Hämärää korvien välissä

Varmaan se alkoi kotipihan talventörröttäjistä ja siitä, että aurinko osui niihin taas uudelta tuntuvalla tavalla pimeyden jälkeen. Ja siitä, että vuorokaudenajan vaihtumisiin on ilmaantunut takaisin vaihe hämärää. Se kestää muka pidempään kuin synkimmän talven jyrkissä ja kovissa sinisissä siirtymisissä. On pehmeää.

Vaan voihan se olla vai korvienkin välissä. Pehmeä utuisuus. Tai hämäryys. Edes uusi lumi ei lässäyttänyt fiilistä.

Ihan sama, mistä tunnelmani johtuu, kunhan se vaan on jälleen tullut jäädäkseen juhannukseen asti. Huomaan pohdiskelleeni tätä sisäistä ilmiötäni näköjään oikein antaumuksella ja tajunnut, että aina kun lässytän rakkaudestani valoon, en tarkoitakaan kirkasta keskipäivää ja ehdottoman yötöntä yötä, vaan ilmeisesti nimenomaan valon vaiheita, siirtymisiä ja - hämärää. Jännä, että näinkin kokeneeksi piti elää että sellaisen itsessään oppii tunnistamaan.

Tämä selittää sen, miksi usein olen heinäkuussa äkäinen ja tammikuussa suorastaan kettumainen. On liian valoisaa/pimeää ja pysähtynyttä. Valon lisäksi luonnonilmiöiden lepotila ärsyttää, vaikka tosiasiassa heinäkuussa tietenkin tapahtuu vaikka mitä. Mutta ei nyt puhuta vielä heinäkuusta, kun tässä on tämä ihana hämärä kausi ja kasvujuttujen aika vasta edessä.

Vaikea selittää. Ehkä mielenmaisemani kertoo sen: Huhtikuinen pihamaan ruskeus, ennen vihreää. Aamun tai alkuillan valo. Puutarhapöytä - kulunut - ja sen päällä vanha sisätiloihin alunperin tarkoitettu öljylamppu ja siinä liekki. Tyyntä. Jostain leijuu nenään piharoskien polttamisesta syntyvä savun haisu. On hiljaista. Paitsi, että jos lintu laulaa ei haittaa.

Voi kuulua askeleita syksyllä haravoimatta jääneiden lehtien seasta. Pieni kuivista lehdistä syntynyt rahinakaan ei haittaa. Harrasta harhailua pihamaalta. Ehkä askeleet pysähtyvät pyllistelyihin, kun toivorikas puutarhuri pikkuisen tiiraa maahan etsiessään vuokkojen aihioita. Villapaitasää.

Sumuakin voisi pikkuisen olla. Ilma on vaaleanpunaista.

Jos edellä kuvatun tunnelmakuvan jossain lehdessä näen ennen kuin olen sen itse ehtinyt ottaa, niin haastan oikeuteen varastamisesta.

Pikkuisen tutkailenkin nyt naistenlehtiä sillä silmällä. Yhtäältä huolettaa, jos olenkin alitajuisesti aivopesty ja jotenkin vahingossa myyty ruskealle ja murretuille sävyille hämyvaloon yhdistettynä ja luulen vaan, että kaipuu sellaiseen tulee omasta sisimmästä. Sitäpaitsi virallisesti inhoan beigeä. Tai siis nykyäänhän sen nimi on vissiin joku mokka tai latte. Kohta varmaan pamahtaa jostain trendilehdestä silmille murretunvärinen aukeama minun maisemastani vanhoine lamppuineen.

Olen perinyt muutaman öljylampun ja harmittaa kun ei niitä tule käytettyä sisätiloissa käryn takia. Sydänlangat ovat vissiin vähän kuonaisia, eiväthän ne puhtaana haiskahda kun lamppuöljytkin ovat nykyään niin terveellisiä. Niin olen kumminkin suunnitellut lamppujen käyttöä pihatunnelmoinnissa. Pian se nähdään, miten visioni toimii. Sitten kun kevät saa. Vaikka voisinhan pikkuisen testailla jo nytkin.

Toisaalta ahmiskentelen mielenmaisemaani vahvistavia kuvia oikein urakalla. Juutun sellaisten ääreen. En ole jaksanut keskittyä tekstiin, vaikka arvostankin painettua sanaa. Jotenkin on vähän väsyttänyt, mutta sehän on vain hyvä syy pysähdellä inspiroiviin asioihin.

Esimerkiksi kuihtunut jouluamaryllis keittiönpöydän pölyisellä kulmalla aiheutti kertakaikkisen hellyydenpuuskan. Ikuistelin sitä monesta kulmasta ennen poislaittamista. Tai siis säästin minä vielä kukinnot maljakkoon, kun jotenkin ne tuntuivat sen ansainneen. Joskus kuihtuneisuudessa ja kuluneisuudessa on jotakin paljon lempeämpää, sympaattisempaa ja armollisempaa kuin terhakkassaa tuoreudessa.

Kunpa sitä osaisi ajatella niin omasta peilikuvastaankin. Pitkä pimeä kausi näkyy naamasta ja aamuisin on silmissäkin aika kestävä sameus ynnä utu, joka valuu vetenä pois vasta tietyssä kohdassa matkaa bussipysäkille, kun kylmä yllättää kyynelkanavat. Eikä tässä siis ole kyse mistään tunteilusta vaan puhtaasta fysiikasta vissiin. Kauppareissuilla ostan kroonisesti tuoremehua aamuja varten, mutta ei sitä sitten heti herättyä teekään mieli juoda. Liian kirpeää liian pian. D-vitamiinin olen talven aikana muistanut ottaa ehkä joka kolmas päivä vain.

Liian vähän ulkoilua ja kunnon unta. Liian vähän valoa pärstäkertoimelle. Näkyyhän sellainen väkisinkin. Kyllä on kiva, että siihenkin tulee pian muutos. 

Kyllä minä ymmärrän, että on vasta helmikuu ja askeleet luminarskuvat vielä pitkään. Olen uhonnut hetkeen tarttumista ja silläpä levitin mielenmaiseman tunnelmaa kotiin sisälle. Kyllä on kätevää, kun sotkuisessa vaatehuoneessa lojuu Ikean kassi, johon olen tallentanut kummitädin perintömariverhoja. Niistä osasta olen ajatellut luopua, kun en tykkää kaikista kuoseista. Esimerkiksi ruusukuvio ei ole aiemmin puhutellut. Nyt ripustin sitä kuitenkin keittiöön radikaalien syksyverhojen tilalle, jotta saan kevätudun tunnelmaa sisälle jo nyt.

Mies järkyttyi. Kyllä elämä on palkitsevaa. Oli varmaan luullut, että kaikki hänen mielestään hirveimmät kuosit on jo käyty läpi. Epäuskoisena katseli rakasta keittiötään.

Vähän se omaankin silmään aluksi näytti valjulta, mutta nyt tykkään.

Kissa juoksi yli pöydän.

Seesteistä mieltä tässä vielä tarvitaankin, kun on kaikenlaista roudausrumbaa koko kuukaudeksi tiedossa ja sen jälkeenkin setvittelyä loppuelämäksi varmaan. Sain tänään pikkuserkun kanssa aikaiseksi harvinaislaatuisen facebookchattayshysteriahihityskohtauksen, kun kuvailin hänelle miten helmikuu tulee päättymään "tiristyshässäkkään". Tarkoitin eräänlaista loppupuserrusta (hih). Molemmille - tai ainakin minulle - tuli mieleen lapselliset kakkajutut ja ne eivät meinanneet päästää otteestaan millään. Nauratti kamalasti ja se oli tosi tervetullutta. Kiitos.

Tänä viikonloppuna jatkuu Ryötönperän Kulttuuriaitan ja Taidelainaamon suunnittelu ynnä kehitys, auto on tavaraa taas täynnä. Kohta rompe pyörii jaloissa pari vuotta sitten ah - niin avaraksi tyhjentämässäni mökin tuvassa. Ei ole avaraa enää. Niin se vaan on, että aina ei voi ihan kaikkea valita. Kyllä varmaan pahemminkin voisi olla.

Silläpä suhtaudun tänä vuonna kevään odotteluun suurella kärsivällisyydellä, oikeastaan se saisi kestää kauankin. Koska tiedän, että huhtikuun saapuessa on moni pikkurupeama takanapäin. Ei tartte luonnon pukata vihreää ennen aikojaan edes minun mieleeni. Ollaan nyt vaan tässä vaiheessa ja hidastetaan aika, että ehdin kaiken mitä pitääkin. Niin sitten saan olla möllötellä ja nauttia keväästä hiljaa.

Anna mun kaikki kestää, jos vihreä vaihe pulpahtaa mieleen liian aikaisin. Mitä minä sitten teen? Pikkuviljennöt ja kukkamaa-ajatukset ovat jo vilahtaneet aivoituksissa, mutta koitan säästää ne myöhemmäksi. Tallettaa oikein vakavasti. Antaa niiden nyt muhia vaan.

Paitsi että kaupungilla huomaan tarkkailevani kivijalkakukkakauppoja jo vähän sillä silmällä... Ääk. Siellä ruokitaan perheenemäntien, hienostorouvien ja meikäläisten taviksien kevään kaipuuta. On tulppaania ja sipulikukkasommitelmaa keskellä kivikaupunkia ja kiireistä katua. Olisikohan kiva olla floristi. Ei taida oma sorminäppäryys riittää.

Koitan nyt vaan keskittyä valon hämäriin hetkiin, jos on aikaa. Liian monena aamuna ja etenkin iltana ne menevät turhan nopeasti ohi. Pitää ehkä laittaa kello soimaan, että malttaa pysähtyä. Tämä se on kuitenkin aika kivakin vaihe vuotta, voisi pitää vaikka jotain minuuttipäiväkirjaa hämärän kestosta ja siitä, mitä pihamaalla esimerkiksi lintujen kesken utuisissa hetkissä tapahtuu.

Eilen aamulla jätti-iso rusakko istui lintulaudan juurella mutustelemassa maahan tippuneita siemeniä. En edes syttyttänyt keittiöön valoa, ettei se olisi säikähtänyt. Kissojen kanssa oltiin tohkeissamme ja vakoiltiin eläintä, kunnes jäätiin kiinni ja se lähti.