sunnuntai 26. tammikuuta 2014

Haaveita haipakassa


En varsinaisesti ole sanan haipakka fani, mutta tätä viikkoa kyseinen ilmaisu kuvaa kyllä aika hyvin. Ihanaa, että vielä huomenna on vapaapäivä niin ehdin rauhassa muistella että mitäs kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä. Jos vaikka ehtisin ulkoillakin vähän. Eilen kun tulin yövuoroista kotiin, mielessä pyöri vielä työmaalla käydyt hyvät keskustelut.

Esimerkiksi olin saanut kuulla, miten kannattaisi nyt kumminkin hoitaa akateemiset opinnot loppuun. Minä sanoin, että enemmän kiinnostaa kyllä puutarhanhoito kuin brittiläinen historiankirjoitus. Vaikka keskustelukumppanini ensin oikein tuhahti, niin myöhemmin asiaa mietittyään sanoi että itse asiassa puutarhanhoito kuulostaa aika hyvältä, romanttiseltakin.

Olen täsmälleen samaa mieltä.

Sitten hän kysyi, olenko tietoinen japanilaisesta tavasta hoitaa puutarhaa. Siitähän se riemu repesi ja pidin aika pitkän monologin Ryötönperän raivuutyöstäni ja sinne visioimastani Japanialaisesta Puutarhasta. Ihanaa. Kätevää, kun voi työajalla haaveksia kun en muuten ole kamalasti ehtinyt. 

Siis omia haaveitani. Kylläkin kummilapsen kanssa käytiin tiistaina haaveilemassa itsenäistymisestä:


Väkisinkin alan tuntea itseni vanhaksi, mutta on se vaan mukavaa saada elää nuorison rinnalla ja keskustella haaveista ja suunnitelmista. Niihin kuuluvat myös viherkasvit ikkunalla.

Sitten keskiviikkona oli aika olla ihan toisenlaisten haaveiden äärellä, kun sain pyöriä jaloissa muuttoapuna. Ystävän uudessa kodissa illalla jo rakenneltiin asetelmia purkamattomien muuttolaatikoiden keskelle. Oli erityisen henkevää aina hetkeksi hiljentyä pälätyksestä katselemaan erästä kaunista perintölasivitriiniä.

Sen uusi sijainti jotenkin edusti sitä kertakaikkista käännekohtaa, jota tämä lapsuudenystävieni äiti nyt elää. Hän oli kiusallisen kiitollinen muuttoseurastani, mutta minä sanoin että onkin jo aika kierrättää sitä hyvää, jota itse heidän perheeltään olen saanut. Minä en olisi minä, jos en olisi lapsena saanut luuhata heidän kotonaan yökylissä sillä välin kun meillä vietettiin vähän boheemielämää.


Kyllä on kiva, kun on paljon läheisiä ihmisiä. Oikein alkaa taas surettaa kaikkien yksinäisten puolesta. On vaan hyväksyttävä se, ettei tässä nyt koko maailmaa voi muuttaa. 

No niin, nyt lopetan henkevyydet etten vallan herkisty. Eli siirrytään puutarhateemaan.

Viikko sitten Apulainen kaipasi toimintaa ja niinpä kaivoin perikunnan akryylivärit esille sen jälkeen kun oltiin vähän jälkijunassa valettu uudenvuoden tinat. Minä sain ilveksen ja Apulainen sankarin. Sitten alettiin huoltaa nyökytteleviä perintölintuja. Niillä on kasvimaalla vissiin jonkinlainen tehtävä ja oikein jo sieluni silmin näen, miten ensi kesänä Ryhtimaalla ne puolustavat ruohosipulia maanpäällisiltä jyrsijöiltä. Apulainen halusi ehdottomasti riikinkukkoilmeen, vaikka mies ehdotti flamingoväritystä. 

Valkoisen maalin puutteessa emme voineet edes harkita näiden joutsenten höyhenpeitteen kirkastamista, ja pastellivärityskin oli samasta syystä poissuljettu.

Huomatkaa suloiset lahjatossut! Apulainen halusi kuvaan myös viinilasinsa,
vaikka minä tekopyhänä yritin estellä.
Vielä on maalaushomma vähän kesken, eli löytyy tekemistä mikäli pitkästyminen uhkaa. Kätevä kuivatusteline on muuten kissankantokori, jonka reikiin on pihalinnun jalat nyt tungettu:


Ai niin. Pitää raportoida idätyskuulumisia... Jotenkin idättämiseen pitäisi ilmeisesti kehittää ihan päivärutiini. Kun olin noudattanut netistä lukemiani ohjeita siitä, miten paras idätyspaikka on astioiden kuivauskaappi, niin en mitenkään muistanut koko itujen olemassaoloa paitsi aina silloin kun tiskasin. Eli aamuisin. Ne pitäisi kuitenkin huuhdella pari kertaa päivässä ja etenkin myös syödä sitten kun ovat valmiita.

Tästä se kaksi viikkoa sitten lähti:


Ja tässä säästämäni kolme taimea, jotka tänään laitoin multaan:


Lopulta purkkiin nimittäin kasvoi aika horror-tyyppinen juurien olmi ja puolikuiva sekamelska, jota ei todellakaan tehnyt mieli laittaa suuhunsa. Unohdin ottaa siitä vaiheesta valokuvan. Vähän niin kuin sellainen lonkeromainen yökötys, tai talvehtiva hämähäkkiläjä.

Jotenkin muutenkin oli vaikea päättää, että koska ne idut ovat parhaimmillaan syötäviksi. Voi olla, ettei tämä ituhommeli ole sittenkään meikäläisen juttu. Mitähän minä nyt sille lopulle paketilliselle mung-papuja teen. Voikohan ne käyttää vaikka linssikeittoon, jonka aion huomenna keittää.

Siitä huomaa, että olen toipumassa viikon toiminnasta kun ajatukset eksyvät taas mökille. Tänään olen pohtinut pitkospuuasioita. Mies on yllättäen samaa mieltä kanssani, että osaisin ehkä rakentaa Japanialaiseen Puutarhaan polkujuttuja ihan itsekin. Oikein hekumoin ajatuksella, miten olisi ryhdikästä jos mökiltä rantaan saakka polulla aina siellä täällä (edes) olisi pitkospuutyyppinen rakennelma.

Joka tuoksuisi tervalta.

Vasemman alakulman kuva. En ehkä rakenna noin ilmavaa, vaan upotan lähemmäs maata:

Sain kuva-aasinsillan ja ohessa lintujoulukortti,
jota en malta siivota esiltä pois.

Hei muuten, kiitos viikon takaisista kommenteista siniseen oveen liittyen! Minä olen niin huono tuolla kommenttiosastossa vastailemaan, anteeksi. Mutta nyt olen jo päättänyt, että mökistä tulee jälleen yhden askeleen verran minun mökkini ja meidän näköisemme, kun sutaisen jonain kesäiltana pihapiiriin näkyvät ovet sinisiksi. Kiitos kannustuksesta!

Aion mennä paikalliseen rautakauppaan siellä maalla, koska luotan heihin. Viimeksi siellä oltiin nimittäin perinneväriasioissa täysin kartalla ja tiedettiin ne vaaleansiniset sävyt, joilla ulkohuusseja on kotimaassamme tavattu maalata kärpästen karkottamiseksi.

Eipä muuten ole ollut pahemmin pörriäisiä Ryötönperän pihaklosetissa. Paitsi yksi kimalaisten pesä ja joululomalla seinäkiipeilevä päästäinen. Mutta niitä ei lasketa.

Laitoin äsken Ouluun tekstiviestin ihmiselle, jolta kaksi vuotta sitten sain lahjaksi orkidean. Nyt se on alkanut kukkia. Ihanaa on tunnelmoida ja etenkin ihmetellä, miten kituliaan oloinen kasvi muisti yhtäkkiä tehtävänsä.


sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Pakkasajan ajatuksia


Minä en vaan voi käsittää, miten pienet linnut ja muutkin eläimet selviävät tuolla pakkasessa. En kertakaikkiaan. Pitäisi vissiin ihan opiskella vähän biologiaa, niin saisin lisää ymmärrystä eikä tarvitsisi murehtia. Aika tomeria ne ovat, lintuset. Minä olen laittanut perusruokintapisteen lisäksi yhden pikkuisen viritelmän, josta hakevat siemeniä. Pähkinöitäkin. Viritelmä on sellaisessa paikassa, että minä kun jatkuvasti istun tässä keittiön nojatuolissani ja räplään tätä aparaattia, niin näen ikkunasta lintuja kun haluan pitää tauon.

Niillä on kiitorata alppiruusulta viritelmälle ja takaisin.

Kävelyillä on tosin ollut normaalia helpompaa harjoitella lintukuvausta, kun minusta vaikuttaa siltä että linnut minimoivat ylimääräisen liikehdinnän kylmällä. Luultavasti olen väärässä, pitää tarkistaa tuokin. On kuulkaa mm. variksia aika hyvin tallentunut kameraan. Ja muitakin. Yksi tyttöfasaani yriti piilotella minua, mutta sain minä lopulta sen takapuolesta kuvan kun viipotti karkuun. 

Mitä ensin tulevat asuma-alueelle ja sitten ei saisi muka valokuvatakaan. Kysyn vaan. Mitä järkeä maleksia ihmisten kulmilla, jos kumminkin pelkää.

Minulla oli kamera mukana uurnalehdollakin, kun siellä olen yleensä nähnyt aika hyvin kaikenlaisia lintuja. Viime vuonna mm. kevään ensimmäisen västäräkin. Nyt ei ollut ketään. Ei edes oravia näkynyt.


Siellä on kyllä aika mainio tunnelma, johtuen omaisten tuomista lyhdyistä. Kerran juttelin uurnalehdon pääpuutarhurin kanssa ja tiedän, että hän pitäisi enemmän seesteisemmästä tyylistä. Mutta totesi, että sota lyhtyjä vastaan on hävitty. Minun mielestä oikein hyvä niin. Tulee jotenkin mukavalla tavalla elämä näkyväksi, vaikka hautausmaalla ollaankin. Eihän sen nyt aina tarvitse olla niin juhlallista.

Kun sieltä kävelin pois, ihan vaan tylsää pyörätietä, jolla ei ole paljon mitään kuvattavaa - niin huomasin kiinnittäväni yhtäkkiä huomiota siniseen. Olen nimittäin pohtinut, että mökillä pitäisi ainakin pääovi - josta ei koskaan kuljeta - maalata, kun se vähän rumana huokuu siinä paraatipaikalla. Niin olen miettinyt sinistä. Sopisiko se sitten yhteen punamullatun hirren kanssa. Vai olisiko sillä lopulta edes väliäkään. 

Mutta sinisessä on niin paljon ihania eri sävyjä, että minkähän niistä sitten valitsisi. Otin kuvan yhdestä ovesta ja sain varmaan hullun vainoajan maineen samalla, kun nainen pikkulapsi sylissään seurasi ikkunasta. Huomasin sen vasta zoomailujeni jälkeen. Meinasin alkaa viittilöidä jotain, mutta ehkä se olisi vain sekoittanut tilannetta entisestään ja jatkoin matkaani.

Joka tapauksessa heillä oli tämän sininen ovi. Aika nätti, toivottavasti en loukkaa yksityisyyttä nyt tällä kuvalla:


Ja sitten tuo ihana ikkunankarmin sininen, voi että. Sanoin miehelle, että nythän voisin hakea maalikaupasta värikarttoja ja alkaa vertailla näihin kuviin oikean sävyn löytämiseksi. Vai onkohan olemassa jokin tietty perinneväri, joka saattaisi sointua mökin punamultaan parhaiten.

Kyllä valkoinen ovi saattaisikin olla vähän tylsä, vaikka sitäkin vaihtoehtoa olen miettinyt.


Että sellaisia talvi-iltojen haaveita.

Lisäksi minä aion nyt alkaa opiskella savustusasioita ja -reseptejä netistä, koska saatiin tänään se perintösavustuspönttö. Minua melkein hävettää, kun ollaan saatu kaikenlaista yhden ystävän muuttaessa omasta talosta kerrostaloon, ja moni asia jää häneltä nyt tarpeettomaksi. 

Mitähän kaikkea muuta voi savustaa kuin kalaa.

On tässä nyt mietittävää, hyvä juttu. Olen pohtinut myös viljelysasioita. Ei ollut marketissa voileipäkrassin siemeniä, mutta ostinkin sitten tilalle tänään tomaatinsiemeniä. Pussin kyljessä lukee, että muka vasta maaliskuussa voi laittaa itämään, mikä estäisi jo nyt. Paitsi että pitäisi kai hankkia ensin taimimultaa niille pikkuisille siemenille.

En ole ikinä ennen kokeillut tomaatinviljentää, tämä on hyvä vuosi kokeilla sitäkin uutta aluevaltausta.

Herneet ainakin ovat lähteneet hyvin kasvamaan, mutta heillähän onkin niin ponteva siemen joka ei pienestä hätkähdä. Minusta idut näyttävät tässä vaiheessa vähän Kermit-sammakoilta, söpöjä ovat ja käynkin ainakin kerran tunnissa katsomassa heidän kasvunsa edistymistä.


Tänään laitoin myös omenansiemenet kylmäkäsittelyyn jääkaappiin. Huolettaa vähän se, että taloudessa oli tosiaan vain kukkamultaa. Meinasin ensin, että laitan sen joukkoon vähän kissanhiekkaa. Tuli kuitenkin intuitio, että ei kannata kun hiekka on sillä tavalla paakkuuntuvaa eli olisi voinut tulla savinen seos, mihin nyt ei ainakaan mikään pikkuruinen juuri jaksaisi punkea reittiänsä.

Joten päätin, että voinhan sitten varovasti sekoitella multaa tai vaihtaa sen kokonaan, kun kurkin omenaruukkuihin. Ei mullan koostumuksen luulisi vaikuttavan siihen kylmäasiaan.

Olen edelleen sitä mieltä kuin viime vuonna karhunlaukkakriisissäni, että kylmäkäsittely on jotain ihan mahdottoman tylsää. Mutta tänä vuonna suhtaudun siihenkin rauhallisemmin. Kyllä ihminen näköjään voi vielä tässäkin iässä kehittyä henkisesti.



Tässä vapaapäivillä on ollut aikaa jäädytellä vettä keittiömuotteihin. Taisin ehkä rikkoa kuivakakkuvuokani, kun toista kakullista jäädytellessäni havaitsin sen vuotavan. Eivät kestäneet saumat jäätymispainetta, ja sekundavuokani päätynee sitten vaikka idätysastiaksi. Ainakin valuu ylimääräinen vesi pois. 

Apulainen luuli, että olin askarrellut itse jääkukatkin ulkoeteisen ikkunaan. Niin kätevä minä en sentään ole, vaikka hetken mietin että ottaisin niistäkin kunnian itselleni.

Jäämeduusoja!

torstai 16. tammikuuta 2014

Plussia ja miinuksia


Aloin melkein ruutupaperille laskea plussia ja miinuksia kun arvoin, lähdenkö alkuviikon yövuorojen jälkeen mökille vaiko en. Alunperin oli ihan salettia, että tietenkin menen. Ei niin kuin ollut muita vaihtoehtoja, kun edessä aukesi työvuorolistan paras säännöllinen vapaa ja seuraava samanlainen on vasta viiden viikon päästä.

Miehelle ilmaantui kiireitä, joten minä olisin voinut pitkästä aikaa harjoitella itsenäisyyttä. Ajella osaavasti maalle ja erakoitua. Työkaveri kyllä töksäytti pohdintani ja minut maan pinnalle. "Mitä sä siellä yksin teet, hölmö!" Sanoin, että klapeja. "Ai pää huurteessa siellä huhkit pöllien kanssa, reuhaat ja jäinen tippa roikkuu nenästä?" 

Tai ei hän ihan noin sanonut, mutta kun en osaa kuvailla sitä äänenpainoa ja repliikkiin kuuluvaa suurilinjaista liikesarjaa, jonka sanoma oli suurinpiirtein tuota osastoa. Toinen työkaveri - iäkäs ja viisas - sanoi saman mitäsäsielläyksinteet -ajatuksen jälkeen, että "Jää kaupunkiin, bailaa, nää ihmisiä!"

Molemmat viisauksien jakelijat olivat miehiä, tuli melkein vastareaktio ja halu näyttää, että kyllä tämä nainen vaan kohta mökkipolulla omia puitaan ja vesiään kanniskelee. Ärsytti aluksi, kun olivat tavallaan oikeassa.

Mutta en minä nyt niin hullu ole, että uhoamisen vuoksi tekisin yhtään mitään.


Siispä jatkoin arpomista, ihan tähän aamuun asti.

+ Miten ihanaa herätä mökillä, turauttaa mutterikahvit ja juoda sitä samalla katsellen hämärää aamua.
- Paitsi että ensin olen joutunut käymään pakkasessa aamuasioilla, kun unohdin tilata paskakaivon tyhjennyksen - eli vesivessaa ei tulisi käyttää.

Vessa-asia on kyllä aika pieni miinus, kun minähän käyn mielelläni huussissa muutenkin. Luultavasti myös keittiön putket ovat jäässä, olen minä siihenkin talvisin tottunut. Eli aamuja ajatellen olin plussan puolella. Nämä tällaiset sisävessa- ja putkiasiat, nehän ovat vain ylimääräistä luksusta mökillä muutenkin. Pieni extreme tekee vain hyvää.

+ Minulle olisi hyväksi vähän talviajaa Helmikaaraa, ja nythän on mahtava ajokeli.
- Hinkkaan sitten lasit jäästä, ja ensimmäisen puoli tuntia ajomatkasta paperilla huurtuvaa etuikkunaa. Jännitän, toimiiko oikea vilkku ja huolestun kun pitää tankata. Mökiltä lähtiessä en varmaan saisi autoa käyntiinkään. Pelkään rekkoja moottoritiellä ja karvanoppaescortteja maaseutureiteillä.


+ Päivänvaloulkoilua, valokuvauskävelyä ja puutöitä maaseudun rauhassa. Rantasaunan lämmitystä ja järvimaiseman ihailua. Radio voisi olla hiljaisella taustalla, jos siltä tuntuisi.

Tuohon ei kyllä ole mitään miinusta. Paitsi ehkä se, että pakkasella ja pitkän tauon jälkeen rantasaunan lämmittäminen kestää todella kauan, mutta on se aina sen arvoista. Alkaakohan minua nyt kaduttaa, kun en lähtenyt.

+ Pimeä kun tulee, niin voisin sitten puuhastella sisällä. Taidekuratointimateriaalien kokoamista, ylöskirjaamista ja nettiin raportoimista olisi ainakin. Kaappien siivouksenkin olen jättänyt nimenomaan talvi-iltoja varten. Ai niin ja päivällähän olisin voinut heittää matot ja muut tekstiilit ulos tuulettumaan.
- Luultavasti alkaisin lotrata "inspiraatioksi" punaviinin kanssa ja päätyisin soittelemaan huuliharppua ja ihmisille. Seuraavana aamuna olisi eteerisyys kaukana kun heräisin tahma suussa ja tuvassa olisi taidekuraattorimateriaalit levällään, ja niiden siivoamisessa menisi sitten aikaa hukkaan.
- Saattaisin myös pelätä pikkuisen pimeällä, mutta sille miinukselle ei anneta valtaa.


+ Ihanaa olla yksin. Paitsi että Apulainen olisi ehkä tullut junalla perässä perjantaina ja paikallinen ystävä lasilliselle.
- Pohtisin, mitä kissoille kuuluu. Saattaisin kaivata miestäkin. Tai no en tiedä, kyllä välillä on hyvä olla erossakin.
- Palelisin. Peruslämpöhän mökillä on päällä, mutta torppa olisi luultavasti kunnolla lämmin vasta lauantaina. Polttopuut ovat kosteita, kun niitä on vasta hiljattain tehty lisää. Takalla lämmittäminen voisi olla aika turhauttavaa ja savuttavaa.

+ Hiljaisuus. Ah.
- Rantasaunan terassilla pakkasella omien kenkien narske kuulostaa jotenkin tosi ontolta ja kovalta. Jos sattuu vähänkään olemaan haikea olo, niin se ääni vielä korostaa tunnetta entisestään. 
- Ei ole lintuja, ei. Jonnekin metsään katoavat talveksi. Erityisen pitkästyttävä tosiasia.


No niin, mitäs noita enempää luettelemaan. Kotiin on jääty ja sen kanssa nyt elän. Selailen haikeana almanakkaa, että milloin voisin mennä oikeasti mökille. Olen keksinyt kaikenlaisia hyviä selityksiä, miksi kannatti pysyä kotona. Kaikista järkevin on raha, mutta tylsin myös, enkä minä ennenkään ole mökkireissujen hintoja laskeskellut. On kai se totta, että tuhlauksen puolelle olisi mennyt jos olisin yksin autoillut maalle, lämmittänyt torpan sähköllä ja puilla inhimilliseksi ja poistunut sitten paikalta.

Muutaman klapin tekeminen odottaa kyllä, niin kuin siivouksetkin. Mökkikin odottaa. Minä olen nyt rakentanut sellaisen rauhallisen mielikuvan talviuntaan huokailevasta rakennuksesta, joka on sekin ollut loman tarpeessa. Nyt siellä hirret ja tilat lepäilevät, laskeutuvat pölyt hämärässä.

Ja minä voin soittaa naapuriin saadakseni mielenrauhaa.


Plussia kotona olemiselle:

+ Voin päivänvaloulkoilla täälläkin.
+ Voidaan halutessamme viettää Upin ja Hirpan kanssa Kuusenkaatajaiset.
+ Ehkä siivoan vaatehuoneen.
+ Herneenversoja tulee sumuteltua.
+ Apulaisen pyykit pestyä ja Apulainen ehkä vietyä kävelylle Haltialaan.
+ Sunnuntaina haetaan Espoosta perintösavustuspönttö ja -aurinkotuolit.
+ Tulee todella levättyä ja lorvittua.

Miinuksia:

- Persaus puutuu tietokoneella istumisesta.

Niinpä päätinkin, että joka vapaapäivänä on ainakin käytävä pitkällä kävelyllä. Siitähän minä oikeastaan tykkään oikein paljonkin, kunhan ensin vain saan lähdettyä.


Todellisuus on myös sitä, että keittiön pöydällä minua odottaa levykkeille tallennettua taidekuraattorimateriaalia ihan niin paljon, kuin vain jaksan läpikäydä.

Vieressä odottaa myös Puutarhapäiväkirja, jonka sain pikkusiskolta. Sinne olen tällä viikolla kirjoittanut mm. "Holautin sitten huuhdellessani mung-pavun ituja likaisiin tiskeihin ja viemäriverkostoon." Ja: "Ajattelin syksyllä talteen ottamiani omenansiemeniä."

Palaan näihin mietteisiin pian.


lauantai 11. tammikuuta 2014

Viherterapiaa


Kyllä minä tiedän, ettei sisäkasvien huoltokausi ole ihan vielä alkanut. Mietin vaan, että miksei muka. Minulla se alkoi tänään. Tai huolto ja huolto, en minä kovin suurieleisesti mitään multia vaihdellut, puhumattakaan että olisin etsinyt hukkaan kadonneen ravinnepullon. Minulla on vielä opiskeltavaa kasvien hoidosta, ja jos nyt ihan rehellisiä ollaan niin en ole koskaan ollut kiinnostunut esimerkiksi viherkasveista.

Ne vihreät, joita minulla on sisällä ovat joko yrttejä tai edustavat yleensä lähinnä jäännettä kesästä. Perinteisesti ne ovat myös tässä vaiheessa vuotta jo kuolleet. Sillä silmällä minä nytkin lähdin arvioimaan tilannetta ja varauduin muutamiin kirpaiseviin hyvästeihin. 

Hiljainen lauantaiaamu oli siihen oikein hyvä ajankohta.

Paitsi että aloitin vihermeditaatiokeskukseni kasvojenkohennuksen oikeastaan jo eilen kaupassa. Mies ihmetteli yrttivalikoimaani, joka oli ilmestynyt koriini samalla kun hain kissoille ruukullisen vehnäorasta. (Minä inhoan käydä kaupassa ja meillä onkin sellainen tapa, että minä otan oman korin ja hajaannun sen kanssa "omille" asioilleni. Lopuksi kun kassojen luona kohdataan, tehdään aina pienet vertailut ja arviot siitä, että onko hihnalle nyt menossa oikeasti aineksia myös ateriaan.)


Nyt pitää opiskella, että mihin käytetään kynteliä. Kivalta se ainakin näyttää. Voikohan sitä laittaa hernekeittoon, jonka muhitan huomenna. Rokkainspiraatio syntyi, kun laittelin muutaman kuivaherneen likoamaan versoistutusta varten. Niinhän minä olin suunnitellut. Ihan tuntui kodinhengettäreltä, kun holautin loput pussista kattilaan likoamaan.

Ajatella, jos huomenna on lunta ja minä tulen punaposkisena pakkaslenkiltä suoraan porisevan keiton ääreen. Ei siinä sunnuntai-idylli muuta kaipaa, siis Strömsön kasvihuonetalkoiden seuraamisen lisäksi.

Kuivahtaneesta ja sitten näköjään elpyneestä neilikasta minä sain kuulkaa sellaisen miniatyyripuistovision. Kun jotenkin sen tyvestä tuli mielleyhtymä vanhaan jalopuuhun. Mietin, että jos minulla olisi esimerkiksi vanha sinkkinen kylpyamme. Niin siihen voisi perustaa puiston. Istuttaisi näitä puumaisiksi kituneita kasveja siihen ja askartelisi joukkoon pieniä penkkejä. Ihmishahmoja puisto ei kaipaisi, koska ne voi kuvitella.

Kiviä sinne ja pääsiäisen tienoilla maassa vihertäisi tietenkin rairuoho. Ehkä myös upottaisin joukkoon jonkinlaisen vesiaiheen lammeksi. Voi että. Pitäisiköhän toteuttaa.

Minua on vähän huvittanut aikuisten naisten nukkekotiaskartelut, mutta minun puistossani olisi sentään jotain ideaa.


Minä en muuten sitten heittänytkään yhtään hyvästejä. Ihmeellistä elämää oli ilmestynyt vähän jokaiseen yksilöön. Esimerkiksi chiliin. En kai minä nyt roskiin voi laittaa ruskeaa tikkua, josta yhtäkkiä on alkanut versoa uusia lehtiä? En. Minä pikkuisen pöyhin kivettynyttä multaa, lisäsin uutta ja kastelin. Katsotaan miten käy isännän cayenne long slimin. Edellinen sato oli kaksi papua, jotka tänään ruttuisina keräsin.


Kaikki lähipiirissäni tietävät, miten olen laventelien fani. Maailman paras tuoksu ja olemus. Kertakaikkiaan laventelia nuuhkimalla ja hipelöimällä rentoutuu kettuuntuneinkin ihminen. Yksi minulla on siis ollut sisällä varisemassa, kun syksyn tullen se piti nostaa pois pihaportaalta. Luin jostain, että turha on toivoa hänen talvehtivan huoneilmassa.

Pikkuisen huoletti.

No, hän nyt joka tapauksessa osoittautui rakkauteni arvoiseksi ja on sopeutunut vihdoinkin kukkalampun valoon paremman puutteessa. Hauskoja uusia lehtisyheröitä hänen varsillaan versoo, ja minä aloin jo miettiä istutuspaikkaa mökille sitten. Että laitanko seitsemänneksi asukkaaksi laventeliniitulleni, vai perustaisinko uuden laventeliyksikön jonnekin muualle. 

Vähän niin kuin yllätysmomentiksi vaikka liiterin nurkalle. Pitää miettiä. Jos ensi viikolla pääsen mökille, tutkailen pihamaata myös tästä näkökulmasta.


Minä olen miettinyt myös maanpeitekasvin - jonka nimeä en nyt muista - istuttamista mökille, vaikka on siellä aika paljon maanpeittoa kyllä ennestäänkin. Syksyllä otin maljakkoon kotipihalta ihan huvikseni muutaman varren, jotka ovatkin nyt alkaneet tehdä juurta ja kasvaa. Ihan pelkän veden voimalla, ihmeellistä. 

Mietin vaan, että varmasti moinen ravinteita kaipaamaton kasvi saattaisi viihtyä ihan vaikka missä maassa. Kun hän on tuollainen tarttuva ja tavallaan köynnöstyvä, niin huomasin tällä viikolla öisin jopa pohtivani että jos askartelisi vaikka kanaverkosta ja tuosta kasvista taideteoksen ja/tai portin Japanialaiseen Puutarhaan. 

Sitäkin voisi periaatteessa jo näin talvella aloittaa, jos hakisin mökillä tupaan sen kanaverkkorullani ja alkaisin sommitella. Yllättävän paljon onkin näköjään kaikkea, mitä voi ajatella. Tehdäkin ihan.



Sisäpuutarhanurkkani huoltamisesta voimaantuneena minä sain itseni tänään liikautettua myös kotipihalle. Yritin ottaa valokuvia ruokintapaikan linnuista, mutta ei siitä oikein mitään tullut. Minun pitäisi vissiin asentaa kameraa vähän paremmin vastaamaan ikänäköäni, kun en meinaa millään saada skarppeja kuvia. Ja sitten pitäisi tietenkin myös treenata vähän enemmän. 

Oikea asia minulla pihalla kuitenkin oli kalusteiden ja asioiden korjaaminen pois ennen kuin lunta oikeasti tulee.

Jotenkin aina vähän tylsää puuhaa siivota penkin alle kokoontunutta romumäärää, ruukkuja esimerkiksi. Koska jokaisen sisällä on syksyn lehtien lisäksi kiviaarteitani, lasipurkkeja, kuraisia hanskoja ja sensellaista. Minne nekin kaikki tunkee. Rikkinäisiä lyhtyjäkään en ole heittänyt pois (koska voi tulla niistäkin joku askarteluidea), vaan nekin oli näköjään säilötty samaisen penkin alle.

Ehkä kokoan jonkinlaisen hylättyjen esineiden kuorman seuraavalle mökkireissulle mukaan ja talletan tavarat liiteriin odottamaan uusiokäyttöä. Jonnekin metsänreunaan Ryötönperälle voisi aivan hyvin sopiakin rikkinäisten lyhtyjen muistolehto, ja tyynellä säällä niissä lyhdyissä voisi vaikka polttaa kynttilöitäkin. Laitetaan harkintaan sekin.


Huomiseksi minulle jäikin sitten sisäeteisen siivous. Tänään tuntui jotenkin ihan riittävältä vain nostella tavarat pois kaiken niiden kolmen lumihiutaleen alta, joiden sitten sisälle tultuani havaitsin maahan leijailevan. Ihan oli nätti hetki, en minä sillä. Kiva kun ei tuule.

Kyllä ehkä vähän pontevampi olisin voinut tänään olla, niin huomenna voisi vain viettää sunnuntaita. Onhan tässä tosin vielä pitkä ilta aikaa. Paitsi, että kohta on sauna eikä sen jälkeen viitsi enää pahemmin jäseniään liikutella.



Lopuksi vielä tunnelmakuva miniatyyrilumesta, jota oli ilmestynyt miniatyyriluistinradalle, joka oli syntynyt lautaselle, jolle oli satanut vettä, joka oli jäätynyt niin, että lautasella komeillut maitotonkka on nyt sitten liimaantunut asetelmaan kiinni.

Ajatella, jos sitä sekoaisi sen miniatyyripuiston kanssa vaikka sillä tavalla, että askartelisi sinne erikseen talven (mikä olisi kyllä tosi typerää, koska minun minipuistoni olisi nimenomaan kesäkeidas), vaikka liivatteesta laatisi jäätä vesiaiheen pinnalle ja sitten puhaltelisi jauhoja tai tomusokeria kaiken ylle. 

Onkohan näissä keväänodottamismietinnöissä ja -tekemisissä oikeasti pieni hulluksi tulemisen riski.


sunnuntai 5. tammikuuta 2014

Tammikuuhan on pitkä


Meinasin vahingossa tuntea keväistä riemua tänään kävelyllä. Niin oli hyvää hipiälle -sää ja mahtava lauhuus. Tuleekohan sitä sitten pahakin angsti, jos talvi vielä puskee itsensä läpi. Sellaista minä kävellessäni pohdin. Ja taisin tulla lopputulokseen, että eihän tämä ilmanala vuodenaikafaktoja miksikään muuta. Ei ole huhtikuu, vaikka kuinka toivoisi. Että muuten ei ole mitään väliä - kai - kunhan luonto ei vaurioidu. Voikohan se vaurioitua tällaisesta. 

Jos nyt alkavat kukintonsa jotkut - esimerkiksi pajut - niin miten sitten toimivat kun on oikeasti kevät. 

Sorruin näköjään minäkin tähän päivittelyyn. Joka paikassa ruikutetaan miten on hämärää ja mustaa. Ihmetellään lämpöä. Melkein vieraidenkin ihmisten kanssa jaksetaan jauhaa asiasta. 

Paitsi, että minä juttelin kävelyllä lemmikkien joululomanjälkeisestä vapaudenriistosta. En siis säästä. Eräät kaksi koiraa kokivat suurta tarvetta paimentaa minua, joten jäätiin heidän emäntänsä kanssa vaihtamaan muutama sana. Hän selvitti, että koirat olivat juuri saapuneet kahden viikon mökkilomalta eivätkä vielä ole sopeutuneet takaisin hihnavankeuteen. Minä puolestani kerroin, että meillä kissat aika hyvin kotiutuivat viikon maaseutuvapaudesta arkiseen sisätilasohvapötköttelyyn.

Lopuksi vielä jaettiin merkitsevä vertaistuellinen lause, että ottaa se ihmiselläkin oman aikansa. 


Minä olin töissä molemmin puolin vuoden vaihtumisen ja välissä piti juhliakin. Niin että jotenkin ajatukset ovat kummallisesti sekaisin. Olen nyt miettinyt, että koskahan sitä siivoaisi. Ja että miten tässä nyt ehtii tehdä kaikkea sitä mitä olen suunnitellut. Yksi ajatushautomoni (sana, jota olen tällä viikolla ihan pohtinut ääneenkin, että mitä se niin kuin tarkoittaa, jos on sellainen firma) tulos oli nimittäin alkaa hyötyviherhommiin. Herneenversojen ja voileipäkrassin kasvatukseen.

Kun on kerran ne kukkalamputkin.

Nyt niiden luona alkaa kukintoaan orkidea. Joka päivä käyn tuijottamassa pullistelevia nuppuja. Viimeksi se kukki kaksi vuotta sitten. Meinasin jo välillä kompostoida hänet, mikä hirveä ihminen! Sitten siellä kituu myös yksi laventeli sekä neilikka. Jälkimmäinen puskee vartta. 

Mitä olen tehnyt sisäpuutarhani eteen? Pelastanut hyasintteja lähikaupasta. Keski- ja Etelä-Euroopassahan ne ovat nimenomaan kevätkukkasia, ja minä aion laajentaa sen perinteen meillekin. Jätin mökille kuivumaan jouluhyasintit. Vuoden päästä keväällä sitten ehkä Ryötönperällä päästään eurooppalaistumaan.


Äsken kävelyni päätteeksi kävin taas tsekkaamassa lähikaupan hyasinttitilanteen. Enää oli yksi räytynyt jäljellä. Ostin tuoremehua ja puutarhalehden. Tämän jälkeen minä aion opiskella lehdestä, miten metsään tehdään puutarha ja miten hyödynnetään kivet ja kannot. Aivan ajankohtainen teema seuraavaksi mökkitiluksilla.

Että eskapismiksi menee taas. Imuri saa odottaa.

Minulla on harrastuslistalla myös kolmen Vuoden Taideintiaanikokelas -diplomin askartelu. Ja Annelle haluan keksiä jonkun talvikiitoslahjan ehkä. Vielä on mietinnässä, miten ilahduttaisin. Kun en minä ole sellainen kädentaitaja. Minä sain häneltä mm. ihanat tossut. Puin ne eilen Apulaisen jalkaan, kun hän saapui mustan sateen läpi tennareissaan tuomaan Etelä-Afrikkatuliaisia. Voi että, kyllä minä niin eläydyin siihen miltä tuntuu palata arkeen sieltä valtameren kesämaisemasta. Niin siksi halusin auttaa edes laittamalla lapselle ne tossut kylmiin varpaisiin. Ajatella, että hetki sitten ne varpaat möyrivät ihanassa rantahiekassa.

Saatiin aika paljon viiniä sekä simpukka. Hyvin on Apulaisella tiedossa, mistä Saara-täti tykkää. 


Kävin kävelyni ohessa myös perinteisellä siirtolapuutarhavakoiluasiallani. Kamalan siistiä joka puolella! Tuli ihan mieleen, että pitäisikö sitä itsekin vähän haravoida kotipihaa. Vaikka syksyllä nimenomaan jätin lehtiä maatumaan, että jos ruokkisivat joutomaan ravinnetilannetta parempaan suuntaan. Mutta aika sotkuiselta näyttää, kun vertaa muiden pihapiireihin. Luulevat pian laiskaksi.

Sitten minä kuin vahingossa pysähtelin kasvihuoneiden äärille. Alitajuntani selvästikin tekee työtään mökillä ja muistutti yhtäkkiä että - herranjestas - leikkimökkihän purettiin siellä joululomavieraiden toimesta muuten loppuun ja että seuraavaksi olisi aika hahmotella vihdoinkin sitä omaa kasvihuonetta ja matineapatiota! Aika ihanaa, että on sellaista tiedossa. Miten minä vielä saisin miehenkin innostumaan.

Hän voisi ihan hyvin alkaa jo piirtää kasvihuoneeni arkkitehtuurisia yksityiskohtia. Seuraavalla mökkireissulla minä otan mitat niistä vanhoista ikkunoista, jotka odottavat uutta elämäänsä liiterissä. 


Ai niin. Asiasta toiseen, tai ei oikeastaan. Minä nimittäin kesähaaveilen näinä aikoina myös Renoir-kirjan kannen ansiosta. Joka kerta, kun olen kaivanut opuksen työmatkabussissa, olen ensin katsellut kansikuvan ihanaa valoa ja sitten vasta jatkanut lukemista. Pidän kirjaa kotona ja työpaikallakin laukun sijasta pöydällä, että on se ihana voimakuva esillä.

Päätin, että tänä vuonna luen elämäkertoja. Renoir tuli joulupaketista, mutta perintökirjastostani mökiltä otin mukaani myös Greta Garbon, Eino Leinon ja F.E.Sillanpään elämäntarinat. Kotimaisissa on kyllä aika tylsät kannet. Siinäkin olisi hyvä askarteluidea, että suunnittelisi ja toteuttaisi niihin uudet ilmiasut. Kyllä ihan varmasti Eikan ja Fransunkin elämässä joskus paistoi, miksi herraisä tehdään tunkkaisia kirjankansia, kysyn vaan.

No mutta, saattoi olla Renoir-kirjan ansiota, että minä vihdoin aloitin Projektia. Perjantaina yövuorojen jälkeen ryhdyin virtuaalitaidekuraattoriksi ja yhden osan vapaa-ajastani tulee nyt lohkaisemaan velvollisuuteni taiteilijan tyttärenä. Kun kirjoitan blogia äidin elämäntyöstä, niin miehelle siitä merkkinä on saparokampaus ja älykkösilmälasit. Hän ehdotti, että käyttäisin myös jakkupukua, mutta se menisi jo liiallisuuksiin. 

Näillä mennään, ja tammikuuhan on pitkä. Aikaa pitäisi siis riittää kaikelle, vaikka nyt kyllä jotenkin arveluttaa.