maanantai 11. helmikuuta 2013

Kohti Kulttuuriaittaa, osa 2.



Kirjoitin eilen kuulumiskirjettä Apulaiselle, kun oltiin palattu mökiltä kotiin. Kerroin viikonlopun tekemisistämme Ryötönperällä ja manasin Helsingin tuhrusäätä. Arvioin oikein vakavasti, että maalla mikä tahansa sää tuntuu hyvältä, mutta miksi ei kaupungissa. Melkein kiukuttelin märän lumen paljoutta, loskaa ja arjen harmaata tunnelmaa, mistä siis voipi syyttää vain ja ainoastaan muka säätä.

Sen verran tajusin lisätä, että jos sitä asuisi kokonaan maalla niin kyllä ankarat säät voisivat sielläkin alkaa nyppiä. 

Jäin kumminkin vähän miettimään asiaa. On sitä jo sen verran näin aikuisenakin tullut mökillä vietettyä aikaa, että kokemuksia turhauttavasta ilmanalasta on sieltäkin. Jos oikein tiristää kuvia muistisopukoistaan. Esimerkiksi tuuli. Jos se käy lujaa suoraan järveltä päin, kylmästi, niin eteerinen tunnelmointi on kaukana. 

Paitsi jos on sattunut olemaan pitkään seisova helle ja kamalasti hyttysiä, niin sitten tuuli on enemmän kuin tervetullut. Tai jos se on vain hetkellinen sadepilven edellä lähestyvä ryntäys, niin sekin on ihan ok.

On vaan tainnut olla hyvä onni mökkisäiden kanssa, eli tosi usein tyyntä. Ihanaa. Hiljaisuus tuntuu silloin oikein kertautuvan, kun ei suhise eikä vingu mikään. Viimeistään kun pääsee löylyyn, niin pulssi laskee. 


Pohdin rantasaunalla ääneen, että onko tässä talvisaunomisessa mitään järkeä kun ensin lämmitetään torppaa kolme tuntia ja sitten käydään tunti saunassa. Mutta ei kai se ihmiselle pahaakaan tee. Sitäpaitsi kotioloissa on usein ne omat hommat, mutta mökillä kun istutaan ja pitkästytään yhdessä - näin talvella - niin siinähän tulee ihan eri tavalla juteltua kaikenlaista. Jos nyt ei mitään syvällistä, niin ylipäätään jotain.

Kerrataan terassinlaajennussuunnitelmia ja pihan raivauksen jatkamista. Sitä, missä vaiheessa kevättä ehdittäisiin jäteaseman aukioloaikana maalle, että vietäisiin pari peräkärryllistä romua pois. Jännä, miten sitä liiteriin kertyykään kaikenlaista vaikka ensimmäisenä hallintasyksynäni pidin heti yhdet roskalavatalkoot ja lava tuli aivan täyteen. Nyt on taas tavaraa pois laitettavaksi, tai sitten kohta ei mahdu tekemään puutöitä ja säilömään klapeja.



Toisaalta, mikäs ihme se on, että roskalavakamaa kertyy kun kaupungista tuodaan koko ajan tilalle uutta. Tai siis ei uutta, vaan sillä tavalla vanhaa tavaraa, että minä saan lapsuudenkodissani olleita muutamia huonekaluja talteen. Epäkäytännöllisiä, mutta nättejä. Mies niiden äärellä vääntelee käsiään ja silmiään, mutta minä nyt ainakin hetken vielä katson näitä tavaroita ja laitan vasta sitten pois kun alkaa kyllästyttää se, ettei niillä ole käytännöllisesti katsoen mitään virkaa.

Kaikkeahan ei voi säästääkään, mutta tahdon valita vielä hetken.

Esimerkiksi Valtaistuimeksi kutsumamme tuoli jakaa perheen mielipiteet melko vahvasti. Nyt se jäi odottamaan keskelle tupaa ensi viikonlopun reissua, kun viedään - toivottavasti viimeinen - lasti tavaraa Kulttuuriaittaan. Tulee ihan luonnostaan nyt rampattua mökillä, kun on tätä kuljetusta. Ei ole tänä vuonna pelkoa mökkeilyn talvitauosta, vaan ehkä jopa pienestä edestakaisin matkailun yliannostuksesta.



Oli lauantaina kamala kiusaus vain keskittyä saunan lämmittämiseen, mutta kerrankin kuuntelin sisäistä viisasta ääntäni ja tottelin. Se sanoi, että edestäni löydän seuraavalla kerralla tekemättömät työt. Niinpä tartuin - ja tartutin miehenkin - toimeen ja tyhjennettiin aitasta pois liikaa tilaa vievät huonekalut, että muodonmuutos Kulttuuriaitaksi jatkuisi kivuttomammin. 

Olisin halunnut kantaa tilalle jo rekvisiittaa kesävieraan nukkumanurkkaa varten, mutta mies ei antanut. Ensin kuulemma varastoidaan taide huolellisesti ja sitten vasta somistellaan. Puoliso ei nyt ole oikein ymmärtänyt sitä logiikkaa, jolla minä tartun urakoihin. Aina pitää olla se ihastelupalkinto lopussa. Sehän on nimenomaan kantava voima kaikessa raa´assa työssä, että saa ihailla kädenjälkeään.

Eikä sellaiseen riitä pelkkä romusta tyhjennetty autio nurkka. 

Minä nyt sitten tyydyin vain vähän kokeilemaan yöpymiskulmauksen tulevaa tunnelmaa. Ajattelin ensin, että jos siihen valitsee sinisiä sävyjä, niin voisi olla nättiä. Miten se nyt alkaakin näyttää siltä, että sininen vain korostaa ruman oransseiksi tummenneiden hirsien keltaisuutta. Pitäisikö sittenkin keskittyä vaikka ihan valkoiseen ja harmaan sävyihin. Ehkä niin. On taas seuraavalle kerralle mietittävää.

Aitan seinien maalaaminen on käynyt mielessä, mutta se on kaiken tekemisen äärellä niin toisarvoinen urakka, että saa jäädä. Sitäpaitsi tulisiko sillä pilattua seinien hengittävyys. Tai ylipäätään, saattaisi olla lopputulos liian tehty. Olen vähän tullut allergiseksi sille, että kaikki mökit nykyään tuunataan kokovalkoiseksi - vaikka se nätin valoisaa ja avaraa onkin. 

Mikä sitten olisi parempi tapa raikastaa mäntyisiä ilmeitä, en tiedä itsekään. Mutta sitä mietin.


Itse päärakennuksen seinät ovat tummaksi käsiteltyä hirttä, enkä ole sen pimeyden takia ainakaan kesäaikaan viihtynyt sisällä ollenkaan. Mikä on tietenkin hyväkin juttu, tulee oltua ulkona. Lattia ja katto, ovet, ikkunanpokat ja kaikki muukin julistaa silti mäntyistä tunkkaista oranssia ja paljon olen pohtinut mitä niille tekisin. Vai teenkö mitään. Kyllähän silmä tottuu...

Jollain tavalla olen alkanut tykätä pirtin hämyisyydestä ja arvelin ääneen, että mitäs jos sen Huvila ja huussi -tyyppisen valkoiseksi maalaamisen sijasta käsittelisikin loputkin seinistä ja katoista tummaksi. Ollaan sitten kokonaan pimeässä, perskules, kun kerran sellainen on ollut mökin alkuperäinenkin tarkoitus näköjään.

Onneksi nyt sekin projekti muhii vain mielessä, ja unohtuukin varmaan kun taas alkaa kevään myötä puutarhatyöt. Talvella on liikaa aikaa katsella seiniä. Niihin olenkin nyt ripustellut lisää tauluja jotain tehdäkseni.


Pimeän sisätilatunnelman ansiosta mökillä oleminen on siinäkin mielessä armollista, ettei pöly näy. Vain minä itse tiedän, miten torppani kaipaisi perusteellista suursiivousta, seinien imuroimista ja nurkkien putsaamista. Ikkunoiden ja taulujen lasien pesua. Peittojen ja tyynyjen tuuletusta. Kirjaläjien paukuttelua. Jossain vaiheessa sekin pitää varmaan tehdä. Ennen kuin pölyrihmat osuvat muidenkin silmiin, viimeistään kesän ilta-aurinko tulee paljastamaan kaiken.

Se onkin ainoa vuorokaudenaika, kun valo osuu kunnolla sisälle. No jaa, kyllä se aamuisin makuuhuoneisiin paistaa. Siitä minä tykkään, tulee herättyä luonnonvaloon. En juuri koskaan pidä verhoja ikkunoiden edessä.


Äh, tuntuu jotenkin ihan turhanpäiväiseltä löpinältä ja huonolta ajankäytöltä jankuttaa männynväristä. Nyt lopetan. Se on mikä se on, ja elämässä on aika paljon tärkeämpiäkin asioita. Eikä se ole mäntypuun vika, että se ihmisten asumuksiin hyödynnettynä alkaa tummua. Ihmisiä syntyy ja kuolee, ja minä valitan seinistä. 

Tärkeämpää olisi olla ulkona raikkaassa ilmassa, nauttia metsän haisusta ja väreistä silloin kun puut vielä ovat elossa ja niiden oksilla lintuja. Vaikka aika vähäiseksi jäivät mökillä näköhavaintoni siivekkäistä. Ääniä kyllä kuului, tikan naputtelua ja jonkin sortin ihan rääkymistyyppistäkin mekastusta metsästä.

Jos olisi ollut yksi päivä enemmän aikaa maalla olemiseen, niin olisin lähtenyt metsään sen sijaan että nyt vain tiirailin sinne saunapolulta. Vaan aika upottava on hanki ja kivikkoisessa metsikössä erikoisia kuoppia ja ansoja, joihin voi aika vaarallisestikin luiskahtaa. Lumen alla myrskyjen kaatamia puita kompuroitavaksi.



Kaksi sirkuttajaa sentään bongasin, joista toinen osui kameraankin kun hätäpäissäni sitäkin yritin tavaran kanniskelujen tauoilla harjoitella. Kaukana ovat vielä skarpit ja upeat lintukuvat meikäläisen repertuaarista. Mutta onpahan ainakin itselleni muisto nyt tästäkin reissusta:




(Ihan niin kuin osa lehtipuiden oksista jo punertaisi kevään lähestymisen merkiksi, jippii!)

Vaan ei tässä nyt auta muu kuin tarttua uuteen arkiseen viikkoon, joka sekin - ainakin suunnitelmien mukaan - huipentuu taas mökkisaunalle. Joka kaiken kanniskelun jälkeen on sittenkin se paras tapa hoitaa pölyistä mieltä ja kipeitä lihaksia. Siellä löylyissä viimeistään loksahtelevat asiat tärkeysjärjestyksensä mukaisiin lokeroihin, aika saa todellisen perspektiivinsä ja ihminen rentoutuu.

Oikeastaan hyvä, että valitsin mökkitiluksen ja sen rakennukset perintötaiteen ja -tavaran säilytyspaikaksi (minkäs muunkaan), niin tulee väistämättä urakoinnilta tuntuvan pesänselvittelyn sivutuotteena myös hiljennyttyä.



2 kommenttia:

  1. Olen paininut saman mäntyongelman kanssa. Meillä on kotona järkkyä puolipaneelia, mutta pelkään, että jos sutisi kaikki valkoiseksi niin tulos olisi steriili. Sitä maalausta kun ei saisi enää peruutettua. Kauniita kuvia taas, näitä katsellessa tulee usein olo, että siellä kuvan takana on kokonainen tarina. Oikein hyvää viikkoa sinulle! Torstai on ainakin hyvä, koska on toivoa täynnä :)

    VastaaPoista