Pakkasajan ajatuksia

Minä en vaan voi käsittää, miten pienet linnut ja muutkin eläimet selviävät tuolla pakkasessa. En kertakaikkiaan. Pitäisi vissiin ihan opiskella vähän biologiaa, niin saisin lisää ymmärrystä eikä tarvitsisi murehtia. Aika tomeria ne ovat, lintuset. Minä olen laittanut perusruokintapisteen lisäksi yhden pikkuisen viritelmän, josta hakevat siemeniä. Pähkinöitäkin. Viritelmä on sellaisessa paikassa, että minä kun jatkuvasti istun tässä keittiön nojatuolissani ja räplään tätä aparaattia, niin näen ikkunasta lintuja kun haluan pitää tauon.

Niillä on kiitorata alppiruusulta viritelmälle ja takaisin.

Kävelyillä on tosin ollut normaalia helpompaa harjoitella lintukuvausta, kun minusta vaikuttaa siltä että linnut minimoivat ylimääräisen liikehdinnän kylmällä. Luultavasti olen väärässä, pitää tarkistaa tuokin. On kuulkaa mm. variksia aika hyvin tallentunut kameraan. Ja muitakin. Yksi tyttöfasaani yriti piilotella minua, mutta sain minä lopulta sen takapuolesta kuvan kun viipotti karkuun. 

Mitä ensin tulevat asuma-alueelle ja sitten ei saisi muka valokuvatakaan. Kysyn vaan. Mitä järkeä maleksia ihmisten kulmilla, jos kumminkin pelkää.

Minulla oli kamera mukana uurnalehdollakin, kun siellä olen yleensä nähnyt aika hyvin kaikenlaisia lintuja. Viime vuonna mm. kevään ensimmäisen västäräkin. Nyt ei ollut ketään. Ei edes oravia näkynyt.

Siellä on kyllä aika mainio tunnelma, johtuen omaisten tuomista lyhdyistä. Kerran juttelin uurnalehdon pääpuutarhurin kanssa ja tiedän, että hän pitäisi enemmän seesteisemmästä tyylistä. Mutta totesi, että sota lyhtyjä vastaan on hävitty. Minun mielestä oikein hyvä niin. Tulee jotenkin mukavalla tavalla elämä näkyväksi, vaikka hautausmaalla ollaankin. Eihän sen nyt aina tarvitse olla niin juhlallista.

Kun sieltä kävelin pois, ihan vaan tylsää pyörätietä, jolla ei ole paljon mitään kuvattavaa - niin huomasin kiinnittäväni yhtäkkiä huomiota siniseen. Olen nimittäin pohtinut, että mökillä pitäisi ainakin pääovi - josta ei koskaan kuljeta - maalata, kun se vähän rumana huokuu siinä paraatipaikalla. Niin olen miettinyt sinistä. Sopisiko se sitten yhteen punamullatun hirren kanssa. Vai olisiko sillä lopulta edes väliäkään. 

Mutta sinisessä on niin paljon ihania eri sävyjä, että minkähän niistä sitten valitsisi. Otin kuvan yhdestä ovesta ja sain varmaan hullun vainoajan maineen samalla, kun nainen pikkulapsi sylissään seurasi ikkunasta. Huomasin sen vasta zoomailujeni jälkeen. Meinasin alkaa viittilöidä jotain, mutta ehkä se olisi vain sekoittanut tilannetta entisestään ja jatkoin matkaani.

Joka tapauksessa heillä oli tämän sininen ovi. Aika nätti, toivottavasti en loukkaa yksityisyyttä nyt tällä kuvalla:

Ja sitten tuo ihana ikkunankarmin sininen, voi että. Sanoin miehelle, että nythän voisin hakea maalikaupasta värikarttoja ja alkaa vertailla näihin kuviin oikean sävyn löytämiseksi. Vai onkohan olemassa jokin tietty perinneväri, joka saattaisi sointua mökin punamultaan parhaiten.

Kyllä valkoinen ovi saattaisikin olla vähän tylsä, vaikka sitäkin vaihtoehtoa olen miettinyt.

Että sellaisia talvi-iltojen haaveita.

Lisäksi minä aion nyt alkaa opiskella savustusasioita ja -reseptejä netistä, koska saatiin tänään se perintösavustuspönttö. Minua melkein hävettää, kun ollaan saatu kaikenlaista yhden ystävän muuttaessa omasta talosta kerrostaloon, ja moni asia jää häneltä nyt tarpeettomaksi. 

Mitähän kaikkea muuta voi savustaa kuin kalaa.

On tässä nyt mietittävää, hyvä juttu. Olen pohtinut myös viljelysasioita. Ei ollut marketissa voileipäkrassin siemeniä, mutta ostinkin sitten tilalle tänään tomaatinsiemeniä. Pussin kyljessä lukee, että muka vasta maaliskuussa voi laittaa itämään, mikä estäisi jo nyt. Paitsi että pitäisi kai hankkia ensin taimimultaa niille pikkuisille siemenille.

En ole ikinä ennen kokeillut tomaatinviljentää, tämä on hyvä vuosi kokeilla sitäkin uutta aluevaltausta.

Herneet ainakin ovat lähteneet hyvin kasvamaan, mutta heillähän onkin niin ponteva siemen joka ei pienestä hätkähdä. Minusta idut näyttävät tässä vaiheessa vähän Kermit-sammakoilta, söpöjä ovat ja käynkin ainakin kerran tunnissa katsomassa heidän kasvunsa edistymistä.

Tänään laitoin myös omenansiemenet kylmäkäsittelyyn jääkaappiin. Huolettaa vähän se, että taloudessa oli tosiaan vain kukkamultaa. Meinasin ensin, että laitan sen joukkoon vähän kissanhiekkaa. Tuli kuitenkin intuitio, että ei kannata kun hiekka on sillä tavalla paakkuuntuvaa eli olisi voinut tulla savinen seos, mihin nyt ei ainakaan mikään pikkuruinen juuri jaksaisi punkea reittiänsä.

Joten päätin, että voinhan sitten varovasti sekoitella multaa tai vaihtaa sen kokonaan, kun kurkin omenaruukkuihin. Ei mullan koostumuksen luulisi vaikuttavan siihen kylmäasiaan.

Olen edelleen sitä mieltä kuin viime vuonna karhunlaukkakriisissäni, että kylmäkäsittely on jotain ihan mahdottoman tylsää. Mutta tänä vuonna suhtaudun siihenkin rauhallisemmin. Kyllä ihminen näköjään voi vielä tässäkin iässä kehittyä henkisesti.

Tässä vapaapäivillä on ollut aikaa jäädytellä vettä keittiömuotteihin. Taisin ehkä rikkoa kuivakakkuvuokani, kun toista kakullista jäädytellessäni havaitsin sen vuotavan. Eivät kestäneet saumat jäätymispainetta, ja sekundavuokani päätynee sitten vaikka idätysastiaksi. Ainakin valuu ylimääräinen vesi pois. 

Apulainen luuli, että olin askarrellut itse jääkukatkin ulkoeteisen ikkunaan. Niin kätevä minä en sentään ole, vaikka hetken mietin että ottaisin niistäkin kunnian itselleni.

Jäämeduusoja!