukukokemuksesta on oltava kauan. Tai sitten sekoitan asioita. Ennakkoluuloni 1900-luvun alkupuoliskon kirjailijoita (esim. Teuvo Pakkala ja Joel Lehtonen - aika ihania molemmat!) kohtaan ovat nimittäin merkittävästi vähäisemmät kuin ennakkoluuloni Panu Rajalan suhteen.

Hänhän on siis kirjoittanut tämän nyt käsillä olevan Sillanpään elämän ja uran alkutaipaletta läpikäyvän elämäkerran. Oikein onkin syvästi paneutunut, huomasin heti alkumetreillä. On muuten harvinaisen tunkkainen kirjankansi, anteeksi vaan. Ei ole edistänyt yhtään meikäläisen intoa alkaa lukuhommiin. Luulisi, että vuonna 1983 olisi tehnyt mieli painaa jotain raikkaamman näköistä.

No, mutta asiaan. Oli sukulaisuuteni Fransin kanssa kuinka kaukaista hyvänsä, niin kyllä se tietenkin kiinnostusta lisäsi, eikä kirjankansi enää haitannut. Aika rehellinen olen ihan väittäessäni Fransin elämän olevan opiskelun arvoinen muutenkin. Ei ollut pelkkää auvoa se, missään nimessä, ja senhän minä jo tiesinkin.

Fransin epäonni ja sähläyksistä johtuvat kaikkinaiset elämänhaasteet jäivät minulle kirjasta päällimmäiseksi mieleen, vaikka Panu ihan kamalan paljon kirjoitti nimenomaan Fransin kirjallisesta tuotannosta ja sen saamasta vastaanotosta. Tuntui, että tämä opus olisi siinä mielessä voinut olla ihan kirjallisuustiedettäkin. Ehkä se onkin. 

(Pieni googlailu tuottikin tuloksen, ja Panu totta tosiaan onkin tehnyt väitöskirjan Fransin elämän vuosista 1923-1931.)

Jos minä olisin lukenut Fransin kirjat, niin olisin saanut tästäkin ehkä enemmän irti. Nyt hyppelin oikeastaan vähän ylikin pitkiä romaani- ja novellihenkilöiden analyyseja, koska haluan tutustua heihin itse, en Panun kautta. Vaikka kyllä se ihan mielenkiintoistakin oli, kun Panu pohti henkilöitä ja heidän mahdollisia yhtymäkohtiaan Fransin oikean elämän tyyppeihin.

Minä olen kyllä itse koittanut opetella sitä, että antaisin kirjallisten hahmojen olla itsenäisiä enkä etsisi riveiltä tai niiden välistä yhteyksiä kirjailijan yksityiselämään. Mutta minkäs teet, jos henkilöillä on todelliset esikuvansa. Ehkä mikään ei voi olla täysin mielikuvituksen tuotetta, koska elämästähän tässä ammennetaan, fiktioonkin.

Eniten nautin tarinoista, jotka liittyivät Fransin sosiaaliseen elämään silloin nuorena kun hän vielä yritti akateemisesti opiskella. Hän pääsi piireihin, oli Järnefelttejä ja muita merkkihenkilöitä. Olen aika varma, että heillä on kesäisin Tuusulassa ollut hauskaa. Kivoja illanistujaisia ja hyviä keskusteluja. Kaatuikohan heidän yhteydenpitonsa sitten Fransin alkoholimieltymykseen vaiko johonkin erakkotaipumukseen. Frans oli Panun kertoman mukaan aika ajoin myös todella ahdistunut. Kurja on saada tietää sellaista.

Mielenkiintoista oli myös oppia sitä, miten 1900-luvun alkupuolella hoidettiin rahallisia asioita. Frans sai taloudellista tukea rikkaammilta ensinnäkin saadakseen opiskella. Sitten oli se ihmeellinen kustannusmaailma, jossa oli tapana suorastaan elättää kirjailijaa, jotta tämä saisi merkkiteoksiaan valmiiksi. Ei se aina Fransilta onnistunut, ja minulle tuli ihan myötähäpeä siitä tosiasiasta, että Frans vaan koko ajan velkaantui lisää eikä osannut ollenkaan arvioida taloudellista tilannettaan. Ihana suureellinen kotitalokin jäi keskeneräiseksi, miltähän Siikri-vaimosta ja jälkikasvusta se sellainenkin on tuntunut. 

Kyllä oli vahva varmastikin se heidän avioliittonsa, ei voi muuta kuin ihmetellä. Jatkuvan epävarmuuden sietäminen - se on kamalan rankkaa.

Minä myös luin kiinnostuneena Fransin luonteesta. Etsin toki samalla piirteitä itsestäni, että olisiko jotakin mahdollisesti periytynyt minulle asti. Vaan eiköhän rakkauteni luontoon ja aitoihin ihmisiin ole ihan opittua. Katselin Fransin kuviakin sillä silmällä, että olisiko samaa näköä. Ehkä silmäpussijuonteissa onkin! Ne olen nimittäin perinyt äidinäidin suvusta, jossa tämä Franskin on vaikuttanut.

Lainasin kuva F.E.Sillanpää-seuran sivuilta. Pitäisköhän ihan liittyä jäseneksi.

Onneksi Frans kuitenkin eli pitkän elämän, mutta näin armottoman pohjalla Frans kävi 34-vuotiaana, voi surku:

"'Synkät syvät lietteet' nousevat kokoelmassa Rippi (1928) kirjoittajan mieleen, kun hän muistaa kyseisen joulunalusajan. Novellissa kuvattu itsemurha-aikomus vaikuttaa varsin konkreettiselta ja siihen oli riittävästi aihetta. Ulkoinen paine uhkasi lamauttaa kirjailijan kokonaan. Pohjimmaisena oli kauhu luomiskyvyn ehtymisestä. Muuta toimeentulon mahdollisuutta ei ollut. Kustantajalle lähti näihin aikoihin yksilöity kirje, jossa ilmoitettiin kuinka tulisi toimia jos tämä "osoittautuu jälkeenjääneeksi paperiksi".

Hätäreaktiot pakottivat viime hetkellä toisensuuntaisiin toimiin. Paljon auttoi Siikrin ymmärtävä venyminen toden tullen. Ilmeisesti myös vuoden pimein aika oli koettelemus Sillanpään yliherkälle psykofysiikalle, kuten Vaaskivi syventyvästi osoittaa. Kun pahin kynnys ylitettiin, päivät alkoivat pidetä ja ahdistavat joulunpyhät jäivät taakse, silloin myös luomisen pato purkautui. Sillanpää keräsi kellastuneet liuskansa ja matkusti Helsinkiin ystävänsä Sakari Pälsin kaksioon. Sen vieraassa ahtaudessa hän lopultakin päätti Toivolan Hiltun tarinan.

Monen murheen lapsi, harvinaisen kivulloisesti ja väkipakolla synnytetty pieni kirja Hiltu ja Ragnar ilmestyi kauppoihin helmikuussa 1923."

Tämä minulla on mökillä ihan valokuvana.
En tiedä, kuka on ottanut, mutta aitiopaikalla sitä isoäitini aina piti.
Muistaakseni oli ollut itse tapaamassa Sillanpäätä kuvan ottamisen tilanteessa.