maanantai 25. helmikuuta 2013

Pyhis ja muita keitaita



Melkein onnenitku pääsi Stockmannin puutarhaostastolla torstai-iltapäivänä. Onneksi myyjätär oli hengessä mukana ja taivasteli kanssani sitä, miten on mukava saada vähän kevättä kotiin. Oikealla osastolla on töissä hän. Selvästikin. Minulla tuli kamala kiire heti bussiin ja kotiin kukkiani asettelemaan ja viljelemään yrttisiemeniä.

Alunperin piti töiden jälkeen mennä ostamaan uudet maihinnousukengät. 

Näin sitä elämä heittelee ja pistää prioriteetit uusiksi. Pääasia, että kodissa on viihtyisää vaikka kengät ovat hajalla ja sohjovesi tursuaa kylmästi varpaiden väliin. Pelkkä ajatus tällä viikolla alkavasta maaliskuusta tekee kaiken niin ihanaksi, että pienet arkiset nyanssit eivät pääse paljon vaikuttamaan mielialaan.

Mikä on hyväkin, sillä palkkatöiden lisäksi tässä on ollut aika paljon tekemistä. Ja on. Jos en olisi kiireiden keskelle rakentanut itselleni keväisiä meditaatiokeitaita - eli kaikenmaailman asetelmia, kukkasin tahi ilman - niin olisinkohan jo seonnut. Pelkkä niiden sommittelu rauhoittaa mielen, puhumattakaan ihastelemaan pysähtelystä.



Ihan joka asiasta tulee alkukesän päivät mieleen. Kun hinkkasin eilen aamulla suursiivouksen hengessä roskiskaappia puhtaaksi talven roiskeista, niin visioin kepeää aurinkoista iltapäivää. Sain kummitädiltä perinnöksi paljonkin kaikenlaista, mutta eteisessä mökille kuljettamista odottavat nyt myös vanha eväskori ja sulkapallomailat. Kun niihin auringonsäde vieläpä osuu oikeasta kulmasta, niin hupaisa mielikuva ei vaan pysy poissa.

Että lomaporukalla käyskennellään päivänkakkaraisessa puutarhassa vanhanaikaiset pellavaiset kesäasut yllämme, ehkä jopa ylioppilas- tai olkihatut päässä. Heh. Eväskorissa on kurkkuvoileipiä ja kuplivaa. Jotkut sulkapalloilevat laiskasti, ehkä kitaraakin näppäillään. Pihapöydälle on levitetty ruutuliina ja maljassa on mansikoita. Voi että. 

Kyllä sujuu nurkkien puleeraus ihanissa tunnelmissa, oikein ihmettelen sitä itsekin. Yleensä saan kevätauringon säteissä aikaiseksi oikein kunnon draaman siitä, miten talven aikana ollaankin eletty likaisesti. Sonnassa suorastaan. Konttaan hinkkaussienen ja sumutinpullon kanssa pitkin nurkkia ja räyhään. Nyt on jostain syystä ihan toinen tilanne, ainakin toistaiseksi. Kummallista. Mutta kivaa.



Siellä puutarhaostastolla valitsin aika mielivaltaisesti siemeniä viljeltäväksi. Tuleekohan minusta koskaan sellaista puutarhuria, että lähtökohtaisesti suunnittelisin oikein että mitä hankitaan ja esikasvatetaan, miten ne sitten sijoitellaan Ryötönperän Ryhtimaalle. Alankohan ikinä perehtyä siemenluetteloihin sillä silmällä jo heti vuoden vaihduttua ja tilailenko postimyynnistä eksoottisia lajeja.

Aina talvisin kun kuulen muiden puutarhureiden harrastavan sellaista, niin tulee sellainen olo, että minunkin pitäisi.

Tähän asti ainakin olen askaroinut siemenviljelmieni parissa vailla mitään logiikkaa. Toissakeväänä heräsin tilanteeseen, jossa minulla oli käsissäni ainakin sata kituvaa basilikantainta. Viime vuonna joka ikkunalla iti orvokkeja. Ne olivatkin itse asiassa ihan palkitsevia, kun selvisivät hengissä kesään asti ja kukkivatkin vieläpä kauan. 

Tänä vuonna valitsin ensisijaisesti sellaisia siemenpusseja, joissa oli esikasvatuksen symboli kulmassa. Lisäksi hankintapäätökseen vaikutti itävyyden nopeus. Miten minä en ole koskaan ennen tajunnut viljellä voileipäkrassia, kyllä olen ollut yksinkertainen. Ensinnäkin sen kasvamista voi ihan seurata vierestä, niin nopeaa se on. Ja toisekseen sitä voi aika pian syödäkin. Kyllä on mahtavaa. Voi vaikka joka ilta rentoutua laittamalla pienen erän itämään.

Jännä nähdä, alkavatko kissatkin syödä sitä.



Sitten jostain mielijohteesta ostin kahta erilaista basilikaa, Pyhää ja kanelista. Sen verran olen taannoisista keväistä viisastunut, etten sentään holauttanut molempia pusseja kokonaan multaan vaan yritin sirotella pikkusiemeniä maltillisesti. Jälkikäteen opiskelin vähän, että mitä on tullut hankittua. Se Pyhä Basilikahan on suorastaan kertakaikkinen stressilääke ja apu melkein joka vaivaan. Toivottavasti saan sen menestymään.

Mielenkiintoista, että nämä basilikat ovat kotoisin muka ihan eri puolilta maailmaa. Pyhä Basilika - eli tuttavallisesti Pyhis - on ihme Intiasta ja kanelibasilika puolestaan meksikolaisten heiniä. Jos ne innostuvat oikein kasvamaan, voi olla että tulee keksittyä uusia ruokiakin ihan, että pääsee maustelemaan.

Uusi aluevaltaus saattaa tulla chilistäkin. Hankin sen siemeniä vähän niin kuin miehelle yllätykseksi. Vastaanotto oli hämmentynyt. Ikinä en sitäkään ole kokeillut itse viljellä, varmaan siksi kun en ole mikään liian tulisen ruoan ystävä. Ja jotenkin olen ajatellut, että polttavuutensa vuoksi hän tarvitsee myös kuumat kasvuolot, muttei se olekaan vissiin niin. Välttämättä. 

Pistelin tarkasti vain kuusi siementä multaan, ettei tule kamala chili-invaasio, jos sattuvatkin itämään ja jopa tuottamaan hedelmää. Vai onkohan se marja. Jos on, niin erikoisen mallinen marjaksi. Pitääpä opiskella.



Maaliskuu - vaikka onkin ihana käännekohta - tarkoittaa myös hankitun ja perityn tavaramäärän organisoimisen jatkumista. Se ei varmasti lopu ikinä, se työ. Oikein sääliksi käy niitä, jotka joskus sitten minun jälkeeni joutuvat kokoelmiani setvimään. Tietenkin toivon, että siihen on vielä pitkä aika, mutta väkisinkin sekin tilanne mielessä käy, kun olen saanut tässä viime vuosina itse askaroida keräilijäsukulaisteni perintöjen äärellä.

Meillä vitsaillaankin nykyään siitä, että pitäisiköhän käydä vähän ostelemassa lisää tuoleja ja tokkeloita. Olen havainnut olevani ilmeisen perso molemmille, ja eilen yhden isotätini kanssa todettiinkin, että joku kauniiden kippojen keräilyvietti taitaa kulkea veressä. Myös hänellä on taipumusta säästää valikoimissaan epäkäytännöllisiä mutta nättejä astioita. 

Yhdessä niitä kummitädiltäni jääneen esinemäärän äärellä valikoitiin ja jaeltiin.

Lisäksi otin kaksi sinistä nojatuolia hirveine irtopäällisineen. Kotipiha näytti ihan mustalaisleiriltä, kun nostin tuolit aurinkoon desinfioitumaan ja tuulettumaan. Mökille lukutuoleiksi. Toisella on jo tiedossa nurkka, toisella ei. Meillä on ihan kamalasti kaikenlaisia irtotuoleja ja niistä pinottavia ovat vain vanhat koulutuolit. Maalinrapsuttelua ja pientä fiksausta odottaa kellarissa ja mökillä ties kuinka monta keittiöntuolia ja muutama nojatuoli entisöintiä.

Hmm, silti muka tarvitsin vielä kaksi rohjaketta. Vielä tulen kiroamaan itseäni moneen kertaan niitä kanniskellessani. Mutta ehkä myös kiitän sitten kodikkaiden lukuhetkien keskellä.



Harmittaa, kun en ole ehtinyt kunnolla ulkoilla. Täytyy loppuviikon vapaapäivinä budjetoida sille reilusti aikaa, muutenhan tässä saattaa iskeä näännytys. Vaikka olisi mitä meditaatiohetkiä kukkien ja viljelmien äärellä. Kyllä sitä silti raitista ilmaa tarvitsee ihminenkin.




P.S. Lintulaudalla kävi eilen tikli. Onkohan sama kuin viime vuonna. Kivaa vaihtelua tuo hänen värityksensä tinttipainotteiselle pihamaalle. Eksotiikkaa suorastaan. Hänen pyrähdyksensä ikuistui ikkunan läpi ainoastaan taiteellisena tilannekuvana, isot on siivet pienellä linnulla:




maanantai 18. helmikuuta 2013

Kohti Kulttuuriaittaa, osa 3.



Matkustusmukavuus ei ollut viikonloppuna ihan huippuluokkaa. Mutta lopun suurikokoisen taide- ja tavaramäärän kuljetus kohti Kulttuuriaittaa vaati ison vuokra-auton. Saatiin ruosteinen, vetoisa, rämisevä, likainen - kylläkin ihan sympaattinen - kosla, josta vuokraaja itsekin sanoi, ettei auto ole ihan heidän firmansa niin sanottu lippulaiva. Se on työkalu. Oikein toimiva. Eikä epämukavuudelle tullut lopulta annettua paljoakaan painoarvoa, kun olin niin kamalan tyytyväinen siitä, että tunnelin päässä näkyy valoa.

Kun radiokin toimi vuokra-autossa vain minuutin ja ohjauskoppiin tulviva moottorin meteli oli liian kova mukavaan jutusteluun, niin sitä tuli enimmäkseen istuttua tuppisuuna ja ajateltua kaikenlaista. Paitsi että oli niin tylsät mietteetkin, että niistä ei kannata raportoida. Enimmäkseen ajattelin, miten niskaan ja takapuoleen sattui se istuminen, ja että oli kylmännihkeät varpaat.

Sen sijaan mökillä olin ennätyksellisen hyväntuulinen, oikein seesteinen ja itseäni täynnä. Kyllä oli kiva. Jostain syystä huolet pysyivät kumman loitolla, olenkohan kasvanut ihmisenä.

Ihan tosi vähän vain kiroilin niissä hetkissä, kun tavaraa siirreltiin ja kanniskeltiin.




Odotan innolla seuraavaa vaihetta, kun pääsen laittelemaan aittaa. Ensin taiteelle järkevä järjestys ja sitten se Vuoden Taideintiaani -kokelaiden nukkumapesä nurkkaan. Lupasin puhelimessa Pahalle Äitipuolelleni, että hän tulee saamaan bonuspisteitä, koska on edesmenneen taidemaalarin entisen puolison leski. Jos siis äitipuoli ei ehdi yöpyä niin pitkään Kulttuuriaitassa, että automaattisesti saisi hyvän aseman tässä uudessa kilpailussa.

Tämä kaikki tuntuu välillä niin yllättävän hauskalta, että huomasin sen olevan myös vähän haikeaa. Kun ei ole äiti paikalla todistamassa, miten ponteva toisinaan joskus olenkin. Hänhän piti minua flegmaattisena. Eikä isä veistelemässä maailman parasta mustaa huumoriaan. Siis pieruhuumorin lisäksi. Kyllä vähän sorruin heille ääneen puhumiseen, kun aitassa pohdin että tekisi mieli spray-maalata poronsarvet valkoisiksi ja laittaa ne ulkoseinään tulevaa Matineapatiota juhlistamaan.

Niihin voisi pistää roikkumaan vaikka lyhtyjä. Aina nekin ovat ensimmäisenä mielessä, lyhdyt.

En ehkä spray-maalaa sittenkään. Hienot ovat ilmankin.

Otin aikaa kertakaikkiaan myös itselleni, omille intresseilleni eli uudelle kameraharrastukselle. Tyyriinä heitin kameralaukun olalleni ja lähdin lauantaiaamuna harjoittelemaan sitä, miten Suuret Luontokuvaajat rutinoituvat aparaattinsa kanssa kulkemiseen ja kameratötteröiden vaihtamiseen keskellä maastoa. 

Varmaan olisi tullut hyviäkin kuvia, jos olisi ollut aikaa ja malttia opetella itse kuvaamistakin.

Muistikortti täyttyi lähinnä harmaansävyisistä söhryistä, vaikka oikeasti koin kaikenlaista pientä. Ihmettelin esimerkiksi, mikä eläin padolla tekee sulaan veteen päättyviä polkuja. Majava se ei ole, kun sen polun osaan tunnistaa ja niiden hommat ovat kauempana voimalaitoksesta. Kyllä haaveilin havainnostakin, mutta ne ovat muuttaneet remontin takia muualle. Kunpa palaisivat pian.

Otin omasta mielestäni jännän kuvan valtavasta kivijärkäleläjästä. Nyt kun tarkastelen kuvaa ulkopuolisen näkökulmasta, niin eihän siitä tajua mitään. No, ainakin voi iloita taivaankannen valosta, jota ei ole pitkään aikaan oikein näkynytkään. Vahingossa osuin kevyen pilvipeitteen hetkeen:



Joenvarsipolulla vähän turhauduin, kun kaikki näytti niin mustavalkoiselta eikä erityisen valokuvaukselliselta. Lintujakaan ei paljon ollut, paitsi vikkeliä tinttejä pitkin pusikkoja. Otin tunkkaisia kuvia vedestä. Se vain kulki uomassaan tyynenä, ei ollut mitään mielenkiintoisia tyrskyjä. Kyllä sitten onnistuu kuvat paremmin, kun jokeen taas peilautuu kesän värit. Mutta oli ihana nähdä virtaavaa vettä. Sitähän minä ensisijaisesti menin katsomaan.

Lähellä mökkitien haaraa kävi kumminkin flaksi. Tikka. Niistähän kaikki nyt hehkuttavat. Minun bongaamani yksilö yritti piiloutua tolpan taakse nakuttelemaan, mutta ehdin ikuistaa hänen punaiset housunsa ja tuli ihan kiire takaisin mökille esittelemään historiani ensimmäistä tikkakuvaa. On se hieno, voi että. Vaikka tarkensinkin enimmäkseen tolppaan. 

Ihan piti facebookin luontoryhmältä kysellä, että mihin perustuu tikkalinnun housujen väri. Kattavaa tai uskottavaa vastausta en vielä ole saanut.

Minua ei oikeastaan ollenkaan haitannut sekään, että sain ikuistettua linnusta vain puolikkaan. Tämähän on niin kuin tilannekuva, on tapahtumaa. Eivät pönötä linnut kokonaisina jäykästi tämän kuvaajan otoksissa. 



Autolastin tyhjentämisen ja klapitöiden välissä harjoittelin vähän lisää kuvaamista. Mies on sitä mieltä, että jossain vaiheessa minun täytyy jaksaa keskittyä numeeristen arvojen opiskeluun, muuten en kuulemma opi ikinä. Mielestäni opin koko ajan lisää ilman numeroitakin. Kanaverkko oli aika haastava kohde pysähtyneisyydestään huolimatta.

Perintötavaran joukosta löytyi mahtava rulla verkkoa, ja minä jo näen miten hienoja puutarhataideteoksia siitä askartelen. Tapasin viime viikolla yhden kaltaiseni keräilijäihmisen ja hän oli kuulemma väkertänyt kanaverkosta tuikkukuppeja. Sormet olivat raapiutuneet verille. Tuumin, että minulla taitaa olla vähän ruusuinen kuva tämän materiaalin parissa puuhastelusta. Aion silti kokeilla. Pitää varmaan aloittaa jostain pienestä. Miniatyyrisammalpyramideja, vaikka. Kyllähän jotkut sellaisia käyttävät esimerkiksi kattauksissa.

Olisi meikäläisen kesävierailla nieleskelmistä ilta-aterioilla, kun perunakattilan vieressä tönöttäisi emännän verkkotuotoksia. Niitä pitäisi tietenkin kehuskella sitten.

Paitsi jos hommaan kanoja, niin sitten on aitausmateriaalia valmiina.




Puutöissä mieli aina jotenkin lepää. Miehen mielestä pitää olla tehokas ja aina yhdessä tehdä liukuhihnaurakalla saunapuita. Minä tykkään puuhastella liiterissä yksinkin. Olen erikoistunut pikkupuiden tekemiseen. Niitä tarvitaan saunakamarin kamiinaan. Tulee vähän sellainen koukutus ja tarve tuottaa yhä vaan kätevämmän kokoisia palasia. 

Miespuolisilla klapintekijöillä on yleensä toisenlainen suhde asiaan. Mitä isompi pölli pistetään palasiksi, niin sen upeampaa. Kuuluu rehevää uhoamista kun klapikoneeseen kammetaan joku valtava rungonpala. Olen jopa kuullut, että sille puhutaan. "Nyt katotaan kuka on kuka!" Ja sitä rataa. Miehille tulee voittajaolo ja joka ikinen kerta kun pölli on saatu palasiksi, niin sitä sitten ihmetellään että todella miten paljon yhdestä kappaleesta loppujen lopuksi klapeja tuleekaan. Se ikään kuin yllättää aina yhtä iloisesti.

Lahjaklapikonehan siinä oikeasti työt tekee. Myös hänen kätevyyttään kuuluu päivitellä toistuvasti.



Nyt kun Kulttuuriaittaan tulevien tavaroiden muuttostressi alkoi helpottaa, niin huomasin ajattelevani taas sitäkin vaihtoehtoa että Ryötönperällä voisi kyllä ihan vaan ollakin jollain reissulla. Oikein vaan möllöttäisi. Tai hommailisi vain sitä mitä mieli tekee. Paljon on tavaroiden purkamista ja sijoittelua, isompiakin projekteja, mutta sellaisella työllähän ei ole dead linea. Se kyllä odottaa.

Nyt olisi tehnyt mieli jäädä mökille vielä yhdeksi päiväksi. Olisin voinut käyttää vähän lisää aikaa vaikka niiden kameran numeroiden opiskeluun. Nyt on ollut sellainen olo, että kun se laite tuli hankittua, niin pakko on aina jossain välissä ehtiä vähän kuvaamaankin, tulee sellainen hätä keskellä kiireitä. Hyvähän se on sitten hetkeksi pysähtyä räpsimään, en minä sillä.

Mutta jossain vaiheessa pitää vähän syventää tätä uutta harrastusta. Sitä minä nyt näytän hokevan loputtomiin, kyllä sen aika vielä tulee, pitäisi rauhoittua. Talvilomakin on runsaan kuukauden päästä, sitten ehdin kyllä.


Säästin loman tahallaan pääsiäisviikolle, ettei sitä vahingossakaan tule käytettyä tähän Kulttuuriaitan tavaroiden muuttoprojektiin. Kun sellaisen työn upottaa keskelle arkea, niin stressistä huolimatta se tulee väkisinkin tehtyä ja jälkikäteen tulee ihmeteltyä, ettei se nyt niin iso urakka ollutkaan. Ei se ihan kokonaan vielä ole ohi, mutta maaliskuun koittaessa on. 

Saa nähdä tuleeko takatalvinen maaliskuu ja loma, vai saisiko sitä oikein jo nautiskella kevään merkeistä. Mahtaisiko muuttolintuja olla jo vähän liikenteessä. Voimalaitokselta tulee nyt hieno iso juhlava sula virtaus meidän järvenpohjukkaamme ja siihen ne ensimmäiset joutsenet ja muut sitten parkkeeraavat lepäilemään matkallaan pohjoiseen.

Siinä on myös teema, josta toistuvasti vouhotan. Pahoittelen. Vaan kun virtaus oli edellisen talven mykkänä voimalaitoksen remontin takia, niin nyt on yksinkertaisesti niin mahtavaa kun se taas kulkee. Minulle se toimii puhtaana lupauksena linturikkaasta keväästä. Tykkään siitä metelistä, jonka siivekkäät touhuissansa aiheuttavat. Saatan istua rannassa tuntikausia sitä kuuntelemassa.





On ihana tietää, että se on vielä edessä. Voisin ehkä vähän etsiä oikein tietoakin muuttolintujen tyypillisestä palaamisaikataulusta, niin olen sitten oikeaan aikaan päivystämässä. Jos opiskelisin aihetta, niin havaintoihin tulisi uudenlaista syvyyttä. Kun on kerran ne kiikaritkin. 

Talvi on mennyt yllättävän nopeasti. Muistan ihan tarkkaan sen, miten haikeana olin syyskuussa joutsenten läpytellessä mökkirannasta jonnekin kaukaisuuteen. Se tuntui suorastaan lohduttomalta ja lopulliselta. Ja nyt ollaan taas tässä, että voi alkaa odottelemaan tuttua kailotusta.

Vaikka olisi mikä, niin mieli siitä tiedosta väkisinkin piristyy.



maanantai 11. helmikuuta 2013

Kohti Kulttuuriaittaa, osa 2.



Kirjoitin eilen kuulumiskirjettä Apulaiselle, kun oltiin palattu mökiltä kotiin. Kerroin viikonlopun tekemisistämme Ryötönperällä ja manasin Helsingin tuhrusäätä. Arvioin oikein vakavasti, että maalla mikä tahansa sää tuntuu hyvältä, mutta miksi ei kaupungissa. Melkein kiukuttelin märän lumen paljoutta, loskaa ja arjen harmaata tunnelmaa, mistä siis voipi syyttää vain ja ainoastaan muka säätä.

Sen verran tajusin lisätä, että jos sitä asuisi kokonaan maalla niin kyllä ankarat säät voisivat sielläkin alkaa nyppiä. 

Jäin kumminkin vähän miettimään asiaa. On sitä jo sen verran näin aikuisenakin tullut mökillä vietettyä aikaa, että kokemuksia turhauttavasta ilmanalasta on sieltäkin. Jos oikein tiristää kuvia muistisopukoistaan. Esimerkiksi tuuli. Jos se käy lujaa suoraan järveltä päin, kylmästi, niin eteerinen tunnelmointi on kaukana. 

Paitsi jos on sattunut olemaan pitkään seisova helle ja kamalasti hyttysiä, niin sitten tuuli on enemmän kuin tervetullut. Tai jos se on vain hetkellinen sadepilven edellä lähestyvä ryntäys, niin sekin on ihan ok.

On vaan tainnut olla hyvä onni mökkisäiden kanssa, eli tosi usein tyyntä. Ihanaa. Hiljaisuus tuntuu silloin oikein kertautuvan, kun ei suhise eikä vingu mikään. Viimeistään kun pääsee löylyyn, niin pulssi laskee. 


Pohdin rantasaunalla ääneen, että onko tässä talvisaunomisessa mitään järkeä kun ensin lämmitetään torppaa kolme tuntia ja sitten käydään tunti saunassa. Mutta ei kai se ihmiselle pahaakaan tee. Sitäpaitsi kotioloissa on usein ne omat hommat, mutta mökillä kun istutaan ja pitkästytään yhdessä - näin talvella - niin siinähän tulee ihan eri tavalla juteltua kaikenlaista. Jos nyt ei mitään syvällistä, niin ylipäätään jotain.

Kerrataan terassinlaajennussuunnitelmia ja pihan raivauksen jatkamista. Sitä, missä vaiheessa kevättä ehdittäisiin jäteaseman aukioloaikana maalle, että vietäisiin pari peräkärryllistä romua pois. Jännä, miten sitä liiteriin kertyykään kaikenlaista vaikka ensimmäisenä hallintasyksynäni pidin heti yhdet roskalavatalkoot ja lava tuli aivan täyteen. Nyt on taas tavaraa pois laitettavaksi, tai sitten kohta ei mahdu tekemään puutöitä ja säilömään klapeja.



Toisaalta, mikäs ihme se on, että roskalavakamaa kertyy kun kaupungista tuodaan koko ajan tilalle uutta. Tai siis ei uutta, vaan sillä tavalla vanhaa tavaraa, että minä saan lapsuudenkodissani olleita muutamia huonekaluja talteen. Epäkäytännöllisiä, mutta nättejä. Mies niiden äärellä vääntelee käsiään ja silmiään, mutta minä nyt ainakin hetken vielä katson näitä tavaroita ja laitan vasta sitten pois kun alkaa kyllästyttää se, ettei niillä ole käytännöllisesti katsoen mitään virkaa.

Kaikkeahan ei voi säästääkään, mutta tahdon valita vielä hetken.

Esimerkiksi Valtaistuimeksi kutsumamme tuoli jakaa perheen mielipiteet melko vahvasti. Nyt se jäi odottamaan keskelle tupaa ensi viikonlopun reissua, kun viedään - toivottavasti viimeinen - lasti tavaraa Kulttuuriaittaan. Tulee ihan luonnostaan nyt rampattua mökillä, kun on tätä kuljetusta. Ei ole tänä vuonna pelkoa mökkeilyn talvitauosta, vaan ehkä jopa pienestä edestakaisin matkailun yliannostuksesta.



Oli lauantaina kamala kiusaus vain keskittyä saunan lämmittämiseen, mutta kerrankin kuuntelin sisäistä viisasta ääntäni ja tottelin. Se sanoi, että edestäni löydän seuraavalla kerralla tekemättömät työt. Niinpä tartuin - ja tartutin miehenkin - toimeen ja tyhjennettiin aitasta pois liikaa tilaa vievät huonekalut, että muodonmuutos Kulttuuriaitaksi jatkuisi kivuttomammin. 

Olisin halunnut kantaa tilalle jo rekvisiittaa kesävieraan nukkumanurkkaa varten, mutta mies ei antanut. Ensin kuulemma varastoidaan taide huolellisesti ja sitten vasta somistellaan. Puoliso ei nyt ole oikein ymmärtänyt sitä logiikkaa, jolla minä tartun urakoihin. Aina pitää olla se ihastelupalkinto lopussa. Sehän on nimenomaan kantava voima kaikessa raa´assa työssä, että saa ihailla kädenjälkeään.

Eikä sellaiseen riitä pelkkä romusta tyhjennetty autio nurkka. 

Minä nyt sitten tyydyin vain vähän kokeilemaan yöpymiskulmauksen tulevaa tunnelmaa. Ajattelin ensin, että jos siihen valitsee sinisiä sävyjä, niin voisi olla nättiä. Miten se nyt alkaakin näyttää siltä, että sininen vain korostaa ruman oransseiksi tummenneiden hirsien keltaisuutta. Pitäisikö sittenkin keskittyä vaikka ihan valkoiseen ja harmaan sävyihin. Ehkä niin. On taas seuraavalle kerralle mietittävää.

Aitan seinien maalaaminen on käynyt mielessä, mutta se on kaiken tekemisen äärellä niin toisarvoinen urakka, että saa jäädä. Sitäpaitsi tulisiko sillä pilattua seinien hengittävyys. Tai ylipäätään, saattaisi olla lopputulos liian tehty. Olen vähän tullut allergiseksi sille, että kaikki mökit nykyään tuunataan kokovalkoiseksi - vaikka se nätin valoisaa ja avaraa onkin. 

Mikä sitten olisi parempi tapa raikastaa mäntyisiä ilmeitä, en tiedä itsekään. Mutta sitä mietin.


Itse päärakennuksen seinät ovat tummaksi käsiteltyä hirttä, enkä ole sen pimeyden takia ainakaan kesäaikaan viihtynyt sisällä ollenkaan. Mikä on tietenkin hyväkin juttu, tulee oltua ulkona. Lattia ja katto, ovet, ikkunanpokat ja kaikki muukin julistaa silti mäntyistä tunkkaista oranssia ja paljon olen pohtinut mitä niille tekisin. Vai teenkö mitään. Kyllähän silmä tottuu...

Jollain tavalla olen alkanut tykätä pirtin hämyisyydestä ja arvelin ääneen, että mitäs jos sen Huvila ja huussi -tyyppisen valkoiseksi maalaamisen sijasta käsittelisikin loputkin seinistä ja katoista tummaksi. Ollaan sitten kokonaan pimeässä, perskules, kun kerran sellainen on ollut mökin alkuperäinenkin tarkoitus näköjään.

Onneksi nyt sekin projekti muhii vain mielessä, ja unohtuukin varmaan kun taas alkaa kevään myötä puutarhatyöt. Talvella on liikaa aikaa katsella seiniä. Niihin olenkin nyt ripustellut lisää tauluja jotain tehdäkseni.


Pimeän sisätilatunnelman ansiosta mökillä oleminen on siinäkin mielessä armollista, ettei pöly näy. Vain minä itse tiedän, miten torppani kaipaisi perusteellista suursiivousta, seinien imuroimista ja nurkkien putsaamista. Ikkunoiden ja taulujen lasien pesua. Peittojen ja tyynyjen tuuletusta. Kirjaläjien paukuttelua. Jossain vaiheessa sekin pitää varmaan tehdä. Ennen kuin pölyrihmat osuvat muidenkin silmiin, viimeistään kesän ilta-aurinko tulee paljastamaan kaiken.

Se onkin ainoa vuorokaudenaika, kun valo osuu kunnolla sisälle. No jaa, kyllä se aamuisin makuuhuoneisiin paistaa. Siitä minä tykkään, tulee herättyä luonnonvaloon. En juuri koskaan pidä verhoja ikkunoiden edessä.


Äh, tuntuu jotenkin ihan turhanpäiväiseltä löpinältä ja huonolta ajankäytöltä jankuttaa männynväristä. Nyt lopetan. Se on mikä se on, ja elämässä on aika paljon tärkeämpiäkin asioita. Eikä se ole mäntypuun vika, että se ihmisten asumuksiin hyödynnettynä alkaa tummua. Ihmisiä syntyy ja kuolee, ja minä valitan seinistä. 

Tärkeämpää olisi olla ulkona raikkaassa ilmassa, nauttia metsän haisusta ja väreistä silloin kun puut vielä ovat elossa ja niiden oksilla lintuja. Vaikka aika vähäiseksi jäivät mökillä näköhavaintoni siivekkäistä. Ääniä kyllä kuului, tikan naputtelua ja jonkin sortin ihan rääkymistyyppistäkin mekastusta metsästä.

Jos olisi ollut yksi päivä enemmän aikaa maalla olemiseen, niin olisin lähtenyt metsään sen sijaan että nyt vain tiirailin sinne saunapolulta. Vaan aika upottava on hanki ja kivikkoisessa metsikössä erikoisia kuoppia ja ansoja, joihin voi aika vaarallisestikin luiskahtaa. Lumen alla myrskyjen kaatamia puita kompuroitavaksi.



Kaksi sirkuttajaa sentään bongasin, joista toinen osui kameraankin kun hätäpäissäni sitäkin yritin tavaran kanniskelujen tauoilla harjoitella. Kaukana ovat vielä skarpit ja upeat lintukuvat meikäläisen repertuaarista. Mutta onpahan ainakin itselleni muisto nyt tästäkin reissusta:




(Ihan niin kuin osa lehtipuiden oksista jo punertaisi kevään lähestymisen merkiksi, jippii!)

Vaan ei tässä nyt auta muu kuin tarttua uuteen arkiseen viikkoon, joka sekin - ainakin suunnitelmien mukaan - huipentuu taas mökkisaunalle. Joka kaiken kanniskelun jälkeen on sittenkin se paras tapa hoitaa pölyistä mieltä ja kipeitä lihaksia. Siellä löylyissä viimeistään loksahtelevat asiat tärkeysjärjestyksensä mukaisiin lokeroihin, aika saa todellisen perspektiivinsä ja ihminen rentoutuu.

Oikeastaan hyvä, että valitsin mökkitiluksen ja sen rakennukset perintötaiteen ja -tavaran säilytyspaikaksi (minkäs muunkaan), niin tulee väistämättä urakoinnilta tuntuvan pesänselvittelyn sivutuotteena myös hiljennyttyä.



perjantai 8. helmikuuta 2013

Hämärää korvien välissä


Varmaan se alkoi kotipihan talventörröttäjistä ja siitä, että aurinko osui niihin taas uudelta tuntuvalla tavalla pimeyden jälkeen. Ja siitä, että vuorokaudenajan vaihtumisiin on ilmaantunut takaisin vaihe hämärää. Se kestää muka pidempään kuin synkimmän talven jyrkissä ja kovissa sinisissä siirtymisissä. On pehmeää.

Vaan voihan se olla vai korvienkin välissä. Pehmeä utuisuus. Tai hämäryys. Edes uusi lumi ei lässäyttänyt fiilistä.

Ihan sama, mistä tunnelmani johtuu, kunhan se vaan on jälleen tullut jäädäkseen juhannukseen asti. Huomaan pohdiskelleeni tätä sisäistä ilmiötäni näköjään oikein antaumuksella ja tajunnut, että aina kun lässytän rakkaudestani valoon, en tarkoitakaan kirkasta keskipäivää ja ehdottoman yötöntä yötä, vaan ilmeisesti nimenomaan valon vaiheita, siirtymisiä ja - hämärää. Jännä, että näinkin kokeneeksi piti elää että sellaisen itsessään oppii tunnistamaan.

Tämä selittää sen, miksi usein olen heinäkuussa äkäinen ja tammikuussa suorastaan kettumainen. On liian valoisaa/pimeää ja pysähtynyttä. Valon lisäksi luonnonilmiöiden lepotila ärsyttää, vaikka tosiasiassa heinäkuussa tietenkin tapahtuu vaikka mitä. Mutta ei nyt puhuta vielä heinäkuusta, kun tässä on tämä ihana hämärä kausi ja kasvujuttujen aika vasta edessä.


Vaikea selittää. Ehkä mielenmaisemani kertoo sen: Huhtikuinen pihamaan ruskeus, ennen vihreää. Aamun tai alkuillan valo. Puutarhapöytä - kulunut - ja sen päällä vanha sisätiloihin alunperin tarkoitettu öljylamppu ja siinä liekki. Tyyntä. Jostain leijuu nenään piharoskien polttamisesta syntyvä savun haisu. On hiljaista. Paitsi, että jos lintu laulaa ei haittaa.

Voi kuulua askeleita syksyllä haravoimatta jääneiden lehtien seasta. Pieni kuivista lehdistä syntynyt rahinakaan ei haittaa. Harrasta harhailua pihamaalta. Ehkä askeleet pysähtyvät pyllistelyihin, kun toivorikas puutarhuri pikkuisen tiiraa maahan etsiessään vuokkojen aihioita. Villapaitasää.

Sumuakin voisi pikkuisen olla. Ilma on vaaleanpunaista.

Jos edellä kuvatun tunnelmakuvan jossain lehdessä näen ennen kuin olen sen itse ehtinyt ottaa, niin haastan oikeuteen varastamisesta.


Pikkuisen tutkailenkin nyt naistenlehtiä sillä silmällä. Yhtäältä huolettaa, jos olenkin alitajuisesti aivopesty ja jotenkin vahingossa myyty ruskealle ja murretuille sävyille hämyvaloon yhdistettynä ja luulen vaan, että kaipuu sellaiseen tulee omasta sisimmästä. Sitäpaitsi virallisesti inhoan beigeä. Tai siis nykyäänhän sen nimi on vissiin joku mokka tai latte. Kohta varmaan pamahtaa jostain trendilehdestä silmille murretunvärinen aukeama minun maisemastani vanhoine lamppuineen.

Olen perinyt muutaman öljylampun ja harmittaa kun ei niitä tule käytettyä sisätiloissa käryn takia. Sydänlangat ovat vissiin vähän kuonaisia, eiväthän ne puhtaana haiskahda kun lamppuöljytkin ovat nykyään niin terveellisiä. Niin olen kumminkin suunnitellut lamppujen käyttöä pihatunnelmoinnissa. Pian se nähdään, miten visioni toimii. Sitten kun kevät saa. Vaikka voisinhan pikkuisen testailla jo nytkin.

Toisaalta ahmiskentelen mielenmaisemaani vahvistavia kuvia oikein urakalla. Juutun sellaisten ääreen. En ole jaksanut keskittyä tekstiin, vaikka arvostankin painettua sanaa. Jotenkin on vähän väsyttänyt, mutta sehän on vain hyvä syy pysähdellä inspiroiviin asioihin.



Esimerkiksi kuihtunut jouluamaryllis keittiönpöydän pölyisellä kulmalla aiheutti kertakaikkisen hellyydenpuuskan. Ikuistelin sitä monesta kulmasta ennen poislaittamista. Tai siis säästin minä vielä kukinnot maljakkoon, kun jotenkin ne tuntuivat sen ansainneen. Joskus kuihtuneisuudessa ja kuluneisuudessa on jotakin paljon lempeämpää, sympaattisempaa ja armollisempaa kuin terhakkassaa tuoreudessa.

Kunpa sitä osaisi ajatella niin omasta peilikuvastaankin. Pitkä pimeä kausi näkyy naamasta ja aamuisin on silmissäkin aika kestävä sameus ynnä utu, joka valuu vetenä pois vasta tietyssä kohdassa matkaa bussipysäkille, kun kylmä yllättää kyynelkanavat. Eikä tässä siis ole kyse mistään tunteilusta vaan puhtaasta fysiikasta vissiin. Kauppareissuilla ostan kroonisesti tuoremehua aamuja varten, mutta ei sitä sitten heti herättyä teekään mieli juoda. Liian kirpeää liian pian. D-vitamiinin olen talven aikana muistanut ottaa ehkä joka kolmas päivä vain.

Liian vähän ulkoilua ja kunnon unta. Liian vähän valoa pärstäkertoimelle. Näkyyhän sellainen väkisinkin. Kyllä on kiva, että siihenkin tulee pian muutos. 



Kyllä minä ymmärrän, että on vasta helmikuu ja askeleet luminarskuvat vielä pitkään. Olen uhonnut hetkeen tarttumista ja silläpä levitin mielenmaiseman tunnelmaa kotiin sisälle. Kyllä on kätevää, kun sotkuisessa vaatehuoneessa lojuu Ikean kassi, johon olen tallentanut kummitädin perintömariverhoja. Niistä osasta olen ajatellut luopua, kun en tykkää kaikista kuoseista. Esimerkiksi ruusukuvio ei ole aiemmin puhutellut. Nyt ripustin sitä kuitenkin keittiöön radikaalien syksyverhojen tilalle, jotta saan kevätudun tunnelmaa sisälle jo nyt.

Mies järkyttyi. Kyllä elämä on palkitsevaa. Oli varmaan luullut, että kaikki hänen mielestään hirveimmät kuosit on jo käyty läpi. Epäuskoisena katseli rakasta keittiötään.

Vähän se omaankin silmään aluksi näytti valjulta, mutta nyt tykkään.

Kissa juoksi yli pöydän.

Seesteistä mieltä tässä vielä tarvitaankin, kun on kaikenlaista roudausrumbaa koko kuukaudeksi tiedossa ja sen jälkeenkin setvittelyä loppuelämäksi varmaan. Sain tänään pikkuserkun kanssa aikaiseksi harvinaislaatuisen facebookchattayshysteriahihityskohtauksen, kun kuvailin hänelle miten helmikuu tulee päättymään "tiristyshässäkkään". Tarkoitin eräänlaista loppupuserrusta (hih). Molemmille - tai ainakin minulle - tuli mieleen lapselliset kakkajutut ja ne eivät meinanneet päästää otteestaan millään. Nauratti kamalasti ja se oli tosi tervetullutta. Kiitos.

Tänä viikonloppuna jatkuu Ryötönperän Kulttuuriaitan ja Taidelainaamon suunnittelu ynnä kehitys, auto on tavaraa taas täynnä. Kohta rompe pyörii jaloissa pari vuotta sitten ah - niin avaraksi tyhjentämässäni mökin tuvassa. Ei ole avaraa enää. Niin se vaan on, että aina ei voi ihan kaikkea valita. Kyllä varmaan pahemminkin voisi olla.




Silläpä suhtaudun tänä vuonna kevään odotteluun suurella kärsivällisyydellä, oikeastaan se saisi kestää kauankin. Koska tiedän, että huhtikuun saapuessa on moni pikkurupeama takanapäin. Ei tartte luonnon pukata vihreää ennen aikojaan edes minun mieleeni. Ollaan nyt vaan tässä vaiheessa ja hidastetaan aika, että ehdin kaiken mitä pitääkin. Niin sitten saan olla möllötellä ja nauttia keväästä hiljaa.

Anna mun kaikki kestää, jos vihreä vaihe pulpahtaa mieleen liian aikaisin. Mitä minä sitten teen? Pikkuviljennöt ja kukkamaa-ajatukset ovat jo vilahtaneet aivoituksissa, mutta koitan säästää ne myöhemmäksi. Tallettaa oikein vakavasti. Antaa niiden nyt muhia vaan.



Paitsi että kaupungilla huomaan tarkkailevani kivijalkakukkakauppoja jo vähän sillä silmällä... Ääk. Siellä ruokitaan perheenemäntien, hienostorouvien ja meikäläisten taviksien kevään kaipuuta. On tulppaania ja sipulikukkasommitelmaa keskellä kivikaupunkia ja kiireistä katua. Olisikohan kiva olla floristi. Ei taida oma sorminäppäryys riittää.

Koitan nyt vaan keskittyä valon hämäriin hetkiin, jos on aikaa. Liian monena aamuna ja etenkin iltana ne menevät turhan nopeasti ohi. Pitää ehkä laittaa kello soimaan, että malttaa pysähtyä. Tämä se on kuitenkin aika kivakin vaihe vuotta, voisi pitää vaikka jotain minuuttipäiväkirjaa hämärän kestosta ja siitä, mitä pihamaalla esimerkiksi lintujen kesken utuisissa hetkissä tapahtuu.

Eilen aamulla jätti-iso rusakko istui lintulaudan juurella mutustelemassa maahan tippuneita siemeniä. En edes syttyttänyt keittiöön valoa, ettei se olisi säikähtänyt. Kissojen kanssa oltiin tohkeissamme ja vakoiltiin eläintä, kunnes jäätiin kiinni ja se lähti.



lauantai 2. helmikuuta 2013

Uusia piirtoja




Väistämättä tästä tulee vähän valokuvausraportti. Olen minä silti tällä viikolla muutakin tehnyt. Käynyt töissä, pakannut tauluja ja fiilistellyt kummilapsen kanssa pierukirjaa. Maksanut perintöveroja ja todennut yhden vesivahingon. Mutta kotona - siellä minä olen sillä tavalla levoton, etten osaa keskittyä mihinkään pieneenkään hommaan. Paitsi uuteen harrastukseen.

Meillä on kamala pyykkivuori, tiskiläjä ja joka puolella kissankarvakuorrutus. Minä en ehdi enää siivota kun päivystän lintulautaa. Istun keittiön pöydällä ja räplään uutta kameraa, jota en ole ehtinyt vielä kunnolla edes opetella. On vaan hienoa, kun voi zoomata salakuvia pieneläimistä.

Tai siis onhan sekin opettelua kun vaan kuvailee. Väkisinkin.

Alkaa näyttää siltä, että minut on kyllä jo huomattu. Orava vaikuttaa kyllästyneeltä ja linnut tekevät pilkkaa.

Ja minä kun vaan yritän ystävällisesti ottaa heistä luonnekuvia ikkunan läpi. Eivät ymmärrä eläimet valokuvista mitään ja se on sääli.

Ehkä orava sittenkin yrittää tiristää minulle hymyä.

Pitää hankkia vielä joku läpinäkyvä linssisuojus kuulemma, ennen kuin uskallan lähteä aparaattini kanssa oikein kävelylle tuonne tuhrusäähän. Ihan vähän olen kokeillut ulkotiloissakin napsimista. Seisoin pyjamahousuissa miehen talvilenkkarit jalassa keskellä pihaa putki tötteröllä kun naapuri tuli tielle koiransa kanssa. 

Linnut lähtivät karkuun, joten oli pakko vaihtaa muutama sana. Koira turhautui pikkuisen, kun en liikahtanutkaan kuvauspaikaltani häntä tervehtimään. Kuulumme hänen laumaansa. Hän tuijotti kaihoisasti kuono lumiauran jättämän kokkarekasan päällä. Naapuri sanoi, ettei koirasta tarvitse ottaa kuvaa kun sillä ei ole siipiä.

Minä olisin muuten ottanutkin, mutta en halunnut aiheuttaa pihapiirissä yhtään ylimääräistä hässäkkää, että linnut palaisivat takaisin ruokintapaikalle koiran häivyttyä.

En olisi uskonut, että ikimaailmassa jättäisin rapsuttamatta koiraa. Kaikkea sitä itsestään oppiikin.


Hän venttailee kavereita.

Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että uudessa harrastuksessa ei ole ollenkaan kyse pelkästään uuden taidon oppimisesta. Vaan tämä tällainenhan on mitä kätevin tapa tutustua myös itseensä tuoreesta vinkkelistä.

Minä esimerkiksi en voi enää väittää, että pelkillä pihatöillä käsilihakset pysyvät kunnossa. Hauikseni ovat surkastuneet. Kädet alkavat krampata ja täristä, jos kameraa pitää tosi pitkään ylhäällä. Niskat menevät jumiin kun ensin jännittää kameran kanssa, sitten pistää kuvia koneelle ja istuu lysyyn niitä tarkastelemaan. Ja sama kun toistuu puoli päivää, niin kyttyräselkä on valmis.

Ehkä tämä kanavoituu nyt motivaatioksi käyttää liikuntaseteleitä kuntoiluun. Vihaan punttisaleja kylläkin. Keinotekoinen liikunta, yök.  Lintujen ei tarvitse erikseen lähteä salille ähkimään älyttömiin laitteisiin tai harrastaa ohjattua joukkoliikuntaa. Olisinpa lintu.


Sitten ihmeellisenä ominaisuutena olen huomannut itsessäni eräänlaisen ahneuden. Kun ensin onnistuu ylipäätään saamaan kauempana olevan tintin kuvaan - vaikkapa kuinka töhryisenä - niin sitten siitä ilakoi hetken, tukkii kavereiden sähköpostit otoksella ja piinaa miestä kuvan esittelyllä pitkin huushollia perässä kulkien ja tunkemalla kameran näyttöä puolison naamaan. Kun ilkamointivaiheesta on päästy, jatkuu salakuvaus. 

Kun sitten saa jälleen edellistä vähän muka paremman otoksen, niin sama kuvio toistuu ja hävettää jo, että tuli elvisteltyä aikaisemmalla vahinkolaukauksella. Sitä vaan haluaa lisää ja lisää, parempaa ja parempaa. Ehkä on hyväkin, että tässä vaiheessa harrastuksen aloittamista tulee kärsittyä niin sanotusta Kun mikään ei riitä -ilmiöstä. Muutenhan oppiminen voisi tyssätä heti alkuunsa.

Joku voisi ilmiöstä käyttää sanaa kärsivällisyyskin, mikä kyllä kuulostaa paremmalta kuin ahneus.

On se varmaan niin, että kun jotain oikein haluaa hallita niin sitten sitä kohti vaan menee sinnikkäästi. Olenhan minä viime kesänä oppinut myös perunamaan kitkemistä ja muutakin viljelykseen liittyvää asiaa aivan uudella volyymilla, niin miksen sitten tätäkin.


Minä en ole koskaan pitänyt itseäni kärsivällisenä ihmisenä. Paitsi alaikäisten ja vanhojen ihmisten suhteen. Ja eläinten. Tekniikan äärellä en koskaan. Tai muutenkaan. Lapsena katkaisin raivopäissäni ensimmäiset sukset polkemalla jalkaa liian ponnekkaasti kun eivät luistaneet. Soitin poikkihuilua puoli vuotta, samaten pianoa - kun pinna ei kestänyt enempää. Kesken Heinillä härkien kaukalon soitannan lensi huilu seinään.

Ensimmäinen poikaystävä sai päälleen shakkinappulat.

Nuorena aikuisena raahasin isän kitaran lainaksi Keski-Suomeen saakka. Kuvittelin, että oppisin säestämään iltanuotiotunnelmia. Näppäilyvaiheessa meni hermo enkä koskaan hallinut edes How Many Roads -biisiä loppuun asti.

Kun tietotekniikka ei pelitä mieleiselläni tavalla, saan edelleen keskenkasvuisen ihmisen raivokohtauksia. Kun jouluvalot ovat solmussa, yritän avata niitä ravistelemalla ja repimällä - en selvittämällä niitä järjestelmällisesti.


Ja nyt yhtäkkiä istun tai seison hiljaa ja tiirailen, zoomailen ja räpsäisen. Välillä opiskelen uuden helpoimmalta tuntuvan käsitteen tai teknisen vipstaakin kameran käsikirjasta ja sitten jatkan. Mahtava kokemus oli kun sain kaksi lintua kuvaan yhtä aikaa. Kamalan nopeita ovat, nuo tiaiset. Kaverusten ikuistaminen kimpassa tuntui sillä hetkellä paljon tärkeämmältä kuin kuvien syvyys tahi terävyys.

Mutta sitten sekin alkoi tuntua tärkeältä. Ja vaikealta. 

En ole vielä ollenkaan turhautunut, vaikka varmasti niitäkin hetkiä tulee.

Olen myös huomannut olevani pikkuisen taipuvainen kateellisuuteen. Heti alan verrata omia harjoituksiani muiden otoksiin. Ei pitäisi - vain omaan edistymiseensä pitäisi peilata varmaan. Mutta saa sitä mallia ottaa ja opiskella, mitä muiden kuvissa on tavoittelemisen arvoista ja missä asioissa sitä haluaa panostaa omaan kädenjälkeensä.

Sekin on uusi ilmiö - olen oikeasti huomannut miettiväni, että olisi hauskaa jos pelkän luontokappaleen ikuistamisen lisäksi kuvaan saisi vähän jotain tunnelmaa. Vaikka se aukeaisikin vain itselle.


Sitten alkoi kylläkin vähän huolestuttaa kaikki uuden kameran tuomat mahdollisuudet. Tilanne- ja maisemakuvaus. En osaa ollenkaan. Enhän minä nyt voi loputtomiin kuvata pelkkiä talitinttejä, ei se ole ikuisesti kiinnostavaa. Minä olen jumittunut pokkarikamerallanikin epämääräisiin yksityiskohtiin ja suurempien linjojen ikuistaminen on koskenut oikeastaan vain mökkirannan näkymästä otettuja muistoräpsäisyjä vuodenaikojen varrelta.

Minä en tiedä oikean kokonaisvaltaisen kokonaisuudesta otettavan kuvan sommittelusta mitään. Miten silloin tarkennetaan ja mitä pitää olla arvoina niissä kaikenmaailman sulkuaukoissa ja -ajoissa. Siihen on otettava ihan oma retriittinen aikansa, opiskella rauhassa.

Juttelin aiheesta myös nuorison kanssa, ja kuulin että ihmisen kuvaamiseenkin on sääntöjä. Ei saa katkaista keskeltä niveltä, ettei näytä amputoidulta. Pistin neuvon heti korvan taakse.

Liikkeen tallentaminen jotenkin erityisesti kiehtoo, ja sehän ei taida olla mikään ihan pikkujuttu. Pitäisi olla joku lakisääteinen järjestelmäkameravapaa töistä, vähän niin kuin vanhempainvapaa, niin ehtisi keskittyä kunnolla.


Ai niin ja sitten olen miettinyt asetelmakuvaustakin. Että ihan varta vasten - oikein keinotekoisesti - tekisin erilaisia sommitelmia ja niiden avulla harjoittelisin... niin - hmm - jotain. Miksiköhän? Tutkimattomat ovat ihmisen sielunmaiseman tiet.

Rakas Apulaiseni lähti eilen Ranskaan pitkäksi aikaa. Se on hienoa, minulla on nyt siellä siispä oma Viiniagentti, jolle voin kirjoitella perinteistä kirjepostia ja lähettää salmiakkia. Hänen seikkailuunsa liittyen tein kuvasommitelman vanhasta lahjapaperista, osoitekirjasta ja kummitädiltä perimästäni korusta.

Kuvasta tuli ihan nätti - eihän noista elementeistä rumaa voi saadakaan - mutta kyllä sen ottaminen vähän hölmöltä tuntui. Pitää harjoittaa vielä itsetutkiskelua ja löytää aina se juttu, mitä kulloinkin haluaa sanoa.