Uusia piirtoja

Väistämättä tästä tulee vähän valokuvausraportti. Olen minä silti tällä viikolla muutakin tehnyt. Käynyt töissä, pakannut tauluja ja fiilistellyt kummilapsen kanssa pierukirjaa. Maksanut perintöveroja ja todennut yhden vesivahingon. Mutta kotona - siellä minä olen sillä tavalla levoton, etten osaa keskittyä mihinkään pieneenkään hommaan. Paitsi uuteen harrastukseen.

Meillä on kamala pyykkivuori, tiskiläjä ja joka puolella kissankarvakuorrutus. Minä en ehdi enää siivota kun päivystän lintulautaa. Istun keittiön pöydällä ja räplään uutta kameraa, jota en ole ehtinyt vielä kunnolla edes opetella. On vaan hienoa, kun voi zoomata salakuvia pieneläimistä.

Tai siis onhan sekin opettelua kun vaan kuvailee. Väkisinkin.

Alkaa näyttää siltä, että minut on kyllä jo huomattu. Orava vaikuttaa kyllästyneeltä ja linnut tekevät pilkkaa.

Ja minä kun vaan yritän ystävällisesti ottaa heistä luonnekuvia ikkunan läpi. Eivät ymmärrä eläimet valokuvista mitään ja se on sääli.

Ehkä orava sittenkin yrittää tiristää minulle hymyä.

Pitää hankkia vielä joku läpinäkyvä linssisuojus kuulemma, ennen kuin uskallan lähteä aparaattini kanssa oikein kävelylle tuonne tuhrusäähän. Ihan vähän olen kokeillut ulkotiloissakin napsimista. Seisoin pyjamahousuissa miehen talvilenkkarit jalassa keskellä pihaa putki tötteröllä kun naapuri tuli tielle koiransa kanssa. 

Linnut lähtivät karkuun, joten oli pakko vaihtaa muutama sana. Koira turhautui pikkuisen, kun en liikahtanutkaan kuvauspaikaltani häntä tervehtimään. Kuulumme hänen laumaansa. Hän tuijotti kaihoisasti kuono lumiauran jättämän kokkarekasan päällä. Naapuri sanoi, ettei koirasta tarvitse ottaa kuvaa kun sillä ei ole siipiä.

Minä olisin muuten ottanutkin, mutta en halunnut aiheuttaa pihapiirissä yhtään ylimääräistä hässäkkää, että linnut palaisivat takaisin ruokintapaikalle koiran häivyttyä.

En olisi uskonut, että ikimaailmassa jättäisin rapsuttamatta koiraa. Kaikkea sitä itsestään oppiikin.

Hän venttailee kavereita.

Olenkin nyt tullut siihen tulokseen, että uudessa harrastuksessa ei ole ollenkaan kyse pelkästään uuden taidon oppimisesta. Vaan tämä tällainenhan on mitä kätevin tapa tutustua myös itseensä tuoreesta vinkkelistä.

Minä esimerkiksi en voi enää väittää, että pelkillä pihatöillä käsilihakset pysyvät kunnossa. Hauikseni ovat surkastuneet. Kädet alkavat krampata ja täristä, jos kameraa pitää tosi pitkään ylhäällä. Niskat menevät jumiin kun ensin jännittää kameran kanssa, sitten pistää kuvia koneelle ja istuu lysyyn niitä tarkastelemaan. Ja sama kun toistuu puoli päivää, niin kyttyräselkä on valmis.

Ehkä tämä kanavoituu nyt motivaatioksi käyttää liikuntaseteleitä kuntoiluun. Vihaan punttisaleja kylläkin. Keinotekoinen liikunta, yök.  Lintujen ei tarvitse erikseen lähteä salille ähkimään älyttömiin laitteisiin tai harrastaa ohjattua joukkoliikuntaa. Olisinpa lintu.

Sitten ihmeellisenä ominaisuutena olen huomannut itsessäni eräänlaisen ahneuden. Kun ensin onnistuu ylipäätään saamaan kauempana olevan tintin kuvaan - vaikkapa kuinka töhryisenä - niin sitten siitä ilakoi hetken, tukkii kavereiden sähköpostit otoksella ja piinaa miestä kuvan esittelyllä pitkin huushollia perässä kulkien ja tunkemalla kameran näyttöä puolison naamaan. Kun ilkamointivaiheesta on päästy, jatkuu salakuvaus. 

Kun sitten saa jälleen edellistä vähän muka paremman otoksen, niin sama kuvio toistuu ja hävettää jo, että tuli elvisteltyä aikaisemmalla vahinkolaukauksella. Sitä vaan haluaa lisää ja lisää, parempaa ja parempaa. Ehkä on hyväkin, että tässä vaiheessa harrastuksen aloittamista tulee kärsittyä niin sanotusta Kun mikään ei riitä -ilmiöstä. Muutenhan oppiminen voisi tyssätä heti alkuunsa.

Joku voisi ilmiöstä käyttää sanaa kärsivällisyyskin, mikä kyllä kuulostaa paremmalta kuin ahneus.

On se varmaan niin, että kun jotain oikein haluaa hallita niin sitten sitä kohti vaan menee sinnikkäästi. Olenhan minä viime kesänä oppinut myös perunamaan kitkemistä ja muutakin viljelykseen liittyvää asiaa aivan uudella volyymilla, niin miksen sitten tätäkin.

Minä en ole koskaan pitänyt itseäni kärsivällisenä ihmisenä. Paitsi alaikäisten ja vanhojen ihmisten suhteen. Ja eläinten. Tekniikan äärellä en koskaan. Tai muutenkaan. Lapsena katkaisin raivopäissäni ensimmäiset sukset polkemalla jalkaa liian ponnekkaasti kun eivät luistaneet. Soitin poikkihuilua puoli vuotta, samaten pianoa - kun pinna ei kestänyt enempää. Kesken Heinillä härkien kaukalon soitannan lensi huilu seinään.

Ensimmäinen poikaystävä sai päälleen shakkinappulat.

Nuorena aikuisena raahasin isän kitaran lainaksi Keski-Suomeen saakka. Kuvittelin, että oppisin säestämään iltanuotiotunnelmia. Näppäilyvaiheessa meni hermo enkä koskaan hallinut edes How Many Roads -biisiä loppuun asti.

Kun tietotekniikka ei pelitä mieleiselläni tavalla, saan edelleen keskenkasvuisen ihmisen raivokohtauksia. Kun jouluvalot ovat solmussa, yritän avata niitä ravistelemalla ja repimällä - en selvittämällä niitä järjestelmällisesti.

Ja nyt yhtäkkiä istun tai seison hiljaa ja tiirailen, zoomailen ja räpsäisen. Välillä opiskelen uuden helpoimmalta tuntuvan käsitteen tai teknisen vipstaakin kameran käsikirjasta ja sitten jatkan. Mahtava kokemus oli kun sain kaksi lintua kuvaan yhtä aikaa. Kamalan nopeita ovat, nuo tiaiset. Kaverusten ikuistaminen kimpassa tuntui sillä hetkellä paljon tärkeämmältä kuin kuvien syvyys tahi terävyys.

Mutta sitten sekin alkoi tuntua tärkeältä. Ja vaikealta. 

En ole vielä ollenkaan turhautunut, vaikka varmasti niitäkin hetkiä tulee.

Olen myös huomannut olevani pikkuisen taipuvainen kateellisuuteen. Heti alan verrata omia harjoituksiani muiden otoksiin. Ei pitäisi - vain omaan edistymiseensä pitäisi peilata varmaan. Mutta saa sitä mallia ottaa ja opiskella, mitä muiden kuvissa on tavoittelemisen arvoista ja missä asioissa sitä haluaa panostaa omaan kädenjälkeensä.

Sekin on uusi ilmiö - olen oikeasti huomannut miettiväni, että olisi hauskaa jos pelkän luontokappaleen ikuistamisen lisäksi kuvaan saisi vähän jotain tunnelmaa. Vaikka se aukeaisikin vain itselle.

Sitten alkoi kylläkin vähän huolestuttaa kaikki uuden kameran tuomat mahdollisuudet. Tilanne- ja maisemakuvaus. En osaa ollenkaan. Enhän minä nyt voi loputtomiin kuvata pelkkiä talitinttejä, ei se ole ikuisesti kiinnostavaa. Minä olen jumittunut pokkarikamerallanikin epämääräisiin yksityiskohtiin ja suurempien linjojen ikuistaminen on koskenut oikeastaan vain mökkirannan näkymästä otettuja muistoräpsäisyjä vuodenaikojen varrelta.

Minä en tiedä oikean kokonaisvaltaisen kokonaisuudesta otettavan kuvan sommittelusta mitään. Miten silloin tarkennetaan ja mitä pitää olla arvoina niissä kaikenmaailman sulkuaukoissa ja -ajoissa. Siihen on otettava ihan oma retriittinen aikansa, opiskella rauhassa.

Juttelin aiheesta myös nuorison kanssa, ja kuulin että ihmisen kuvaamiseenkin on sääntöjä. Ei saa katkaista keskeltä niveltä, ettei näytä amputoidulta. Pistin neuvon heti korvan taakse.

Liikkeen tallentaminen jotenkin erityisesti kiehtoo, ja sehän ei taida olla mikään ihan pikkujuttu. Pitäisi olla joku lakisääteinen järjestelmäkameravapaa töistä, vähän niin kuin vanhempainvapaa, niin ehtisi keskittyä kunnolla.

Ai niin ja sitten olen miettinyt asetelmakuvaustakin. Että ihan varta vasten - oikein keinotekoisesti - tekisin erilaisia sommitelmia ja niiden avulla harjoittelisin... niin - hmm - jotain. Miksiköhän? Tutkimattomat ovat ihmisen sielunmaiseman tiet.

Rakas Apulaiseni lähti eilen Ranskaan pitkäksi aikaa. Se on hienoa, minulla on nyt siellä siispä oma Viiniagentti, jolle voin kirjoitella perinteistä kirjepostia ja lähettää salmiakkia. Hänen seikkailuunsa liittyen tein kuvasommitelman vanhasta lahjapaperista, osoitekirjasta ja kummitädiltä perimästäni korusta.

Kuvasta tuli ihan nätti - eihän noista elementeistä rumaa voi saadakaan - mutta kyllä sen ottaminen vähän hölmöltä tuntui. Pitää harjoittaa vielä itsetutkiskelua ja löytää aina se juttu, mitä kulloinkin haluaa sanoa.