Haaveita haipakassa

En varsinaisesti ole sanan haipakka fani, mutta tätä viikkoa kyseinen ilmaisu kuvaa kyllä aika hyvin. Ihanaa, että vielä huomenna on vapaapäivä niin ehdin rauhassa muistella että mitäs kaikkea sitä on tullutkaan tehtyä. Jos vaikka ehtisin ulkoillakin vähän. Eilen kun tulin yövuoroista kotiin, mielessä pyöri vielä työmaalla käydyt hyvät keskustelut.

Esimerkiksi olin saanut kuulla, miten kannattaisi nyt kumminkin hoitaa akateemiset opinnot loppuun. Minä sanoin, että enemmän kiinnostaa kyllä puutarhanhoito kuin brittiläinen historiankirjoitus. Vaikka keskustelukumppanini ensin oikein tuhahti, niin myöhemmin asiaa mietittyään sanoi että itse asiassa puutarhanhoito kuulostaa aika hyvältä, romanttiseltakin.

Olen täsmälleen samaa mieltä.

Sitten hän kysyi, olenko tietoinen japanilaisesta tavasta hoitaa puutarhaa. Siitähän se riemu repesi ja pidin aika pitkän monologin Ryötönperän raivuutyöstäni ja sinne visioimastani Japanialaisesta Puutarhasta. Ihanaa. Kätevää, kun voi työajalla haaveksia kun en muuten ole kamalasti ehtinyt. 

Siis omia haaveitani. Kylläkin kummilapsen kanssa käytiin tiistaina haaveilemassa itsenäistymisestä:

Väkisinkin alan tuntea itseni vanhaksi, mutta on se vaan mukavaa saada elää nuorison rinnalla ja keskustella haaveista ja suunnitelmista. Niihin kuuluvat myös viherkasvit ikkunalla.

Sitten keskiviikkona oli aika olla ihan toisenlaisten haaveiden äärellä, kun sain pyöriä jaloissa muuttoapuna. Ystävän uudessa kodissa illalla jo rakenneltiin asetelmia purkamattomien muuttolaatikoiden keskelle. Oli erityisen henkevää aina hetkeksi hiljentyä pälätyksestä katselemaan erästä kaunista perintölasivitriiniä.

Sen uusi sijainti jotenkin edusti sitä kertakaikkista käännekohtaa, jota tämä lapsuudenystävieni äiti nyt elää. Hän oli kiusallisen kiitollinen muuttoseurastani, mutta minä sanoin että onkin jo aika kierrättää sitä hyvää, jota itse heidän perheeltään olen saanut. Minä en olisi minä, jos en olisi lapsena saanut luuhata heidän kotonaan yökylissä sillä välin kun meillä vietettiin vähän boheemielämää.

Kyllä on kiva, kun on paljon läheisiä ihmisiä. Oikein alkaa taas surettaa kaikkien yksinäisten puolesta. On vaan hyväksyttävä se, ettei tässä nyt koko maailmaa voi muuttaa. 

No niin, nyt lopetan henkevyydet etten vallan herkisty. Eli siirrytään puutarhateemaan.

Viikko sitten Apulainen kaipasi toimintaa ja niinpä kaivoin perikunnan akryylivärit esille sen jälkeen kun oltiin vähän jälkijunassa valettu uudenvuoden tinat. Minä sain ilveksen ja Apulainen sankarin. Sitten alettiin huoltaa nyökytteleviä perintölintuja. Niillä on kasvimaalla vissiin jonkinlainen tehtävä ja oikein jo sieluni silmin näen, miten ensi kesänä Ryhtimaalla ne puolustavat ruohosipulia maanpäällisiltä jyrsijöiltä. Apulainen halusi ehdottomasti riikinkukkoilmeen, vaikka mies ehdotti flamingoväritystä. 

Valkoisen maalin puutteessa emme voineet edes harkita näiden joutsenten höyhenpeitteen kirkastamista, ja pastellivärityskin oli samasta syystä poissuljettu.

Huomatkaa suloiset lahjatossut! Apulainen halusi kuvaan myös viinilasinsa,
vaikka minä tekopyhänä yritin estellä.

Vielä on maalaushomma vähän kesken, eli löytyy tekemistä mikäli pitkästyminen uhkaa. Kätevä kuivatusteline on muuten kissankantokori, jonka reikiin on pihalinnun jalat nyt tungettu:

Ai niin. Pitää raportoida idätyskuulumisia... Jotenkin idättämiseen pitäisi ilmeisesti kehittää ihan päivärutiini. Kun olin noudattanut netistä lukemiani ohjeita siitä, miten paras idätyspaikka on astioiden kuivauskaappi, niin en mitenkään muistanut koko itujen olemassaoloa paitsi aina silloin kun tiskasin. Eli aamuisin. Ne pitäisi kuitenkin huuhdella pari kertaa päivässä ja etenkin myös syödä sitten kun ovat valmiita.

Tästä se kaksi viikkoa sitten lähti:

Ja tässä säästämäni kolme taimea, jotka tänään laitoin multaan:

Lopulta purkkiin nimittäin kasvoi aika horror-tyyppinen juurien olmi ja puolikuiva sekamelska, jota ei todellakaan tehnyt mieli laittaa suuhunsa. Unohdin ottaa siitä vaiheesta valokuvan. Vähän niin kuin sellainen lonkeromainen yökötys, tai talvehtiva hämähäkkiläjä.

Jotenkin muutenkin oli vaikea päättää, että koska ne idut ovat parhaimmillaan syötäviksi. Voi olla, ettei tämä ituhommeli ole sittenkään meikäläisen juttu. Mitähän minä nyt sille lopulle paketilliselle mung-papuja teen. Voikohan ne käyttää vaikka linssikeittoon, jonka aion huomenna keittää.

Siitä huomaa, että olen toipumassa viikon toiminnasta kun ajatukset eksyvät taas mökille. Tänään olen pohtinut pitkospuuasioita. Mies on yllättäen samaa mieltä kanssani, että osaisin ehkä rakentaa Japanialaiseen Puutarhaan polkujuttuja ihan itsekin. Oikein hekumoin ajatuksella, miten olisi ryhdikästä jos mökiltä rantaan saakka polulla aina siellä täällä (edes) olisi pitkospuutyyppinen rakennelma.

Joka tuoksuisi tervalta.

Vasemman alakulman kuva. En ehkä rakenna noin ilmavaa, vaan upotan lähemmäs maata:

Sain kuva-aasinsillan ja ohessa lintujoulukortti,
jota en malta siivota esiltä pois.

Hei muuten, kiitos viikon takaisista kommenteista siniseen oveen liittyen! Minä olen niin huono tuolla kommenttiosastossa vastailemaan, anteeksi. Mutta nyt olen jo päättänyt, että mökistä tulee jälleen yhden askeleen verran minun mökkini ja meidän näköisemme, kun sutaisen jonain kesäiltana pihapiiriin näkyvät ovet sinisiksi. Kiitos kannustuksesta!

Aion mennä paikalliseen rautakauppaan siellä maalla, koska luotan heihin. Viimeksi siellä oltiin nimittäin perinneväriasioissa täysin kartalla ja tiedettiin ne vaaleansiniset sävyt, joilla ulkohuusseja on kotimaassamme tavattu maalata kärpästen karkottamiseksi.

Eipä muuten ole ollut pahemmin pörriäisiä Ryötönperän pihaklosetissa. Paitsi yksi kimalaisten pesä ja joululomalla seinäkiipeilevä päästäinen. Mutta niitä ei lasketa.

Laitoin äsken Ouluun tekstiviestin ihmiselle, jolta kaksi vuotta sitten sain lahjaksi orkidean. Nyt se on alkanut kukkia. Ihanaa on tunnelmoida ja etenkin ihmetellä, miten kituliaan oloinen kasvi muisti yhtäkkiä tehtävänsä.